Laos: Mekong virran varrella – Vientiane 13 heinäkuu 2006

Enpä olisi Kambodzhasta lähtiessäni uskonut että otan ensimmäiset päiväleponi sisämaavaltio Laosissa pienellä saarella riippumatossa keinuen. Olin Si Phan Donin 4000 saaren saaristossa, Don Detin saarella, ja keskellä Mekong-jokea.
Don Det oli 160 perheen asuttama saari, jonka päätulonlähteet ennen turismia olivat kalastus, riisinviljely ja kookospalmujen hyödyntäminen. Paikalliset olivat keksineet kuljettaa saarelleen pitkien bussimatkojen ja auringonpaahteen uuvuttamia turisteja. Sähköttömällä ja askeettisella saarella reppureissaajat saavat rentoutua hiljaisen luonnon helmassa. Näytti siltä, että jokaisella maanviljelijällä oli oma majatalo ja kilpailun ollessa tiukkaa hinnat olivat painuneet alle euroon yöstä per bungalowi. Don Detin saari oli oiva paikka sopeutua laolaiseen elämänmenoon, sillä paikallisen sanonnan mukaan liika työnteko ja ajattelu ei ole hyväksi aivoilla ja ellei aktiviteetti kuten työnteko tai leikki sisällä hauskuutta, johtaa se väistämättä vahingolliseen stressiin.

Etenin Etelä-Laosissa Mekong-joen varrella kulkevalla tasaisella ja leveällä asvalttitiellä. Tiesin vuorten alkavan 700 kilometrin päässä Vientianessa, joten jatkoin Kambodzhassa aloittamaani kovaa harjoittelua, jotta olisin valmis nauttimaan vuorilla pyöräilystäkin. Tein helppojen päivien sekaan todella kovia pyöräilypäiviä täydellisellä keskittymisellä. Kovien päivien välissä pidin vastapainoksi oikein rentoja päiviä pikkukaupungeissa, joiden elämänmeno oli mitä rauhallisinta. Matkani eteni hitaasti ja elin kuin huippu-urheilija, eikä tuo steriilin elämän yksinkertaisuus luonut paljoakaan mistä kirjoittaisi.

Yksinkertaisesti minua hidasti se että olin harjoitellut helvetin kovaa ja jalkani olivat aivan paskana. Keuhkoja polttavat ja jalkoja repivät kymmenen kilometrin ja sitä lyhyemmät vedot saivat jalkani lepokuntoon ja minä jouduin matkalla Paksesta Vientianeen viettämään paljon aikaa pikkukaupunkien majatalojen seinien sisällä, Damien jatkettua vielä polkemista maaseudun pikkuteillä.

Harjoittelun kultainen sääntö kuuluu: “Älä harjoittele yhtään kovempaa/enempää, kuin vähin joka johtaa kehitykseen”. Unohdin edellisen ainakin osittain. Toimin aivan oikein kun lisäsin vetojen määrää pikkuhiljaa, mutta tehot niissä oli aivan liian korkealla. Tällaisista pyörätreeneistä oli aikaa yli kolme vuotta, eivätkä jalkani olleet sopeutuneet niihin. Uudenlainen shokki oli liian kova ja jalkani rupesivat kiukuttelemaan: “Ei lisää, ei lisää, jätä meidät rauhaan.” Laiskana poikana en itseäni rasita ja niinpä odotin pienissä ja hiljaisissa kaupungeissa parempia pyöräilypäiviä ja kieltäydyn Damienille pikkuteillä kiertelystä, vaikka niille toisaalta mielinkin.

Tajusin kuitenkin nopeasti, että olen väärällä tiellä ja on otettava korjausliike. Mitään ei vielä ehtinyt mennä vikaan ja seitsemän päivää lepoa riitti palauttamaan jalat. Tehotreenien tarjoama kunnon nousu kyllä selvästi kuittaa menetykset jotka pikkuteiden väliin jäämisestä koitui. Ensimmäistä kertaa matkallani tunnen, että vauhtini on nousussa ja voin pyöräillä muutakin kuin kevyttä sunnuntai kruisailua. On se vauhti vain niin hienoa, vaikka se joskus tukalaa tekeekin ja antaa päänvaivaa.

Damien sanoi, että näissä
pienissä Laosin kylissä ihmiset ovat aivan yhtä onnellisia kuin
länsimaalaisetkin, vaikka heillä ei olekaan mitään. On totta,
että kylät ovat paljon sosiaalisempia ja lapsilla on paljon
leikkikavereita sekä naisilla juttutovereita joiden kanssa tappaa
aikaa. Kylien arvomaailma on paljon vähemmän yksilöltä vaativa
kuin Suomessa. Suomalaisessa mallissa yksilön vastuu on suuri ja
häneltä vaaditaan menestyksen eteen aina vain enemmän ja parempia
tekoja, mutta hänellä on vapautta valita yllin kyllin. En todellakaan
tiedä kumpi malli tuottaa onnellisimpia ihmisiä, eikä
se oikeastaan kiinnostakaan.

Koko käsite onnellisuus saa minut
mietteliääksi. Esitin Damienille kysymyksen “Oletko onnellinen?” Hän vastasi: “Joskus olen joskus en. No joo, kyllä nyt olen onnellinen kun matkustan.”

Miten voi olla nyt onnellinen ja huomenna ei? Itse en
tunne itseäni onnelliseksi, en ole koskaan tuntenut ja tuskin
koskaan tulen tuntemaankaan. En edes eläkkeellä, sillä tällä
eläkkeen kartuttamisvauhdilla eläkkeeni ei riitä edes
tekohampaisiin. Minulle onni edustaa jotakin saavuttamatonta ja
abstraktia tilaa, jonka arvot koostuvat minulle tärkeistä asioista
ja teen valintani elämässäni niiden abstraktien onnellisuuden
arvojen mukaan. Mielestäni paremmin ihmisen vointia kuvastaa
tyytyväisyys, joka koostuu siitä miten on pystynyt tekemään hyviä
ja oikeita valintoja siten, että ne ovat sopusoinnussa oman
ymmärryksen kanssa. Tosin asian mutkikkaaksi tekee se, että
ymmärrys muokkautuu omien valintojen mukaan. Eli hyvinvointia ei
määrittele ulkoiset olosuhteet vaan yksilön tekemät valinnat.
Toki myönnän sen, että ulkopuoliset olosuhteet antavat aina
kehykset valinnoille, mutta sitä en myönnä, että ystävät,
terveys, perhe, rauha ja vauraus ovat avaimet onneen. Paremminkin ne
vain luovat edellytykset tyytyväisyyteen. Fakta on kuitenkin
se, että jos ei ole itseluottamusta, ei ole tyytyväisyyttä, aivan
sama asuuko lehmänpaskamajassa tai kuninkaallisessa kartanossa.

Nythän meni kirjoittelu raskaaksi ja kun matkatarinakin oli kortilla, kevennän tunnelmaa tällä loppukevennyksellä:

Istuin heinäkuun ensimmäisen päivän iltana Savannakhetin pääkadun varrella olevassa Au Rendez-Vous ravintolassa odottamassa tilaamaani pihvisalaattia. Liikenne pääkadulla oli laosmaiseen tapaan verkkaista ja harvalukuista. Ravintolassa ympäriinsä tepasteli pieni koiranpentu. Se paskasi pikkukasan sontaa ravintolan harmaalle, mutta kiiltävälle betonilattialle. Katselin ympärille huomasiko kukaan henkilökunnasta tai englantilaisseurueesta tätä hauskaa tapahtumaa. Ei huomannut ja kasa oli niin pieni, etten siitä viitsinyt huomauttaa. Minä sainkin käynnissä olleiden jalkapallon MM-kisojen veroista viihdykettä siitä kuka onneton maksamaan ja pois lähtemään nousseista englantilaisista astuu pikkukasan päälle. Pitkä ja harmaa mies toitaroi kymmenen sentin päässä kasasta, mutta harmikseni osumaa ei läheltä piti tilanteista huolimatta tullut. Nuori neiti pääsi vielä lähemmäs jättipottia, mutta pettymyksekseni seurue lähti ravintolasta kengänpohjat puhtaina. Edes edestakaisin juossut tarjoilija ei onnistunut tuikkaamaan konttiaan kasaan.

Seurueen lähdettyä tarjoilija alkoi puhdistaa ja järjestellä pöytiä ja vei minultakin muutaman maustepullon pois, myös ketsuppipullon. Riisi pitää aina syödä ketsupin tai soijakastikkeen kera, jotta elimistö saa tropiikissa hikoiltuja suoloja takaisin. Niinpä nostin perseeni penkistä ja kävelin hakemaan kolmen metrin päässä olleelta pöydältä tarjoilijan pois viemän ketsuppipullon. Tällä matkalla minä onneton astuin tuohon paskakasaan. Ainut ihminen maailmassa, joka tiesi sen olemassa olosta.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *