Australia: Eteläinen helvetti – Adelaide

Roikotin päätäni alhaalla ja näin vanhat riekaleiset pyöräilykenkäni
pyörimässä noin sadan kierroksen minuuttivauhtia. Hieman
päätä ylös nostettuani auringonsäteiden seksikkään
ruskeiksi polttamista ja aurinkorasvan kiillottamista reisistäni
heijastui silmiini hentoinen auringonsäde. Vielä hieman niskaani
oikaistuani näin Bilteman keinokuituisen ohjaustankolaukun
karttataskuun sullotut aurinkorasvan ja kartan. Seuraava ja viimeinen niskan ylöspäin oikaisu johtikin näkökenttäni kliimaksiin, jota olin odottanut jo muutaman viikon. En nähnyt mitään.

Olin ensimmäistä kertaa keskellä täydellisistä tyhjyyttä. Edessäni
avautui täysin puuton ja pensaaton tasaisesti horisonttiin jatkuva alue. Enää en ollut savanniruohon tai kitukasvuisten aavikkopuiden ympäröimä vaan tunsin kirjaimellisesti olevani autiomaassa. Mikä parasta, jäykkää niskaa pyöriteltyäni en nähnyt missään ilmansuunnassa minkäänlaisen elämänmerkkejä. Ainoastaan tien asfaltoidulla pinnalla meikäläisen näköinen ja oloinen musta mies pyöritteli polkimia samaan tahtiin kuin minä. Kyllä siitä hetkestä kannatti haaveilla. Olihan se eriskummallista, kun keskeltä ei mitään pääsi keskellä todellista ei mitään.

Eteläisessä autiomaassa oli jo niin kuivaa että hyttyset eivät enää kiusanneet minua. Proteiinejani himoitsevat naarat kuitenkin jatkoivat minun ahdistelua. Naaraslaji vain muuttui kärpäsiin, kuuluisiin Australian hermoja raastaviin pusikkokärpäsiin. Kaksisataa kertaa sekunnista siipiään heiluttavat pörriäiset jotka himosivat proteiinia munasolujen rakennusaineeksi, tunkeutuivat korviini, nenääni ja suuhuni keinoja kaihtamatta ja ihailtavalla sitkeydellä. En pystynyt pyöräilemään ilman hyttysverkkoa. Syödäkin minun piti varovaisesti verkon alla. Ne naaras kärpäsistä jotka olivat liian laiskoja lentämään 25 kilometriä tunnissa kulkevan pyöräni tahdissa matkasivat pyörälaukkujeni päällä odottaen pysähtymistäni, jotta niiden hyökkäykset nenääni kävisivät helpommiksi tai sitä, että kävelisin paskalle tien sivuun ja laskisin heille kasan, johon ne voisivat laskea minusta jo varastetuista proteiineista kasvatetut munasolut. Neljäsosa ympärilläni pyörivistä sadoista kärpäsistä oli toivottomia koiraita, jotka eivät onneksi olleet kiinnostuneita minusta, vaan seurasivat naaraita vain seksin tähden.

Useimmiten olin alueella täysin yksinäinen suuri eläin, mutta silloin tällöin tienvarsilla tai kaukana autiomaassa näin kameleita, joiden ansiosta en ollut alueen ainut kärpästen hyökkäysten kohde. Suurin osa Australian ensimmäisistä kameleista tuotiin Pakistanista 1850-luvulla. Kameleita tuotiin Australiaan, jotta autiomaan tutkiminen mahdollistuisi. Kamelit kantoivat junaradan rakentajille ruokaa, juomaa ja tarvikkeita. Koko Alice Springsin kaupungin olemassa olon voidaan väittää olevan kameleiden ja niiden sisukkaiden hoitajien ansiota, jotka rakensivat alueelle radioaseman 1870-luvun alkupuolella. Minunkin oli kiittäminen noita lerppahuulisia laahustajia siitä että pystyin kiduttamaan itseäni pyöräilemällä halki autiomaan. Vieressäni kulkeneen rautatien nimellä ”The Ghan” kunnioitetaan sen mahdolliseksi tehneitä kameleita ja heidän aasialaisia hoitajiaan. Autojen ylivoimaisen nopeuden johdosta suurin osa Australian miljoonasta kameleista saa 2000-luvulla elää omassa rauhassaan autiomaassa, mutta erikoista kyllä, niitä kaupataan arabimaihin mistä ne ovat alunperin tulleet, sillä australialaiset kamelit ovat arabialaisia terveempiä ja vahvempia.

Autolla kuljettaminen on todellakin kehitetty Australiassa kauaksi kamelin tehokkuudesta, sillä säännöllisin väliajoin ohitseni ajoi 54 metrinen rekka, eli maantiejuna, jonka imu aiheutti pyörremyrskymäisen hetken jona ohjaustankoni valskasi, pyöräni heilui ja aistini kokivat epätodellisen pyörteisen tilaan. Olin kuin unesta herännyt kun maantiejunan nostama viima vaimeni ja ilmoille noussut pöly laskeutui takaisin autiomaan hiljaisuuteen.

Olin polkenut Alice Springsistä jo satoja tyhjiä kilometrejä kohti etelää, mutta seuraavaan kylään Cooper Pedyyn oli matkaa vielä satoja tyhjiä kilometrejä. Kesä oli Australian autiomaassa oli taittumassa jo syksyyn ja lämpötila oli laskenut mukavaan 30-36 asteeseen ja sain pidentyneistä yöunista voimaa polkea. Voimaa todella tarvitsinkin, sillä kuumuuden sijasta riesakseni saapui kova vastatuuli.

Kovasta vastatuulesta ja sen aiheuttamasta haasteesta huolimatta
nautin pyöräilemisestä eteläisessä autiomaassa. Nautin
voimantunteesta kun päivä päivän jälkeen jalkani jaksoivat vääntää
vastatuulta kohden. Täydellinen yksinpyöräilemisen vapaus ja maiseman avaruus tekivät menosta huoletonta. Päivän ainut tehtäväni oli polkea vastatuuleen 80-170 kilometriä, pyöräillä pari sataa metriä pusikkoon, pystyttää teltta, syödä, levätä, puhaltaa
makuualusta pehmeäksi, asetella pyörälaukku tyynyksi pään alle, unohtaa korvissa puhaltava tuuli, ottaa käteen Michael Palinin Himalaya kirja ja siirtyä viihdyttävässä matkaseurassa mielikuvitus matkalle Tiibetin ylängölle ja Karakoramin raateleviin nousuihin. Niin yksinkertaista, mutta niin hienoa.

Kaarroin syömään taukopaikalle suolajärven viereen. Taukopaikalla oli myös asuntoauto. Pariskunnan mies avasi kolatölkin juuri kun olin saapumassa paikalle ja hän oli nostanut sen jo huulilleen, mutta nähtyään minut hän laski juoman alas huuliltaan ja sanoi, että minä tarvitsen sitä enemmän. Luonnon kauneus oli autiomaassa hienoa, mutta ihmisluonnon kauneus ei sille kalvennut.

Olin polkenut jo 160 kilometriä kun näin kaupungin valot kaukana etelässä. Taivas oli pilvinen eivätkä kuu ja tähdet antaneet lainkaan valoa synkkään iltaan. Vastatuuli oli niin kova, että kaupungin valot tuntuivat pysyvän paikallaan. Autiomaa tarjosi minulle kovimman haasteensa loppuun, mutta myöhään illalla olin jo onnistuneesti polkenut halki autiomaan. Olin taas merenrannalla ja Port Augustassa. En löytänyt kaupungista halpaa majoitusta ja päädyin nukkumaan kaupungin jalkapallostadionin nurmella olleeseen vaihtopelaajaboksiin.

Heräsin yöllä kun päälleni satoi vettä. En ymmärtänyt miksi päälleni satoi, vaikka olin boksin katon alla ja tähdet tuikkivat jo pilvettömällä taivaalla. Olin väsynyt ja yritin jatkaa nukkumista, mutta kerta toisensa jälkeen päälleni vain satoi. Katsoin monta kertaa tähtitaivaalle ja luulin vain kuvittelevani sateen. Nousin ylös lämpimästä makuupussista ja boksista ulos päästyäni nurmikentän sadettajat ruiskivat minut läpimäräksi. Siirsin kotini stadionin katsomoon.

Kolmannella yrityksellään vuonna 1862, onnistui John McDouall Stuart
tarpomaan miehineen ja hevosineen ensimmäisenä eurooppalaisena halki
Australian autiomaan. Hän teki yhdeksän kuukauden matkan Adelaidesta
Darwiniin ja joutui maksamaan matkan rasituksista kovan hinnan, hän ei
enää koskaan palannut ennalleen ja kuoli matkan aiheuttamiin
rasituksiin muutaman vuoden kuluttua. 145 vuotta myöhemmin minä
seurasin hänen jalanjälkiään pyöräilemällä hänen mukaansa nimetyn 3000 kilometrin mittaisen Stuart Highwayn Darwinista Adelaideen.

Stuart taittoi matkan tiettömillä taipaleilla ja heidän matkastaan
raakalaismaisen tekivät vedenpuute, karkailevat hevoset, kuumuus,
ruuan heikko laatu, huono hygienia ja autiomaan piikkikasvit, jotka
repivät miehiin ja hevosiin tulehtuvia haavoja. Olosuhteet olivat niin kovat, että miehet sortuivat juomaan omaa ja hevostensa kusta.
Kaikista rasituksista huolimatta tämä vaahtosammuttimen kokoinen
sisupussi jäi historiaan kenties Australian arvostetuimpana
tutkimusmatkailijana.

Minä taitoin matkan pinnoitetulla ja sileällä maantiellä, jossa
huoltoasemia ja vettä oli vähintään 175 kilometrin välein. Minua eivät kiusanneet karkailevat hevoset tai piikkipuskat, enkä minä juonut omaa tai pyöräni virtsa, mutta siitäkin huolimatta reitti oli tyhjyydessään, kuumuudessaan ja vastatuulisuudessaan yksi koko matkani raskaimpia.

Onneksi maltoin levätä välillä ja minulle matka ei jäänyt viimeiseksi, kuten Stuartille. Toiseksi viimeisenä päivänä ennen Adelaidea olin kuitenkin niin väsynyt, etten voi ajatellakaan hyvää syytä miksi olisin ajanut Melbourneen asti, josta minulla oli varattuna lento takaisin Bangkokiin. Pidin pyöräilyä tyhmimpänä mahdollisena vaihtoehtona. Olin taas polkenut koko päivän vastatuuleen. Vastatuuli oli niin kova että kun väsyneenä erehdyin pissaamaan vastatuulta kohden, palautuivat pissat samaan suuntaan josta tulivat ja pyöräilypaidan helmani kastuivat läpimäriksi. Olin henkisesti niin loppu että soitin leirintäalueen puhelinkopista isälleni, jotta saisin tukea päätökselleni siitä ettei ole mitään järkeä jatkaa polkemista Adelaiden jälkeen. En halunnut luovuttaa ja hypätä junaan, vaikka mitään muuta en tosiasiassa kokenut järkeväksi vaihtoehdoksi. Edessäni vielä olleet 1200 kilometriä tuntuivat elämää suuremmilta ja tunsin itseni kovin pieneksi Australian luonnonvoimien rinnalla.

Menin illalla nukkumaan mielessäni, että tuleva ajopäivä Adelaideen olisi viimeinen ennen Melbournea. Aamulla nousin ylös teltasta, kävelin pienen ympyrän nurmikolla ravistellen ja taputellen jalkojani. Jalkani eivät enää olleet äärimmäisen kipeät ja ajatus Melbourneen ajamisesta heräsi uudelleen. Päätin siis jatkaa matkaa polkupyörällä.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *