Kambodzha: Naurava maa – Siem Reap

Uudessa maassa meidät vastaanotti poikajoukko. Köyhimmät heistä kerjäsivät rahaa ja näkyvillä olleita ruokapussejamme ja paremmassa leivässä kiinni olleet koltiaiset tarjosivat erinäisiä palvelua. Emme ostaneet lauttamatkaa Sihanoukvilleen, taksimatkaa Koh Kongiin tai edes siivousvälineitä, joita pikkupoika kauppasi polkupyörästään, joka värikkäine moppeineen, luutineen ja rätteineen muistutti enemmänkin jättimäistä riikinkukkoa kuin fillaria ja oli kaiken lisäksi niin suurta kokoa, että satulalla istuminen oli nuorelle kauppiaalle ajankohtaista vasta vuosien kuluttua.

Vajaa kymmenen vuotta aiemmin tältä rajalta astuminen Kambodzan puolelle oli kuin siirtyminen taivaasta helvettiin. Koh Kongin maakunta tunnetaan Kambodzan ”Villinä läntenä”, kun taas itse Kambodza kuvataan usein idän tai Aasian ”Villiksi länneksi”. Koh Kongin kaupunki on ollut pitkään eristyksessä huonojen tieolosuhteiden takia ja liikenne kaupunkiin on kulkenut pääasiassa ilmateitse ja meritse. Suhteellisessa eristäytyneisyydessä rikollisuus nousi alueen merkittäväksi elinkeinoksi ja laittomat metsähakkuut, villieläinkauppa, huumeviljely, rosvous, uhkapeluu, prostituutio ja huimat HIV infektioluvut loivat kaupungin pelottavan maineen.Watch movie online Rings (2017)

Punakhmerit hyökkäsivät kaupunkiin viimeksi vuonna 1999 ja siitä lähtien hallitus on käynyt alueella taistelua metsänhakkuuta, villieläinkauppaa ja marihuanan viljelyä vastaan yrittäessään parantaa alueen imagoa. Vuonna 2005 hallituksen metsäpoliisi pidätti salametsästäjistä halutuimman, Yor Ngun, joka oli vastuullinen ainakin 40 leopardin, 19 tiikerin, 30 elefantin ja 43 karhun tappoon. Valitettavasti halutuimmankin metsästäjän kiinnisaaminen lienee vain pisara meressä, sillä suurimmat rahat laittomuuksista käärivät niitä pyörittävät kaupunkien byrokraatit ja tullivirkailijat.

Meitä eivät häirinneet uhat joista kaupunki oli kuuluisa, vaan iloinen, puhelias ja ystävällinen teinipoika, joka pyöräili vierellämme koko yhdentoista kilometrin matkan rajalta Koh Kongiin. Yritimme hiljentää pojan useasti, joko lisäämällä vauhtia kampiin tai vaihtamalla puheenaihetta jota poika pyöritti väsymättä lauttalippujen ympärillä. Hän vakuutti että päätielle johtava tie oli läpipääsemättömässä kunnossa ja meidän ainoa vaihtoehto pääkaupunkiin pääsemiseksi olisi ottaa lautta satama kaupunkiin Sihanoukvilleen. En saanut käännettyä pojan mieltä kiinnostavimpiin aiheisiin, mutta saimme Damienin kanssa pojan ymmärtämään ettemme todellakaan aio pyöräillä lautassa. Poika ei siitä lannistunut vaan alkoi kaupata lippuja minibussiin. Poika ei ajatellut asiaa aivan loppuun asti, sillä innokkaana hän puhui itsensä pussiin ja eikä meitä enää huolettanut ”läpipääsemätön” minibussilla liikennöitävä tietä.

Elämäntahti kaupungissa ei ollut sen läpi virtaavan Kah Bpow joen hiljaista liplatusta kiihkeämpää. Kuoppaisen ja pölyisen rantatien varrella naiset odottivat myyntipöytien takana seuraavia hedelmien ja virvokkeiden ostajia. Ravintoloiden kokit pitivät ruokiaan lämpimänä lisäämällä puita uuniin. Virvoitusjuomakauppiaat leikkasivat lisää jäätä juomiin, jotta seuraavakin asiakas saisi hetken helpotuksen lämmöltä. Vain muutama hurjasteleva moottoripyörä sai aikaan meteliä verkkaista siestaa viettävän ja keskipäivän auringossa paahtuvan pikkukaupungin elämään.

Ensimmäinen esteemme ”läpipääsemättömällä” tiellä oli noin kaksi metriä korkea keskeneräisen sillan betoniseinä, jonka yli meidän piti nostaa pyörämme. Tietä oltiin kovaa vauhtia ehostamassa ja renkaitamme hivelevä alustana oli monenlaista; sileää öljysoraa, tasaista hiekkatietä, upottavaa savea ja liukasta mutaa. Tie kulki harvaan asutulla maaseudulla, jossa kyliä oli vain joenylitys paikoilla. Harvalukuiset autot ja moottoripyörät kuljetettiin jokien yli paikallisesti tehdyillä losseilla. Yksi lautta oli tehty laudoista poikittain olevien soutuveneiden päälle ja sitä eteenpäin puski vanha autonmoottori, joka pyöritti pitkän ohjaus putken päässä olevaa propellia. Ihailin jokaista lauttaa, niiden keksimiseen johtaneita ideoita ja niitä ohjaavien miesten hiottuja ohjaustaitoja.

Kylät olivat köyhiä ja eristäytyneitä ja niiden talot olivat rakennettu perinteiseen tapaan korkeiden puutolppien varaan, jotta ne olisivat suojassa tulvilta ja pysyisivät viileinä ilmavirran kulkiessa myös olkisen lattian kautta. Kylissä kiire ei näyttänyt painavan päälle kuten minulla mennä viikkoina ja päivittäisten askareiden lomassa ihmisillä tuntui löytyvän roimasti aikaa istuskeluun. Lauttakin lähti liikkeelle kiireettömästi vasta kun se oli täpösen täynnä. Saimmekin Damienin kanssa rentoutua ansaitusti pitkiä toveja kylien ravintoloissa.

Kambodzhalaiset, erityisesti lapset nauroivat ja huusivat sydämensä pohjasta ja pitkään meidän polkiessa heidän ohitseen. Ja lapsiahan Kamputseassa riittää, sillä vielä 1990-luvun alussa väestönkasvuprosentti oli 4.4, eli tasossa, joka kaksinkertaistaa väestön 16 vuodessa. Niistä lukemista on pudottu noin kahteen prosenttiin. Siitäkin huolimatta Kambodzalaisten keski-ikä on vain 20 vuotta ja alle viisitoistavuotiaita väestöstä on 35%. Puhvelin selästä, talojen alta, ojista, lätäköistä, puista, pyöränselästä, äidin sylistä ja muualta kuuluvat hello-huudot ja muut iloiset tervehdykset tulivat ihmisiltä joiden maalla on karmean verinen lähihistoria. Sisällissota on loppunut reilut kymmenen vuotta sitten ja vain 30 vuotta aiemmin maan 8 miljoonasta asukkaasta arviolta 1.3-1.7 miljoonaa kuoli Punakhmerien toimesta tai epäsuorasti tautien ja nälän johdosta.

Amerikkalainen politiikan tutkija Wayne Bert kirjoitti: “Metodeita ja käyttäytymistä voi verrata natseihin ja stalinisteihin, mutta tapetussa ihmismäärässä suhteessa asukaslukuun vallankumouksen aikana punakhmerit pitävät haastamatonta ennätystä.”

Khieu Saphan ja Pol Pot olivat 1950- luvulla vaihto-oppilaina Ranskassa ja liittyivät marxis-leninisteihin piireihin, joista he imivät vaikutuksia omiin ideoihinsa. Khieu Saphan oli tohtorinväitöksessään väitellyt, että kaupungit olivat parasiittejä ja niiden ihmiset pitäisi siirtää massoittain maaseudun pelloille luomaan uutta uljasta valtakuntaa. Vuoteen 1975 mennessä Pol Pot oli saanut vahvistettua kommunistista puoluettaan sen verran, että silloinen kuningas Lon Nol lähti maanpakoon. Kahden viikon kuluttua kuninkaan paosta punakhmerit saapuivat pääkaupunkiin ja “parasiittien” massasiirto alkoi. Suurelta osin punakhmerit koostuivat nuorista pojista, jotka eivät juuri koskaan poistuneet metsästä ja eivätkä tienneet ulkopuolisesta maailmasta mitään. Sillä aikaa kun näitä pikkupoikia aivopestiin käyttämään rynnäkkökivääriä ja tappamaan vihollisia, kehittelivät puolueen johtajat malleja joilla viedä vallankumous läpi mahdollisimman tehokkaasti.

Huhtikuussa 1975 Phnom Penhissä oli kaksi miljoonaa asukasta, mutta vuoden lopulla kaupunkia asutti vain 45 000 asukasta ja suurin osa heistä sotilaita. Vuonna 1979 jolloin vietnamilaiset syrjäyttivät punakhmerit oli kaupungissa vain muutama tuhat asukas. Pol Pot, Khieu Samphan ja muut johtajat itse tietysti ajattelivat, että heidän nopea sosiaalinen muutos soisi kambodzhalaisille paremman materiaalisen elintason ilman tarvetta tappaa ketään. Brutaalisuuden karattua käsistä olivat myös johtajat itse ihmeissään. Loppusanat tälle asialle suon Kambodzhan keskitysleirillä eli Killingfieldillä olevalle lainaukselle: “Verilöylyn metodeita, joita Pol Potin kriminaalit käyttivät Kambodzan viattomia ihmisiä kohtaan, ei voi kuvailla täysin ja selvästi sanoin, koska kehitetyt tappamismetodit olivat omituisen julmia. Meidän onkin vaikeaa päättää keitä he ovat, heillä oli ihmisen muoto, mutta paholaisen sydän”.

Phnom Penh on pienehkö ja intiimi noin miljoonan asukkaan aasialaiskaupunki. Itse ehkä odotin hieman karumpaa ja köyhempää mitä ensi silmäyksellä koin. Kadut olivat asfaltoituja, autoliikkeissä myytin uusimpia maastoautoja, pääasiallinen kulkuneuvo tuntui olevan moottoripyörä, katumainoksissa mainostettiin tulostimia, tietokoneita ja tietysti Nokiaa, joka on ulottanut mainoslonkeronsa jokaiseen pieneenkin kylään Aasiassa. Kaupunki oli kuin Thaimaan vastaavat, mutta kaikki oli vain pienoiskoossa. Supermarketit olivat pieniä ja niitä oli vain muutama. Nettikahviloita oli, mutta yhteydet olivat turkasen hitaita, moottoripyörät olivat vanhempia ja huoltoasemien virkaa hoitivat yhden hengen ja yhden tynnyrin tankkaamot. Kaupunki näytti nätiltä syötyäni katuravintolassa näkyvintä Ranskan siirtomaa-ajalta jäänyttä merkkiä, patonkia.

Kaupungissa ei tarvinnut kuitenkaan paljoa kulkea, jotta sain tämän sinisilmäisen idyllisyyden pois sarveiskalvoiltani. Olin sairauteni johdosta päivän Damienia jäljessä saapuessani kaupunkiin, eikä hän ollut taaskaan muistanut jättää avainta vastaanottoon, joten jouduin odottamaan häntä alakerran baarissa. Baari oli täynnä rahanpuutteessa olevia terhakoita huoria ja sen seinillä mainostettiin viagra-vodka-cola-drinkkejä 5 dollarilla. Viereisistä Happy Pizza ravintoloista olisi saanut pizzaa marihuanalla ja muilla fiilistä parantavilla täytteillä.

Huhut idän “Villistä lännestä” eivät olleet täysin perättömiä.
Kaduilla kerjäläisiä oli paljon. Silmiini pistivät erityisesti nälkäiset lapset ja runsas amputoitujen määrä.KAmbodzan sanotaan olevan maailman suurin miinapelto. UNTAC arvioi että vuonna 1993 maassa oli kymmenen miljoonaa maamiinaa. Kambodzan pinta-ala on noin 180,000 km2, joten jokaisella neliökilometrillä olisi keskimäärin yli 50 miinaa. Lienee psyykkisesti rankkaa asua maaseudulla, jossa ei koskaan tiedä milloin pamahtaa. Joka 236. ihminen Kambodzhassa onkin amputoitu. Näyttää siltä, että monille heistä on ainoaksi selviytymiskeinoksi jäänyt turisteilta kerjääminen. Surullisen esimerkin siitä kuinka suuressa rahanpuutteessa ihmiset elävät kuulin Damienilta. Noin 7-vuotias pikkupoika seurasi häntä pitkään yrittäen kertoa hänelle jotakin huonolla englannilla. Poika vain jatkoi Damienin seuraamista. Damien ehti käydä pesulassa ja ruokaostoksilla, mutta poika oli kuin liimattuna häneen hotellille asti. Lopulta Damienille selvisi, että pikkupoika myi takapuoltaan.

Phnom Phenistä Siem Reapiin ajo oli Damienille helppoa kruisailua tasaisella maaseudun asfaltoidulla tiellä. Minä tein helposta ja yksinkertaisesta taas tuskaista ja monimutkaista. Ensimmäisenä yhdeksänä kuukautena tienpäällä riitti että vain poljin ja kuntoni kyllä nousi. Kambodzhassa olin jo niin hyvässä kunnossa, että tein ensimmäistä kertaa matkalla todella kovaa tehoharjoittelua jotta kuntokäyräni jatkaisi kohoamistaan. Pitkästä aikaa tunsin jaloissani, keuhkoissani ja sydämessäni kuinka pahalta tuntuu pyöräillä maksimisykkeen tuntumassa. Kova rasitus ja sen jälkeinen lepo on ainoa lääke, joka saattaa saada minut kohoamaan polkupyörällä muutaman tuhannen kilometrin päässä olevalle 5400 metrissä sijaitsevalle Mount Everestin perusleirille.

Kova harjoittelu vaatii kovaa lepoa ja Angkor Watin maisemissa oli taas aika muutaman päivän levolle.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *