Indonesia: Jaava ja Bali – Kuta 4 tammikuu 2006

Indonesia on maailman suurin saaristo, Kaakkois-Aasian suurin maa, maailman neljänneksi väkirikkain valtio, väkirikkain muslimivaltio ja kilpailee rikkaimman faunan ja floran tittelistä Brasilian kanssa. Indonesia on jakautunut valtio taloudellisesti, väestöllisesti sekä maantieteellisesti. Jaava käsittää 6 prosenttia maa-alasta, mutta asuttaa puolta Indonesian väestöstä, eli 120 miljoonaa asukasta alueella jonka pinta-ala on 40 % Suomen alasta.

Sain kokea maailman tiheimmän asutuksen kiroukset matkallani Jakartasta Bogoriin. Kuuden kymmenen kilometrin matka oli ruuhkainen, kokonaan asuttu ja ihmisvilinä niin tiheää ettei moista koe Suomessa kuin joulumyynneissä. Indonesia sijaitsee Intian- ja Euraasian mannerlaatan törmäysvyöhykkeessä ja alue on hyvin tuliperäistä. Yksistään Jaavalla on 120 tulivuorta, joista noin 30 on yhä
toimivia. Sateet ovat saarella säännöllisiä ja vulkaaninen maaperä maailman hedelmällisimpiin kuuluva. Halusin kokea edellä mainittujen tekijöiden synnyttämän kauneuden ja valitsin saaren keskiosan halki kulkevan vuoristoisen reitin.

Jaavalla en kokenut tajuntaa räjäyttäneitä kokemuksia tai kohdannut ylimaallisen päräyttäviä tapahtumia, vaan mielikuviini on syöpynyt raju työ jyrkillä vuoriteillä syvän vihreän trooppisen maiseman ja taidokkaasti porrastettujen riisiviljelmien maisemassa. Mieleni palaa usein Jaavan fyysisesti raskaisiin, mutta rauhallisiin ja huolettomiin päiviin joina poljin upeissa maisemissa vailla tietoa tulevasta ja iltapäivällä söin herkullista ruokaa ja hedelmiä kaupunkien vilkkailla markkinoilla. Seuraavassa kuvaus muistorikkaimmasta päivästäni Jaavalla:

Heräsin hotellipojan pienestä huoneessa uudenvuodenpäivänaamuna. Uudenvuodenaaton 120 kilometrin mittaisesta vuorilla juhlinnasta koitunut krapula oli niin paha, että aamutarpeiltani noustuani 30 senttiä, saivat jalkani sisäänsä terävän ja kivuliaan happohyökkäyksen. Masentava lähtö päivään jona olisi kiivettävänä lähes 9000 kertaisesti tuo paskapytyltä noustu matka. Motivaationi oli kuitenkin niin hurja että vähät välitin väsyneistä jaloistani. Siitä asti kun sain Jaavan kartan käsiini olin edessä olevaa mäkeä jännittänyt, pelännyt ja siihen henkisesti valmistautunut.

Aamu oli viileä Malangin sijaitessa vuorten juurella. Olin tienpäällä varhain ja pyöräillessäni seurasin kehitysmaalle tyypillisistä vilkasta ja aikaista heräämistä uuteen päivään. Ensimmäiset 25 kilometriä olivat jaavalaiseen tapaan tiheään asuttua kaupunkialuetta, kunnes kuin veitsellä leikaten maisema vaihtui kolmen metrin korkuiseksi sokeriruokoviljelmiksi, joiden välissä ajo oli kuin ajoa tunnelissa ilman kattoa. Pieni ja kapea vuoristotiekään ei ollut hiljainen. Tytöt kyydissään nuoret pojat hurjastelivat moottoripyörillään ylös vuorenrinnettä viettämään romanttista uuttavuotta Mt. Bromon jylhiin maisemiin. Itselläni ei ollut moottorin apua eikä romantiikan odotuksen hurmosta, vaan motivaation lähteeni ja porkkanani oli tavoite huipulle pääsemisestä ilman taluttamista. Hullulla on halvat huvit.

Huipun lähestyttyä rinteet jyrkkenivät ja maisema muuttui dramaattiseksi. Oikealla puolella kohosivat kumpuilevat sumuiset vuortenrinteet ja niiden hakkaamattomista sademetsistä kantautui sirkkojen sirinän ja lintujen laulun pauhu. Vasemmalla puolella tietä oli rotko ja rotkon toisella laidalla satoja metrejä korkea lähes pystysuora rinne, joka oli muokattu kauttaaltaan porrasviljelmiksi ja jonka poluilla ihmiset jatkoivat mestarillista työtään. Noin 1400 metrissä tie muuttui uskomattoman huonoon kivilaatoista tehtyyn pintaan, joka muutaman kymmenen sadekauden jälkeen oli enemmänkin epämääräinen vuorenrinteille levitetty kivikasa kuin tie.

Jyrkimmissä kohdissa en pystynyt istumaan satulassa kun eturengas ei tahtonut pysyä maassa ja jouduin kuluttamaan voimiani putkelta ajamiseen eli seisomalla runnomiseen. Poljin tunti toisen perään ykkösvaihteella, joka sekin oli useimmiten aivan liian raskas pyöritettäväksi. Jouduin todella taistelemaan päästäkseni ylös taluttamatta. Lukuisat kerrat vauhtini pysähtyi kuoppiin ja horjahdin, lähes kaaduin. Rasitus oli kova mutta en irvistänyt, sillä säästin sen antamaa lisäpotkua tilanteeseen jossa on todellinen hätä.

Kaikesta huolimatta pääsin kuuden tunnin ajon jälkeen taluttamatta vuorenhuipulle 2500 metriin. Laskettelin kapeaa alamäkeä pitkin kolmen tulivuoren väliselle tasangolle. Alamäessä sain hyvän muistutuksen omista pienistä ponnistuksistani kun pieni, vanha ja hampaaton mies kantoi suurta tukkia ylös vuorenrinnettä. Hän puuskutti tavattoman kovaa ja oli jo kaikkensa antaneen näköinen, mutta hänellä oli matkaa kyläänsä vielä viisi kilometriä.

Olin keskittynyt koko päivän ainoastaan huipulle pääsemiseen ja sieltä avautuneet näkymät olivat yllätys. Näkymä oli kerrassaan pysäyttävä. Kuuden tunnin ylämäki ponnistelun jälkeen väsymys unohtui täysin silmieni kiinnityttyä ihailemaan jylhää maisemaa jonka toisella laidalla kohosivat pystysuorat 400 metrin seinämät väriltään kuin jäkäläiset kalliot Suomen Lapissa, järjestyneinä muotoon joka muistutti hiekkarannan dyynimäistä pohjaa. Keskellä avautui laaja laakso, joka oli kuin maailman täydellisin horisonttiin asti jatkuva jalkapallokenttä. Jäljelle jäävä osa oli Skotlannin ylämaiden golfkenttiä muistuttavaa loivasti kumpuilevaa nummimaisemaa, jonka muodot olivat kooltaan tosin moni kymmenkertaisia. Tämän kaiken keskellä kulki hiekkatie, jota minä tulin ajamaan kaksitoista kilometriä.

Hiekkatiekin oli raskas ajettava. Muutaman kilometrin pyöräilyn jälkeen nummimaisema muuttui kuumaisen mustaksi ja harmaaksi hiekkamaaksi eikä kasvillisuus enää tiivistänyt ja sitonut hiekkaa kovaksi pinnaksi, vaan ajoittain tie oli niin upottava, että jouduin taluttamaan pyörääni loivassa alamäessäkin. Vieressäni höyryä tupruttanut aktiivinen tulivuori ei ollut kummoinenkaan näkymä alhaalta katsottuna, mutta oli vaikuttavaa ajaa tulivuorikentällä, joka on vulkaanisen toiminnan johdosta koostumukseltaan alati nopeassa muutoksessa.

Edessäni oli vielä nousu ylös tasangon pohjalta pitkin entistäkin jyrkempää ja pinnaltaan huonompaa tietä. ”Perkele, jos hevonenkin siitä menee ylös, menen minäkin.”, kiroilin alhaalla. Silloin oli todellinen hätä ja irvistys sen mukaisen. Muutaman minuutin painoin syke lähes maksimissa yli kuoppien ja välillä niihin takertuen ja taas horjahtaen. Ylhäällä olin selvittänyt Indonesian mäet taluttamatta ja pystyin rentoutumaan, sillä edessä oli enää 40 kilometriä alamäkeä. Kello oli jo neljä ja iltapäivän sade saapui. Alkumäki oli hieman kuoppainen ja otin sen varovaisesti. Mäen parannuttua kerrassaan loistavaksi aloin kisaamaan moottoripyöräilijän kanssa. Mahtoi miestä harmittaa kun hän kaasutti suoralla karkuun, mutta kurveissa minä otin eron aina kiinni paljon kapeammilla reikaillanikin. Jäin hänestä vasta pienessä ylämäessä jossa rasituksen kipeyttämät ja sateen kohmetuttamat jalkani saivat kivuliainta kokemaani shokkihoitoa jouduttuaan uudelleen liikkeeseen.

Jottei upea ja ikimuistoinen päivä olisi ollut täydellinen kadotin kukkaroni, jota en vain löytänyt mistään kun minun piti maksaa oatokseni. Kukkaro oli varmasti tipahtanut otettuani pimeällä kujalla kartan ulos tankolaukustani. Pimeässä kaupungissa etsin kukkaroa pitkään ilman tulosta. Kukkaroa etsiessäni poliisimies tuli juttelemaan minulle ja lopulta kutsui minut vieraakseen hulppeaan taloonsa, joten sain rahattomanakin siten nauttia maittavasta lounaasta, suihkusta ja pehmeästä sängystä. Lompakon mukana hävisi 40 euroa, kaksi pankkikortti ja ajokortti. Ajokorttia pyöräillessä ei tarvitse, minulla oli kolmas pankkikorkki sivulaukussa ja matkashekit sain vaihdettua käteiseen pankissa, joten aamulla matkani jatkui suunnittelemaani tapaan kohti Balin saarta

Lyhyt lauttamatka kuljetti minut jälleen toisenlaiseen todellisuuteen Indonesiasta. Bali on omalaatuinen osa Indonesiaa. Noin 400 vuotta sitten alkanut islaminuskon aalto on pyyhkäissyt hindulaisuuden kaikilta muilta saarilta paitsi Balilta. Yhdeksän kymmenestä balilaisesta on hindu eli heitä on yhteensä noin kolme miljoonaa. Muutos Jaavalta Balille oli kuin siirtyminen Suomen mantereelta Ahvenanmaalle, tiet olivat paremmat, elämänmeno rauhallisempi ja talojen puutarhat upeasti koristeltuja paikalliseen tapaan.

Sanotaan, että Balilla jokainen on taiteilija, onnekseni jopa hotellin omistajat. Olen tottunut yöpymään halvoissa persoonattomissa betonihotelleissa. Balilla halvimmatkin hotellit olivat varustettu kauniisti puutarhalla, batiikilla, tauluilla, häkkilinnuilla ja hindupatsailla. Kaikkialla oli nähtävissä paikallisen kulttuurin leima. Balilla on 20 000 temppeliä, jokaisessa temppelissä on vähintään yksi vuosittainen juhla, joten jokainen päivä jadenvihreiden riisiterassien ja tulivuorien saarella on juhlapäivä.

Minulla ei ollut aikaa kierrellä Balin saarta vaan ajoin suorinta tietä saaren turistikohteisiin lähelle lentokenttää. Surffauksesta tunnetulle Kuta rannalle saavuttuani olin polkenut kuusi pitkää päivää mäkisellä reitillä ja jalkalihakseni olivat niin riekaleina, että teurastaja olisi heittänyt ne sekundatavarana roskakoriin. Lisäksi vaatteeni haisivat, vehkeet olivat likaiset, naama hien, auringon ja pölyn punaiseksi ja rupiseksi polttamana, joten en todellakaan tuntenut oloani kotoisaksi kauniiden turistityttöjen ja komeiden surffipoikien maailmassa, jossa he shoppailivat tuliaisia kalliissa kaupoissa, naukkailivat drinkkejä ja olutta teemoittain sisustetuissa ravintoloissa ja yrittivät näyttää mahdollisimman muodikkailta ja seksikkäiltä rantabulevardilla. Vaikka en Balilla vietettynä viikkona seksikkääksi ja muodikkaaksi muuttunutkaan, niin sopeuduin Kutan rentoon rantaelämään kuitenkin siten, että polkaisin Australian Darwiniin nousseeseen lentokoneeseen kevyellä vastahakoisuudella.

Niin oliko Indonesiassa niitä pahoja ihmisiä joista ranskalaisneiti Malesiassa intohimoisesti kertoili: “very, very, very, very, bad,bad,bad people, be very very careful.” Pari muutakin ihmistä mainitsi minulle indonesialaisesta ihmisluonteen pahuudesta. Ihmettelin silloin mitkä kriteerit ihmisen pitää täyttää ollakseen paha ja olen pohtinut asiaa myös sen jälkeen, ja niin kuin aina, täysin ilman lopputulosta. Auttakaa minua lukijat ja määritelkää paha ihminen, jotta jatkossa tunnistan heidät ihmiset ja voin kertoa heistä teillekin. Mitään muuta en ole itse keksinyt pahoista ihmisistä kuin seuraavat ympäripyöreät lauseet.

Onko paha ihminen kenties murhamies tai varas? Enhän minä
murhaamista mukavana tapana pidä, mutta pahaa ihmistä en murhaajassakaan osaa nähdä, sillä murhankin hän lienee tehnyt vain siksi että tuntisi oman olonsa vahvaksi ja hyväksi edes pienen hetken ajan. Entäpä varas? Varkaan viedessä minulta pyörän hän odottaa saavansa tyytyväisyyttä joko siitä, että saa pyörästä maallista mammonaa tai siksi, että saisi minut voimaan huonosti, jotta voisi itse hyvin edes pienen hetken ajan. Mikä minä olen toista tuomitsemaan pahaksi, jos hän haluaa tehdä itselleen hyvää. Mitä itse teen? Pyörämatkaan ja kirjoitan siitä teille voidakseni hyvin. Meillä kaikilla on vain erilainen elämänhistoria, tiedot ja kokemukset ja niiden määräämän kokonaisuuden puitteissa päätämme miten toimimme, jotta olisimme tyytyväisiä. En luokittele ihmisiä pahoiksi, hyviksi, kusipäiksi, loistojannuiksi, mulkuiksi tai mukaviksi. Wayan
oli Wayan, Oka oli Oka, Ketut oli Ketut, Inka oli Inka,
Tenty oli Tenty ja Jukka on tyhmä. Kaikki erilaisia, kaikki
samanarvoisia, paitsi siis Jukka, joka vaikuttaa usein melko tyhmältä. Ja tämä on kaikki mitä minä sanon pahoista Indonesialaisista.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *