Australia: Pitkiä päiviä pätsissä – Alice Spring

Tennant Creekissä edessäni oli taas rankka 600 kilometrin taival autiomaassa ja koin vatsassani jälleen kutkuttavan innokkaan jännityksen. Vointini ei tosin ollut vielä parasta A-luokkaa, mutta päätin poistua pikkukaupungista tuntemattomalle taipaleelle, sillä jaloissani kävi polte palata nomadiksi. Kolmen tunnin polkemisen jälkeen vauhtini ja intoni pysähtyivät kuin olisin ajanut betoniseinään, sillä olin tullut taas sairaaksi. Pääsin kuitenkin perille Devils Marbelsin kivilohkareille 100 kilometrin päähän.

Devils Marbles oli kolmas nähtävyys matkani varrella Australiassa, jota pysähdyin tutkimaan. 1800 hehtaarin alueella oli tuhansia jopa omakotitalon kokoisia graniitti lohkareita järjestäytyneinä mitä ihmeellisempiin asentoihin. Uskomattomimpia olivat asennot, joissa oli pyöreä kivi alla ja täydellisessä tasapainossa kuutionmuotoinen kivi sen päällä. Päivällä lämpöä oli 44 astetta ja nukkuminen kuumeisena kuumassa teltassa oli tuskaisaa, polttavan maan hohkatessa lisälämpöä kehooni, jonka omakin lämpötila oli valkosolut liikkeelle saavissa lukemissa. Muutaman nukutun tunnin jälkeen heräsin kuumehöyryisenä auringonnousun lämpöön. Ajatuksissani ei ollut muuta kuin telttaa viileämpi paikka. Minulla kävi tuuri, sillä huoltoasemalle oli matkaa vain kymmenen kilometriä ja sain sieltä hyvällä alennuksella ilmastoidun huoneen. Taisin näyttää aika ressukalta, sillä huoltoaseman papukaijakin kysyi minulta ohikäveltyäni: ”Hello, How are you ?”, ja nauroi makeasti päälle.

Päivän laiskottelun jälkeen olin taas iskussa, sillä tauti tuli tapettua yhdessä päivässä. Olin jo neljättä kertaa kipeänä matkan aikana, mutta olin aina parantunut 1-2 päivässä.

Tuleva päivä oli todella lämmin. Vesi oli suolaista ja lähes juomakelvottoman kuumaa. Sitä oli kuitenkin juotava kaksi litraa tunnissa. Minulla oli pyörälaukkuravintolassani ainoastaan kuitupitoista kuivamuonaa kuten mysliä, pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. En löytänyt varjoa ja yritin syödä eväitäni keskellä tietä. Kerta toisensa jälkeen yritin lusikoida mysliä suuhuni, mutta joka kerta ihoni nousi kananlihalle, kehoni värisi ja syljin ruuan asvaltille. En saanut alas mitään ruokaa mitä laukuistani löytyi ja jatkoin matkaa nälkäisenä. Porkkanana eteenpäin pääsemiseksi minulle toimi seuraavan huoltoaseman jäätelöt, karkit ja limonadit.

Kymmenien kilometrien kuluttua minulla oli kädessäni suklaata ja kolajuomaa. Asettauduin makaamaan huoltoaseman räystään alla olevalle penkille ja nautin suunnattomasti sokerin nopeasti purkautuvasta energiasta. Yhtäkkiä autiomaahan saapui myrsky. Viileä sade syöksy päälleni talon räystäältä kuin vesiputous. Makasin puisella penkillä lähes transsimaisessa tilassa, kun kertaheitolla sekä stressaava kuumuus että nylkevä nälkä haihtuivat pois kehostani.

Myrsky kulki nopeasti alueen yli pohjoiseen, mutta iloa se loi vielä tienpäälläkin kun myrskyrintamasta poispäin puhaltanut tuuli oli vielä viileää ja puhalsi myötäisesti. Poljin vielä toisenkin 100 kilometriä ja kun en pihiyttäni raskinut ostaa riittävästi huoltoaseman kalliita herkkuja, olin jälleen nälkäinen saavuttuani pimeässä seuraavalle huoltoasemalle. En pystynyt edelleenkään syömään omia eväitäni, mutta huoltoaseman lasin takana näin kaikkia niitä herkkuja joista olin unelmoinut viimeiset tunnit. Huoltoaseman ikkunaan jäi alaspäin vajoavat kämmenen jäljet ja limainen sylkivana minun vajottua polvilleni aseman oven kynnykselle. Turhaan kuolasin, huoltoasema oli jo suljettu.

Kolkuttelin kaikki rakennukset läpi, mutta löysin vain yhden vanhan miehen, jolla ei ollut kuulemma mitään tekemistä huoltoaseman kaupan kanssa. En jaksanut pystyttää telttaa vaan levitin makuualustani ulkokatoksen alle. Lepoasentoon päästyäni vanha mies saapui kantaen minulle tarjottimen täydeltä paahtoleipiä, purkkipapuja, sokeria ja kahvia. En joutunut nukkumaan tyhjin vatsoin. Tapaus oli ikimuistoinen, sillä juomani kahvikupillinen oli elämäni ensimmäinen ja maistui oikein makealta sillä sekoitin sen joukkoon koko astiallisen sokeria. Sain nukuttua kaksi tuntia.

Aamulla oloni oli yllättävän virkeä huolimatta neljästä lähes nukkumattomasta tuskaisen kuumasta yöstä. Vallitsi myötätuuli ja mikä parasta, ilma oli auringonnousun aikaan todella viileää. Seuraavalla huoltoasemalla sain vahvistuksen ilman viileyteen, kun kello kymmeneltä ilmanlämpö ei jaksanut nostaa mittarin elohopeaa kuin 36 asteeseen. Huoltoaseman herra sanoi edellisenä päivänä olleen 44 astetta. Pitkistä raskaista päivistä huolimatta jaksoin polkea 200 kilometriä Alice Springsiin asti.

Autiomaassa olin monta kertaa vilkkaalla mielikuvituksellani kuvitellut pyöräilijän tulevan vastaani, mutta aina pettynyt sen oltua liikennemerkki tai kangastus. Tällä kertaa en kuitenkaan kangistunut kangastuksiin, vaan vastaani polki oikea kiinalaispyöräilijä. Hän oli pyöräillyt 25 000 kilometriä ympäri maailmaa. Hän ajoi sadan dollarin supermarketista ostetulla pyörällä, risaisessa paidassa ja tavallisilla lenkkareilla. Hän ajoi keskimäärin 150 kilometriä päivässä ja lepopäiviä hän piti erittäin harvoin. Pariisista Kapkaupunkiin hän pyöräili kuudessa kuukaudessa. Minun vauhdillani vastaavan kuluisi kaksi vuotta. Kotona Kiinassa hänen pyöräilystään tiesi vain äiti ja sisko.

Saapumispäivä Aliceen Sprinsiin oli täydellinen esittelemään Australialaista kulttuuria. Lähiöalueet olivat hiiren hiljaisia ja pimeitä. Lähestyttyäni keskustaa kaupunkikuvaan ilmestyivät verkkareihin ja löysään t-paitaan pukeutuneet kiroilevat ja humalaiset aboriginaalit. Keskustan laitamilla oli menossa australialainen jalkapallo-ottelu ja katsomot olivat pullollaan. Kentänlaidan pienellä nurmella pikkupojat pelasivat omaa peliään välillä vilkuillen mitä esikuvat siellä kentällä oikein touhuavat. Valkoiset saapuivat katsomaan ottelua yksin, pareittain käsi kädessä kulkien tai pienessä porukassa, kun taas aboriginaalit räyhäsivät ottelupaikalle isossa porukassa. Jalkapallo areenalla ei aboriginaaleja ja valkoisia erotettu toisistaan, vaan kaikkia kotikylän poikia kannustettiin.

Kaupungin matala kaksikerroksinen keskusta oli viriilissä tilassa pienten pubien oltua täynnä olutta litkiviä ausseja ja punaiseksi palaneita turisteja. Aboriginaalit eivät juhlineet pubissa vaan ryystivät pussikaljaa ja imppasivat bensaa puistoissa. Ihmiset olivat rentoja ja minulta kysyttiin usein mistä olen oikein tulossa. Teinipoikien neuvosta otin suunnakseni hostelli Annie’s Placen, sillä siellä oli kuulemma kaupungit parhaat pimut. Keskellä ei mitään kaikilla tuntui olevan hauskaa, eikä ihme, sillä Alice Springsissä käytetään enemmän alkoholi henkeä kohti kuin missään muussa maailman kaupungissa.

Kehoni kävi Alice Springsissä niin kuumana, etten saanut nukuttua ilmastoidussa hostellihuoneessakaan. Seuraavana päivänä vaihdoin toiseen hostelliin, josta löysin sängyn suoraan ilmastointilaitteen alta. Sain vihdoin nukuttua.

Ensimmäiset kuukaudet tienpäällä olivat fyysisesti raskaita ja jouduin usein pitämään pitkän tauon, sillä kahden vuoden rankan unettomuuden jälkeen kestävyyteni oli huono ja kunnonrakennus vaati aikaa ja kärsivällisyyttä. Alice Springsissä lepäsin jälleen yli kaksi viikkoa, toki tehden pieniä pyöräretkiä lähialueilla.

Alice Springsissä minulla oli myös aika miettiä miten tulisin rahoittamaan matkani. Alunperin olin ajatellut tekeväni töitä Australiassa, mutta se ei enää houkuttanut, joten aloin muiden matkaajien vinkistä etsiä sponsoreita ja mahdollisuutta kirjoittaa lehtiin. Tein joka päivä tunteja töitä soittelemalla yrityksiin ja lähettelemällä niihin sähköposteja esitellen suunnitelmiani ja nettisivujani, jotka olin juuri luonut Indonesian nettikahviloista käsin. Lähtiessäni matkaan minulla ei ollut selvää ideaa miten matkani tulisi kulkemaan halki kuuden maanosan, mutta sponsoreita hankkiessa minun piti markkinoida matkaani ja ainoa vaihtoehto oli siten luoda matkastani ”Pyörällä maailman ympäri” projekti.

En oikein osannut markkinoida matkaani ja yhteydenottoni olivat kovin, eikä olekaan ihme että yhtä yritystä lukuun ottamatta ketään ei kiinnostanut yhteistyönteko kanssani. Olin onnekkaampi lehtijuttujen suhteen ja sain sovittua juttusarjan Fillari-Lehteen ja Turun Sanomiin. Lisäksi muutamat ystäväni ja sukulaiseni alkoivat avustaa minua pienillä summilla kuukaudessa. Päätin lentää Australiasta takaisin Aasian ilman työntekoa.

Pohjois-Australian loppukevennykseksi kerron minua kovasti naurattaneen Catherine-tädin kertoma tarinan.1950-luvulla Catherinen kaveri perheineen muutti viereiseen tyhjään taloon. Yhtenä päivänä rakennusmiehet tulivat laittamaan huonokuntoista taloa uuteen uskoon. Catherinen kaverilla oli 3-vuotias tytär, joka oli luonnollisesti kiinnostunut kaikista rakennusmiehien toimista. Aikansa rakennusmiesten jaloissa pyörittyään he adoptoivat hänet maskotikseen. He juttelivat ja leikkivät hänen kanssaan sekä antoivat pieniä töitä tehtäväksi. Loppu viikolla he palkitsivat pikkutytön uurastukset antamalla hänelle puolen kruunun palkkapussin.

Hän vei palkkapussin esiteltäväksi kotiinsa äidilleen, joka oli hyvin otettu ja esitti asiaan kuuluvat kunnianosoitukset sekä ehdotti että rahat olisi vietävä pankkiin seuraavana aamuna. Kun he menivät pankkiin oli kassaneiti aivan yhtä otettu ja hän kysyi miten pikkutyttö oli saanut oman palkkapussin.
”Olen ollut rakentamassa taloa tällä viikolla.”, hän vastasi ylpeästi.
”Herranjumala” , sanoi kassaneiti. ”Ja aiotko rakennella taloa myös ensi viikolla ?”, hän lisäsi.
”Kyllä, jos me koskaan saamme ne vitun tiilet. ”, vastasi 3-vuotias pikkutyttö.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *