Laos: Himalayan alarinteillä – Mengla

En nyt sanoisi, että Etelä-Laosin tasaisilla ja hyvillä teillä ajelu oli tylsää, mutta olen katsellut tasaisia riisipeltojen, epämääräisten ryteikköjen ja usvaisen taivaan muodostamia maisemia lähes kokomatkan Bangkokista asti, joten hieman yksitoikkoista on maisemien puolesta ollut. Vientianesta eteenpäin minulla on edessäni tuhansia kilometrejä vuoristossa. Vuoristossa ei koskaan tiedä mitä odottaa seuraavan mutkan takana ja siellä ajelu on yhtä jännittävää kuin avaisi monia joulupaketteja joka päivä. Olin vuortenjuurella innoissani kuin pikkupoika. Vuorille olin ajoittanut kuntoni ja ne olivat usein mielessäni viimeisinä kuukausina.

Pienet pilvet leijailivat auringon editse, saaden maan välkehtimään eri sävyisistä varjoista. Loivapiirteisten vuorten laajassa laaksossa kumpuilevat nummet näyttivät tanssivan auringonlaskussa. Laosin suurimpaan järveen Ang Nam Ngumiin laskevat meanderi-joet virtasivat hiljalleen ristiin rastiin nummien välissä, muodostaen upean deltamaisen vesialueen. Pojat ja miehet pelasivat jokien ympäröimillä nummilla jalkapalloa. Kenttä muistutti rikkaruohottumaan päässyttä perunapeltoa, mutta pääasia että kaikilla oli hauskaa. Pienen, mutta voimakkaan kosken laidoilla kalastajat yrittivät saalistaa viimeiset vonkaleet ennen pimeän tuloa. Laaksosta nousseen tien varrella asukkaat olivat iltapesulla kaivolla. Kaivolta avautuva näkymä oli varmasti silmiä hivelevämpi kuin kalleimpienkin kylpyhuonekaakeleiden muodostama suihkuhuoneen seinä. Paluu vuorille oli makea, kuin olisin palannut kotiin.

Oli jo pimeää kun saavuimme Vang Viengiin. 160 kilometrin pyöräilyn päätteeksi oli helpottavaa nähdä internet-kahviloiden, ravintoloiden ja hotellien valot laakson pohjalla. Tiesin,että kylästä löytyy kilpailun johdosta hintansa alas laskeneita loistokkaita majataloja ja katuravintoloista oivaa palautumisruokaa eli matkailijoiden perusherkkua banaani-muna-pannukakkua. Hotkiessani makeaa pannukakkua katukivetyksellä katselin samaan aikaan kahta Frendien jaksoa ja pystyin kuulemaan neljää. Muissa ravintoloissa pyöri Simpsonit ja elokuvia. Olin reppureissaajien taivaassa.

Olin kevyesti sairaana taas kaksi päivää ja minä kyllä nautin TV-baareissa makoilusta ja elokuvien katsomisesta, kun mihinkään muuhunkaan voimani eivät riittäneet. Kyllähän se teki hyvää tuollainen löhöily, varsinkin kun olin kipeä, mutta minulla tuskin olisi intoa matkata bussilla tällaisten paikkojen välillä kovinkaan pitkään. Muutenkin olen hieman eri aaltopituudella kuin ikäiseni nuoret reppureissaajat. Tietysti siksi, että minun matkani arvioitu kesto on 4-6 vuotta ja kuljen lihaksillani, kun taas muut ovat yleensä vain parin kuukauden moottoroidulla lomalla. Meikäläistä ei huvita kaataa urakalla kurkusta alas maan kansallisjuomaa Beerlaota ja ravita kehoni ja mieleni happypitsalla, -jäätelöllä, -kakulla tai –pirtelöllä. Ensinnäkään siksi, että kyseiset tuotteet eivät ole ravitsevia, mutta myöskään siksi, että en todellakaan tule onnelliseksi siitä, että maksaisin viisinkertaisen hinnan mangojuomasta, vain sen sisältämän marihuanan vuoksi. Myös lihasten rentouttamiseen käytän halvempia keinoja kuin ooppiumi. Kyllähän nuo tuotteet tuovat draivia varmasti lyhyeen lomaan, ehkä pitkäänkin, mutta köyhän matkaajan arki on kovaa eikä kukkaronnyörejä voi avata moisille tehosteille, joten minulta jäi reppureissaajien taivaaseen tutustuminen viimeistä silausta vaille vajaaksi.

Vaikka lähes aina veivaan kampiani suurella innolla, niin joskus harvoin koko kampeaminen pursuaa korvista ulos ja tekisin mitä tahansa muuta kuin pyöräilisin.

Olin ajanut kahdessa päivässä 200 kilometriä ja ylittänyt useita 1200 -1400 metrin huippuja. Koko matkan ajan olin energinen ja tanssin loivia, mutta pitkiä nousuja ylös tällä matkalla ennen kokemattomalla vauhdilla. Se että olin harjoitellut näitä päiviä varten Bangkokista asti todella tuntui keveytenä ja vauhtina pyöränpäällä. 50 kilometriä ennen Luang Prabangia olin jättänyt taakseni kaikki nuo nousut ja edessäni oli vain 20 kilometriä alamäkeä ja 30 kilometriä lähes tasaisessa maastossa. Kuulosti helpolta.

Mäki vietti alaspäin loivalla ja rauhallisella tahdilla halki pienten bambumajoista rakennettujen vuoristokylien. Nautiskelin mäen loivista kurveista, helppoudesta, upeista maisemista ja iloisten paikallisten tervehdyksistä. Olin päättänyt kovan ponnistelun mäen päälle ja vihreiden rinteiden upeilla vuorilla jaksoin enää vain ihastella. Kehoni valtasi täydellinen tyyneys ja tyytyväisyys kovan taistelun jälkeen. Ehkä olin tilassa, jossa laolaiset ovat aina. Ainakin niin rauhalliselta köyhien kylien elämänmeno sumuisilla vuorenrinteillä vaikutti.

Pysähdyin laskun juurella ravintolaan. Pienissä ravintoloissa on yleensä tarjolla vain yksi ruokalaji. Tälläkin kertaa ruuan saantiin riitti ilmahaarukoilla syömisen demonstrointi. Yllätys, yllätys, sain lounaaksi nuudelisoppaa lihapullilla, mutta onneksi sillä kertaa lisukkeeksi oli tarjolla myös mintunlehtiä, tomaattia ja tuoreita pavunvarsia, joten ateria oli erityisen suussa sulava. Syötyäni olin jo valmis lopettamaan pyöräilyn siltä päivää, mutta minulla oli jäljellä vielä 30 kilometirä ja yksi lyhyehkö nousu.

Voimani oli laskettu kestäväksi viimeisen pitkän nousun huipulle ja ravintolan pihalla olinkin täysin nollat taulussa. Olin valmistautunut henkisesti vain huipulle pääsemiseen, eikä minulla ollut enää hituskaan halua ponnistella. Olisin mieluummin syönyt uudestaan ja vain istunut.

Tienpäällä en jaksanut enää eläytyä ihmisten Sabai dii-huutoihin ja tervehtiä heitä spontaanisti tilanteeseen sopivalla ainutlaatuisuudella. En jaksanut aina edes kääntää katsettani tervehtijöitä kohti. Sumatran kuumepäivien tapaan usein vain murahdin vainolla äänellä jotakin sinnepäin. Olin liian raukea keskittymään ympäristöön. En ajatellut kuin seuraavaa kilometripylvästä toivoen että lukema on todella pieni. Aina se tuntui liian suurelta ja kilometrit tuntuivat vähintäänkin peninkulmilta. Eteenpäin minua ajoi intialaisen Nazim-ravintolan kyltti ja sen tarjoama lämmin Nan-leipä ja raikas kanasalaatti. Viimeisillä kilometreillä olin jo niin turtunut, etteivät edes kilometrikyltit enää kiinnostaneet. Minulla ei ollut mitään tuntemuksia ja väsymys kääntyi sellaiseksi, että olisin voinut ajaa nollat taulussa vaikka kuinka pitkään. Silloin tajusin millä voimalla “yli 100 km joka päivä” polkevat pyörämatkaajat reissaavat. Ei kiitos, tulisin taas lepäämään hyvin, jotta tuoreus keveys ja nautinto palaisivat polkemiseen.

Damien oli saapunut kaupunkiin päivää aiemmin, koska minä podin sairauttani päivän pidempään Vang Viengissä. Olin tyytyväinen, että taas kuin ihmeenkaupalla törmäsimme yhteen kaupungin laidalla. Näin hänen pyöränsä nojaamassa idyllisen kirjakaupan portailla. Kahden kadunkulman takaa iirikseni läpi verkkokalvoilleni tunkeutui kaunis näky, Nazim-ravintolan kyltti. Kyltti johon olin rakastunut jo Paksessa ja sen jälkeen vieraillut Laosin suurimman intialaisravintolan jokaisessa kolmessa matkalle osuneessa ruokapyhäkössä. Nazimille on aina poikkeuksellinen ilo maksaa laolaisittain poikkeuksellisen suurikin ruokalasku, tällä kertaa 1.3 euroa. Ilta alkoi jo hämärtyä. Damien suuntasi kaljalle ja minä tylsyydessäni valitsin taas halvemman rentoutumiskeinon. Menin nukkumaan. Vuorinousut alkoivat osaltani täydellisesti.

Luang Prabangissa tiemme erosivat, kun en saanut käännettyä Damienia hänen suunnittelemansa Vietnamin sijaan kohti Kiinaa. Olin taas yksinäinen susi.

Luang Prabang on Laosin suurin turistikohde. Pikkukaupungista on kuitenkin turha odottaa huvipuistoja, kiiltäviä nykytaiteen museoita, margaritojen juontia hotellin allasbaarissa tai neonvaloisia yökerhoja. Luang Prabangissa rauhallisuudessa tiivistyy hyvin koko Laosin turismitarjonta. Vang Viengiä lukuunottamatta Laos tarjoaa vain Laosta.

Luang Prabangin vetovoima on sen idyllisessä buddhalaistemppeleiden ja ranskalaisten kauppahuoneiden muodostamassa kookospalmujen varjostamassa katukuvassa. Ihanuutta luo myös sijainti vihreässä vuorten ympäröivässä jokilaaksossa. Luang Prabangin elämänmenon tahti on niin leppoisa ja ympäristö viehättävä, että lepopäivien kevyiden pyörälenkkien keskinopeuskin pysyi pohjalukemissa, valokuvaamisen ja maisemien ihaillun vietyä pääosan huomiostani. Myös Unescon virkailijat ovat ihastuneet kaupungin ilmapiiriin niin, että ovat nimenneet sen maailman perintökohteeksi.

Illansuussa kaupungin pääkadulle levittäytyvät käsityömarkkinat olivat erityisen valloittavat. Punaisten lyhtyjen valossa ja temppelien katveessa paikalliset ihmiset myivät pääasiassa alueen vuoriheimojen perinteisiä kankaita ja muita käsitöitä. Värikästä ja muovista kiinalaista rihkamaa ei joukkoon juurikaan mahtunut. Vasta pari päivää paikassa oltuani ymmärsin miksi minäkin tulin markkinoiden tunnelmaan aina vain uudelleen, vaikka en mitään ollutkaan ostamassa. Myyjät olivat rauhallisen hiljaisia ja usein korkeintaan hymyilivät ohikulkijoille. Turistikylistä tuttu englanninkielin solina, Come here my friend, very cheap today, only for you, buy one get two!! oli tipotiessään.

Sanoisin, että Laos on ollut matkani hiljaisin ja rauhallisin maa. Pyörän päältä on ollut vaikea nähdä todisteita siitä yllättävästä tiedosta että Laos olisi maailman pommitetuin maa.

Samanaikaisesti Vietnamin sodan aikaan Yhdysvallat kävi sotaa myös Laosissa. Sota juuri tietoa länsimaihin valunut. Koko operaatio oli hyvin salaperäinen ja sotaa maassa kävivät muun muassa siviileiksi pukeutuneet “lähetystyöntekijät” ja “lentäjät”. He tiedustelivat ja työn viimeistelivät B-52 pommikoneet. Yhdeksän vuoden ajan Yhdysvaltojen pommikoneet tiputtivat Laosiin kaksi miljoonaa tonnia ammuksia, puoli tonnia jokaista laolaista lasta, naista ja miestä kohden. 50 000 heistä kuoli. Laosin pommitus oli kenties kaikkien aikojen suurin ja keskimääräinen pommitustahti vastasi täyden B-52 pommikoneen täyden ammuslastin tiputtamista maahan kahdeksan minuutin välein, 24 tuntia vuorokaudessa, yhdeksän vuoden ajan. Operaatio maksoi amerikkalaisille veronmaksajille 2 miljoona dollaria päivässä. Sota, josta he eivät tienneet yhtään mitään. Niin ja sen minkä amerikkalaiset halusivat tuhota, vietnamilaisten kommunistien soluja, ei ilmeisesti koskaan edes ollut Laosissa, korkeintaankin vain pienessä mittakaavassa.

Viimeiset 15 kilometriä Laosissa pommitin hurjalla vauhdilla ja saavuin Kiinan rajalle kovin hapokkaissa tunnelmissa.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *