...kuvia ja tarinoita polkupyörämatkalta maailman ympäri...

niin, en ole tuottanut tänne blogiin uusia sanoja pitkään aikaan. Vaikka ajatuksia uusista sanoista on noussut, ne eivät ole löytäneet tietänsä kirjaimiksi asti, sillä olen suunnannut lähiaikoina huomiotani vanhoille, jo kirjoittamilleni sanoille. Olen työstänyt matkatarinoitani kirjaksi. Muutama viikko sitten olin saamassa käsikirjoitusta juuri valmiiksi, kun sain juttujani Fillari-lehdestä lukeneelta kustannusjohtajalta kyselin, että olenko ajatellut kirjoittaa kirjaa matkatarinoistani. Hänestä se oli harkinnan arvoinen ajatus. Minä taas ihmettelin hänen telepaattisia kykyjään tietää mitä minä teen. No, parin viikon kuluttua lähetin hänelle käsikirjoituksen ja tällä viikolla tapaamisemme Helsingissä päättyi kustannussopimuksen kirjoittamiseen.

Olen huomannut, kuinka pitkän maailmanmatkan jälkeen, siitä bloganneilla matkaajilla on tapana vetää yhteen matkan anti kommentoiden millainen paikka koettu maailma oli ja miten sillä menee.

Kirjoitan nyt oman jälkihikikirjoitukseni.

Viime viikkoina olen havainnut nostetta bloggaamisen jatkamiseen. En tosin halua sanoa kenellekään mitään. Muutamat ihmiset ovat ilmaisseet uteliaisuutensa kuulla kuulumiseni ja minua on jopa kehotettu jatkamaan kirjoittelua. Muutama viikko sitten mieleeni juolahti selkeiltä, kauniilta ja ytimekkäiltä kuulostaneita sanoja ensimmäisen blogikirjoituksen alkuun. En kirjoittanut sanoja muistiin, mutta hymyilin ja nautin huomata, että sanat eivät tuoreudessaan voineet kummuta muististani. Tiesin, että kirjoittamiseni saattaa jatkua. En muista nousseista sanoista enää yhtäkään.

”Hän kulki halki himojen kaupungin
kysellen

Mitä on sellainen Rakkaus
joka satuttaa olemassaolollaan
ja polttaa poissaolollaan

- Kuule, rakkaus
se ainoastaan kykenee sydämesi särkemään,
sanoi vanhapiika
ja työnsi uuden neulan voodoo nukkeensa

// Read more

Matkani on jo päättynyt ja olen kotona. Siitä voi lukea edellisessä postissa etusivun alaosassa. Löysin arkistojen kätköistä tällaisen matkatarinan Amerikan lännestä. Päätin julkaista vielä tämänkin, vaikka matka ei enää siis jatku. Kirjoitin sen jossakin Kaliforniassa ja Meksikossa. Nyt kotona sen kerran tarkastettuani mieleeni tuli kuinka spontaaneja matkatarinani ovatkaan olleet. Ei minulla ole koskaan ollut aikaa hiota niitä. En tee niin nytkään, vaikka kotona siihen olisikin aikaa. Kirjoitusvirheet pois ja sitten painan ”tallenna” nappia. Olen ollut kotona jo yli kaksi viikkoa ja ymmärrän kyllä hyvin, että ajatukseni saattavat kuulostaa hieman erikoisilta, mutta en nyt viitsinyt deletoida niitä. Saanpahan sitten keikkustuolissa ihmetellä kuinka hassu minä olin nuorena miehenä. Matkartarinaakin siellä on joukossa ja sen löytää kohdista joissa on kuvia.

Vietin Guerrero Negrossa aiottua pidempään, yhden viikon. Siirryin halvasta motellista upealla rannalla hiekkadyynien läheisyydessä olevaan autioon rantataloon. Vietin siellä muutaman päivän, tällä kertaa en siksi, että jalkani olisivat olleet väsyneet, vaan sen vuoksi, että olin kärsinyt yli kaksi viikkoa unettomuudesta ja paikka olisi pitkään aikaan viimeinen, jossa yölämmöt olisivat alle 25 astetta. Viileys ei auttanut uniin.

Viimeisen mäen päältä edessäni avautui näkymä Denverin pilvenpiirtäjille ja niiden taustalla kohoaville lumihuippuisille Kalliovuorille. Vuorenhuippuja vasten näin oikealle kääntyvän Himalaya Roadin kyltin. Nähdessäni vuoret tuntui kuin olisin palannut kotiin, niin monet vuorijonot olen jo kolunnut. Olen ollut aina vahvimmillani vuoristoissa. Olin kuitenkin väsynyt. Takanani oli kolme viikkoa ja 1700 kilometriä pyöräilyä monotonisessa peltomaisemassa ja vaihtelevissa säissä.

Indianapolisista matkani jatkui pääosin maantiellä 36 kohti Coloradoa ja Kallioviuoria. Matkaan ei mutkia tai yllätyksiä juuri mahtunut ja yksinkertaista etenemistä värittivät lähinnä vain alkukevään vaihtelevat säät.

Astun Indianapolisin hostellin lämmöstä Amerikan keskilännen kylmään ja kosteaan päivään. Edessäni on 1750 kilometriä maantietä ennen seuraavaa pidempää lepoa.

Katselin ulos Kapkaupungista nousseen lentokoneen ikkunasta. Katseeni kohdistui kuivien vuorten ympäröimään vihreään laaksoon. Tunnistin sen samaksi, jonka halki aiemmin pyöräilin. Vuoret näyttivät lintuperspektiivistä loivilta ja matalilta. Päivittelin miten voin tunnistaa laakson, jossa vietin kovin lyhyen ajan. Tunnistin sen muodon, muistin kuinka mietin mihin kapeat vuorenrinteellä mutkittelevat polut kulkevat, kuka ne on tehnyt, eläimet vai ihmiset ja miksi ne ovat omituisen kiemuraiset. Lentokoneessa ihmettelin kuinka paljon tarkkailenkaan ollessani tienpäällä.

Aloitan taas siitä missä olen. En tiedä mikä on läheisen kylän nimi. Minulla ei ole alueen karttaa. Tiedän olevani Manmouthin piirikunnassa, New Yerseyn osavaltiossa, Yhdysvalloissa ja teltassa. Ympärilläni on havumetsää, allani sen pehmeä havupeite, tuuli raksuttaa kuivia oksia ja autotieltä kantautuu vaimea kohina. On sunnuntai. Afrikan päätös oli vain uuden alku, jos alkua ja loppua siis on. Viimeiset viikot ovat olleet pientä säätämistä tätä Amerikan matkaa valmistellessa. Minulle ei tullut hetkiä kirjoittamiseen. Minulle ei tullut hetkeä jolloin sanat kumpuaisivat itsestään, kuin tyhjästä. Nyt tienpäällä poljen ja kirjoitan.  Sormeni ovat viileät, enkä tiedä kuinka kauan ne pysyvät notkeina naputteluun. Toivon, että Etelä-Afrikan muistot lämmittävät niitä täällä kylmässä teltassa.

Olen ollut sulkeutuneena polvivaivoineni kuntosalin, supermarketin, nettikahvilan ja kodin neliöön. En ole saanut pidettyä mieltäni kuitenkaan kurissa ja se on poikinut ajatuksia. Minulla ei ollut aikomusta kirjoittaa matkatarinaa tuosta ahtaassa neliössä kulkemisestani. Päässäni loksahti kuitenkin uuden tarinan palaset kohdalleen ja kirjoitan senkin nyt sitten ylös ennen kuin palaan taas tienpäälle kirjoittamaan niitä virallisia matkatarinoita.

Ei, ei vointini ollut huono, mutta yleensä lähtöhetkellä oloni on kevyt, rento, levännyt ja niin luottavainen kuin minulla voi vain olla, eli ei ehkä täysin epävarma. Mbeyasta lähdettyäni tunsin pikemminkin tarpovani tahmeudessa. Takanani oli jo neljä viikkoa pyöräilyä ilman täydellisesti palauttavaa lepoa, eivätkä viisi levättyä päivää olleet väsymystä jaloista täysin poistaneet.

Ei, ei tuntenut lähtöpäivän olleen väärä, sillä tarkoitukseni olikin parantaa peruskestävyyttä, eli stressinsietokykyä ja jos sitä haluaa parantaa, on joskus kutiteltava sen äärirajoja. Viileä vastatuuli puhalsi ihoni kananlihalle, ylämäki hidasti vauhtiani ja oma tahmeuteni romahdutti sen lopulta kävelyvauhtiin.