Tiibet: Friendship Hwy – Kathmandu

Yarlung-laakso saatti minut loivaa alamäkeä pitkin Tiibetin sielun ja sydämen Lhasan porteille. Kaupunkia reunustivat tiibetiläiset maalaistalot, mutta Lhasan ollessa Tiibetin taloudellinen keskus, ei talon katoilla kuivatettu ohraa kuten muualla Tiibetissä, vaan taloja ympäröivät matalat kasvihuoneet. Muutama kilometri ennen Lhasaa avautui talojen välistä näkymä kaupunkiin. Ensimmäisenä katseeni metsästi Dalai Laman ja Tiibetin hallituksen entistä majapaikkaa, nykyistä kiinalaismuseota, 999 huoneen Potala Palatsia. Kuivan ja tasaisen jokilaakson ja 5000 metrin vuorien ympäröimän kaupungin keskustasta toisilta rakennuksilta ulottumattomiin kurkotti suuri puna-valkoinen rakennus. Vihdoinkin näin sen koko mahdin. Kiinan kommunistisen puolueen mahdin! Sillä rakennus osoittautui Potalan sijaan kiinalaiseksi kerrostaloksi, joita nousee Lhasan laitamille kuin sieniä sateella, jotta puolueen suunnitelma 30 000 vuosittaisesta kiinalaisesta Lhasaan muuttajasta pysyisi aikataulussa.

Puna-valkoinen kiinalainen kerrostalo sai minut jatkamaan matkaa pää painuksissa. Jossakin vaiheessa niskalihakseni kuitenkin päättivät oikaista pääni takaisin pystyyn ja lopulta silmiäni hiveli oikean Potala Palatsin jylhyys. Kiinalaiset 20 sentin paksuisista betonielementeistä rakennetut 20 vuotta pystyssä pysyvät rumilukset näyttivät suorastaan vikisevän pelosta metrien paksuisten seinien ja satoja vuosia vanhan Potalan vartioidessa kaupunkia omalta kukkulaltaan. Kun suuri kerrostalo oli jäänyt jo taka-alalle, sai Potalan majesteettinen olemus näyttämään kaupungin keskustan matalaksi niitetyltä ohrapellolta.

Ylitettyäni kaupungin keskustaan johtaneen sillan, ei kestänyt kauankaan tajuta että kiinalaiset ovat tukahduttaneet paljon muutakin tiibetiläistä kuin näkymän kaupungin laidalta Potalalle. Sillan molempia päitä vartioi kaksi tiukkaa vihreään univormuun pukeutunutta poliisia. Sillan toisessa päässä oli poliisilaitos. Ensimmäisessä liikenneympyrässä Lhasan menoa tarkkaili muutama valkohanskainen liikennepoliisi. Lhasa onkin suhteellisesti Kiinan poliisirikkain kaupunki. Mielenilmauksia pelätään ja kaikkea tarkkaillaan.

Pyöräiltyäni halki kiinalaiskaupunginosan suorien katujen, kolkkojen kerrostalojen sekä ohi niiden alakertojen nuudeliravintoloiden, moottoripyörä korjaamoiden, vaateliikkeiden, pikkuputiikkien ja muiden rihkamakauppojen, oli tunnelma kuin missä tahansa kiinalaiskaupungissa. Raffaelin opaskirjasta revityn Lhasan kartan avulla tieni kulki turistien suosimaan tiibetiläiskaupunginosaan Barkhoriin. Barkhorin sydämessä sijaitsee Tiibetin pyhin rakennus Jokhang temppeli. Jokhang on Tiibetiin viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia taivaltaneiden pyhiinvaeltajien kohde. Syötyäni eväitäni Jokhangin aukion rappusilla, tajusin ettei sanonta “Tiibetiläiset ovat kärsivällisiä, he jaksavat odottaa vapautta”, ole välttämättä tuulesta temmattu ajatus. Pyhiinvaellus oli pitkään kiellettyä, mutta se sallittiin uudestaan 80-luvulla. Tiibetiläiset olivat palanneet joukolla pyhään paikkaansa.

Tämä satoja vuosia vanha alue on elänyt vankeudessakin terveellisesti, sillä sen sepelvaltimoiden eli kapeiden katujen varsilla ei ollut havaittavissa minkäänlaisia tukoksia. Sadat erinäköiset, värikkäät, nauravat ja rukoilevat pyhiinvaeltajat sekä jaloissa jatkuvasti pyörivät kerjäläiset olivat väsyneelle mielelleni kuitenkin liian eloisaa ja rikasta koettavaa ja lähdin päättämään omaa pyhiinvaellustani pehmeälle ja toivottavasti halvalle majatalon pedille.

Vierailin skottitaiteilijan kanssa buddhalaisluostarissa, joka oli ennen kiinalaisten vapautusta maailman suurin. Kun Allan hitaan ja hengästyttävän kahden kilometrin mäen jälkeen sai lopulta itsensä raahatuksi Drepung-luostarin porteille, saimme nauttia luostarin arvokkaasti vanhentuneesta tunnelmasta. Sokkeloisten käytävien jokaisesta päästä löytyi pieni kullattu temppeli. Pyhiinvaeltajat kumartelivat kullattujen patsaiden edessä. Munkit söivät välitunnilla raakoja pussinuudeleita pääholvin etupihalla ja tauon loputtua he kävelivät takaisin holvin sisään lukemaan buddhalaisia tekstejä. Temppelin seinät olivat koristeltuja värikkäin buddhalaisia tarinoita kertovin maalauksin. Ihmiset keräsivät hyvää onnea pyörittämällä valtavia rukouspyöriä.

Tiibet, tuo parempaan ja tasapainoisempaan elämään johtavien jooga- ja meditaatiokirjojen mainostama lumisten vuorten ja syvän sinisen taivaan, sekä tasapainoisten ja valaistuneiden buddhalaisten ihmisten maailman katolla sijaitseva mystinen, mutta paratiisimainen valtakunta ei onnistunut avaaman henkisen valaistumiseni lukkoani edes Drepung luostarin jakinvoilampun hajuisten kultaisten temppeleiden kätköissä. En edes tiennyt mitä valaistuminen tarkoittaa, asia, jota luostareissa vanhoille patsaille höpöttävät buddhalaiset kuulemma tavoittelevat.

Temppelikäynnin jälkeenkin minua yhä askarrutti miten rahan antaminen täysin terveelle parikymppiselle miehelle tai tuhansien kilometrien käveleminen Lhasaan vain tullakseen höpisemään omituisia ja pyllistelemään kullattujen patsaiden edessä, voi tuottaa hyvää karmaa seuraavaa elämää varten tai mitenkään vaikuttaa omaan henkiseen kehittymiseen tässä elämässä. On kuitenkin niinkin että tiibetiläisillä ja etenkin korkea-arvoisilla lamoilla on havaittu erityislaatuisia henkisiä kykyjä, kuten taipumuksia ennustamiseen ja telepatiaan, mutta tuskin tiibetiläinen buddhalaisuuskaan on koskaan ollut politiikalta ja juonittelulta vapaata. Pyllisteleviä pyhiinvaeltajia katseltuani ajattelin että johtavat buddhalaislamathan voivat laatia minkälaisia hyvään karmaan johtavia sääntöjä ja lakeja tahansa ja ihmiset ovat valmiita vaikka hyppäämään kaivoon hyvän sen perässä.

Drepung-luostarissa oli kyllä mukava käydä, mutta se jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi luostari visiitikseni Tiibetissä, sillä oma elämäni pyöri maailman katollakin pääasiassa itsekeskeisesti vain omien asioitteni parissa.

Seuraavana päivänä palasin kameran kanssa Jokhang-aukiolle ja Barkhor-kierroksen kaduille. Hieman paremmin levänneenä ja valmistautuneena Jokhang avautui uudenlaisena elämyksenä. Saapumispäivänä ylenpalttinen erinäköisten ihmisten ruuhka ja kymmenet toinen toistaan valokuvauksellisemmat kasvot olivat voimilleni liikaa, mutta uusi tapaaminen virkeänä antoi uutta syvyyttä ihmiskirjon tarkasteluun.

Yli miljardin asukkaan Manner-Kiinassa ihmiset eivät juuri vaatetukseltaan toisistaan poikkea. Tiibetin 2.5 miljoonan suuruiseen väestömäärään sen sijaan mahtuu kaikenkarvaisia ja näköisiä ihmisiä. Barkhor on alue johon Tiibetiläiset kokoontuvat ja siellä on nähtävissä Tiibetin asukkaiden laaja kirjo. Kirjon näkemiseksi ei tarvitse kuin istua Jokhang temppelin edustalla katselemassa tiibetiläistä pyhiinvaeltajien catwalkia. Ihmiset kulkevat pienissä oman kylän ryhmissä ja pukeutumisvariaatioita näkee yhtä paljon kuin ryhmiäkin. Etenkin päähineiden kirjo on valtavan monipuolinen.

Olen miettinyt mikä voisi olla asia joka ajaa tiibetiläisiä joukolla pyhiinvaellusmatkalle Lhasaan ja muille pyhille paikoille. En ole saanut vastausta ja tässä kuten kaikissa muissakin asioissa lienee turha miettiä tekemisen järkevyyttä. Mielestäni ainutlaatuista on pelkästään se, että eri puolelta Tiibetiä tulevilla, eritavalla elävillä ja jopa eri kieltä puhuvilla ihmisillä on yhteinen haave ja päämäärä, jota he ovat tulleet Lhasaan toteuttamaan. Länsimaissa ihmisillä ei ole enää juurikaan tunteenpaloa yhteisiin asioihin, vaan ihmiset ovat pirstoutuneet harrastamaan ja kiinnostumaan kukin omista asioistaan. Lhasassa on aina käynnissä tiibetiläisten pyhiinvaeltajien yhteiset juhlat.

Viisumini umpeutumispäivä antoi Lhasassa oleskeluun ja jalkojen palautteluun aikaa vain kuusi päivää. Lhasaan saapuessa minulla oli paljon kirjoitustöitä rästissä ja kaupungissa olisi ollut myös paljon nähtävää ja koettavaa. Edellä mainitut seikat johtivat siihen etten kuuden päivän aikana ehtinyt rentoutua juuri lainkaan ja kävelin aivan liian paljon. Molemmat olivat pahinta mahdollista myrkkyä palautumisen hidastumiseen. Kuuden päivän jälkeen en todellakaan ollut valmis jatkamaan matkaa yli lukuisien 5000 metrin vuorien. Päätin pitää yhden välipäivän lisää, josta siitäkin tosin tuli kiireinen vielä tekemättä olleita bisneksiä hoitaessa.

Keho on viisas ja se ottaa väkisin sen mitä sille ei suoda. Minä tulin kipeäksi lähtöä edeltävänä yönä. Seuraavan päivän makasin kuumeisena sängyn pohjalla. Samoissa merkeissä kului lopulta neljä seuraavaakin päivää. Lähtiessäni vihdoin matkaan, oli viisumissani jäljellä enää kymmenen oleskelupäivää Kiinassa.

Lähtöpäivän aamuna oli poikkeuksellinen ilo vetää pyöräilykengät jalkaan, sillä jalkateräni eivät olleet tehneet tuttavuutta haisevien tohveleiden kanssa yhteentoista päivään! Syy moiseen laiskuuteen oli kolmen viikon lähes yhtenäisestä pyöräilystä koituneet rakkulat takapuolessa, jotka tekivät istumisesta kovin kipeää saavuttuani Lhasaan. Minua ei huvittanut polkea pakollisia kauppareissuja enempää, sillä satulaan istuminen vastasi kivun määrässä kuumalle kiukaalle pyllähtämistä.

Sairaiden päivien jälkeen ajelin verkkaisesti jalkojani lämmitellen. Vierelläni lukuisat lampiin ja tyyniin joenpintoihin heijastuneet vuoret muodostivat upeita kaksoismaisemia. Edes tasaisella ajo ei ollut tyhjillä jaloilla nautinnollista ja kurvasin 75 km pyöräilyn jälkeen pikkukaupungin kiinalaishotellille. Jouduin maksamaan 50 yuania vaatimattomasta huoneesta ja leijonan lailla päin naamaa huutanut korkeaääninen naiskokki rahasti minulta 25 yuania yhden ruokalajin ateriasta, jollaisesta olin vielä aamulla maksanut 10 yuania. Suihkua muutaman vuoden vanhassa hotellissa ei ollut ja pesin itseni teevedellä. Hotellin hinta-laatu suhde oli huono ja palvelua ei ollut. Ei se minua toki haitannut lainkaan, mutta huonon palvelun ja hinta-laatu suhteen ilmiö on tuttu muistakin kiinalaisista pikkukaupungeista Tiibetissä, varsinkin verrattuna Yunnaniin. Miksi?

Kuulemani mukaan Tiibetiin tulevat kiinalaiset ovat yleensä kotonaan mannerkiinassa menestymättömiä yrittäjiä, jotka ovat tulleet Tiibetiin uuden mahdollisuuden motivoimana. He sitoutuvat pysymään ja työskentelemään Tiibetissä sopimuksesta riippuen yleensä noin 3-5 vuotta ja saavat puolueelta taloudellisia tukia ja verohelpotuksia Tiibetin kehittämisprojektin nimissä. Usein heiltä jää kotiin osa perheestä. Kiinalaisissa elää uskomus että korkeailmanala olisi huonoksi terveydelle, tuhoten ensin keuhkot ja sitten sydämen, joten saapuessaan maailman katolle heillä on tietynlainen Tiibetin puolesta itsensä uhraamisen mieliala. Mielialan vahvistumista lisää puolueen tuet joiden määrä kasvaa asumiskorkeuden noustessa. Tiibetiläiset eivät todellakaan aina ota kiinalaisia vastaan lämminsydämisesti. Sellaistakin kuulin että monet tiibetiläishuorat eivät suostu tekemään bisnestä kiinalaismiesten kanssa. Tavalliset kiinalaiset tulevat Tiibetiin ensimmäiseksi saadakseen itselleen jonkinlaisen toimeentulon, mutta monilla heillä on ”Tiibetin kehittämisohjelman” nimissä myös vilpitön tarkoitus auttaa tiibetiläisiä kehittymään. Käytännön toteutus on useimmiten hienoa ideaa ontuvampi. Kiinalaisilla ei todellakaan ole helppoa Tiibetissä, he ovat muukalaisia vieraalla maalla. Sovitun muutaman vuoden Tiibet-pestin loppumisen jälkeen monilla ei ole rahaa palata kotiin. He pysyvät muukalaisina vieraalla maalla.nKiinan suoltama rahamäärä 2.5 miljoonan asukkaan Tiibetiin on suurempi kuin Yhdysvaltojen kehitysapu 700 miljoonan asukkaan Afrikkaan.

Tuttuun tapaan Herra Prinsessa Ruusunen nukkui telttayönsä taas huonosti, alustan oltua liian kova ja lämpötilan oltua liian kylmä tai kuuma. Aamulla koin ihmeen, renkaani puhkesi ensi kertaa Kiinassa.
Pysähdyin syömään eväitäni tienvarren puna-valkoisen betoniporsaan päälle. Syvän sinisen taivaan alla jokitasangon pienet lammet heijastelivat aamuisia auringon säteitä, laakeat täysin puuttomat vuoret erottuivat taivaan rannasta terävin ja syvin harmaan-punaisin sävyin. Tien vasemmalla puolella valkoisten maalaistalojen paksut seinät keräsivät päivän ensimmäisten auringonsäteiden lämpöä. Tien vieressä jakit etsivät ruohontynkiä karuksi kynnetyltä pellolta. Ihastellessani tätä todellista mielikuvien tiibetiläistä maisemaa, käveli ohitseni kauniisti pukeutunut nainen joka silmiini katsoen laulaa joikasi perinteiseen tiibetiläiseen tapaan. Kaunis laulanta ja upea maisema jättivät suuni ammolleen, lusikkani pysähtyi ja uppouduin ihailemaan ainutlaatuista näkyä. Täydessä hiljaisuudessa laulu kantautui korviini naisen jo kadottua mäen kulman taa.

Keskipäivän saavuttua aloin tuntea jaloissa tuttua voimantuntoa. Lisäsin aavistuksen vauhtia ja saavuin Lhasan toiseksi suurimpaan kaupungiin Shigatseen hyvissä ajoin ennen pimeää. Shigatse oli kuin mikä tahansa kiinalaiskaupunki Tiibetissä, jossa 100-paikkaiset nettikahvilat olivat sunnuntaina täynnä nettipelejä pelaavia tupakkaa polttavia nuoria. Kaupungilla kiinalaiset hörppivät cappucinoa ja lusikoivat leivosta ostoskeskuksen kahvilan aurinkovarjojen alla, tiibetiläisten syötyä kuppinuudeleita samaisen keskuksen portailla ja heidän lastensa kerjättyä rahaa ohi kulkevilta ihmisiltä.

Shigatsen Tashiltumpo luostari kuitenkin seisoi vielä vanhassa tiibetiläisessä loistossaan kaupungin kupeessa. Tosin munkkeja siellä oli enää vain kymmenesosa siitä ajasta jolloin tiibetiläiset hallitsivat Tiibetiä. Luostari on Tiibetin toiseksi tärkeimmän hengellisenjohtajan Panchen Laman kotipaikka. Vuonna 1995 Kiinan kommunistinen puolue nappasi Dalai Laman valitseman 6-vuotiaan silloisen Panchen Laman ja hänen perheensä ja he ovat yhä tänä päivänä vangittuina tuntemattomassa Kiinan kolkassa. Kiina istutti maailman nuorimman poliittisen vangin tilalle oman kiinalaisittain koulutetun Panchen Laman. Olen myös kuullut huhuja huhuista, jotka huhuavat, että jotkin Tashiltumpon munkeista eivät olisikaan aitoja munkkeja, vaan kiinalaisia vakoojia, todellisia possumunkkeja, jotka isoveljen lailla valvovat aitojen buddhalaismunkkien jokaista liikettä.

Vietin Shigatsessa varmuuden vuoksi kaksi päivää, jotta palautuisin hyvin ennen kovaa viimeistä vetoaa Tiibetissä. Yhä uudelleen ja uudelleen karttaani tutkittuani ja kilometrejä laskettuani pohdiskelin olisiko minulla aikaa pyöräillä Mt. Everestin perusleirille. Viisumissani oli aikaa enää viisi päivää ja edessäni vähintäänkin 600 kilometriä Nepalin rajalle. Matkalla olisi kuusi yli 5000 metrin huipun ylitystä ja yli puolet matkasta hiekkateillä ajoa. Päätin kuitenkin kiertää perusleirin kautta

Tiukan aikataulun johdosta budjetoisin ensimmäiselle päivälle 160 km, sillä tie olisi upouusi ja matkalla olisi vain yksi 4600 metrin vuorenylitys. Vahvoilla jaloillani puskin halki kovan vastatuulen yhdeksän tunnin ajan. Kova työni johti minut Lhatsen pikkukaupunkiin juuri ennen pilkkopimeän tuloa. Hyvin nukutun syön jälkeen jatkoin aamulla matkaa kahdeksan asteen pakkasessa Mount Everest mielessäni. Asetin tavoitteeksi 140 km ja kaksi 5200 m huippua. Aamu sujui pimeissä ja hyytävissä merkeissä, valoa ja lämpöä oli vain tulisissa jaloissani. Kohosin ensimmäiset sadat metrit vaivattomasti kunnes navakka vastatuuli alkoi hidastamaan menoani niin että kiipesin loivaa mäkeä ylös vain kävelyvauhtia ja 5220 metrin huipulla tuuli niin kovaa etten ollut pysyä pystyssä.

Mäenpäältä oli edessä reilun 50 km alamäki ja ajattelin sen sujuvan tuulesta huolimatta helposti parissa tunnissa ja minulla jäisi siten aikaa vielä toiseen Everestille johtavan 5200 metrin vuorenylitykseen. Huipun tuiverrus oli kuitenkin tyyntä myrskyn edellä. Seuraavat viisi tuntia taistelin halki vastaan puhaltaneen myrskytuuleen. Huimimmillaan tuulenpuuskat olivat niin kovia, että ne pysäyttivät menoni täysin ja minun oli käperryttävä pyörän ympärille suojaan, jotta olisin pysynyt tiellä ja saanut suojaa hiekkapuhaltimen tapaan kasvoja hionneelta hiekalta. Keskinopeuteni asvaltoidussa alamäessä oli 11 km/h. Tuulessa oli uskomaton voima!

Saavuttuani Shegariin seitsemän tunnin tehokkaan veivaamisen jälkeen, olin vielä voimani tunnossa ja innokas jatkamaan vielä kolme jäljellä olevaa valoisaa tuntia, mutta järkeni käski minut pysähtymään majataloon ja ravitsevan ruokapöydän ääreen, sillä yöstä 5000 metrissä ja kesäteltassa olisi tullut uneton. Koska tiesin että Lhasa-Kathmandu tieltä löytyy halpoja majataloja päivittäin, en ollut varautunut 15 asteen pakkaöissä telttailemiseen.

Heräsin seuraavana aamuna kello kuusi ja lähdin matkaan pilkkopimeässä. Aamulla nuori poika heräsi sovitusti puoli seitsemältä avaamaan minulle majatalon portin oven, jotta pääsin otsalampun valossa Everestin valloitukseen. Kahdentoista kilometrin pimeässä pyöräilyn jälkeen sininen tienviitta johdatti minut vasemmalle Everestin perusleirille johtavalle tielle. Tuli halvaksi herätä aikaisin, sillä kylässä olleessa lipunmyyntipisteellä ei ollut vielä ketään hereillä. En jaksanut odottaa unikekojen heräämistä ja siten säästin tien pääsymaksun 65 yuania.

Kylästä alkoi 20 kilometriä siksakkia ylös 5150 metriin kohonnut vuoritie. Kymmenen aikaan tuttu ystävä tuuli ilmaantui sekä ilahduttamaan että pillastuttamaan minua, sillä vuoronperään ajoin joko myötä- tai vastatuuleen neulansilmämutkien kulkiessa vuoronperään suoraan kohti itää ja länttä. Matemaattisesti ajoin siis tyvenessä. Olin tyytyväinen saavutettuani Pang La-huipun aikataulussa aikaisin aamulla. Katseltuani huipulta horisontissa kohonnutta neljää yli kasitonnista vuorta – Cho Oyu 8153 m, Lhotse 8501 m, Mt. Everest 8848 m ja Makalu 8463 m – olin yhä luottavainen että pääsisin samana päivänä perusleirille asti.

Huipulta alas 4200 metriin laskenut hiekkatie oli selvästi mutkaisin, jota olen koskaan laskenut. Kymmenistä neulansilmämutkista vauhdikkaasti kiihdyttäminen piti keskisykkeeni yhtä korkealla kuin ylösnoustessa. Mäen loppupuolella kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni pyöräilykypärän toimivuutta otettuani yhden mutkasta ulostulon hieman epätarkasti. Eturengas upposi pehmeään hiekkaan, pyöräni pysähtyi kuin seinään ja minä lensin ohjaustangon yli ja pää edellä maahan. Kypärä pelasi hyvin ja reikä tuli pään sijasta kypärään. Sen verran kova isku kuitenkin oli että ainakin muutama sekunti minulta taisi kulua muissa maailmoissa tai ainakin tietoisuuteni tuntemastani maailmasta katosi.

Kasitonnisten vuorten takana ollut laakso oli rutikuiva, mutta ihmeellisesti sielläkin asui joukko sitkeitä tiibetiläisiä. Laakson läpi virtaavasta matalasta ja kivikkoisesta joesta he saavat elämää pienille ohrapelloillensa. Oli jo alkutalvi ja ohrapellot olivat niitetyt. Paikka oli niin hiljainen, että osa kyläläisiltä lienee vaeltanut jakkeineen lämpimämmälle talvehtimisalueelle.

Muutaman kilometrin myötätuulen jälkeen tie kääntyi tuulta vastaan. Tuuli oli kova, soratie todella pomppuinen. Niitetyiltä pelloita kohosi tuulen mukana hiekkaa. Edellä mainituista seikoista johtuen käytin reilun 20 km lähes tasaisen pätkän ajoon yli kolme tuntia. Zommug kylän jälkeen tuuli yltyi niin kovaksi, että tasapainoilin ja heittelehtisin tien laidalta laidalle vauhtini oltua noin 5 km/h. Kovimmissa puskissa minun oli taas painuttava matalaksi maahan suojaan hiekalta ja tuulelta. Vastatuuli oli selvästi kovin johon olen koskaan pyöräillyt. Kolme kuluttavaa päivää alkoivat jo painaa. Olin väsynyt niin fyysisesti kuin henkisestikin. Aloin hermoilla. Ihmisiä ei ollut paljon ulkona, mutta hekin vähät tuntuivat olevan kiinnostuneita vain rahoistani. Lapset kerjäsivät rahaa ja roikkuivat takatelineessäni. Myös aikuiset pyysivät minulta kaikenlaista. Otettuani valokuvia alkoi huuto: “Hello, money, money, money”. Olin ollut Kiinassa jo lähes neljä kuukautta ja kyllä oppinut mitä sanaa kiinalaiset käyttävät kun harmittaa eikä kiinnosta. Samaan tapaan kuin armeijassa huudettiin: Taakse, POISTU!!!, minä tokaisin kerjääjille: Money, MEIJO!!! Päälle hymyilin vielä viekkaasti ja asiani kyllä meni perille. Pyytävät kädet vetäytyivät housun taskuihin ja suut sulkeutuivat.

Viimeisessä kylässä vain 25 km ennen perusleiriä moottoripyörää paksun punaisen untuvatakin suojassa myrskyssä korjannut mies tarjosi minulle majoitusta ja ruokaa. Kieltäydyin ja jatkoin päättävästi matkaa. Näin loivasti horisonttiin kohoavan kuoppaisen ja myrskyisän tien. Heräsin. Mietin mitä helvettiä olin oikein tekemässä. Ei ollut mitään järkeä ajaa täydessä hiekkamyrskyssä eteenpäin. Mihin minulla oli kiire, ei kerta kaikkiaan mihinkään. Minäenperkelepysähdy-Jukka luovutti ja palasin häntäkoipien välissä miehen luo.

Suuren talon yläkerrasta löytyi tiibetiläiseen tapaan koristeellinen keittiö ja sen yhteydessä oleva idyllinen oleskeluhuone. Kävin maaten pitkälle koko seinän mittaiselle penkille ja aloin mutustaa keksejä tilaamaani ruokaa odotellessa. Talon emäntä katsoi minua pitkään ja omituisesti. Kun mitään ei näyttänyt tapahtuvan, jo puolituntia odoteltuani pyysin ruokaa uudelleen. Jo alkoi hihat heilua, mutta ilmassa oli edelleen outoa jännitystä.

Mies sai moottoripyörä rempan valmiiksi ja astui lämpöiseen, pienen tulisijan lämmittämään suureen keittiöön. Hän osoitti minulle jalkojeni suunnassa ollutta Dalai Laman kuvaa ja kotialttaria. “Katsos vain siellähän se pyhyys itse paistattelee”, sanoin.

Isäntä heittäytyi puolimakuulle auringonsäteiden valaiseman alttarin edustalle. Sisään tupsahti myös ujo nainen ja puhelias nuorimies. Nuori kaunis nainen seisoi pitkään tulisijan vieressä puhumatta mitään, mutta hän hymyili muille keskustelijoille lämpimästi koko ajan. Keskustelun jälkeen hän kerisi villaa huoneen pimeässä nurkassa edelleenkin tuppisuuna ja hymyssä suin. Nuorimies puhui senkin edestä hänen laskettua isännän kanssa 15 senttiä korkean rahanipun arvoa. Karussa ja syrjäisessä Tiibetin laaksossa miehet laskivat rahojaan riehakkaasti kuin villinlännen pankkiryöstäjät kanjonin iltanuotiolla.

Pitkän odottelun ja parinkymmenen keksin jälkeen emäntä kiikutti pöydälleni perunoita ja riisiä. Ruokailtuani hyppäsin takaisin makuulle. Isäntä esitteli minulle Dalai Laman kuvaa uudestaan. Silloin tajunnassani välähti että minä nuija makasin penkillä haisevat jalkani osoitettuna kohti alttari ja Dalai Lamaa. Olin kuullut kyllä säännöstä joka sen kieltää, mutta käytännön tilanteessa en ollut aiemmin ollut.

Minun mentyä nukkumaan alkoi neljän hengen seurue viettää äänekästä iltaelämää. Sanat lensivät täysillä halki suuren huoneen, musiikki soi täysillä kahden metrin päässä korvistani. Rahoja edelleen laskeva nuori mies näpytteli täysillä puhuvaa taskulaskintaan. Olin väsynyt ja aloin ärsyyntyä täysillä. Päätäni kyrpi täysillä se että tarvitsin lepoa ennen seuraavaa päivää, mutta myös se että mies kutsui minut vieraakseen rahan takia ja siten voisin olettaa myös jonkinlaista huomiota maksavaa asiakasta kohtaan, siitäkin huolimatta, että olin jo loukannut heitä näyttämällä jalkapohjiani Dalai Lamalle. Puoli yhdeltätoista otin kamani kantoon ja kysyin mistä löytyy hiljainen paikka nukkua. Sellaista paikkaa ei kuulemma ollut tarjolla ja he huomioivat minut ja hiljentyivät pikku hiljaa yöpuulle.

Ärtyisyyteni ja hermostuneisuuteni oli selvä merkki fyysisillä ja psyykkisillä rajoilla olosta. Kun poljin kolme päivää kovalla temmolla ja keskittymisellä 4000-5200 metrissä, ei kehossa ja mielessä ollut voimia muuhun kuin seuraavaan samanlaiseen päivään keskittymiseen ja kaikki vastoinkäymiset alkoivat saada minut enemmän tai vähemmän ärtyisäksi. Odotin taas jotakin, halusin levätä hyvin, koska pelkäsin tulvia koitoksia. Aloin odottamaan tiettyä mukavuus tasoa enkä siten kyennyt sopeutumaan olevaan todelliseen tilanteeseen. Taas opin kantapään kautta ettei kannata paljoa odottaa.

Edellisillan hulinasta huolimatta unta tarttui matkaan mukavasti. Vointini oli kolmen reisiriehuntapäivän jäljiltä kuitenkin aavistuksen apea. Mieleni Everestin valloitukseen kirvoitti aamun hentoinen myötätuulenvire. Ilo oli että järki-Jukka voitti edellisenä iltana, sillä samassa ylämäessä jossa edellisenä iltana myrsky hiivutti vauhtini alle 5 kilometriin tunnissa ajettuani kovalla teholla, ajoin aamulla leikittelevällä helppoudella 8-9 km/h.

Aamun toisella aamupalalla sainkin jo ihastella äitivuori Everestiä. Vaikka sen pohjoisseinämä ei mitään huikaisevaa maisemaa verrattain kaukaa katsottuna vielä tarjonnutkaan, vangitsi se silti katseeni magneetin lailla.

Loppumatkalla perusleirille yritin metsästää Tingriin johtavaa 60 kilometrin oikaisevaa kävelypolkua, mutta en sitä löytänyt. Saavuin maailman korkeimmalla sijaitsevalle luostarille Rongbuun. Tiedottomana päivän jatkosta jatkoin kohti perusleiriä. Matkalla kysyin kolmelta kävellen liikkeellä olleelta turistilta ovatko he tietoisia tien olemassaolosta. Eivät olleet. Kysyin millä he aikovat poistua Everestiltä? “Jeepillä parin tunnin päästä”, kuului kreikkalaismiehen vastaus. Kysyin mahtuisinko kyytiin. Salamaniskun nopeudella Everest tyrmäsi minut ja mielentilani hyppäsi hetkessä helppoon Jeeppi-kyyti vaihtoehtoon ja päätielle palaamisen pehmeällä takapenkillä loikoillen.

Olin pyöräillyt muutaman kilometrin lähemmäksi perusleiriä kun kohdalleni pysähtyi harmaa Jeeppi, josta kreikkalaismies huusi että kuskille sopii minun kyytiin hyppääminen. Olin kolmen kilometrin päässä tavoitteestani, josta olin haaveillut Alice Springsin kirjastosta asti, jossa tutkin Tiibetin opaskirjoja ja karttoja ja nyt kreikkalaismies huusi hyppäämään Jeepin kyytiin paikassa, josta en edes nähnyt Everestiä. Anoin armoa että voisin pyöräillä seuraavan ylämäen päälle ottamaan valokuvan. Mäen päältä ei maailman korkeinta kukkulaa kuitenkaan näkynyt ja jatkoin seuraavalle suoralle josta vihdoinkin näin lähietäisyydeltä vuoren, jonka kartalta tutkiskelu sai kymmenvuotiaana isovanhempien luona vietetyn sateisen ja tylsän iltapäivän lentämään vauhdikkaasti mielikuvien maailmassa. Opettelin karttakirjasta kaikkien maanosien korkeimpien vuorien korkeudet ja nimet ja ainoa jonka tarkka korkeus yhä soi korvissani oli Everestin 8848 metriä. Tiedettyäni kahden kilometrin päässä määränpäästäni että kovasta työstä huolimatta en ehkä koskaan tulisi näkemään kauan mieltäni kirvoittanutta perusleiriä, pidin lyhyen hiljaisen hetken vuoren kanssa ja näin mielessäni ensimmäisten vuorenvalloittajien nepalilaisen Tenzingin ja uusiseelantilaisen Hilaryn tarpovan ylös Everestin rinnettä hurjassa myrskyssä ja pukeutuneena hassun näköiseen happinaamariin. Oli aika pystyttää kameranjalka ja ottaa muistoksi kelvollinen valokuva. Samaan aikaan Jeeppi hurahti paikalle ja ihmiset alkoivat hoputtaa minua. En koskaan päässyt Everestin perusleirille. Matka kahden kilometrin päähänkin oli kuitenkin kaunis.

Hyppäsin kiireellä Jeepin muhkealle takapenkille. Sitten Bangkokin taksin en ollut istunut autossa ja vauhti oli pyöräilijälle päätä huimaavaa. Pyörällä Tingriin menoon olisi kulunut kaksi todella pitkää pyöräilypäivää, mutta nahkatakkiin ja tummiin aurinkolaseihin sonnustautunut kultasormuksinen tiibetiläismies käsitteli Jeeppiään sellaisella vauhdilla että Tingri Ilmestyi horisonttiin alle neljässä tunnissa. Koska en löytänyt Tingriin johtavaa oikopolkua, olisin minä ilman Jeeppi-kyytiä valinnut samaisen takaisin päätielle johtavan tien. Jokien halkomasta, märästä ja mutaisesta vastatuulen pieksemästä tiestä olisi pyöräilemällä tullut kuluttava. Tingrissä olin tyytyväinen ilmaiseen Jeeppi-kyyti vaihtoehtoon, koska säästin siten kaksi pyöräilypäivää, joista koituisi 100 e lisäsakkoa Kiinan rajalla, sillä viisumini menisi umpeen jo seuraavana päivänä ja jokaisesta ylitetystä päivästä saisin sääntöjen mukaan 50 euron sakon.

Jeepin kyydissä tajusin kuinka hienoa pyörälläkin on matkustaa. Jeepin takapenkillä ei saanut kokemusta tuulesta, kastelevista joista, pölystä, kylmyydestä, väsymyksestä, alamäistä tai ylämäistä, jopa tien kuoppaisuus oli pyörään verrattuna kovin vieras käsite Jeepin tasaisessa kyydissä. Kaiken lisäksi Jeepin kyydissä ei synny minkäänlaista kontaktia paikallisten ihmisten kanssa ja hyviä valokuvaustilanteitakin lentelee ohitse kuin tuhkaa tuuleen. Auton vanhat miehet toki napsivat kymmeniä kuvia liikkuvan auton likaisten ikkunoiden läpi ohitse kulkevista ihmisistä. Useina iltoina ryven itsesäälissä tutkiessani päivän valokuvia joissa on ollut asetukset väärin, rajaus tehty typerästi, pölyä tupsahtanut linssiin, itse tai kamera ollut liian hidas tai ainakin terävyys kaukana optimaalisesta. Kaikki se pään vaivaaminen valokuvaamisen takia ja miehet taiteilivat huljuvassa autossa pikkukameroidensa kanssa ja napsivat runsaasti itseä tyydyttäviä valokuvia. Itselläni on tapana tehdä kaikesta vaikeaa ja mikä pahinta, mitä enemmän opin asioista, sitä vaikeampia ne minulle ovat. Olisi kenties vain parempi uskotella itselleen olevansa hyvä kaikessa ja tehdä asioita antamatta niille sen suurempaa huomiota.

Tingristä lähdettyäni tavoitteeni oli polkea 85 km ja yli yhden 5100 m huipun. Näin olisin päässyt rajalle vain yhden päivän myöhässä. Tasangolla kulkeneella tiellä jolla ravasi enemmän hevoskärryjä kuin autoja, taitoin matkaa halki kovan vastatuulen, niin kovan, että lähes kuuden tunnin pyöräily johdatti minut vain 60 km päähän Tingristä. Koko päivänä pyöräily ei maistunut. Kaksi kilometriä ennen majataloa koin jotakin ennen kokematonta, pysähdyin puoleksi minuutiksi vetämään henkeä ja keräämään voimia loppurutistukseen. Vastatuuli koveni jatkuvasti, eikä minulla ollut enää mitään annettavaa. Voimattomalla mielellä ja tyhjillä jaloilla oli nöyryyttävää polkea vasten Tiibetin puuttomalla tasangolla puhaltanutta kylmää, hiekkaista ja kovaa myrskytuulta. Itä-Tiibetissä leikittelin vuorilla, neljä ensimmäistä päivää poljin vahvasti halki myrskyn Keski-Tiibetissäkin, mutta 70 km ennen viimeistä huippua Himalayalla Tiibet nylki minusta voimat. Tiibet on paikka, joka karsii mestarit oppipojista. Oppipoikien on turha leikkiä maailman katolla.

Aamulla majatalon huoneessa ei ollut mukava pyyhkiä kasvoja levyksi jäätyneeseen pyyhkeeseen ja ajatuskin kylmien pyöräilyvaatteiden pukemisesta sai ihoni kananlihalle. En tiedä mikä voima sai minut ulos makuupussista ja ylös lämpimien vilttien alta. Sisällä lämpöä oli -3 astetta ja ulkona -15 astetta. Talvi oli tuloillaan ja oli korkea aika jättää hyvästit hyytävälle Tiibetin ylängölle. Matkaa Ritz-majatalosta Thong La-huipulle oli enää 35 km, mutta heräsin aamulla aikaisin jotta saisin ajaa edes hetken ilman vastatuulta ja varmasti ehtisin Kiinan rajalle ennen sen sulkeutumisaikaa kello kuutta.

Huipulle johtaneelta tieltä avautui hulppeat näkymät kasitonniselle Shishapangma vuorelle. Jalkani olivat väsyneet, mutta jaksoin pyöräillä tyydyttävällä temmolla yli kahden 5000 m huipun. Huipulla ruokailin Mt. Everestin ja sen pikkusisarusten sisustamassa ulkoilmakeittiössä yhdessä tiibetiläisen moottoripyörämiehen kanssa. Minä söin tsampaa, hän kuivattuja lampaanaivoja.

Huipulla oli pyöräilyt Tiibetissä ohi ja voisin lasketella vain päivän myöhässä ulos Kiinasta. Niin ainakin suunnittelin.

Ongelma yksi: Paikallisen maanmittauslaitoksen miehet ovat määritelleet “maailman pisimmän alamäen” sellaiseksi krapulapäivänä, sillä todellisuudessa se sisälsi myös ainakin kymmenen nousukilometriä. Ongelma kaksi: Suoraan laakson pohjaa alas laskeneella tiellä vastaani puhalsi kova tuuli. Ongelma kolme: Edellisten ongelmien johdosta pyöräilin 55 km alamäkeen noin neljä tuntia ja olin Kiinan rajan sulkeutumisajankohtana vielä 50 km päässä rajasta ja taas yhden 50 euron lisäpäivän myöhässä. Ongelmien yhteenveto: Huipulla odottamani alamäen johdosta psyykkisen ponnistelukapasiteettini nollaantui ja pyöräiltyäni hölkkävauhtia alamäkeen minua vitutti ja väsytti ankarasti. Ensimmäistä kertaa matkallani kiroilin ja hakkasin hermostuksissani ohjaustangoa sotkiessani “maailman pisimmässä alamäessä” ylämäkeen! Kun ennakko-odotukset ja todellisuus eivät kohdanneet, minulta paloivat päreet jo toistamiseen neljän päivän aikana.

Asettautuessani Nyalamin modernissa kiinalaiskaupungissa yöpuulle, olin pyöräillyt 42 tuntia suhteellisen kovatehoisesti kuudessa päivässä ja olin huolissani niin sanotun superkompensaation toimivuudesta ja ylikunnon vaarasta.

Superkompensaatio? Esimerkki: Syksyllä pitkäaikaisesta vaimostaan eronnut Lasse Löysämaha lupaa kavereilleen pubissa, että kesällä hänellä on sellaiset rantaleijonan rintalihakset että hän pokkaa paikalliselta biitsiltä naisen kuin naisen. Lasse aloittaa punnerrukset uuden yksiönsä olohuoneessa ja saa ensimmäisen treenikerran kolmessa sarjassa toistot 13, 10 ja 8. Hyvin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta Lassen kehoa silti sattui kovasti, eikä se ei moista rääkkiä enää toistamiseen halunnut ja niinpä se aloitti lihasten, luuston ja hermoston vahvistamisen ensikerran varalle. Onneksi Lasse oli lukenut parturin miestenlehdestä lihasten vahvistuvan levossa ja hän malttoi pitää viisi päivää taukoa punnertamisesta. Seuraavalla kerralla hän sai toistot 15, 11 ja 9. Keho oli superkompensoinut edellisen harjoituskerran ja valmistautunut kestämään saman rasituksen helpommalla, joten toisella treenikerralla Lasse oli jo aavistuksen voimakkaampi, vaikka tissit vielä toki roikkuivatkin.

Kevään tullessa Lassen hormonit alkoivat hyrrätä kovemmin, eikä hän malttanut noudattaa miestenlehden neuvoja ja alkoi punnertaa joka päivä. Hyvästä alusta huolimatta Löysämahan kehityskäyrä pysähtyi nopeasti ja kääntyi lopulta laskuun. Lasse antoi kehollensa nopeammin uusia ärsykkeitä kuin keho ehti vastata vanhoihin ärsykkeisiin. Vahvistava superkompensaatio ei toiminut, vaan Löysämahan rinta- ja ojentajalihakset alkoivat tuottaa kipua jotta Lasse tajuaisi niiden haluavan levätä rauhassa. Lasse Löysämahan ylikunto eli lihasten väsymys ja toimimattomuus oli kehon puolustusmekanismi liian suurta rasitusta kohtaan. Lasselta jäi ahneudessaan naiset pokkaamatta. Hän ressukka kun ei tiennyt sitä että rintalihakset voi helposti korvata kevyellä huulenheitolla.

Itselleni kolme viimeistä pyöräilypäivää olivat palautumiskyvylleni liikaa ja jouduin ponnistelemaan enemmän kuin mihin kehostani “helposti” riittää virtaa. Jos olisin voinut levätä kolmen ensimmäisen päivän jälkeen muutaman päivän, olisi superkompensaatio toiminut ja olisin jatkanut matkaa kestävämmillä jaloilla. Muutaman lepopäivän jälkeen olisin taas voinut tehdä kolme pitkää päivää, palautella muutaman päivän ja olisin taas vahvistunut. Nyt jouduin viisumin umpeutumisen takia pyöräilemään kuusi pitkää ja tehokasta päivää peräkkäin, johon kehoani ei ole harjoitettu ja sen johdosta viimeiset päivät tuottivat keholle niin suuren määrän väsymystä että arvioin palautumiseen kuluvan ainakin kaksi viikkoa. Palautumiseen kuluvana aikani olisin optimaalisessa tilanteessa voinut tehdä uusia kehittäviä päiviä ja pystynyt sinäkin aikana pitämään kuntokäyrää ylöspäin suunnattuna. Minulla on ollut tapana tehdä tällainen 40-60 tunnin treeniviikko joka vuosi, mutta vain kerran tai kahdesti. Tämän vuoden rykäisy tuli hieman liian aikaisessa vaiheessa, enkä ollut siihen valmis, en henkisesti enkä fyysisesti. Nyt pitää vain rukoilla ja toivoa, tai vaihtoehtoisesti syödä, venytellä, hieroa, maata sängyssä ja treenata kevyesti, jotta annan keholle mahdollisuuden hoitaa Tiibetin rasitukset siedettävässä ajassa, jottei käy kuten Löysämahalle.

Voisin toki ajaa aina pitkiä päiviä, siten että kuntokäyräni olisi aina laskusuunnassa. Niinkin pääsee eteenpäin ja monet pyörämatkaajat niin tekevätkin. Itse olen vain menneisyyteni eli urheilutaustani vanki ja siten tottunut suurimmaksi pyöräilemään vahvoilla ja virkeillä jaloilla, joiden ylläpitäminen vaatii suurta tarkkuutta ja usein järkähtämätöntä kärsivällisyyttä odottaa.

Nyalamista eteenpäin maailman pisin alamäki oli vihdoinkin ainoastaan alamäkeä joka lasketteli halki havumetsäisen ja lukuisten vesiputousten piiskaaman rotkon. Tiibetin rajakaupungissa Zhangmussa puuttomat ja karut 80 km takaiset maisemat muuttuivat saniaisalustaiseksi lehtimetsäksi. Banaanipuitakin tienvarteen oli jo ilmestynyt. Kylmän Tiibetin jälkeen Zhangmun lämmin lähes 20 asteinen kostea henkäys rohkaisi minua riisumaan suuren osan vaatteissani. Myös monet muut tulevat Zhangmuun riisuutumaan, jopa vieläkin lämpimämmästä Nepalista tulevat miehet riisuutuvat Zhangmusssa. Kiinalaiset tytötkin tulevat Zhangmuun riisuutumaan. Valitettavasti ainoastaan kiinalaisille tytöille maksetaan rajakaupungissa riisuutumisesta.

Laskin mutkaista tietä pitkin ohi vuorenrinteelle rakennetun modernin Zhangmun bordellien, diskojen, baarien ja ravintoloiden aina Kiinan tulliin asti, jossa sain ennen aikaisen joululahjan. Minun ei pitänyt maksaa 1000 yuanin(100 euron) kahdesta yliviivytystä päivästä minulle kuuluvaa sakkoa. Rajamies toki huomautti minun olevan kaksi päivää myöhässä. Vastasin tietäväni sen. Hän leimasi passisi ja käski vihaisesti siirtymään Nepaliin.

Nepalin puolella päällystetty tie, kerrostalot, neonvaloiset viihdekeskukset, nettikahvilat ja supermarketit muuttuivat mutaiseksi hiekkatieksi, puuhökkeleiksi, nurkkajuottoloiksi, puskaradioon ja vaatimattomiksi pikkukaupoiksi.

Asetin Kaakkois-Aasiaan treenaamisen tavoitteeksi kunnon, jolla pääsee Himalajan mäet taluttamatta ylös. Tavoite onnistui. Nyt on edessä uusi maa ja sen uudet kujeet.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *