Itä-Tiibet – Lhasa

Kiinan ystävällisimmäksi viisumitoimistoksi kehuttu Shangri-La:n poliisiasema liimasi ja leimasi passiini uuden 30 päivän viisumin. Pidennyksen jälkeen minulla oli aikaa Kiinassa vielä 45 päivää. Se sopi minulle mainiosti, sillä Tiibet ei korkean ilmanalan vuoksi ole paikka, jossa haluaisin pyöräillä tuli perseen alla. Riski ylirasitukseen olisi Tiibetissä liian suuri. Vaikka tiesin, että ajelisin Tiibetin vuorilla niin rennosti kuin mahdollista, oli vatsassani silti hieman normaalia tienpäälle paluuiltaa enemmän perhosia. Edessäni oli yli 5000 metrin vuoronousuja.

En ollut ainoa Tiibetiin suunnannut pyöräilijä. Lähtöä edeltävänä päivänä törmäsin keski-ikäiseen pyörillä matkustavaan hollantilaispariskuntaan. He olivat pyöräilleet Hollannista asti puolitoista vuotta ja 16 000 kilometriä. Sovimme jatkavamme matkaa yhdessä ainakin yhden päivän ajan. Päivä alkoi muutaman sadan metrin nousulla ja painavilla pyörillä matkanneet Aranka ja Rob puuskuttivat ylämäessä niin kovasti, että tiesin jäähyväisten koittavan pian.

Viikon korkeanpaikanleirillä Shangri-La:ssa (3200 m) ei kunnolleni ollut tehtävissä enää mitään ja hain lisävauhtia pyörän keventämisestä, sillä jokainen ylimääräinen kilo ylämäessä hidastaa vauhtia 1,25 %. Tyhjensin pyörälaukut turhuuksista ja Felttini keveni viisi kiloa, joten ylämäkivauhtini nousi lähes kuusi prosenttia. Toisen ajopäivän aamuna Aranka ja Rob jäivät vielä nukkumaan minun lähdettyä polkemaan ylös Yunnanin maakunnan viimeistä seinämää, 2000 metrin jokilaaksosta 4400 m kolmoishuipulle kohoavaa 54 kilometrin mäkeä. Kuukausien ponnistelut näyttivät onnistuneen täydellisesti. Poljin käsittämättömällä keveydellä. Nousussa oli lämpöä vain 0-10 astetta ja mukulakivistä, hiekkaista ja mutaista tienpintaa piiskasi vesisade. Sumuverhon takaa näin vain silloin tällöin pienen vilahduksen vuoriston jylhistä maisemista ja syksyn upean ruskan väreistä. Ranskan ympäriajossa ei ole koskaan ajettu yhtä massiivista nousua. Pyöräilin kaikki nousut ylös 50 kiloisella pyörälläni yhteen pötköön. Poljin Tiibetin alkuun todellisen pommin.

Seitsemän tunnin polkemisen jälkeen saavuin kolmannelle 4220 m korkealle huipulle t-paidassa ja shortseissa, vaikka lämpötila oli vain 0 astetta ja vettä satoi edelleen. Alamäessä minua eivät pitäneet lämpimänä enää edes talvivaatteet ja kolmen tunnin hämärässä ja pimeässä lasketun alamäen jälkeen saavuin hytisevänä Deqiniin. Kirjauduin hotelliin joka mainosti kuumaa suihkua. Muovisesta suihkukopista sain kuitenkin vain toisen jääkylmän suihkun ja päivän ennätykselliset 2900 metrin nousulukematkin olivat viltin alla hytistessäni vain jäätävä muisto. Heti ensimmäinen nelitonninen nylki minusta voimat sekä alistutti minut vastahakoisesti laskemaan ylämäkivauhtiani 1,25 prosenttia, ostin lämpimät hanskat ja sadehousut.

Lepäsin Deqinissä kaksi päivää ja viimeisenä päivänä hotelliini kirjautuivat myös tutut pyöräilijät. Aranka ja Rob kysyivät heti: ”Et kai pyöräillyt nousua ylös yhdessä päivässä”. Tapasin taas pari ihmistä, jotka nimesivät minut hulluksi. He nousivat mäkeä ylös kolme päivää.

Kaksi päivää riittivät palauttamaan jalkani sellaiseen kuntoon, että kipusin Deqinistä 11 km helpon mäen vaivattomasti ylös. Voimakkailla jaloilla polkiessa mieli lepäsi ja suurikin haaste oli nautinnollinen.

Ylämäki johti minut Meili-vuoren näköalapaikalle ja sain ihastella korkeinta näkemääni vuorta (6740 m) kirkkaassa säässä. 40 km alamäki oli taatusti maisemallisesti upeimpia laskemiani, Tiibetin buddhalaisten pyhänvuoren massiivisen seinämän kohottua vierelläni lämpimästä jokilaakson 2000 metristä jäätikköiselle huipulle asti.

Alamäen loppupuolella tie muuttui kiviseksi ja pomppuiseksi hiekkatieksi, joka sai ryskytyksessä mukulakivitiet kalpenemaan. Laskuvauhtini oli taas sellaista, josta ei parane puhua äidille. Tällä kertaa jouduin maksamaan siitä ikävästi. Seuraavana päivänä etutavaratelineeni tippui, niin murtuivat hitsaukset kuin kiinnityspultitkin.

Alamäen jälkeen tie kulki joenuoman aavikkoisessa rotkossa ja tie huononi entisestään. Ilma oli niin kuivaa ja pölyistä ettei edes runsas veden juominen estänyt suun kuivumista. Ympäristön ankaruuden havaitsi ihmisten kasvoista ja tavoista, jotka molemmat olivat hieman rouheita. Nuoretkin ihmiset olivat korkean ilmanalan auringon rypyttämiä.

Ylämäessä vastaani lasketteli nuorehko sveitsiläismies painavan peräkärrypyöränsä kanssa. Hän oli veivannut kampia niin ikään 16 000 km Sveitsistä asti, mutta vain vajaassa yhdeksässä kuukaudessa. Me kaksi nuorta miestä istuimme maailmansyrjän tienpenkassa juttelemassa niitä näitä pitkän tovin. Kummallakaan ei olut kiire mihinkään, sillä emme tienneet edes sitä missä kotimme olisi sinä iltana.

Olin Tiibetissä laittomasti ja vaarana vaanivat matkalla olevat poliisien tarkastuspisteet. Roman ei ollut ohittanut poliisin tarkastuspisteitä yöllä kuten useimmilla pyöräilijöillä on tapana. Minäkin olin ajatellut ohittavani ne päiväsaikaan. Ramonin viesti oli hunajaa korvilleni. Päätin ajaa riskillä läpi tarkastuspisteiden.

Muutaman kymmenen kilometrin röykytyksen jälkeen huomasin tiensivussa pyöräilijän teltanpystytys hommissa ja kysyin saisinko liittyä seuraan. Jatkoimme miehen kanssa yhdessä matkaa seuraava päivänä.

Belgialaismies Fred oli samaa mieltä kanssani siitä, ettemme ohittaisi 10 km päässä olevaa Yanjingin kaupunkia ja sen tarkastuspisteitä yöllä.

Tarkastuspisteet puomeineen kaupungin molemmissa päissä kyllä oli, mutta poliisit taisivat olla syömässä nuudelisoppaa tai pelaamassa korttia. Tien huonokuntoisuudesta johtuen emme saavuttaneet seuraavaa huippua samana päivänä ja päätimme telttailla pienessä kylässä. Minä pystytin telttani tiibetiläistalon tasaiselle katolle. Jalat pyörälaukkujen päälle nostettuna ja pää tyynyssä maatessa oli poikkeuksellisen suuri telttailunautinto seurata auringonlaskua lumihuippuistenvuorten taakse ja kuunnella munkkiluostarin laulua.

Yöstä 3900 metrissä tuli todella kylmä ja kahden makuupussin sisään kääriytyneenä naureskelin mielessäni mitenköhän Fred mahtaa pitää itsensä lämpiminä. Hong Kongin lentokentän matkatavaralinjalta hän jatkoi matkaa ilman telttaa ja makuupussia. Rahanpuutteessa hän oli korvannut hukkuneet tavarat kovin huonoilla varusteilla. Aamulla pienestä ja kirjavasta teltasta kömpi vaivalloisesti ylös tumma ja ajan uurtama mies silmät ristissä ja naama mutrussa. Hän oli palellut koko yön ja korvasi yöunet pyörimisellä.

Aamulla suuntasimme silmät ristissä kohti pahamaineista Markhamin tarkastuspistettä. Saavuimme jokilaakson laakeilta, auringonlaskun punertaviksi värjäämien ohrapeltojen ja suurten valkoisten tiibetiläistalojen keskeltä vilkkaaseen ja vanhahtavaan tiibetiläiseen kaupunkiin, jossa suurten tasakattoisten ja pieni-ikkunaisten talojen katoilla oli paaleittain ohraa kuivumassa. Jakit tallustelivat vapaasti hiekkaisilla kujilla. Muutaman sadan metrin idyllisen tiibetiläisosuuden jälkeen päällystetty tie johdatti meidät pääkadun varteen kohonneelle kiinalaiskaupungille. Katukuva oli kiinalaisen kolkko ja harmaa, mutta palveluiltaan runsas.

Markham ei ole montaa länsimaista pyöräilijää tarkistuspisteiden takia nähnyt ja herätimme tiibetiläisten keskuudessa suurta uteliaisuutta. Ihmiset kerääntyivät ravintolan ulkopuolelle katsomaan nälkäisten pyöräilijöiden ruokailua. Pankkiautomaatilla kolmen miehen joukko tuli tarkastelemaan koko epäonnistunutta rahannosto toimitustani. Myös köyhyyttä oli nähtävissä tässä ensimmäisessä tiibetiläiskaupungissa. Nuoret pojat odottivat ravintolan ulkopuolella pesuvadin kanssa ruuantähteitä ja kerjäläiset nukkuivat yönsä kadulla. Illalla tunsin lämpöä sydämessäni, etten ohittanut tätä idyllistä kaupunkia yöllä.

Kyle opetti minut tilaamaan ruokaa kiinankielellä. Menin tuttuun tapaan suoraan kokille keittiöön ja annoin hänelle ohjeet joilla tehdä minulle kasvis-tofusoppaa. Hän ei ollut ymmärtää minua, mutta sai viestini lopulta perille. Pian ruokapöytääni kannettiin kevyen sopan sijasta iso kulhollinen riisiä ja viiden ruokalautasen mega-annos. Päätin syödä kaikki suussa sulavat herkut kun kerran tilaus tuli tehtyä. Tarjoilijan kannettua pois tyhjät ruokalautaset, oli henkilökunnalla naurussa pitelemistä ja sain lämpimät olalle taputukset poistuttuani ravintolasta.

Seuraavana päivänä Fred tuli hotellihuoneeseen sanoen että nyt on iso ongelma. Poliisi oli pysäyttänyt hänet kadulla, kuulustellut häntä ja kysellyt miten hän kulkee ja minne on menossa. “Sichuaniin ja Yunnaniin voit mennä, Lhasaan kohti et”, oli poliisimies sanonut hänelle. Seuraavana aamuna heräsimme varmuuden vuoksi kello kuusi ja poljimme kaupungin ulkopuolella olevan tarkastuspisteen ohi pimeässä ja kolmen asteen pakkasessa.

Seuraavat kaksi päivää kuluivat pitkissä ylämäissä pyöräillen ja kohosimme ensimäistä kertaa yli 5000 metrin. Itäisen Tiibetin vuoret olivat kuin liekkimerta, keltaisten, punaisten ja oranssien ruskan sävyjen peitettyä jyrkät rinteet kauttaaltaan. Korkeimmista kohdissa, jäätävän tuulen, tundran ja lumen maassa happea oli hengitettävänä enää 60% merenpinnantason tarjonnasta, eikä pyöräily yli 4500 metrissä ollut helppoa edes loivassa ylämäessä. Ensimmäisellä viisitonnisella 4700 metrin kohdalla minulle iski hapenpuutteen johdosta päänsärky, joka piinasi minua muutama tunnin siitäkin huolimatta, että laskin huipulta nopeasti 3700 metriin. Tuon kevyen pääsäryn jälkeen en enää kärsinyt vuoristotaudista oireista mitenkään.

Zuogongissa vietetyn lepopäivän jälkeen pölyiset, kiviset ja pomppuiset hiekkatiet vaihtuivat sileään asfalttiin. Samalla Laosin rajalta asti yhtäjaksoisesti reisiäni rääkänneet ylämäet muuttuivat tasaiseksi ylängöksi ja 110 km ajopäivänä nousimme vain 850 vertikaalimetriä. Tasaisuusennätys Kiinassa!

Tasangolla vastaani talsi kalju ja hoikka mies, jonka otsassa oli kulumisen merkkejä. Miehen otsan ruville oli raapinut kymmenet tuhannet makuulle heittäytymiset ja otsan tiehen painamiset. Muutaman askelen välein hän yhä uudelleen ja uudelleen heittäytyi rytmikkäästi tienpinnalle pitkäkseen. Heittäytymisten välillä hänen oli vedettävä muutaman sadan kilon painoisia puukärryjä, jonka kätköissä oli hänen koti. Hän oli aloittanut matkansa Pekingistä neljä vuotta aiemmin. Kai hän oli buddhalainen kulkuri jonkinnäköisellä pyhiinvaelluksella. Ajattelin tuon maahan pitkäkseen heittäytymisen olevan jonkinmoista rukoilua. Ainakin se oli suosittua, sillä sitä tekivät muutamat muutkin tiellä kulkijat. Mielestäni olisi helpompi matkustaa pyörällä, joten jotakin palkintoa tuosta raskaasta tavasta edetä oli saatava. Buddhalaisten metkuja, ajattelin. Nelivetoisten Jeeppien huristaessa ylämäessä vinhasti ohitseni, tunnen matkustavani todella hitaasti. Tämä päättäväinen hitaasti matkustava kiinalaismies sai minut tuntemaan itseni nelivetoiseksi Jeepiksi.

Sinä päivänä pysähdyin poikkeuksellisen usein tienvarrella, usein hieman itseäni nuorempien poikien ja tyttöjen pariin. Yksi seurue oli kovin ärhäkkä minua kohtaan. Ensin he rukoilivat kämmenet nenän alla yhteen painettuna. Sitten he kävivät aggressiivisesti kopeloimaan ohjaustankolaukkuani pikkulasten tapaan. Annoin heidän kopeloida rauhassa. He olivat töykeitä eivätkä päästäneet minua jatkamaan matkaa. Näytin leikilläni jopa 10 sentin seteliä kysyäkseni onko raha haluamanne asia. Raha ei olisi kelvannut. Arvelin heidän etsivän Dalai Laman kuvaa, jota minulla ei ollut.

Paria päivää aikaisemmin pysähdyin korkealle vuorenhuipulle lepäämään ja syömään. Vieressäni istui pehmeäkasvoinen tiibetiläinen nuorimies pukeutuneena punaiseen palmikkomaiseen päähineeseen ja mustaan takkiin. Hän puheli minulle paljon. Hän tarjosi minulle tiibetiläisten perusravintoa eli ohrajauhoa tsampaa ja kuivattuja hedelmiä. En ymmärtänyt hänen tiibetin kielestään mitään. Sen tajusin että hän puheli ainakin Dalai Lamasta. Pojan olemus oli oikein rauhallinen ja hän selvästi nautti olla seurassani. Minun oltua lähdössä, buddhalainen nuorimies pyysi minulta paperilappua. Hän kirjoitti siihen jotakin ja selitti käsimerkeillä, että jos minulle tulee hankaluuksia näytä tätä lappua.

Kun tienvarren laakeassa laaksossa aamun viimassa palelleet nuoret eivät päästäneet minua eteenpäin, muistin tuon passin väliin laittamani nuorenmiehen kirjoittaman lapun. Minulla ei ollut mitään hajua mitä paperissa luki, mutta tilannetta paperissa olleet sanat kyllä mukavasti rauhoittivat. Matalien vuorten alla olleessa ohrapellossa majaansa nuotion ja vilttien lämmössä pitäneiden nuorten huulille aukeni leveä hymy, peukut nousivat pystyyn ja sain osakseni selälle taputuksia heidän luettua paperin palasen.

Suoristin selkäni, avasin hymyni, nostin peukkuni ylös ja yritin muutenkin näyttää tietäväiseltä ja tärkeältä, yhtyen synteettisiin kiinalaisiin talviasuihin pukeutuneiden nuorten paperin sanoille antamalle kunnioitukselle. Käännettyäni pyöräni kohti uusia kohtaamisia, nousi kasvoilleni hymy ja mielessäni kiitos tuolle nuorelle ystävälliselle miehelle, joka aavisti, että eteeni saattaa tulla tämän kaltaisia tilanteita. Kadotin lapun, joten en koskaan saanut tietää mitä siinä luki. Voin vain aavistella, mistä mysteerisessä tapahtumaketjussa oli kyse. Buddhalaisten metkuja.

Vuonna 1951 Kiinan Kommunistisen puolueen Kansan vapautusarmeija tunkeutui Tiibetiin aikeinaan vapauttaa sen kansa feudaalisesta maaorjuudesta ja köyhyydestä. Aie onnistui sikäli, että “ilkikurinen maatansa riistävä rikollinen”, “länsimaiden Kiinan vastaisen voiman veturi”, “sakaali”, “raiskaamisen, murhaamisen ja lapsi kannibalismin edistäjä” ja “munkki suden vaatteissa” Dalai Laman ja hänen hallituksensa pakeni sosialistista vapautusta Intiaan. Kaikki tiibetiläiset eivät koskaan kuitenkaan päässeet nauttimaan kommunismin mukana tulleista eduista, sillä Kansan vapautusarmeija onnistui vapautusprosessin aikana riistämään hengen 1.2 miljoonalta tiibetiläiseltä. Henkensä säilyttäneet menettivät vapautensa Kansan vapautusarmeijalle.

Vapautusarmeija pyrki tuhoamaan kaiken vanhan kulttuurin, niin luostarit, talot, asut, kirjat, uskonnon kuin hallinnonkin. Perinteinen lämmin stupa-vaatekin kiellettin ja tilalle puettiin jääkylmä sininen mao-asu. Tiibetiläiset jäätyivät tuulisella ylängöllä, jotkut jopa paleltuivat kuoliaaksi. Ohrapellot yritettiin muuttaa “suuren eteenpäin hyppäyksen” aikana vehnäpelloiksi. Vehnä ei kasva 4000 metrissä, tiibetiläisiä kuoli taas joukolla nälkään. Kaupungeissa suuret tasakattoiset savesta, mutatiilistä ja puusta rakennetut lämpimät ja maanjäristyksen kestävät rakennukset korvattiin ohutseinäisillä elementtirakennuksilla.

Tiibetiläisiltä yritettiin viedä kaikki asiat johon heidän elämä perustuu ja jonka varaan tulevaisuutta rakennetaan. Pianonsoittaja, jolta katkaistaan sormet, ei koskaan enää voi soittaa pianoa entiseen tapaan. Rampanakin hän voi kyllä opettaa taitojaan perintöä kunnioittavalle jälkipolvelle. Tiibetiläiset tunnetaankin sitkeydestä ja kärsivällisyydestä ja heidän sanotaan jaksavan kyllä odottaa vapautta. Tiibetiläiset uskontoa ja perinteitä ylläpitävät nuoret ottavat tietoisen riskin suuntautuessaan Kommunistisen puolueen ideologiaa vastaan. Tapasin monia syvästi buddhalaisia nuoria. Tiibetiläiset ovat tänä päivänä vapaampia kuin 1950-80 luvuilla, mutta Kiinan kommunistinen puolue valvoo yhä kaikkea yhteiskunnassa tapahtuvaa toimintaa. Nomadit ovat vapaita vaeltamaan, kunhan pysyvät oman alueensa sisällä, eivätkä ylitä heille annettua jakinpäälukua. Tiibetin nuorilla on periaatteessa vapaus uskonnon harjoittamiseen, mutta esimerkiksi Dalai Laman kuvan pitämisestä voidaan tuomita vaikkapa työleirille siirrolla. Luostareiden toimintaa valvotaan tiukasti ja 2000-luvullakin nunnia ja munkkeja on kidutettu kuolemaan asti.

Tuo ihanan tasainen päivä johdatti meidät Pempa nimiseen tienristeykseen. Miniatyyri kylä oli kalpea rakennustyömaa upean luonnon helmassa. Tienristeykseen kasvoi kovaa vauhtia uusia kiinalaisia rakennuksia. Tsampaa tienristeyksen pikkukaupoista ei löytynyt, Kiinalaisia ravintoloita oli kyllä lukuisia. Niitä pystyssä pitivät Kiinan armeijan parakkialue ja ohi ajavat turistit. Kiinalaiset ovat tulleet joukolla

uhraamaan itsensä Tiibetin kehittämisen nimissä. Nukuimme yksinkertaisessa kiinalaismajatalossa.

Uhrasimme itsemme tienpäälle aamulla. Pyöräilimme tasaisella tiellä kovaa vauhtia myötätuulessa. 35 kilometrin jälkeen tajusin tien olevan väärä. Ajoin karussa olleen Fredin nopeasti kiinni. Pysähdyimme. Söin. Käännyimme takaisin. Poljimme kovaan vastatuuleen. Jarrutimme kysymään suuresta talosta tsampaa. Saimme tsampaa. Söin tsampaa talon aidatulla pihalla. Pihalla oli talon koko perhe. Pihalla oli lämmin tunnelma. Pakkasin pyörälaukkuni. Jätimme hyvästit. Poljimme kovaan vastatuuleen. Saavuimme takaisin Pembaan. Asetuimme samaan majataloon. Söimme taas samaa ruokaa samassa ravintolassa. Kello oli puoli kaksi. Huilasin. Söin taas tsampaa. Joimme teetä. Peseydyin. Aloin kirjoittamaan tätä blogikirjoitusta. Sain sen valmiiksi Pembaan asti. Punnersin. Tein hauiskääntöä. Tein vatsaliikkeitä. Tein selkäliikkeitä. Söin. Luin Tibet Tibet kirjaa. Venyttelin. Söin. Peseydyin. Luin Tibet Tibet kirjaa. Menin nukkumaan. Sellainen oli perseelleen mennyt 70 km pyöräilypäivä, joka ei johtanut mihinkään.

Perseelleen menneen pyöräilypäivän jälkeinen aamu alkoi 11 km ylämäellä. Majatalon isäntä ja emäntä vuorollaan viittoivat ainakin kymmenen kertaa Lhasaan johtavan tien suuntaan, jotta me vajaamieliset veivaajat emme olisi vahingossakaan eksyneet taas väärälle tielle.

Edellisenä iltana kiinalainen turistiryhmä oli varoittanut Frediä tienristeyksestä alkavan vuorenylityksen raskaudesta. Vuorenylitys oli helpoin Tiibetissä. Nousimme ylös laakeiden vuorten ympäröivältä jakkien, lehmien ja hevosten kitukasvuiselta laidunmaalta. Huipun maisematkaan eivät olleet niin kamalat kuin vuoren nimestä GamaLa voisi päätellä. Toisella puolen vuorta kohosivat jyrkkäpiirteiset lumihuippuiset vuoret ja tie laski alas jyrkkään aavikkolaaksoon. Laakson rinteellä kiemurteli käärmemäisesti mitä kaunein vuoritie. Vuoren huipulla vallitsi navakka tuuli ja lämpöä oli kaksi astetta. Pukeuduin lämpimästi. Fred rukan vaatteet olivat vieläkin Hong Kongin lentokentällä.

Monesta vaatekerroksesta huolimatta navakka tuuli pureutui hyytävästi viilentämään nousussa lämminnyttä kehoani. Erityisesti paleli pää, jota edes kypärän alle sullotut alushousut eivät onnistuneet pitämään lämpimänä. Virne huulilla ja kädet syyhyten odotin pääseväni ottamaan käsittelyyn laakson toisella puolen näkyneitä neulansilmämutkia.

Ehkä GamaLa nimi onkin annettu kuvaamaan tätä 40 km, lintuperspektiivistä ihanalta näyttänyttä alamäkeä. Kivinen ja hiekkainen tie oli selvästi huonon ajamani Kiinassa. Minä otin siitä tuskasta kaiken ilon irti tuttuun tapaan hurjalla vauhdilla. Mäessä oli kaksi erikoisominaisuutta jotka tekivät laskemisesta nautinnollista. Monet kurvit olivat pehmeää hiekkaa, joihin kovalla vauhdilla tullen pääsi mukavaan sivuluisuun. Muutamat kurvit taas oli päällystetty betonielementeillä. Kun näin edellisen kurvin jälkeen seuraavan olevan betonia, laskin suoran niin kovaa kuin mahdollista ja jännitin rajusti hakkaavalla kivitiellä, että pyörä ja mies pysyisivät kasassa betonin alkuun asti, jossa voisin lyödä jarrut pohjaan. Olin niin nopea, että odottelin Frediä laskun puolessa välissä yli puoli tuntia.

Poliisit nappasivat Fredin taas kiinni seuraavan kaupungin kadulla. Poliisit tiesivät minustakin ja jouduimme yhdessä poliisien kuulusteluun. Sanoimme poliiseille Fredin kanssa yhteen ääneen ja reippaasti, että tietystikään emme pyöräile Lhasaa kohti jos se on kerran kiellettyä ja toki polkisimme huomenna takaisin kohti Kiinaa.

Poistuimme Baxoista ennen auringonlaskua ja tiukan poliisitädin heräämistä. Otimme suunnaksi Tiibetin pääkaupungin Lhasan. Sinä päivänä tie kohosi 4600 metriin. Loivan vuoren huipulla oli yksi ihminen, arviolta 13-vuotias poika lampaineen ja jakkeineen. Tiibetissä työt aloitetaan nuorena. Hänellä oli yksi maailman kauneimmista toimistoista. Kevyeen puuvillaneuleeseen pukeutunut polkkatukkainen ja poikkeuksellisen siisti poika seisoi ympärillämme puhumatta mitään. Tiibetissä tapaa paljon miehiä ja poikia, jotka tallaavat omia polkujaan.

Minua kyllästytti sileällä asfaltilla pyöräily ja päätin itsekin olla mies joka tallaa omia polkujaan. Lähdin polkemaan tundratasangolla lumihuppuisten vuorten suojassa ollutta pientä järveä kohti. Kaukaa katsottuna jakkien laidunmaatundra näytti tasaiselta, mutta routakummut tekivät todellisuudesta kovin paljon pomppuisempaa ja jakeilla olikin ihmettelemistä sinisen pyöräilijän heiluttua satulan selässä kuin rodeoratsastaja. Paluu asfaltille oli helpotus ja päätin pysyä pois nelisorkkaisten valtakunnasta ja pitäytyä nelipyöräisten hallinta-alueella.
Tundralla pelleilyn jälkeen edessä oli huikea 250 kilometrin alamäkivoittoinen osuus. Ensimmäisenä päivänä alamäki johdatti meidät kitukasvuisten havumetsien ja kapeiden pystysuorien vuorirotkojen halki Kiinan Sveitsiksi kutsutulle alueelle.

Vuorten taakse laskeneen auringon vastavalo ei tehnyt oikeutusta Rawokin upeille järvimaisemille edellisenä iltana. Auringonnousun aikaan vihreä alppijärvi, hiekkarannat, havumetsät ja lumihuippuiset vuoret valaistuivat täyteen loistoonsa. Upeita vaihtelevia maisemia, täydellisiä teitä, auringon paistetta ja alamäkeä. Pyöräilyä kuin satukirjasta.

Suomi on kyllä tilastollisesti kylmempi alue kuin Etelä-Tiibet, mutta koskaan minun ei ole tarvinnut palella Suomessa niin paljoa kuin Tiibetissä. Suomen lokoisissa oltavissa voi kulkea autolla lämmitetystä talosta toiseen ja nauttia illalla lämpimästä suihkusta. Tiibetiläisillä ei ole lämmitystä taloissa ja lämpimästä suihkusta heillä ei ole tietoakaan.

Bomin suurehkossa kaupungissa pääsin pitkän tauon jälkeen lämpimään suihkuun. Suihkusta tuli kuumaa vettä kovalla paineella. En ollut saanut lämmitettyä kehoani pariin viikkoon. Lämmin vesi sai kehoni värisemään. Kehon läpi iskeneet pitkät nautinnon ja helpotuksen aallot saivat minut transsiin. Tunsin kuinka elämä palasi roudassa olevaan kehooni ja kevät purot alkoivat taas tanssia suonissani. Parempaa kuin seksi.

Kolme ajopäivää ja yksi lepopäivä oli rytmini Tiibetissä. Pailongissa oli taas aika levolle. Jyrkkien sademetsärinteiden kapeassa jokilaaksossa tienvarrelle levittäytynyt kylä koostui noin parista kymmenestä vanhasta puutalosta ja kylän raitin siankakan massa päihitti ihmismäärän massan reilusti. Tässä likaisuuden kylässä minua emännöi rakastettava, juuri isoäidiksi tullut nuori muori.

Lepopäivänä pyöräilin 8 km ylämäen ja alas laskettuani vastaani laski kaksi pyöräilevää nuorta miestä Thaimaasta ja Hong Kongista. Homopojat etsivät teltanpystytyspaikkaa, mutta sanoin heille, että pitkälle pitää polkea että tasaista löytyy ja niinpä he polkaisivat kanssani majataloon.

Saavuttuamme majataloon, sanoi emäntä, että jos haluatte peseytyä, kuuma lähde löytyy 10 minuutin kävelymatkan päästä. Hän olisi kyllä halunnut sanoa minulle siitä edellisiltanakin, mutta kielimuurin takia ei siihen kyennyt. Kylpeminen pienessä kuumassa lähteessä yhdessä kiinalaisten tietyömiesten ja homopoikien kanssa oli nautinto.

Fred ei pitänyt lepopäivää ja hän jatkoi matkaa yksin. Ihan hyvä niinkin. Fred oli kovin eristä puusta veistetty kuin minä, eikä meillä ollut paljoa yhteistä keskusteltavaa. Hänellä minä olin nuori ja tyhmä. Hänen mukaansa en ollut kykenevä matkustamaan. Minä olin monesta asiasta hänen kanssaan eri mieltä tai jos en ollut mitään mieltä, tiesin ainakin sen, että hän oli takuuvarmasti monissa sanomisissaan aivan metsässä, mutta hän ei ollut mies jonka kanssa olisin voinut keskustella. Kun teki mieli puhua, usein vaikenin, olin kärsivällinen ja kuuntelin. Puhumalla keskustelu olisi ajautunut kuitenkin umpikujaan tai kiistelyyn.

Fred kyllä tiesi oikein, että minä olen nuori ja tyhmä, mutta vanhana ja viisaana hänellä oli kovin vähän neuvottavaa ja opetettavaa minulle. Minä kyllä kannoin liika kalliita varusteita, söin turhan paljon, lepäsin liikaa ja laskin alamäet liian kovaa. Kuitenkaan hän ei koskaan sanonut mitkä minimiin vähennetyistä varusteistani ovat turhia, alamäkivauhdin järjettömyyttä hän haukkui siksi, että pyöräni kuulemma hajoaisi ja runsasta syömistäni hän kommentoi vain seuraavasti sekoittaessani super-tsampaani: “Sinun pitäisi mennä psykiatrille” .

Yritin ottaa opiksi ja seurasin Fredin toimia tarkkaan. Usein tuntui ettei niissä ole järjen hiventäkään, enkä niitä ymmärtänyt. Ajattelinkin usein itse olevani täysi hullu. Esimerkiksi yhtenä seitsemän tunnin ja 1900 nousumetrin vuoripäivänä hän söi aamulla kaksi keksiä, matkalla puoli litraa Pepsiä ja illalla nuudelisopan. Vettä hän ei matkalla juonut. Muina päivinä hän ei juuri enempää syönyt, paitsi lepopäivinä. Kaikki tietävät, että psykiatri voisi tehdä hyvää minulle, mutta psykologi tai ainakin ravintoterapeutti voisi tehdä hyvää miehelle, joka syö alle 2000 kaloria päivänä jona kuluttaa 7000 kaloria ja vielä sanoo syöneensä liikaa, mutta kehuu kuinka hän on oppinut hallinnoimaan oikealla tavalla energian riittävyyttä. Toisaalta kun päivämme pyörän päällä olivat loppu, hän väsähti täysin ja nukahti usein jo kuudelta, vaikka itse en tuntenut väsymystä kuin jaloissa. Yritin vaikeissakin olosuhteissa ottaa aina huomioon sen etten kuluttaisi kehoani turhanpäiten. Fred tuntui toimivan aivan päinvastoin. Aivan kuin hän olisi halunnut kärsiä mahdollisimman paljon.

Minulla ei ole tapana neuvoa tai opettaa toisia. Esimerkki kyllä siirtää opetettavat asiat itsestään, jos niin on tapahtuva. Sekä Damienilta, että Raffaelilta opin paljon ja he sanoivat oppineensa minulta paljon asioita, jotka he tulevat tekemään toisin seuraavalla matkalla. Fred tyrmäsi minut, joten hän tuskin oppi minulta mitään.

Homopojista hongkongilainen Kong kertoi majatalon ravintolassa istuneelle paikalliselle tiibetiläismiehelle, että minä aion ajaa seuraavana päivänä Nyinchiin asti ja yli 4600 m korkean Sekye La huipun. “Mahdotonta”, vastasi mies. Itsekin olin jo taipumassa turvalliseen vaihtoehtoon ja pyöräillä mäen ylös kahdessa päivässä. Pitkäksi venyneen illan jälkeen startti pyöräilyaamuun tapahtui vasta kello kymmenen ja suunnittelin ajavani vain 60 kilometriä ylämäkeä seuraavaan kylään. Tämä helppous mielessäni vietin tavallista pidemmän ruokailutauon koskenrannalla 20 asteen auringonpaisteessa. Vointini tuntui poikkeuksellisen raukealta ja veltolta. Keskipäivällä tienvarrella vallitsi trooppinen tunnelma. Muurahaiset ja hämähäkit touhusivat maanpinnalle, matalassa heinikossa sirkat sirittivät, puiden lehvästöissä linnut lauloivat äänekkäästi, korviin kantautui vesiputouksien ja koskien pauhu ja nenääni leijaili kostea ja rehevä sademetsän tuoksu.

Tavoittelemani kylän lähestyttyä raukeuteni laukesi, jalkani lämpesivät ja sain kytkettyä päälle kunnon menovaihteen. Olin taas täydessä liekissä. Päätin ajaa vuoren ylös samana päivänä. Itselleni ei sopinut ylämäessä nukkuminen. Vuoria on kunnioitettava niin, että niitä lähtee ylittämään tuoreilla voimilla, ottaen koko haasteen kerralla vastaan.

Trooppisesta metsästä olin kohonnut lehtimetsän halki jo havumetsän siimekseen. Satoi lunta. En ollut koskaan ennen kuunnellut musiikkia pyöräillessäni, mutta tällä hitaasti kohoavalla vuoritiellä päätin kokeilla uutta elämystä. Norah Jones lauloi kuulokkeissani: As I watch snow falling down, I don’t miss you at all. Oli mukavaa olla pitkästä aikaa tositoimissa yksin ja yhdyin Norah Jonesin sanoihin täysin, en kaivannut Frediä lainkaan. Katselin putoavia suuria lumihiutaleita ja hymyilin.

Vaikka takanani oli Tiibetin vuoria jo yli tuhat kilometriä ilman pitkää palautusta, ajoin mäkiä ylös kuin vasta rasvattu kone. Olin säästellyt voimiani helpommilla osuuksilla kahteen viimeiseen todella pitkään vuoreen.

Olin jo niin korkealla, että havupuumetsäkin oli saanut väistyä karuissa oloissa menestyvän tundran tieltä. Oli kuin olisin pyöräillyt päiväntasaajalta Lappiin yhdessä iltapäivässä. Huipulla satoi lunta, tuuli kovaa ja lämpötila oli viisi astetta miinuksen puolella. Päivätyöstäni oli jäljellä enää 25 km alamäki.

Pimeä oli tulossa ja minun tuli kilpailla aikaa vastaan alamäessä. Ylhäällä olin keskittynyt ja huokaisin syvään potkaistuani pyöräni liikkeelle kuin mäkihyppääjä puomilta lähtiessään. Tie oli märkä ja oli hämärää. Jäätävä tuuli ja lumihiutaleet pureutuivat kasvoihini ja ajolasieni linssit huurtuivat. Ylhäällä oli todella kylmä ja runsaasta vaatemäärästä huolimatta rintalihakseni nykivät kylmyydestä ja sormeni olivat jäätyä pystyyn. Onneksi ostin Kunmingissa tuulikalsarit ja nakkini pysyi lämpöisenä. Ei siis ollut mitään hätää.

Yhtäkkiä lumisade lakkasi, lämpötila nousi, tie kuivui ja jännitykseni laukesi olosuhteiden helpotuttua. En ehtinyt Nyinchiin ennen pimeää ja loppumatkan laskin vauhdikkaasti otsalampun valossa. Jakit ja hevoset havaitsin otsalampun valossa killuvista suurista silmistä, mutta keskellä tietä vaeltaneen ihmisjoukon läpi olin laskea täydellä vauhdilla. Pyöräni tehokkaat levyjarrut ja ihmisten huuto pelastivat meidät täpärästi. Vauhtini oli pimeässä yli 50 km/h, joten olin aika lähellä tappaa ihmisen jos toisenkin.

Nyinchi on tunnettu pyöräilijöitä kiusaavista poliiseistaan. Löysin majatalon 20 metrin päästä poliisiasemalta, mutta vastaanoton nainen osoitti poliisiaseman suuntaan ja yritti selvittää käsimerkein etteivät poliisit pidä pyöräilijöistä. Hän ei sallinut minun asettautua majataloonsa. Viereisessä 50 metrin päässä poliisiasemalta olevassa ränsistyneessä majatalossa minut vastaanotti iloisesti lämminhenkinen viisihenkinen perhe. Huoneeni ikkunanlasit olivat rikki, mutta lämpimän peiton alla maatessa oli mukava muistella onnistunutta päivää, jona kuljin halki neljän ilmastovyöhykkeen ja lämpötila vaihteli aamun 2100 metrin auringonpaisteisen 20 asteen ja 4600 metrin lumisateisen -5 asteen välillä.

Kahden lähes tasaisella ajetun päivän ja yhden lepopäivän jälkeen edessäni oli vielä yksi 5000 metrin vuoren ylitys. Vaikka Gongbo Gyamda kaupungista oli matkaa vuoren huipulle 124 km, päätin silti pyöräillä sen yli yhdessä päivässä. Kun ensimmäisen kerran sain käteeni Tiibetin reittiprofiilin, olin varma, että tulisin olemaan todella väsynyt viimeisessä Mi La nousussa ennen Lhasaa. Koneeni kuitenkin kehräsi pehmeästi kuin tiibetiläinen puunuija jakinvoikirnussa ja jalkani toimivat yhtä tehokkaasti kuin tiibetiläisillä vuorikauriilla. Edes päätä ei tällä toisella viisitonnisella särkenyt.

Tiibetiläisillä on tapana jättää rukousnauhoja ja uhrauksia kaikkien vuoriteiden huipuille. Mi Lan korkea ja pyhä huippu oli kauttaaltaan värikkäiden lippujen koristama. Pysähdyin kahden vuorenhuipun rukouspaikkaa hoitavan miehen asuttamaan pieneen majaan teelle ja lämmittelemään ennen 25 kilometrin laskua kiprakkaassa pakkasessa.

Täysin yllätyksekseni saavuin aution ja syrjäisen laskun päätteeksi valtavan hotellin porteille, joka mainosti suuria kuumia lähteitään. Minä en muita myyntipuheita tarvinnut.

Seuraavana päivänä takapuoleni oli niin hiertynyt, että jouduin polkemaan suuren osan päivästä seisaaltaan. Onnekseni alamäkivoittoinen osuus jatkui ja saavuin jo Tiibetin pääkaupunkiin Lhasaan, jossa minun oli aika levätä pidempään.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *