Kambodzha: Teillä tallaamattomilla – Pakse 23 kesäkuu 2006

Angkor Thomin antiikinaikainen (900-1200) kaupunkialue lukemattomine temppeleineen on vaikuttava kokonaisuus. Minulla vähän lukeneella miehenalulla ei kuitenkaan ollut historiantuntemusta niin paljoa, että olisin ymmärtänyt ja pystyisin asettamaan Angkorin sivilisaation mahtavuuden sen aikaisiin mittapuihin.

Ajan rapauttamat harmaat
temppelit olivat silmilleni ja mielelleni liian kaukaisia asioita,
jotta olisin jaksanut keskittyä niiden tutkimiseen syvemmin. Suuret temppelit ja taideteokset edustivat minulle vain jotakin vanhaa ja häviämässä olevaa. Angkor Wat on hindulaisten rakentama, mutta Kambodza on tänä päivänä suurelta osin buddhalainen maa. Damienin palkkaama opas selitti meille taideteosten edustamia tarinoita. Minulle täysin vieraasta maailmasta olevat asiat menivät täysin yli hilseen.
Rehellisesti sanoen minua ei juuri kiinnostaneet mitkään käärmeenmaidon
lypsämis ynnä muut hindujumaltarinat.

Ymmärsin vain sen, että
kyseiset tarinat ovat olleet niiden luoneiden ihmisten
todellisuudentajun mukaisia ja heille siten tärkeitä, yhtä
tärkeitä kuin amerikkalaisille Hollywood-elokuvat. Temppeleiden
seinät, portit ja patsaat ovat olleet ajan ihmisille sen aikaisia
kirjastoja, kaitafilmejä tai digitaalisia formaatteja, joissa
tarinat on kerrottu. Angkorin alueen suunnitelleet ja luoneet ovat
halunneet jotain entistä suurempaa, parempaa, toimivampaa ja
inhimillisempää. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi heillä on
täytynyt olla selvä ja vahva visio miten luoda kyseinen
sivilisaatio ja sen aikaan saaminen on vaatinut paljon työtä. Minä hahmotan
maailmaa hyvin pitkälti urheilusta saamieni oppien pohjalta, koska vuosien varrella siihen olen tuhlannut suurenosan energiastani. Nämä muinaiset angkorilaiset hahmottivat elämäänsä kenties sukupolvelta toiselle kulkeutuneiden hindujumaltarinoiden kautta. Hienoa, että kaikki eivät tukeudu samaan jumalaan.

Vaikka minä en tarinoiden sanomaa
itselleni pystynytkään avaamaan, niin olen varma, että kun
asettautuisin aloilleni, jättäisin pyöräni hotellille ja
kävelisin rauhallisesti ympäri aluetta tutustuen taideteosten
sanomiin, löytäisin tarinoista paljon viisaita ajatuksia,
joista voisin imeä ja ymmärtää omaa pientä maailmaani paremmin
ja kenties jopa hieman muuttaa omaa maailmankuvaani. Kaikkiin
asioihin paneutumiseen aika ei kuitenkaan riitä, sillä pyöräily, muu
treenaus, rentoutuminen, nukkuminen, venyttely ja syöminen
vievät oman aikansa ja jossain välissä pitäisi näitä kirjoituksiakin naputtaa.

Angkorin tempelit olivat kuin
Kanariansaarten rantakadut lippalakkipäisineen, t-paitaisineen
ja vyölaukkuisine turisteineen. He saapuvat Kambodzaan
lentokoneella ja usein näkevät Kambodzasta vain
Angkor Watin. Viime vuonna Kiinanmuuri, tänään
Angkor Wat ja ensi vuonna Hawaiji.

Tunsin itseni hölmöksi ihmisten
joukossa, jotka olivat niin innokkaita valokuvaamaan ja
vaikuttuneiden oloisia kuulemaan tarinoita Angkor Watin historiasta. Saivatko ihmiset vastauksia joihinkin heitä
askarruttaneisiin kysymyksiin joita he olivat aiemmin pohtineet?
Ymmärsivätkö ja tiesivätkö he todella temppeleiden ja
taideteosten tarinoita? Onko tarinoilla ylipäänsä sen suurempaa merkitystä kuin Aku Ankan tarinoilla? Olivatko he kaikki paneutuneet historiaan paremmin kuin minä ? Miksi ihmiset kulkevat niin nopeasti, eivätkö he ymmärräkään jotakin ihmeellistä?
Keräävätkö he vain pisteitä matkapäiväkirjoihinsa? Mikä
merkitys tällaisilla historiallisilla paikoilla yleensäkin on,
etenkin minulle ?

Vastauksien sijaan, pääni oli
tulvillaan kysymyksiä. En odottanut Angkorilta mitään. Sain
Angkorilta ehkä parasta mitä se voi minulle tarjota. Se sai minut pysähtymään, tarkkailemaan ympäristöä sekä omia ajatuksiani. Se oli Angkorin suurinta antia minulle.

En siis oikein pystynyt asettautumaan 1200-luvun ihmisten asemaan ja enkä tempautumaan hindutarinoiden vietäviksi. Sen sijaan pystyin samaistumaan
paremmin pienten kauppaa käyvien lasten asemaan. Ennen Angkor
Watille menoa pysähdyin istuskelemaan ja syömään mandariineja
leveälatvaisen ja vahvarunkoisen puun alle. Vieressäni istui
arviolta 8-vuotias, ruskeaan ruudulliseen kauluspaitaan ja
oranssisiin collegehousuihin pukeutunut pikkupoika, jonka pikimusta
otsatukka oli poikamaisen hellyyttävästi sekaisin. Hän myi
banaaninlehden sisässä paistettuja ja kookosmaidolla kostutettuja
riisi-banaani kääryleitä. Kääryleet olivat suussa sulavia. Poika
oli erilainen kuin suurin osa muista lapsikauppiaista, jotka olivat
kovin innokkaita ja yritteliäitä kauppaamaan postikortteja ja huiveja. He huusivat ohikulkijoille: “You come back you buy, Ten card only
one dollar, Please sir buy, You come back you buy, You promise you
come back you buy”

Oranssipöksyinen poika oli maltillinen ja vain hiljaisesti esitteli mitä hänellä oli tarjottavana. Hän ei
ottanut myyntityötään vakavasti ja hän piti välillä
istuskelutaukoja katsellen Angkor Watin vallihautaa tyyni ja
haaveileva ilme kasvoillaan. Hän oli selvästi enemmän
taiteilijatyyppiä kuin kauppapoika. Välillä hän haukotteli oikein
syvältä vatsanpohjasta ja näytti lapsityöläisten
inhimillisen puolen. Muut lapsimyyjät näyttivät lähinnä
amfetamiinihöyryissä olevilta myyntitykeiltä.

Poika pysähtyi usein selvästi
haaveilemaan jostakin tai hän oli niin väsynyt, ettei enää jaksanut
kaupitella äidinsä paistamia kääryleitä. Hänellä ei
välttämättä ole juuri koskaan aikaa leikkiä kavereidensa kanssa,
koska hänen tulee elättää perheensä

Jaoimme pojan kanssa pienen iloisen hetken
leikkihetken rankan työpäivän lomassa, ennen siirtymistäni vallihaudan yli
Angkor Watin muurien sisäpuolelle. Teimme kaikenlaisia
temppuja muun muassa ampumalla toisiamme minisimpukankuorilla alkeellisella etusormiritsalla ja välillä poistuimme kaidalta polulta ja
ammuimme ohi kulkevia turisteja. Tyhjän juomapullon puhalsimme täyteen ilmaa ja sijoitimme
pullonkaulaan kiviä ja muita sopivan kokoisia esineitä. Lyömällä
pulloa riittävän kovaa tuli siitä oiva pikkutykki. Istuskelin Angkor Watissa
puolisen tuntia ja tulin takaisin ostamaan pojalta yhden
lisäkääryleen. Damienin saavuttua oli aika jättää
hyvästit pojalle ja tehdä viimeinen vilkaisi yli sillan kohti
Angkor Watia ja iloisin mielin polkaista takaisiin Siem Reapiin.

Siem Reapissa olimme Damienin kanssa molemmat sitä mieltä, että Aasian villilänsi Kambodhza ei ollut tarjonnut meille vielä nimensä veroisia seikkailua ja päätimme polkea Laosiin päätien sijasta karttaan merkityllä polulla.

Päivämme alkoi polkemalla vielä kerran ohi upeiden Angkor Watin temppeleiden. Ison turisteille rakennetun tien päätyttyä emme osanneet valita oikeaa suuntaa monista poluista ja jouduimme kysymään oikeaa tietä tienvarrelta seisoskelleilta hyvää englantia puhuvilta sisaruksilta. Kysyin tietä 40 kilometrin päässä olevalle Beng Melea temppelille, joka oli samassa suunnassa jonne haikailimme.

Tyttö vastasi minulle: ”Ei herra, ei herra, se on hyvin kaukana.”
”Tiedän, mutta missä suunnassa se on.”
”Et voi ajaa pyörällä sinne saakka. Matkaa on ainakin 100 kilometriä”, tyttö jatkoi
”Kyllä kyllä, mutta voisitko kertoa missä suunnassa se on. Haluaisin yrittää voisiko sinne ajaa pyörällä.”
”Hyvä herra, ehkä sinun olisi nyt parasta palata Siem Reapiin ja vuokrata moottoripyörä. Se maksaisi ehkä 20 dollaria”
”Ei nyt ole rahasti kiinni, vaan haluaisin sinun vain kertovan minulle oikean suunnan temppelille.”
”Ei herra, se on hyvin kaukana.”
Tyttö ei suostunut kertomaan minulle suuntaa ja hän ajatteli meidän kenties olevan hieman hulluja.
Lopuksi sanoin: ”Ei se ole muuten hirveän kaukana, sillä olen pyöräilemässä maailman ympäri. Kiitos ja näkemiin.”
Tyttö sanoi vain: ”Aha, näkemiin.”

Aika usein kun minulta kysyttiin mistä olen tulossa ja minne menossa vastasin tulossa ”edellisestä kylästä” ja menossa ”seuraavaan kylään”. Ihmiset olivat varsin otettuja ja ihmettelivät kestävyyttäni ja voimaani. Jos kerroin olevani pyöräilemässä maailman ympäri, vastaus oli usein tyyliä ”Aha”, sillä se meni ihmisiltä täysin yli hilseen, eivätkä he siten osanneet samaistua kokemukseen ja ajatella mitä se olisi.

Meidän piti löytää itse oikea suunta. Päädyimme metsän siimekseen. Damien polki helposti pehmeillä ja upottavilla metsäpoluilla kevyellä, leveärenkaisella ja jousitetulla maastopyörällään. Minä sain maksaa korkojen kera mukavasta elämästäni eli
runsaasta tavaramäärästäni ja kapeista renkaistani. Menoni oli todellista tervanjuontia, kun työnsin, raahasin ja vedin pyörääni
pehmeässä hiekassa. Kun yritin polkea satulasta, ei kestänyt
kauankaan kun sain taas nieleskellä hiekkaa naama maassa. Kaaduin
lukemattomia kertoja. Etenin 5 km tuntivauhtia. Kenkäni olivat
täynnä hiekkaa ja varpaihini sattui.

Emme tienneet mihin polku vei. Onneksemme saavuimme illan suussa pieneen kylään. Kylän keskustan löysimme alueen korkeimpien kookospalmujen alta. Lähiöt mukaan lukien kylässä ei ollut kuin muutama kymmentä puumajaa. Kylässä moottoripyörien sijasta ruuhkia aiheuttivat jaloissa juoksevat lapset, kanat ja koirat. Ympärillemme kerääntyi suuri ja hiljainen ihmisjoukko. He antoivat meidän olla omissa oloissamme, mutta selvästi ihmettelivät mitä ihmettä me teimme siellä polkupyörillä.

Jokaisessa kylässä on aina kuitenkin vähintään yksi puhelias ihminen. Tässä kylässä meidät varjelukseensa otti vajaa kolmekymppinen sinkkumies, jonka puumajassa saimme yöpyä. Teimme yhdessä maittavan illallisen ja juttelimme niitä näitä, vaikka yhteistä kieltä meillä ei ollutkaan.

Illan päätteeksi mies otti kattoparrun välistä muutaman valokuvan hänen vanhemmistaan ja alkoi lähes hysteerisesti selittää jotakin. Ymmärsin, että hänen vanhempansa ovat jo kuolleet ja hänen käsimerkkinsä sai minut olettamaan, että he kuolivat väkivaltaisesti. Myöhemmin luin Robert Kaplanin The end of the Earth kirjasta seuraavan Lyly nimisen nainen kertomuksen siitä mitä alueella tapahtui noin 30 vuotta aiemmin.

”He herättivät meidät joka aamu kello neljä. Joka aamu kovaääniset kiljuivat meidän korviimme: ”Angka kutsuu, Angka kutsuu sinut koulutukseen”. Angka oli järjestö joksi punakhmerit kutsuivat itseään. He olivat niin salattuja etteivät edes käyttäneet sanaa kommunisti. Kun he kutsuivat koulutukseen, he tarkoittivat, että jotkut meistä aiotaan tappaa kouluttaakseen toisia. Joka aamu he pistivät ihmiset riviin, josta valittiin tänään tapettavat ihmiset. Se oli normaali juttu. He pistivät sinut kaivamaan hautasi, solmivat kätesi ja katkaisivat pääsi kirveellä. Kaikki tapot tehtiin nuorten poikien toimesta. Nämä pojat eivät tienneet mitään muuta kuin sen mitä järjestön johtajat olivat kertoneet heille, sen että olisimme ihmisiä, jotka olivat pommittaneet poikia metsässä. Joka päivä minä ajattelin etten näe seuraavan päivän auringonnousua. Koulutustilaisuuden jälkeen me työskentelimme pelloilla keskipäivään asti. Sitten he sallivat meidän syödä seisoen riisiä ja vettä. Sen jälkeen teimme lisää töitä.”

En voinut olla yhdistämättä tarinoita orvon sinkkumiehen tarinoihin. Kenties hänen vanhempansa oli yhdet heistä, jotka eivät koulutuksen nimessä enää nähneet seuraavan päivän auringonnousua.

Kylissä ei ole valoja, joten elämänrytmi kulkee auringonnousun ja –laskun tahdissa. Heräsimme aikaisin auringonsäteisiin ja kukonlauluun. Aamulla kukaan ei lukenut sanomalehtiä, vaan tieto kulki juoruamalla kylänraitilla. Odotin aamupuuron kypsymistä talon tulisijassa, istuin talon tikapuilla ja seurasin kylän elämää, jonka raitilla kenelläkään ei ollut kiire mihinkään. Oli kuiva kausi ja pelloilla ei ollut työtä, joten ihmisillä oli aikaan vain olla.

Aamulla tajusin ottaa renkaistani pois turhat neljä baaria painetta ja matkani jatkui entistä sujuvammin. Pitkä päivä vei meitä pienistä syrjäisistä kylistä toisiin. Ajoittain polkeminen oli rytmikästä tanssia mutkaisilla viidakkopoluilla. Toisinaan työnsimme pyöriämme pehmeässä hiekassa ja nostimme niitä yli juurakkojen ja kaatuneiden puiden. Tiheimmillään polku oli niin kapea, että polkiessakin piikikkäät kasvit repivät haavoja sääriini. Alue olisi pyörillä läpipääsemätön sadekaudella, sillä usein ainut puhdas reitti eteenpäin oli kuivuneiden purojen uomat. Suurimmatkin joet olivat kuivalla kaudella onneksemme niin kapeita, että pääsimme niistä polkemalla yli. Vain kerran joki oli niin syvä, että jouduimme kantamaan tavaramme ja pyörämme erikseen vyötärön syvyisen kovan virran halki.

Useimmiten emme tienneet millä kohtaa kartalla olimme. Silloin tällöin vastaamme käveli joku metsässä töissä oleva kyläläinen ja saimme heiltä oikean suunnan polkujen verkostossa toistamalla sanaan ”Spong, Spong, Spong.” Se oli ainoa kylän nimi joka oli merkitty alueen karttaan ja ainoa sana, joka meillä oli yhteistä paikallisten kanssa. Lähes aina ihmiset repesivät hymyyn meidän toistettua Spongia. Kuin ihmeenkaupalla me lopulta myös löysimme aina oikeaan suuntaan.

Työnsimme pyöriämme riisipeltojen välissä kapealla pientareella. Pienikin lipsahdus olisi kaatunut meidät jo kuivuneeseen, mutta mutaiseen peltoon. Pitkän metsätaipaleen jälkeen näimme vihdoin avaraa maata ja sen luoman horisontin laidalla korkeita kookospalmuja. Vetemme ja ruokamme olivat vähissä, mutta tiesimme tulevamme vihdoin ihmisten ilmoille.

Spong oli kuin mikä tahansa pienistä kylistä. Kyselimme käsimerkein ensimmäisen talon isännältä mistä löytäisimme ruokaa. Hän kutsui meidät syömään. Mies keitteli avotulella itse viljelemäänsä riisiä ja jotakin kasvista.

Söimme aterian hänen viisipäisen perheen parissa talon bambusta punotulla lattialla. Seinillä oli avustusjärjestöjen julisteita, jotka kuvin
valistivat hygienian tärkeydestä. Perheessä oli ilo ylimmillään, kun nappailin kuvia heistä ja näytin tuloksia digitaalisen kameran näytöltä. Miestä jäi selvästikin askarruttamaan jokin asia ja lähtiessäni hän kysyikin voisinko antaa hänelle kuvan kameran sisältä, esittäen samalla saippuakotelon valokuvaa ja demonstroimalla valokuvan ulosvetämistä. Minulla oli kova selittäminen ja näyttäminen, että kuva on muistikortin sisällä eikä ykkösiä ja nollia saa vedetyksi ulos.

Illalla saavuimme taas pieneen kylään. Olin juuri kysynyt olisiko heillä pesupaikkaa, kun alkoi sataa. Repisin vaatteet nopeasti pois ja suuntasin päinvastaiseen suuntaan kuin muut eli sateeseen ja räystään alle suihkuttelemaan. Tanssin kuin kukaan ei katselisi. Nautiskelin viileästä suihkusta kuin en olisi ennen vettä nähnytkään. Suihkun jälkeen soitin mp3 soittimen pienistä kaiuttimista hetkeen täydellisesti soveltuvan Beatlesin Hard days night kappaleen. Luulin musiikin olevan uutta kylässä, josta lienee seuraavaan sähköjohtoon vähintäänkin kymmeniä kilometrejä. Pian minua pistettiin kuitenkin halvalla, kun joku alkoi soittaa paikallista poppia akkuradiosta, joka oli liitetty koko kylän kattavaan kimeään kovaääniseen, jotta kaikki saivat nauttiakseen. Lopetin lähetyssaarnaajan hommat ja pakkasin vaatimattoman soittimeni häpeillen takaisin laukkuuni.

Makasin puun antamassa puolittaisessa varjossa. Sininen taivas ja palleroiset pilvet pyörivät silmissäni. Damien huusi kaukaa, että hän uskoi löytäneensä oikean polun eteenpäin. Lämpötila oli yli 35 astetta ja ajattelin, että harvoin sitä tulee oltua kuumeisena tukalammassa paikassa. En tiennyt mihin olimme menossa, minulla oli ruuaksi vain kuivamuonaa ja vesikin alkoi olla vähissä. Voimani olivat kovin vähissä, mutta minun oli vain edettävä. Mikäs siinä valittamaan kun ei ole vaihtoehtoja. Unohdin tilanteeni ja keskityin vain etenemään.

Pysähdyimme pienen polun varteen ihmettelemään suurta metallista kylttiä, joka ei lainkaan istunut maaston tunnelmaan. Käännyimme ympäri ja luimme kyltistä ranskalaisten putsanneen alueelta miinapellon vain puolta vuotta aiemmin. Olimme siis ajaneet alueen halki, joka vain puoli vuotta aiemmin oli miinapelto.

Kun vain hylkäsin ajatuksen siitä että olen sairas ja en antanut huomiota kivulle, oli eteneminen pienellä tuntemattomalla, kuumalla ja tahmealla kinttupolullakin loppujen lopuksi niin kivaa, että olin kaikesta huolimatta tyytyväinen etten polkenut miinaan. Lopetimme polkemisen kuitenkin ajoissa seuraavaan kylään, josta löysimme perheen, joka piti minusta hyvää huolta. Sain oman puumajan jossa levätä yön. Aamulla olin taas terve.

Tie leveni niin, että näimme ensimmäiset vesipuhvelivankkurit pitkästä aikaa. Fiiliksemme alkoi nousta, sillä tiesimme Mekong-joen lähestyvän. Meitä jännitti enää se saavummeko Mekong-joelle oikeassa paikassa, Stung Treng kaupungin länsirannalla. Kysyimme ihmisiltä suuntaa kymmeniä kertoja menneiden päivien aikana, mutta yksi tapaus jäi erityisesti mieleeni. Olimme tienristeyksessä keskellä avointa ja osittain hakattua metsää jo lähellä tien loppua ja määränpäätämme Mekong-jokea. Olimme iloisia kun näimme tytön pyöräilemässä metsässä. Uskoimme hänen tietävän oikean suunnan. Huutelimme hänelle Stung Trengiä ja
hän pysähtyi, mutta ei huutanut meille takaisin. Hän käänsi hitaasti
pyöränsä ja alkoi pyörällä meitä kohti. Olimme varmoja, että hän tulisi neuvomaan meitä.

Tämä aamupyjamaan ja aurinkohattuun pukeutunut teinityttö ajoi ohitsemme noin metrin päästä kauniin mona-liisa hymyn värähtämättäkään. Koko ajan toistelimme Stung
Trengiä ja yritimme kaikilla tavoin elehtiä jotta hän
noteeraisi meidät, mutta hän jatkoi menoa kuin
hidastetusta filmistä ja 100 metrin päästä hän kaartoi takaisin
metsään. Voi olla, että tyttö oli hieman peloissaan, kun kaksi
mutaista äijänkörilästä huutelee hänelle keskellä metsää, mutta miksi
hän kääntyi ja tuli luoksemme, mutta ei pysähtynyt tai puhunut? Hetkessä oli epätodellinen tunnelma. Naurahdimme Damienin kanssa ja jatkoimme oma-aloitteisesti suuntaan, joka lopulta johti meidät oikeaan osoitteeseen Stung Trengin venelaiturille. Juodessamme kylmiä virvoitusjuomia venelaiturin kahvilassa, olimme väsyneitä, mutta tiesimme, että retkemme Kambodzhan tiettömällä taipaleella oli hetkeksi tyydyttänyt seikkailun halumme.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *