Australia: Pohjoisessa autiomaassa – Tennant Creek

Ensimmäinen askel uuden maanosan kamaralla oli kutkuttavan mielenkiintoinen. Ilma oli aivan yhtä lämmin ja kostea kuin Indonesiassakin, mutta ensimmäinen nuuhkaisu tuotti hajuelimille uudenlaisen elämyksen, platun ja mitäänsanomattoman, mutta raikkaan tuoksun.

Kello oli 7.30 aamulla eli kaiken järjen mukaan piti olla pahin ruuhka-aika. Sain kuitenkin ajella Darwinin leveillä ja hienopintaisilla teillä kaikessa rauhassa ihmetellen Darwinin savannimaista kasvillisuutta. Viiden kilometrin ajon jälkeen alkoi jo näkyä elonmerkkejä drive-thru pikaruokaloiden, huoltamoiden, pesuloiden ja muiden laatikkomaisten myyntipisteiden ilmestyttyä tienvarteen. Ihmisiä en juurikaan nähnyt. Kymmenien tienristeyksissä maleksivien kadunmiesten sijasta matkaani eteenpäin ohjasivat vihreäpohjaiset valkoisella tekstillä kirjatut tienviitat. Oli mukavaa kun vältin ainaisen kyselemisen vaivan, johon olin tottunut Indonesiassa. Vähintään yhtä jännittävää kuin saapumisen uuteen maahan oli ensimmäinen visiitti supermarketissa. Tarjolla oli kaikkea mitä kuvitella saatoin, mutta lentokentältä päälle jäänyt leveä hymy vaihtui nopeasti syvään masennukseen kassaneidin ilmoittaessa ostoksien hinnan. Tervetuloa Australiaan köyhämies!

Uima-altaaseen pulahduksen ja lämpimän suihkun jälkeen rojahdin sänkyyn valvotun yön jäljiltä. Viileässä hostellihuoneessa ihmettelin mihin kaikki ruokakojut, hedelmänmyyjät, kitaran soittavat, kengänkiillottajat, rihkamakauppiaat, moottoripyörät, pikkubussit, kadunmiehet, koululaiset, roskat, ja melu olivat kadonneet, eli yksinkertaisesti mihin on kadonnut elämä? Darwin oli kuin aavekaupunki verrattuna Indonesian vilskeeseen.

Olin unessa hostellini lukitussa yhteismajoitushuoneessa, kun minulta vietiin sänkyni alla ollut pyörän ohjaustankolaukku. Laukku ja sisällä ollut passi löytyivät hostellin käytävältä, mutta teille tietämättömille jäivät lompakko, kamera, aurinkolasit, otsalamppu ja sykemittari.

Darwinissa päätin ajaa halki Keski-Australian autiomaan. Australiassa oli kesä. Australia on kuumin maanosa. Autiomaa on Australian kuuminta aluetta. Lämpö autiomaassa vaihtelee kesällä 35-52 asteen välillä. Kyliä 3000 kilometrin matkalla Darwinista Port Augustaan on vain neljä. Pisimmät välit ilman ruokaa ja juomaa ovat lähes 200 km. Joka vuosi autiomaahan kuolee muutama huonosti valmistautunut matkailija.

Metrin korkuinen ruoho kasvoi aivan tien tuntumassa ja peitti näkymät laakealle autiomaalle täysin. Australia olisi maailman vilja-aitta, jos tuo kaikki heinä olisi syömäkelpoista. Maailman luonnonoloiltaan ankarimmassa maanosassa todellisuus on kuitenkin toiveita karumpaa, sillä Australiasta ei ole löytynyt yhtäkään viljelykseen kesyyntyvää viljalajiketta edes eurooppalaisten tiedemiesten toimesta. Se on myös yksi syy siihen että Australian alkuperäisasukkaat elivät materiaalisesti vielä kivikautisesti eurooppalaisten löydettyä uuden maanosan 1700-luvulla.

Ruohon yllä kohoava harva eukalyptuspuiden metsä romutti mielikuvani rutikuivasta autiomaasta. Maaperä oli usein niin kostea, että metsä kirjaimellisesti ui autiomaassa ja muutaman kerran tien yli virtasi tulvajoki. Ensimmäisen ajopäivän iltana saavuin muutaman talon asuinkeskittymään Adelaide-joelle ja nukuin laajalla nurmikolla. Olin kuullut autiomaassa yksin nukkuneilta että kaikki ylimääräiset äänet autiomaassa saa vaistot herkiksi. Ensimmäisenä yönä autiomaassa niin kävi minullekin. Auringon laskettua telttani ympärillä alkoi kuulua puskien rapina ja kengurulauma pomppi telttani ohitse. Eksoottiset äänet ja eläimet saivat minut jännittyneeksi ja ihmetteleväiseksi. Kenguruista tulikin mieleeni Australialainen vitsi, joka sopisi tähän jännittävään kohtaan kevennykseksi.

Teksasilainen maajussi vierailee lomalla Australiassa. Siellä hän tapaa aussifarmarin ja he alkavat jutella. Aussi esittelee hänen suuria vehnäpeltojaan ja teksasilainen sanoo: ”Oh, meillä on vähintään kaksi kertaa suurempia vehnäpeltoja.
Sitten he kävelevät hieman ympäri maatilaa ja aussi näyttää karjalaumaansa. Teksasilainen sanoo välittömästi, ”Meillä on vähintään kaksi kertaa suurempia pitkäsarvia kuin sinun lehmäsi.”
Keskustelu oli jo välillä lähes kuollut, kunnes teksasilainen näkee kengurulauman hyppimässä pellolla.
Hän kysyy, ”Ja, mitähän nuo ovat?”
Aussi vastaa ihmettelevällä katseella, ”Eikö teillä ole lainkaan heinäsirkkoja Teksasissa?”

Oletko koskaan miettinyt miksi kengurut hyppivät ? On tutkittu että hyppiminen on tehokkain tapa edetä keskinopeaa vauhtia. Niveliin ponnistuksessa varastoitunut energia vapautuu seuraavassa ponnistuksessa. Ylös alas hyppiminen myös tyhjentää ja täyttää keuhkot ilman tarvetta aktivoida hengityslihaksia. Kengurut käyttävätkin huomattavasti vähemmän energiaa etenemiseen kuin vastaavan kokoiset nisäkkäät ja tämä on tärkeää Australiassa, jossa ruokaa ei aina ole riittävästi pitämään kurniva vatsa hiljaisena. Fakta jonka minäkin opin tuntemaan luissani ja ytimissäni.

Darwinista ensimmäiseen kaupunkiin Kathrineen oli matkaa 300 kilometriä ja kaikki sillä välillä oli vain tappavaa tyhjyyttä. Darwinissa minua peloteltiin että kuumuus tappaisi minut autiomaahan. Pysähdyin huoltoasemalle jossa keski-ikäinen, ilmiselvästi alkoholille itsensä antanut nainen kysyi: ”Mitä helvettiä teet polkupyörällä paikassani. Sinut tapetaan autiomaahan. Nyt on 39 astetta lämmintä ja etelässä on paljon kuumempaa. Jää tänne töihin, saat ilmaisen majoituksen ja hyvän palkan.”

En tarttunut työtarjoukseen, vaan jatkoin matkaa taas uudelle ja pitkällä taipaleelle, joka tarjosi ainoastaan pusikkoa, hiljaisuutta ja polttavaa kuumuutta. Kathrinessa puhuin toistamiseen ihmisen kanssa Darwinista lähdettyäni. ”Oletko terroristi”, kysyi vanha nainen, jonka puutarhaan olin pyöräillyt kysyäkseni telttapaikkaa ja vettä. Hän tutki minut tarkkaan ja antoi lopulta minulle vettä ja paikan suuren pihan kaukaisimmasta laidasta. Aamuvarhaisella en halunnut tavata enää tuota vihaista mummoa ja luikahdin naisen romun täytteiseltä pihalta huomaamattomasti kuin viekas vakooja ja poljin Kathrinen supermarkettiin ostamaan viiden päivän ruuat, koska seuraavalle ruokakaupalle oli matkaa 600 kilometriä.

Oli jo hämärää kun käännyin keskellä autiomaata satojen kilometrien päässä asutuksesta olevasta tienhaarasta oikealle ja kohti tienviitan osoittamaa pubia. En välittänyt mitä tienpäästä lopulta löydän, mutta kaikki vaihtelu autiomaassa yksin telttailemiseen oli tervetullutta. Pääni ei enää kestänyt tulikuumassa ja kosteassa pusikossa telttailemista, jossa maa oli niin kuuma että makuualustani oli aamulla hiestä litimärkä ja kehoni unenpuutteen lamaannuttava. Auringonlaskun jälkeen telttani ympärille kerääntyi tuhansia hyttysiä, enkä voinut pitää teltan ovea avoinna hetkeäkään, sillä pissattuanikin ulos pienestä aukosta, pääsi telttaan iso parvi hyttysiä. Kakalla käytyäni takapuoleni oli puremista punainen kuin vesirokkoa sairastavalla. En ollut käynyt pesulla viiteen päivään ja olin hikoillut niin paljon, että juomastani yli 50 litrasta huolimatta rakostani tippui vain muutama tippa keltaista. Ennen kaikkea toivoin suihkua, viileää huonetta ja myös ihmistä, jonka kanssa jakaa edellisten päivien vahvoja kokemuksiani. Tunsin yksinäisyyden kolkuttelevan mieltäni.

Daly Waterisin pubin pihassa pysähdyin Australian syrjäisimpiin liikennevaloihin, asetin pyörän nojaamaan puuhun, puin päälleni parhaat vaatteeni ja kävelin pubiin. Pääsinkin heti keskustelemaan kun istuin parrakkaan moottoripyöräilijän viereen. En ymmärtänyt miehen englanninkielenmurteestaan kerta kaikkiaan yhtään mitään, vaan nyökkäilin hymyillen kaikkeen mitä hän sanoi. Jätin miehen mutisemaan itsekseen ja aloin tutkia pubin seinien tuhansia esineitä. Seinät olivat täynnä matkaajien jättämiä käyntikortteja, tarroja, eri maiden rahoja, pinssejä, lippuja, lakkeja, kenkiä, alusvaatteita ja rekisterikilpiä.

Pubin 18-vuotias roteva emäntä sanoi heidän kokkinsa olevan myös pyöräilijä. Hän meni huutamaan hänet pubin puolelle. Keittiöstä tuli ulos pitkä ja lihava mies, jonka en olisi uskonut pyörää koskettaneenkaan. Hän kuitenkin heitti ison kämmenensä olkapäälleni ja esitäytyi pyöräilijä Markiksi. Hän tarjosi oluen ja juttumme luisti tyhjän pubin ulkoterassilla koko illan. Mark oli polkenut 11 000 kilometrin matkan Australiassa edellisenä vuonna. Hän oli treenannut matkaan ketjupolttamallla tupakkaa kaksikymmentä vuotta, syömällä itsensä 122 kiloiseksi ja elämällä vailla liikuntaa. Hänellä on kuitenkin pyöräilijän geenit ja oli löytänyt vanhalla iällään harrastuksen, josta hän todella nautti.

Olin polkenut päivällä jo 174 kilometriä 40 asteen helteessä ja tyhjään kehoon juotu olut kolahti melko syvään. Juttu kyllä luisti myöhään yöhön asti, mutta kammet eivät pyörineet seuraavana aamuna totuttuun tapaan.

Seuraavana päivänä ajoin yli seitsemän tuntia 42 asteen kuumuudessa ja aurinkokunnan kirkkain lamppu porotti iholleni vailla pilvien absorboivaa vaikutusta. Koko pitkä päivä oli taas pelkkää tyhjyyttä, enkä ollut puhunut taas kahteen päivään sanaakaan. Onnekseni saavuin illansuussa sopivasti aavikon pienelle huoltoasemalle, jossa oli uima-allaskin.

Illalla kaukana olevien ukkospilvien rintamassa alkoi huima salamoiden näytelmä. Myrsky oli niin kaukana ettei ukkosen ääntä kuulunut, mutta salamat iskivät kaukana horisontissa useita kertoja sekunnissa, värjäten taivaan upeaksi valomereksi. Huima oli myös näytelmä jonka myrsky näytteli osuessa kohdalleni. Ukkosen jysäys oli sitä luokkaa, että osteoporoosipotilaalta olisi tippuneet hampaat suusta. Laadukkaaksi luulemani teltta tuotti ikävän yllätyksen sen oltua vettäläpäisevää mallia. Kävelin pubiin odottamaan myrskyn laantumista kun teltta oli taipunut jo kaksinkerroin päälleni ja nousseen helman alta satoi vettä vaakasuorasti sisään. Pubinhoitaja oli sitä mieltä ettei väsynyt matkamies voi myrskyn takia valvoa, vaan tarvitsee kunnon yöunet. Hän tarjosi minulle ilmaisen motellihuoneen. Vatsani oli sekaisin ja ilmastoinnin viileys ja vessanpytyn läheisyys olivat äärimmäisen tarpeellisia lisävarusteita tuona monella tapaa myrskyisänä iltana. Aamulla sain vielä eväiksi mahtavan kokoisen salaattilihavoileivän, purkin papuja ja hedelmiä. Ai että elämä oli hienoa ripulissakin.

Hyvävoimaisena ja optimaalisissa olosuhteissakaan 160 km ei ole lyhyt pyörälenkki. Todellinen kestävyys koitos se on viikon ja 900 km pyöräilyn uuvuttamana, kuivattavassa kuumuudessa ja vastatuulessa. Mieleni halajasi kotiin Naantaliin ja merenrantaan, josta voisin hypätä kylmään veteen viilentämään kärventyvää kehoani. Matkamiehen tie on kuitenkin katala ja sitä ei ole useinkaan tarjolla mitä eniten kaipaa. Siksi olisikin mukavampaa kun ei paljoa kaipailisi, haikailisi ja unelmoisi.

Vastatuuli oli niin kova että saavuin Tennant Creekiin vasta iltamyöhällä. Kaupungissa minut vastaanottivat suljetut liikkeet ja kadulla ryyppäävät ja tappelevat aboriginaalit joiden huuto sorisi ilmojen teille seuraavasti: ”Vitun karvaperseinen huoranpenikka, tuo se kaljapullo takaisin. Hei älä nyt saatana karkaa helvetin kakara. Älä läskiniska ämmä valita, mä teen just niinku huvittaa. Tuu tänne huora ja vitun nopeasti tai mä tapan sut.”

Pääsin lentelevien pullojen ja kenkien alta turvallisesti hostellille, jonka ovi oli jo kiinni. Hakkaamalla ovea sain kiinnitettyä yöruokaa keittiössä laittaneen saksalaispojan huomion minuun. Hän toivotti minut tervetulleeksi ja siirsin varusteeni hiljaisesti nukkuvien reppureissaajien huoneeseen, josta otin viimeisen pedin itselleni. Tennant Creekissä olin autiomaan uuvuttama ja lepäsin viisi päivää seuraillen kaupungin aboriginaalien elämänmenoa.

Muutamaa päivää aikaisemmin minulle sattui eriskummallinen tapaus. Pyöräilin keskellä tyhjää autiomaata kun puun alta tielle juoksi aboriginaalimies ja pyysi minulta vettä. Hänen seurueeltaan oli loppunut bensa autiomaahan, eikä heillä ollut autossaan mukana lainkaan vettä. Seurue oli odottanut apua jo pitkään ja he olivat janoisia juotuaan jo kaikki oluet. Annoin heille varastostani muutaman litran vettä. Polkaistuani pois ajattelin hilpeästi mielessäni iltapäivälehden otsikkoa: ”Suomalaisturisti pelasti aboriginaali seurueen Australian autiomaassa”.

Hilpeys vaihtui nopeasti kuitenkin haikeuteen, sillä oletettua iltapäivälehden otsikkoa surullisempi totuus on se, että suuri osa autiomaan aboriginaaleista on vieraantunut alueen todellisuudesta täysin.

Eurooppalaiset pyrkivät hallitsemaan luontoa ja samaan siitä irti kaiken mahdollisen mammonan, kun taas aboriginaalit pitivät itseään täysin tasavertaisina kaikkien muiden elämänmuotojen kanssa. Eurooppalaiset toivat mukanaan tauteja joihin kuoli jopa 90 prosenttia Australian alkuperäisväestöstä. Eurooppalaiset uudisasukkaat myös muuttivat mantereen luontoa niin paljon että jäljelle jääneiden aboriginaalien perinteisen elämäntavan harjoittaminen kävi vaikeaksi. Eurooppalaisten suhtautumista uuden mantereen alkuperäisasukkaisiin kuvaa myös se, että mantereelle annettiin nimeksi ”Terra Nullius” eli Tyhjä Manner. Raaimmillaan aboriginaaleja metsästettiin urheilun nimissä.

Endevour-kirjassa Australian eurooppalaisille löytänyt James Cook kirjoitti aboriginaaleista: ”He saattavat näyttää huono-onnisimmilta ihmisiltä maailmassa, mutta todellisuudessa he ovat paljon onnellisempia kuin me eurooppalaiset. He elävät rauhassa, joka ei ole eriarvoisuuden häiritsemä – maa ja meri sopusoinnissa tarjoaa heille kaiken elämälle tarpeellisen. He eivät antaneet arvoa millekään mitä heille annoimme, eivätkä he koskaan luopuisi mistään mikä on heidän omaansa. Kaikki mitä he tuntuivat haluavan oli se että me lähtisimme pois.”

Eurooppalaisten ja aboriginaalien kulttuurien törmäys oli valtava. Australian alkuperäisasukkaiden kielessä ei ollut sanoja ”huomenna” ja ”eilen”. Heidän yhteisössään ei ollut päämiehiä. Heillä ei ollut vaatteita, viljelyksiä, karjaa, rakennettuja taloja, keramiikkaa tai ylipäätänsä juuri mitään materiaalia.

Modernissa Australiassa aboriginaalit ovat olleet yhteiskunnan pohjasakkaa. Heidän tappamisesta tuomittiin ensimmäisen kerran valkoinen mies hirrelle vuonna 1838 ja vasta vuonna 1967 heille myönnettiin Australian kansalaisuus, eli siihen saakka heitä ei käytännössä luokiteltu ihmisiksi. Samaa kansaa joka rakensi veneitä vähintään 45 000 vuotta sitten ja jotka edelleen ylläpitävät ihmiskunnan pisimpään jatkunutta yhtenäistä kulttuuria.

Tänä päivänä aboriginaaleiksi itsensä luokittelee noin 300 000 ihmistä. Suuri osa heistä asuu valkoisille kelpaamattomilla kuivilla ja karuilla alueilla Keski- ja Pohjois-Australiassa. Sosiaaliset ongelmat ovat valtavat. Aboriginaalin elinajanodote on 17 vuotta alhaisempi, hän kuolee 18 kertaa useammin infektiosairauteen ja joutuu 17 kertaa todennäköisemmin sairaalaan väkivallan vuoksi kuin valkoinen Australialainen.

Minulle sanoista aboriginaali ja alkoholisti tuli synonyymejä, sillä näin heitä vain kaupungeissa ja niiden kaduilla iso osa heistä oli humalassa. Eurooppalaisten maahantulon myötä alkoholi alkoi muokata aboriginaalien elämää. Alkoholi ja tupakka toimivat heille palkkana tehdystä työstä. Heidän seksipalveluista maksettiin samoilla tuotteilla ja 1800-luvun alussa valkoisten suosituin penkkiurheilu oli aboriginaalien humalaan juottaminen ja tappeluun yllyttäminen, joka johti usein kuolemiin. Todellisuudessa Australian valkoiset juovat enemmän alkoholia henkeä kohden ja prosentuaalisesti suurempi osa heistä on alkoholin kuluttaja kuin alkuperäisasukkaista. Aboriginaalit tosin juovat suomalaiseen tapaan. Kun juodaan, juodaan katastrofaalisia määriä ja henkilökohtaiseen valomerkkiin asti. Tapa juoda lisää alkoholin aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. Aboriginaalien alkoholisoituminen on lisäksi hyvin näkyvillä, koska useissa aboriginaalien reservaatissa alkoholin juominen on kiellettyä ja alkoholiin taipuvaiset tulevat juomaan sitä kylien ja kaupunkien kaduille.

Australian alkuperäiset asukkaat on ajettu tilanteeseen, jossa heillä ei kokonaisuudessaan ole kotimaassaan paikkaa johon he tuntevat kuuluvansa. Perinteistä metsästäjä-keräilijä elämäntapaa noudattavia aboriginaaleja ei enää ole. Osa heistä yrittää säilyttää heidän kulttuuriperinteitään elossa reservaateissa jotka sijaitsevat usein valkoisille kelpaamattomilla joutomailla, jossa elämä on karua ja köyhää. Kaupungeissa ja pikkukylissä aboriginaalien on äärimmäisen vaikea saada työtä, enkä nähnyt koskaan heitä työssä kaupan kassalla, kirjastossa, pankissa tai autokorjaamossa, enkä juuri missään muuallakaan lukuun ottamatta heidän omia kulttuurikeskuksiaan. Sen vuoksi kaupungeissa aboriginaalien sosiaaliset ongelmat korostuvat näkyvästi heidän ajautuessa kaduille ryyppäämään, kiroilemaan ja tappelemaan. He ovat unohdettu kansanosa. Maassa, jossa aboriginaalit ovat eläneet vähintään 45 000 vuotta ja eurooppalaiset vain reilut 200 vuotta.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *