Kiina: Pohjois-Yunnan – Shangri-La

Kunmingissa pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen päätin viettää Kiinassa kolmen kuukauden sijaan neljä kuukautta. Kolmen viikon aktiivisen lomailun jälkeen jalkani olivat kuitenkin vielä lomatunnelmissa, etenkin oikea takareiteni, joka oli vaivannut hieman jo Kambodzasta saakka. Minulla oli aika vuosilomalle.

Aloitettuani matkani yli kahden vuoden unettomuuden jälkeen ja 400 km pyöräilyharjoittelun pohjalta, on 14 800 km ensimmäisenä vuonna vähintäänkin riittävästi ja saattaa se olla hieman liikaakin, sillä vähemmällä pyöräilyllä saattaisin olla paremmassa pyöräilykunnossa.
Koko vuoden olen ajanut rasituksen ylärajoilla, eli olen välittömästi palautumisen jälkeen tarjonnut uusia keholle entistä kovempia ärsykkeitä. Toisella Kaakkois-Aasian kierroksella ärsykkeet olivat hieman liian kovia ja nyt on ollut velkojen maksun aika.

Joissakin lukijoissa on ihmetystä herättänyt pyöräilypäivieni pitkät pituudet. On kuitenkin hyvä muistuttaa, että minun touhuni on todellista harrastelijan puuhastelua verrattuna urheiden pyörämatkaajien arkeen. Turussa äskettäin vieraillut meksikolaispyöräilijä oli ajanut 150 000 km neljässä vuodessa ja kaiken lisäksi roimasti painavammalla pyörällä kuin minä.

Yhtenä aurinkoisena päivänä Kunmingissa kysäisin huonetoveriltani Kylelta haluaisiko hän vuokrata pyörän seuraavana päivänä ja polkaista minun kanssa 15 km päässä olevaan puistoon. “Okey”, vastasi kiinalainen Kyle välittömästi.

Minua lyhyemmän, 20 kg painavamman ja kaksi kertaa paksureitisemmän kiinalaisen Kylen meno oli puistoretkellä niin tuskaista, että hänen piti taluttaa loivissa pikkumäissäkin. Hotellilla hän sanoi: “My legs are out of control.”

Kipeästä perseestä huolimatta hän taisi kuitenkin ihastua pyöräilyyn elämänsä pisimmällä pyörälenkillä, sillä parin päivän kuluttua hän osti retkipyörän ja suunnitteli pyöräilevänsä kotiinsa 3000 km päähän.

Kun siirryin Kiinassa neljän kuukauden joustavaan aikatauluun, päätin kysyä Kylelta haluaisiko hän totutella tienpäällä elämään lyhyellä 400 km harjoitusretkellä. “Okey”, vastasi Kyle hetkeäkään epäröimättä.

Minun ikäinen sveitsiläispoika Raffael tupsahti huoneeseeni Kunmingissa ja kysyi Kylea. Kyle nukkui, mutta minä tarjosin hänelle kaipaamaansa neuvoja pyöränostossa. Parin kymmenen minuutin kuluttua Raffaelin suunnitelma pyöräillä Laosin kautta Pohjois-thaimaiseen muuttui minun seuraamiseksi Pohjois-Yunnaniin. Tunnin päästä hän kävi ostamassa maastopyörän. Seuraavana päivänä suunnistimme kolmen hengen seurueella kohti Dalia.

Minulle matka Kunmingista Daliin oli todellista lomailua. Pyöräilypäivät olivat maltillisesti 30-90 km ja vauhti ei päätä huimannut. Minun ei tarvinnut vaivata päätäni millään muillakaan asioilla. Kyle hoiti suunnankyselyt, hotellin etsinnän ja ravintolatilaukset. Kiina avautui minullekin aivan toisella tavalla kun matkaseuranani oli mies joka osasi kommunikoida ihmisten kanssa.

Dalia lähestyttyämme harmaat teollisuuskaupungit muuttivat olemustaan niin että rumien betonirakennusten joukkoon mahtui myös vanhoja kaarevakattoisia savitiilitaloja. Kaupunkien välisellä maaseudulla olevat kylät olivat säästyneet kulttuurivallankumouksen tuhoilta ja saimme vielä nauttia muinaisen Kiinan maaseudun omalaatuisesta ilmapiiristä.

Monesti koimme iloisen yllätyksen saavuttuamme pienten ja rumien teollisuuskaupunkien laitamilta keskustasta löytyville eloisille vanhankaupungin markkinoille. Dalin tuntumassa lapsijoukkoja ilmestyi kuin tyhjästä katujenvarsille, tervehdyksiä alkoi kuulua huomattavasti tiheämpään ja ravintolatkin vain halpenivat ja paranivat. Itse asiassa ravintolaruoka Pohjois-Yunnanissa on ollut tähänastisen matkani ravitsevinta ja maukkainta, kunhan vain muisti sanoa, että kokki pistää vain vähän öljyä paistamiseen. Kiinalaisilla on tapana pilata tuoreet einekset käristämällä ne karmivassa määrässä rasvaa. Kiinan paistoöljyn kulutus onkin kasvanut viisinkertaiseksi kahdessa kymmenessä vuodessa, eikä olekaan yllätys että kessua kylänraiteilla imevien miesten navan ympärille on usein kohonnut jo huomattava elintasokumpu.

Etelä-Yunnanissa kaupungit olivat karuja ja ihmiset totisia. Kunmingista pohjoiseen polkiessa ovat kylät puhjenneet kukkaan ja ihmiset avanneet jäyhää kuortaan. Siihen miten koen asiat ja ihmiset vaikuttaa tietysti sekin minkälaisessa mielentilassa alueiden halki ajan itse. Etelä-Yunnanissa keskityin pitkiin ja raskaisiin pyöräilypäiviin, kun taas Pohjois-Yunnanissa olen madellut rennoissa lomatunnelmissa. Jos olisin Etelä-Yunnanissakin kruisaillut hauskojen pyöräilykavereiden kanssa lomatunnelmissa, olisivatko myös Etelä-Yunnanin kaupungit ja ihmiset avautuneet minulle yhtä eloisina kuin Pohjois-Yunnanissa? Sitä en saa koskaan tietää, mutta on muistettava, että koen ilmiöitä, ihmisiä, ja tapahtumia vain oman todellisuudentajuni mukaisesti, enkä välttämättä todellisuuden mukaisesti. Lisäksi oma mielentilani vaikuttaa siihen miten sensuroin matkan varrella kohtaamiani hajuja, näkyjä, makuja ja ääniä ajatuksiksi ja kirjoituksiksi.

Dalissa edessämme oli haikea hetki, sillä emme saaneet Raffaelin kanssa houkuteltua humoristista ja matkaamisestamme lomailua tehnyttä Kylea jatkamaan kanssamme kohti Pohjois-Yunnania. Meillä olisi ollut tarjolla kiinalaista pyöräilyseuraa kyllä jatkossakin, sillä ajoimme päivää ennen Daliin saapumistamme kiinni 56-vuotiaan kiinalaismiehen, joka oli eläkkeelle jäätyään ostanut polkupyörän ja lähtenyt Kiinaa kiertämään.

Mies olisi halunnut ajaa kanssani Tiibetin asti, mutta se homma ei oikein toiminut, sillä pyöräiltyäni vuoria ylös madellen 100–130 sykkeillä, haihduin silti hänen näkökentästään kuin pieru Saharaan. Jos mies olisi tupakoinut maltillisemmin ja syönyt edes muutaman kalorin kuuden tunnin ajopäivän aikana, en välttämättä olisi yksinäinen pyöräilijä Tiibetissäkään.

Dalista pohjoiseen ei tie pikaista käväisyä lukuun ottamatta kulkenut enää alle 2000 metrissä ja Etelä-Yunnanin tiheät ja kosteat viidakot muuttuivat auringon valossa kylpeviksi lähes puuttomiksi laaksoiksi, joita ympäröivät harmaat 4000 metriin kohonneet karut ja loivapiirteiset vuoret. Viimeisessä pitkässä nousussa ennen Lijiangia energian puutteessa ollut vanhamies väsähti totaalisesti, emmekä me enää jaksaneet odottaa häntä vuoren päällä.

Laskeuduttuamme alas Lijiangin tasangolle, avautui kaukana horisontissa ennen kokematon näky. 2400 metrin tasangolta 5600 metriin kohonnut Yulong-lumivuori oli ylivoimaisesti korkein maankuoren muoto, johon olin koskaan katsettani suunnannut. Tajusin vasta kymmenen kilometrin tasangolla pyöräilyn jälkeen ajavani vasten kovaa vastatuulta, keskityttyäni niin syvästi tämän sinistä taivaanrantaa vasten piirtyvän huikean näyn katseluun, joka tunnetaan myös kuuluisan Matterhornin sisarvuorena.

Kiinan kolmanneksi suosituimmassa turistikohteessa, tunnelmalliseksi entisöidyssä sokkeloisten kujien ja tyylikkäiden kaarevakattoisten puu-ja savitiilirakennusten Lijiangissa viettämämme kolmen lepopäivän jälkeen jatkoimme Raffaelin kanssa rentoa pyöräilyä kohti yhä korkeampia vuoria.

Baisha on Pohjois-Yunnanin suhteellisen syrjäisellä maaseudulla sijaitseva Naxi-yhteisön kylä, joka ei ole kuninkaallisesta menneisyydestään huolimatta tänä päivänä kovinkaan merkittävä paikka.

Punaisista savitiilistä rakennettujen kaarevakattoisten ja rapistuneiden talojen välisillä pölyisillä mukulakivikujilla kyyryselkäiset Naxi-naiset kantoivat selässään kaikkea lasten ja polttopuiden väliltä, miehet kuljettivat kylän hyödykkeitä hevoskärryillä, pikkusiat röhnöttivät ojissa, koirat tekivät lapsia kadulla, nuorehkot naiset kauppasivat käsitöitä pienillä pöydillään, vanhat miehet herättelivät eloon naxi-musiikkia ja esiintyivät kadulla lahjoitusten toivossa, käärmetohtori opetti vanhojen ukkojen ja lasten pienelle joukolle haavan hoidonalkeita ja eläkeläiset pelasivat kortti- ja lautapelejä teetä hörppien.

Tämä rauhallinen Yulong lumivuoren upeassa laaksossa 2500 metrin korkeudessa sijaitseva kylä ei tänä päivänä houkuta turisteja niinkään siksi, että se on aikoinaan ollut naxi-yhteisön keskus, vaan turistibusseja kylän ulkopuolelle tuo 83-vuotias maailmankuulu kiinalainen lääketieteen tohtori, Tohtori Ho.

Ho otti meidät vastaan lämpimällä kädenpuristuksella ja kysymällä kansallisuutta. Vanha englanninkielen opettaja alkoi kansallisuuksiemme selvittyä välittömästi kaivaa hänestä kertovia suomen- ja saksankielisiä lehtisiä.

Hänellä oli keskustelu kesken kiinalaismiehen kanssa ja pyysi meitä odottamaan rauhallisesti. Hänen väärinpäin olevan viikingilaivan muotoiseen päähineeseen ja sini-valkoiseen naxi-asuun sonnustautunut, ajan kauniisti uurtama ja omenanmuotoisten kasvojen särmikkääksi muovaama vaimo tarjosi meille sillä välin tohtorin kuuluisaa yrttiteetä, jota tarjotaan ilmaiseksi jokaiselle vastaanotolla kävijälle.

Teen nauttimisen tuoksunnassa tohtorin tupaan syöksähti sankka joukko hollantilaisia ja australialaisia bussituristeja. Lomalaisten kameran laukaisinsormi oli herkässä heidän nähdessä arvokkaasti vanhentuneen harmaapartaisen, valkoiseen tohtorinasuun ja mustaan pipoon pukeutuneen Ho:n. Suuri osa kävijöistä ei huomannut juoda Ho:n vaimon tarjoamaa teetä, saati sitten paremmin tutustua ilmiöön Tohtori Ho. No, sainpahan minä nauttia tohtorin teetä kuppikaupalla. Heille tohtori oli kuin eloton nähtävyys muistomerkkien ja museoiden joukossa.

Kymmenen minuutin kuvaussession jälkeen he saivat riittävästi mielenruokaa tohtorilla vierailusta. Ehkä he eivät tiedostaneet, että tohtorilla olisi saattanut olla vinkkejä läskin rapauttaman kehon ja levottomuuteen hoitoon. Itse tiedostin englanninkielisestä lehtileikkeestä tohtorin kunnostautuneen unettomuuden hoidossa, joka silloin tällöin minuakin vielä vaivasi.

“Ei huolia nuorimies. Minun rohdoilla saat nukuttua.”, sanoi Tohtori Ho minulle istuessani hänen rohtohuoneen hoitotuolilla. Hän lusikoi noin kymmentä eri rohtojauhetta sanomalehtipaperin kääröihin ja kertoi annostusohjeet. Parista sadasta grammasta rohtoja maksoin euron. Maksu on vapaaehtoinen.

Ho on takuuvarmasti huimasti eloisampi ja pirteämpi kuin ikäisensä kanssaveljet Kiinassa. Pelkään vain pahoin, että vanhana miehenä hän on ottanut osakseen liian suuren palan purtavaksi. Runsaan julkisuuden esitteleminen turisteille näyttää olevan tärkeää Ho:lle ja vie leijonanosan vanhuksen voimista. Lisäksi hän kirjoittaa kirjoja ja opettaa taitojaan jälkipolvelle. Hän on kaikille hyvää haluava mies. Toisia hoitaessa on mahdollista, että itsensä hoitamineen jää taka-alalle. Kiireisen tohtorin silmistä oli havaittavissa väsymystä, eikä hän juurikaan jaksanut keskittyä minun ja Raffaelin keskustelunavauksiin.

Seuraavana päivänä poljimme upeissa vuorimaisemissa uuteen tienvarrelta löytämäämme isäntäperheeseen. Puoli yhdeksältä tiibetiläisisäntämme tuli hakkaamaan makuuhuoneemme ovea ja kutsui meidät aamupalalle. Suuren tyylikkäästi puulla sisustetun keittiön yhtä seinää reunusti vaikuttava kotitemppeli kullattuine buddhapatsaineen ja Dalai Laman kuvineen. Kiinalaiset ovat ajaneet tiibetiläiset niin ahtaalle kotialueellaan, että naapurimaakunnissa asuu tänä päivänä enemmän tiibetiläisiä kuin Tiibetissä. Uskonnon harjoittamislait Tiibetissä ovat huomattavasti kovemmat kuin Kiinassa. Dalai Laman kuvan säilyttämisestäkin saattaa seurata Tiibetissä ankarat rangaistukset, kuten pakkotyötä tietyömailla.

Hämärän mystisessä tiibetiläiskeittiössä isäntä ja emäntä tarjosivat meille perinteisen tiibetiläisaamupalan, jakinvoiteetä ja vitivalkoista leivänkannikkaa. Hapan jakinvoitee ei ollut mitään superstarttia pyöräilypäivään antava ateria, mutta se ei haitannut, sillä meillä oli pienen ylämäen jälkeen edessä upea 40 km alamäki.

Mukulakivipintainen ja pomppuinen alamäki lasketteli 3100 metristä alas halki kuusi- ja mäntymetsien, mutta me emme ehtineet kuvaustaukoja lukuun ottamatta maisemia ihailla. Me kisasimme Raffaelin kanssa alamäkiajon kuninkuudesta.

Kahden kymmenen kilometrin jälkeen vuorenrinteeltä avautui huima näkymä 1700 metrin korkeudessa olevan Tiikerinloikkarotkon toisessa päässä sijaitsevaan laaksoon. Pienten talorykelmien, riisi- ja maissiterassien taustalla Dajun laakso kylpy auringonsäteissä. Säteet värjäsivät 3500 m kohonneet vuorenrinteet juovamaisesti sinertävän harmaiksi. Laakson syvän vihreät pellot antoivat sinetin upealle maisemalle.

Daju vaikutti ylhäältä katsoen suurelta kaupungilta mahtavassa laaksossa ja sanoinkin Raffaelille, että tuosta kylästä pitää kyllä löytyä kunnollinen supermarketti, jossa saisimme täytettyä pitkien vuoripäivien tyhjentämät ruokalaukkumme.

Saavuttuamme kaupungin porteille, todellisuus osoittautui mielikuvitustani karummaksi. Kolmea valkoisen talon edustalla tupakoinutta miestä, kahta pellonreunalla kävellyttä herraa ja kioskinmyyjäkaksikkoa lukuun ottamatta vanhojen rakennusten muovaama pölyinen ja häikäisevän valoisa katukuva oli ihmisistä autio.
Ravintola kylän pääkadulta onneksi löytyi ja aterian jälkeen päätimme suunnata lautalle, joka veisi meidät Yangtse-joen toiselle puolelle ja tielle joka saattaisi meidät Tiikerinloikkarotkon uumeniin. Pyöräilimme karttamme osoittaman tien suuntaan lähes kymmenen kilometriä, josta viisi ylämäkeen. Rotkon itäpäässä olevalla näköalapaikalla vastaani käveli mykkämies, joka viittoili käsillään ettei lauttaa ole. Hän kävi herättämässä pienessä valottomassa huoneessa työskennelleen vanhan poliisimiehen ja lähti itse hortoilemaan teille tietämättömille. Pikkuruinen poliisimies istutti minut ystävällisesti hänen viiden neliön asuntonsa jakkaralle ja tarjosi minulle osan lounaastaan, kourallisen sokerinpaloja. Mies oli kova tekemään bisnestä ja yritti myydä minulle jo aukaistua ja vajaata puolen litran lähdevesipulloa kolminkertaisella hinnalla normaaliin verrattuna.

Raffaelin saavuttua upeasta ulkoilmavessastaan miehen kämpälle, aloimme kysellä kartan avulla miten pääsisimme rotkon toiselle puolelle. Mies haki kiikarit pimeästä kolostaan, jotta näkisi lukea karttaa. Iloksemme mies nyökytteli lautan löytyvän rotkon pohjalta ja pyysi meiltä euron lauttamaksua kultakin.

Maksamisen jälkeen kysyimme mistä lautta löytyy. Vastaukseksi saimme Kiinan yleisimmät sanat: “Meijo, meijo” (ei ole, ei ole). Lähestyttyämme pyytämään rahoja takaisin, vetäytyi pikkuruinen ja ryppyinen poliisimies askeleen taakse, alkoi mutista, täristä ja piilotella rahojaan selkänsä takana kuin kolmivuotias pikkulapsi, jolta olen varastamassa tikkaria. Jätimme miehen suosiolla rauhaan ja hän lukitsi itsensä hieman rikkaampana takaisin pimeään ja nuhruiseen huoneeseensa.

Raffael juoksi reilut sata vertikaalimetriä kivisen rotkon pohjalle pitkin jyrkkää polkua ja palasi hengästyneenä takaisin sanomanaan vain että paatti kyllä näkyi, mutta kuskista ei ollut tietoakaan. Pyöräilimme takaisin kylään ja huomasin 25 metrin päässä paikasta, jossa viime kerralla käännyimme ympäri ja päätimme lähteä lauttaa etsimään, hotellin, josta löytyi englantia puhuva viehättävä nuorineiti. Päätimme jäädä hotellille yöksi ja se kannatti, sillä nautimme vatsantäydeltä neidin maukkaista murkinoista. Vanha poliisimies oli niin mielenkiintoinen tuttavuus, ettei meitä kumpaakaan kuitenkaan harmittanut lähes kahden tunnin ylimääräinen pyöräily kivisellä hiekkatiellä.

Seuraavana aamuna hotellin neiti neuvoi meidät toiselle lautalle, mutta onnistuimme taas eksymään kolmen tien kylässä. Lautalle johtava tie löytyi lopulta pienen pyörimisen jälkeen ja pian edessämme oli pyörien taluttaminen alas paria sataa metriä alapuolellamme olevaan rotkoon. Toiselle puolella jouduimme kipuamaan ylös samanlaisen jyrkän ja kivikkoisen rotkonseinämän. Kieltäydymme hevosmiehen neljän euron tavarankuljetusavusta ja työnsimme, vedimme ja kannoimme kuormattuja pyöriämme ylös kinttupolkuja pitkin tunnin verran vain siksi, että valitsimme ylhäällä taas väärään tien ja ajoimme uudestaan toisen viiden kilometrin mäen turhaan ylös.

Vihdoin tajuttuamme kääntyä tiellä oikeaan menosuuntaan, saavuimme maailman syvimpiin kuuluvan rotkon porteille. Yangtse-joenuoma virtaa rotkon pohjalla 1700 metrin korkeudella ja jyrkät seinämät kohoavat aina Yulong lumivuoren 5600 metrin huipulle asti. Rotkon pohjalta lähes pystysuoraa vuorenseinämää oli näkyvissä noin 1800 metriä ja ensikatseella näky oli huimaava. Koko rotkon 30 km matkalla kulkee ensiluokkainen asfaltoitu tie niille, jotka eivät jaksa patikoida ylhäällä kulkevaa huikaisevaa yläpolkua. Me Raffaelin kanssa pitäydyimme pyöränselässä alatiellä ja nautimme yksistä maailman dramaattisimmista maisemista kampia veivaten.

Rotkolta pohjoiseen suunnattuamme renkaitamme hiveli upouusi asfalttitie ja liikenne pysyi neitseellisen rauhallisena. Minä sain sillä tiellä hieman tuntumaa siitä mitä tulevan pitää, tien noustua jopa 3550 metriin ja puurajan yläpuolisen maiseman oltua jo karun harmaata vuoristoa.

Shangri La:n lähestyttäessä naisten asut muuttuivat koristeellisiksi, lasten naamat ja vaatteet mutaisiksi, talot tiibetiläisiksi ja muutama kirjava rukouslippurivi ilmaantui värittämään monotonista ruohostomaisemaa. Olin viimeinkin tiibetiläisessä maailmassa, vaikka maakunnan rajalle olikin vielä matkaa lähes 300 km ja han-kiinalaisten joukkomuutto murtaa tiibetiläiskulttuuria vauhdikkaasti Shangri La:ssakin.

Astuin epäilevästi sisään harmaan betonitalon porttikongiin. Otsalamppuni valossa talsin viisi metriä kapealla, pölyisellä ja likaisella käytävällä ennen saapumista risteykseen, josta kääntymällä vasemmalle pääsin osalliseksi kiinalaisesta kyykkykakkaparatiisista, jota olen joskus vessaksikin kuullut kutsuttavan. Tässä helpotushuoneessa minut vastaanottivat kymmenet lattialla lojuneet tupakka-askit, sadat tupakantumpit ja aimo annos kuivunutta mutaa ja muita roskia.

Huoneen toisella laidalla minun tuloa odottivat neljä suorakaiteen muotoista ja metrin korkuisella betoniseinällä toisistaan erotettua lattiassa olevaa reikää. Yleensä valitsen puhtaimman vaihtoehdon, mutta sillä kertaa kaikki reiät olivat kovin nuhruisia. Valitsin toisen oikealta. Asettauduin epämukavaan kyykkyasentoon ja aloin suorittaa tehtäviäni. Pystyin rentoutumaan ajattelemalla, ettei yksikään virus tai bakteeri voi valita tällaista helvetinkoloa elinympäristökseen. Huojennuin vielä lisää, kun viereiselle reiälle kyykähti mies kännykän valossa. Tämähän on ihan normaalia!

Tultuani vessaan en tohtinut suunnata otsalamppuni valoa suorakulmaisen reiän syövereihin, mutta pikkulapsenhan pitää kaikki tutkia, enkä lähtiessäni malttanut olla suuntaamatta valoa lattian pinnalle. Valokeila ei toki uponnut reiän syövereihin, vaan pysähtyi kymmenen sentin päässä reunoilta olevaan paskamassaan. Paskamassaa kiehuvan veden tapaan myöhensivät kahden sentin mittaiset valkoiset madot. Meikäläinen ampaisi hippulat vinkuen muille maille. Tämän kaltainen vessa ei Kiinan maaseudulla ole harvinaisuus. Välillä vaikuttaa siltä, ettei vessoja ole pesty sitten Qing-dynastian.

Kuinka voisin olla pitämättä maasta, jossa pyöräilen vuoria ylös rekkoja nopeammin, roska-autot soittavat Happy Birthday-laulua, autoissa töötti on jarruja tärkeämpi varuste, ravintolassa sikaileminen on konstailematonta, räkiminen arvostetaan korkeammalle kuin vessojen siivoaminen, voin parkkeerata pyörävessani mihin huvittaa, poliisit tupakoivat enemmän kuin ajattelevat ja jossa vodka on halvempaa kuin maito. Kiinassa oli mukavaa.

Zhongdianista Raffael suuntasi bussilla Laosin rajalle ja sieltä hänen on tarkoitus pyöräillä Vientianeen 700 km päähän, ottaa bussi Bangkokiin ja lentää takaisin Sveitsiin bisnestä opiskelemaan. Minä en ole aivan yhtä tunnokas yliopisto-opiskelija ja minun tarkoitukseni on pyöräillä yksin kohti Tiibetiä. Minulla ei ole matkailulupaa Tiibetiin ja vaikka olisikin, ei siellä saisi siltikään matkata pyörällä. Ei muuta kuin eteenpäin.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *