Indonesia: Sumatra – Jakarta

Päiväntasaajalla 6000 kilometrin mittaiseksi ketjuksi levittäytyvä maailman suurin saaristo on aina kiehtonut ja pelottanut länsimaisia valloittajia, niin minuakin. Muistan kuinka lapsena opettelin karttakirjasta Indonesian saarten nimiä, katselin väentiheyskartalta Jaavan pikimustaa väestökeskittymää ihmetellen miten ihmiset mahtuvat kulkemaan siellä ja kasvillisuuskartan syvä vihreys Borneon saaren kohdalla sai mielikuvitukseni tunkeutumaan viidakon kätköihin. Taluttaessani pyörääni Sumatralle kulkevaan lauttaan, oli tuo viidentoista vuoden takainen päiväuneni vain viiden tunnin merimatkan päässä.

Oli myös mielenkiintoista lähteä tutkimaan sitä löytäisinkö Indonesiasta pahoja ihmisiä, joista ranskalaisneiti oli varoittanut minua Malesiassa. Hän oli suu vaahdoten sitä mieltä, ettei olisi mitään järkeä lähteä pahojen ihmisten pariin hulluttelemaan. Hän ei voinut sietää Indonesialaisia.

Lauttamatkan aikana tapahtunut muutos infrastruktuurissa oli valtava. Varakkaan Penangin ilmastoidut talot muuttuivat hökkeleiksi, sileä asvaltti kuopiksi ja ostoskeskukset pikkukioskeiksi. Kaaosmaisessa liikenteessä Penangin järjestys oli niin ikään kaukainen muisto, sillä täällä Pohjois-Sumatralla kaksikaistainen tie oli joskus nelikaistainen menosuuntaan ja kaistaton toiseen. Rekat pysähtyivät poikittain tielle, pikkubussit huristivat kovaa ohitseni vain lyödäkseen jarrut pohjaan suoraan edessäni, polkupyöräravintolat etenivät omaa rauhallista tahtiaan liikennevirran edessä, moottoripyöräilijät yrittivät jutella minulle pitäen takaa tulevaa liikennettä jumissa ja tätä kaikkea sekamelskaa maustoi torvien pauhu ja pistävät pakokaasut. Onneksi Sumatran suurin kaupunki Medan oli vain 30 kilometrin päässä satamasta. Kokemuksesta jäänyttä muistoa ei lainkaan kiillottanut kuume, joka oli noussut edellisenä päivänä. Kuumeen johdosta päätin panostaa luksukseen ja ottaa ensimmäisen kerran matkallani hyvän ja ilmastoidun hotellihuoneen. Odotin viileyttä, pehmeää sänkyä ja hiljaisuutta, mutta jotenkin päädyin huonoimpaan hotelliin, jossa olin yöpynyt. Hotellissa ei olut suihkua, patjasta tunkivat jouset läpi, huone oli todella likainen ja viereisessä huoneessa karaoke huusi yö myöhään.

Maatessani tuossa läävässä oli mielialani harmistunut ja pettynyt. Ajettuani kuumeisena kolme tuntia suurkaupungin ruuhkassa ja siinä murheen alhossa asettamieni mukavien mielikuvien romuttuminen olivat minulle liikaa. Mitä tästä opin. Loin itselleni mielikuvan paremmasta koska en voinut hyvin ja halusin hetkeksi unohtaa kuumuuden, melun ja muut kehitysmaan stressitekijät. Mielikuvani luksuksesta ja jostakin paremmasta asettivat loukun johon itse lankesin. Siihen asti olin matkannut ilman ennakko-odotuksia, vailla mielikuvia ja suhtautunut kaikkeen vastaantulevaan avoimin mielin. Ilman mielikuviani olisin ollut tyytyväinen kun pääni päällä on katto ja rätisevä ilmastointi laite loi huoneen ilmasta sentään hieman viileämpää kuin ulkoilma. Kun minulla ei ole haaveilevia mielikuvia tulevasta, eivät haaveet voi myöskään romuttua.

Medanissa edessäni oli tuhansia kilometrejä Indonesian vuoristoa ja Balille polkemiseen Sumatran ja Jaavan halki minulla oli aikaa vain 58 päivää. Edessä oleva urakka aiheutti jännitystä, sillä en ollut koskaan aiemmin polkenut vuoristossa painavilla pyörälaukuilla lastatulla pyörällä.

Olin vastannut jo satoihin lasten tervehdyksiin, polkenut ylös kymmeniä pieniä mäkiä, juonut viisi litraa vettä ja viimeiset kolmetoista kilometriä olin kohonnut ylös vuorenrinnettä. Tuntui kuin joku tuhansista koulusta kotiin palanneista lapsista olisi solminut takatarakalleni kuminauhan ja sitonut toisen pään kylän korkeimpaan kookospalmuun. Jokaisella polkaisulla olettamani kuminauha kiristyi ja tuskani kasvoi. Matkaa huipulle oli vielä kaksitoista kilometriä.

Huipulla olin Batak ihmisten värikkäässä maailmassa. Tienvierusta oli kukkaloistoa ja puutarhojen talot edustivat jyrkkine harjakattoineen ja puisine koristeineen taidetta. Brastagista löysin majatalon, jonka puutarhassa naiset tarjoilivat minulle herkullisen illallisen ja miehet soittivat kaunista kitaramusiikkia. Viileässä vuori-ilmassa ja pehmeällä sohvalla maatessani oloni oli oikein mukana. Valitettavasti viisumi byrokratian pinnoihini työntyneet lonkerot eivät sallineet minun jäädä heidän mahtavaan majataloon nautiskelemaan kuin yhdeksi illaksi. Minun piti olla liikkeessä, jotta ehdin ajoissa ulos maasta.Watch Full Movie Online Streaming Online and Download

Olin ajanut aamupäivän Pohjois-Sumatran vulkaanisella ylängöllä kun pysähdyin kysymään tienvarren kioskista matkaa Toba-järvelle. Perheen isä oli puoliksi hereillä, muiden jäsenten odottaessa myyntivuoroaan sikeässä unessa pienen kopin laverilla. Käsimerkkien ja yleismaailmallisen logiikan avulla sain lopulta ongittua mieheltä tiedon 50 kilometrin matkasta.

Peltojen siimeksestä avautui upea näkymä Toba-järvelle, joka muodostui 75 000 v sitten tulivuoren räjähdyksessä ja on Kaakkois-Aasian suurin järvi. Vulkaaninen räjähdys on suurin maailmassa 25 miljoonaan vuoteen. Pyöräily jyrkkien rannikkovuorten rinteillä hipoi täydellisyyttä. Oikealla puolella vuoret syöksyivät jyrkästi kohti järven pintaa ja kapea ruuantuotantoon kelpaavan maakaistale oli muokattu monenlaisiksi viljelmiksi. Tien vasemmalla puolella koti-ikävääni helpottivat perisuomalaisilta näyttäneet mäntymetsät. Kaiken kruunasi täydellisen mutkikkaat, hyväpintaiset ja liikenteeltä vapaat alamäet, joiden mutkissa tehtailin uusia nopeusennätyksiä. Alamäkien adrenaliini hurmassa kaikkosi myös väsymys ja vauhdinhurmassa ehdin Toballe ennen pimeää.

Sirryin lautalla järven keskelle olevalle Samosir saarelle. Parin kuukauden takaiset Balin pommi-iskut kaukana toisella puolella Indonesiaa olivat tyhjentäneet jylhän saaren idylliset rantabungalowit turisteista ja olin ainoa, jolle saaren kauniit tytöt saattoivat hymyillä ja ainoa kellä oli nautinto kuunnella kitaramiesten rauhallista soittoa autottomassa ja sähköttömässä hiljaisuudessa.

Sumatran vuoret saivat minut järkiini ja päätin jättää kiireen vuoksi itäisen puoliskon Sumatrasta polkematta ja varasin lennon Padangilta Jakartaan. Koska minulla oli luottokortti, pystyin ostamaan lentolipun tarjoushintaan 25 eurolla, mutta majataloni luottokortiton henkilökunta joutuu maksamaan 70 euroa. Pommi-iskujen tyhjentämän majatalon ihmiset repivät harmaita hiuksiaan asemastaan, johon köyhyys on heidät ajanut.

Lake Tobalta poljin saaren keskiosan suurkaupunkiin Padangiin seitsemässä päivässä. Ensimmäisinä päivinä levänneenä, palautuneena ja terveenä vuorten nousukin oli kevyttä kuin vuorikauriin tanssi.

Toban rannalta tie nousi loivasti kohti sumuisia vuortenkätköjä. Ei kestänytkään pitkään, kun olin saavuttanut sadepilvien rajan. Satoi koko päivän. Kouluun pyöräilevät pikkupojat liittyivät usein seuraani muutaman sadan metrin ajaksi. Heidän silmät säteilivät innosta ja suut papattivat ilosanomaa, kun he kykenivät ajamaan hetken minua vauhdikkaammin. Jyrkässä ylämäessä jossa vauhtini romahti, lähti pieni ja laiha poika juosten perääni. Tuskaisa rasitus piti poikkeuksellisesti pojan suun supussa. Seurasin taustapeilistä kuinka poika oli monta kertaa taipua fysiikan lakien edessä, mutta hän taisteli raivoisasti hapenpuutteen ja hapon aiheuttamaa kärsimystä vastaan siihen saakka kunnes maitohapot veivät pojasta voiton ja pysäytti lapsen pitkään jatkuneen riemukkaan lennon ylös vuorenrinnettä. Rasituksesta huolimatta pienen pojan hengästyneille ja hikisille kasvoille nousi lämmin hymy kun nostin peukkuni pystyyn ennen polkaisuani kauas pois. Perässäni intoilleet lapset elivät täysin siinä hetkessä, tiedostamattaan mistä he ovat tilanteeseen tulleet ja välittämättä mihin tilanne johtaisi. Lapsiltakin voisi oppia. Itse elin menneiden päivien rasitusten kanssa ja murehdin tulevista mäistä päänvaivanani taas kiire, jotta ehtisin Jaavalle lähtevään lentokoneeseen.

Vuorenhuipulla olin kirjaimellisesti pilvessä. Satoi rankasti, mutta minulla ei ollut sadetakkia, sillä olin ajatellut tropiikissa olevan aina liian kuumaa. Alamäissä tärisin kylmyydestä. Tie muuttui uskomattoman huonoksi. Susikoiran kokoiset kuopat tekivät pyöräilystä pujottelua ja puudelin kokoisten kuoppien osuttua renkaiden alle, oli täristävä tunne kuin katsastusaseman iskunvaimennustestikoneessa. Ajoittain tie muistutti jokea ja meno oli tahmeaa kuin juoksuhiekassa taapertaminen. Röykkyjen loputtua alkoi ylämäki ja samalla taistelu aikaa ja pimeäntuloa vastaan.

Koko päivän ihmiset olivat huudelleet Sumatralaisille äidinmaidossa tulevaa: ”Hello miiiiister!” huutoa. Illan tullessa ihmiset rauhoittuivat ja he kutsuivat minua viettämään iltaa heidän pariinsa. En kiireisenä matkaajana ymmärtänyt ihmisten vieraanvaraisuuden ainutlaatuisuutta, vaan minulle mukavaa illanviettoa tärkeämpää oli edetä mahdollisimman pitkälle, toivottavasti vuorenhuipulle asti. Ja mihin minulla oli oikeasti kiire, ei kerta kaikkiaan mihinkään.

Pyöräily venyi todella pitkäksi ja kun minulta loppuivat eväät ja päätin syödä ravintolassa. Muut asiakkaat pyörittelivät päätään kun ahmin 10 minuutissa kaksi lautasellista riisiä ja kalaa, kanaa ja lihaa yhden lautasellisen kutakin. Loppumattomilla voimillani väänsin ravintolalta vielä viimeiset seitsemän kilometriä jyrkkää ylämäkeä huipulle. Olin keskellä kaupunkia juuri pilkkopimeän tultua. Hotellista kylällä kaikilla tuntui olevan eri tieto, mutta pitkän pyörimisen jälkeen sain suostuteltua mopopojan saattamaan minut hotellille kahden kilometrin päähän. Seurasin elämäni pisimmät ”kaksi kilometriä” pojan punaista takavaloa pimeän pilven siimeksessä kuin hai laivaa. Matka kesti todella pitkään ja minulle tuli taas nälkä. Poika johdatti minut alueen parhaalle loistohotellille. Mieleen meinasi tulla lapsille sopimattomia sanoja, mutta päätin jäädä, kun sain huoneen lopulta yhdeksällä eurolla. Sateessa en viitsinyt telttailla.

Loistosta ja 2000 metristä seuraava päivä olikin pelkkää alamäkeä sekä kirjaimellisesti, että kuvainnollisesti. Edellisen illan pimeydessä unohdin kiristää laukkuni kiristyshihnan ja se takertui takavaihtajaan, joka puolestaan väänsi takavaihtajankorvakkeen rikki. Menetin vaihteet. Myös jarruista hävisivät paineet ja normaalin kahden sijasta oli minulla vain puolikas etujarru.

Aamulla tuskailin vaihteettoman ja jarruttoman pyörän kanssa. 50 kilometrin jälkeen omatkin voimani alkoivat kadota vatsataudin ja kuumeen iskettyä minuun jälleen. Seuraavan yön nukuin Adin perheen ravintolan kulmapöydällä. Hikoillessa ja hyttysiä hakatessa sain unta kaksi tuntia. Aamulla olisin mennyt minne muualle tahansa kuin Adin kouluun kertomaan matkastani. Sen olin kuitenkin edellisenä iltana luvannut tehdä kun Adi kertoi minulle rukoilleensa, että hänen kotiinsa saapuisi matkamies, jonka hän voisi viedä kouluun näytille. Pidin lupaukseni josta koitui pelkkää tuskaa jouduttuani vastaamaan lasten ja opettajien innokkaisiin kysymyksiin kahden kahdeksan tunnin ajopäivän väsyttämänä, kuumeisena, vatsatautisena, nälkäisenä, likaisena ja kaksi tuntia ravintolan pöydällä nukkuneena. Lopen uupuneena minulla oli raskasta kestää yli-innokkaan Adin seuraa. Hän ei näyttänyt lainkaan tajuavan että olen sairas. Heti vain kuin oli mahdollista, poljin pois Adin vaikutuspiiristä.

16-vuotias Adi oli määrätietoinen ja opettajien kehuma poika. Hän oli päättänyt ponnistaa köyhästä sumatralaisperheestä amerikkalaiseksi astronautiksi. Yöllä kello kahdelta hän heräsi lukemaan läksyjä tunniksi ja aamulla hän heräsi kello viisi, jotta ehti opiskella ja juosta puolen tunnin aamulenkin ennen koulun alkamista. Univajeen vaikutusten asiantuntijana olisin tietysti voinut neuvoa häntä siitä, että hänen koulumenestys ja fyysinen kunto olisivat korkeammalla tasolla jos hän, kasvuikäinen nuorimies käyttäisi yön valvotut tunnit nukkumiseen, mutta päätin että ehkä minun olisi itse aihetta ottaa oppia tuosta miehestä. Päättäväinen Adi oli jo niin pitkällä haaveissaan, että kertoi vakavalla naamalla jo saaneensa opiskelupaikan New Yorkin yliopiston astronauttitiedekunnasta!

Koska takavaihtajani korvake oli poikki, oli minulla käytössä vain yksi vaihde kerrallaan. Minulla oli kahdet ketjut joista lyhyempiä käytin vitosvaihteella kun oletin päivän sisältävän paljon mäkiä ja pidempiä hieman raskaammalla vaihteella toivoessani vauhdikasta alamäkipäivää. Olettamukseni eivät menneet aina oikein ja yhtenä päivänä odottaessani vuoria ajoin sata kilometriä tasaisella ja valitsemallani pienellä vaihteella. Kuuden tunnin polkemisen jälkeen tiheätahtinen kampeaminen alkoi jo tulla korvista ulos, sillä maksiminopeuteni vitosvaihteella oli noin 18 km/h.

Kaikenkukkuraksi minulta loppui samana päivänä rahat ja kaupungista johon saavuin ei löytynyt luottokorttia ja matkashekkejä kelpuuttavaa pankkia. Seuraavan rahannostopaikkaan oli matkaa 77 kilometriä. Rahani riittivät kiloon riisiä ja kuuteen kanamunaan. Niillä päätin ajaa niin pitkälle kuin huvittaa, kenties pankkiautomaatille asti. Ajoin kaksi tuntia pilkkopimeässä, pienen otsalamppuni valaistua minulle viiden metrin näkökentän. Ohitin myös päiväntasaajan, mutta sen vertaa merkkipaalu ei kiinnostanut että olisin jaksanut pysähtyä vanhan naisen huudettua perääni kovalla äänellä: ”Equaaaaatooooor!”.

Pysähdyin pyytämään vettä vuorinousun alla olevasta talosta. Ystävällinen isäntä kutsui minut viettämään yön heidän ravintolassaan. Nukuin taas ravintolan pöydällä, josta 20 metrin päässä oli tie jossa rekat kiihdyttivät jyrkkään ylämäkeen. Tiheä rekkaliikenne jatkui koko yön. Kun sain vihdoin unen päästä kiinni, ei kestänyt pitkään kun kanat juoksivat ja kotkottivat jaloissani.

Sumatralla mieleenpainuvin asia oli valloittavat ja äänekkäät ihmiset, joita tienvarren kannattajoukoiksikin voisin kutsua. ”Hello miiister !” huutoja kuului kaikkialta, kokopäivän ja jokaisena ajopäivänä. Kahtena peräkkäisenä päivänä tosin suurin osa ihmisistä huusi minulle: ”Hello Miss!”. En tiedä oliko se vain kohteliaisuutta kauneuttani kohtaan vai onko alueen kylien opetussuunnitelmassa käynyt kardinaalimunaus. Hupaisinta asiassa oli että kaksi edeltävää ripulipäivää olin nauttinut ravinnokseni ainoastaan miehistä staminaa kohottavaa proteiinivoimajuomaa nimeltään L-men

Tervehdysten lisäksi minulta kysyttiin jopa satoja kertoja päivässä kysymykset: How are you?, How do you do?, What is your name ? Where are you from ? Sumatran vuoret tekivät pyöräilystä todella vaativaa ja väsyneinä hetkinä mieleeni meinasi väkisin tulla ajatus: ”Olkaa hiljaa ja antakaa minun ajaa rauhassa.” Koin ihmiset kuitenkin vain yksilöinä enkä rasittavasti huutavana ihmismassana ja yritin edes pienellä eleellä viestittää, että kysyjä tai tervehtijä on noteerattu. Väsyneimpinä hetkinä kylien kovisten ”Fuck you!” huudot olivat musiikkia korville, sillä niihin en kokenut tarvetta reagoida. En tosin voinut jättää vastaamatta valkoiseen kauluspaitaan, punaiseen solmioon ja punaisiin shortseihin tai hameisiin pukeutuneiden hellyttävien lantionkorkuisten alakoululaisten innokkaisiin ja kimeisiin kiljahduksiin. En voinut tuottaa näille lapsille pettymystä sinä ainutlaatuisena hetkenä vain siksi, että olin itse hieman väsynyt. Yhden valkoisen valheen itselleni toki sallin. Todella väsyneenä en jaksanut huutaen vastata kahdella k:lla varustettua kaksitavuista Jukka nimeä ”What is your name!” huutoihin, vaan murahdan lyhyesti Bo!

Ravintolan pöydältä hyppäsin pyörän päälle, josta lähdin polkemaan kohti korkealla sijaitsevaa Bukittingia. Bukittingissa olin henkiseti jo polkenut Sumatran, sillä edessäni oli vain 90 alamäkivoittoista kilometriä Padangiin, josta lensin Jaavalle Indonesian pääkaupunkiin Jakartaan.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *