Intia – Lahore

Intian rajalla kaksi pientä tyttöä huusi kahdelle suurelle rajapoliisille. Taiwanilaiset eivät hyväksyneet sitä että heitä kutsuttiin kiinalaisiksi. Toinen skeittivaatteisiin pukeutuneista tytöistä kääntyi passijonossa minuun päin ja kysyi matkustanko pyörällä. Kun vastasin myöntävästi hän heitti minulle ylävitosen ja sanoi minun olevan tosi cool. Rajapoliisit pyysivät tytöiltä 50 sentin ylimääräistä voitelumaksua. Pienet ja söpöt tytöt pistivät vihaisella myrskyllään passipoliisit niin hiljaisiksi, että miehet eivät kehdanneet pyytä minulta lainkaan kalastamiaan korruptiorahoja. Kiitos tytöille, minulta ei koskaan maailmalla pyydetty korruptiorahaa.

Rajatoimistosta pyöräilin matkani kahdeksanteen maahan, josta olen kuullut enemmän negatiivisia ja varoittavia kommentteja muilta matkaajilta kuin mistään muusta maasta, etenkin pyöräilijät ovat päivitelleet Intian ihanaa kamaluutta. Tapaamieni pyöräilijöiden mielipiteet Delhin seudusta on helppo tiivistää yhteen lauseeseen: Pyöräile sieltä pois niin pian kuin mahdollista. Toverimatkaajien pelottelut kävivät toteen jo ensimmäisessä pikkukaupungissa Khatimassa. Kaupungin kadut olivat täynnä eri suuntaan erilaisilla härveleillä kulkevia ihmisiä, torvien pauhu oli päätä särkevää, kadut olivat kuorrutettu roskapäällystein, rakennukset näyttivät ankeilta, indipop jyskytty hurjasti katukaupoista ja muutama lehmä lekotteli kaupungin raitilla. Minä kuitenkin viihdyin kaupungissa. Vilkas elämä oli vielä ensimmäisenä päivänä mielenkiintoista katseltavaa.

Intian teillä vallitsee seuraava laki: mitä enemmän massaa kulkuneuvossasi on, sitä korkeampi on asemasi liikenteessä. Vaikka aina kiroankin lastatun Felttini raskautta, ei sen vaatimattomalla massalla ollut paljonkaan painoarvoa aivot aamulla tyynyn päälle lepäämään jättäneiden rekka- ja bussikuskien hallitsemassa tievilinässä. Kapealla ja vaarallisella tiellä ajo oli kuluttavaa.

Telttapaikan tai hiljaisen hotellin löytäminen oli alueella kiven takana ja kaduille uskaltautuessa oli kestettävänä ihmisruuhkat, hillitön melu, jätekasat ja kymmenet tuijottavat miehet. Rampur oli niin likainen ja meluisa kaupunki, että olin huolissani kaupungin kujilla juoksevien rottien hyvinvoinnista. Ainut kaupunki jossa maltoin levätä päivän oli Moradabad, jonka vanhankaupungin idyllisillä kujilla saatoin olla aivan yksinkin!

Iloa ankeisiin oloihin toivat yhä jatkamani kovat tehotreenit, joiden vaikutukset alkoivat näkyä vauhdissani pujotellessani halki kuoppaisten tienvarsikaupunkien vilkkaiden raittien. Tunnelmaa voisi verrata ammattipyöräilyn keväiseen klassikkoon Paris-Roubaix:hen, lisäkuorrutettuna kaduilla makaavilla lehmillä, poikittain olevilla busseilla, väärän suuntaan kulkevilla pyöräilijöillä ja kaduilla leikkivillä lapsilla.

Melun, liikenteen, ihmismäärän ja kovan harjoittelun rasitusten lisäksi päänvaivaa minulle aiheuttivat kaiken toimimattomuus, alkaen ruuan laadusta päätyen onnettomiin tietokoneihin. Olin väsynyt matkaamiseen ensimmäisen kerran vuoden ja kaksi kuukautta kestäneen matkani aikana. Ainut asia joka toimisi ja johon minulla oli motivaatiota, oli pyöräily.

Olin Australian aavikon jälkeen väsynyt. Olin Tiibetin vuorten jälkeen väsynyt. Ne väsymykset johtuivat kovasta fyysisestä ja psyykkisestä ponnistelusta, mutta Moradabadissa olin väsynyt matkustamisen byrokratiaan. Aloin jopa kaivata kotini mukavuuksia.

Moradabadin lepopäivän aamuna hortoilin nettikahvilaa etsiessäni tunnin ajan ja löydettyäni sen jouduin odottamaan aukeamista toisen tunnin. Aukioloaikoja ovessa ei ollut. Koneet olivat aivan liian hitaita avaamaan valokuvat kovalevyltäni, kuten opin kaupungin muidenkin nettikahviloiden koneiden olevan. Neljässä tunnissa en saanut ladattua yhtään kuvaa. Pienen lepohetken jälkeen lähdin kelvollisten eväiden metsästykseen, mutta pitkän suunnan kyselyn jälkeen en löytänyt ainuttakaan supermarkettia. Yhden kelpo pikkuliikkeen löysin, mutta sen myyjä ei suostunut myymään turistille mitään. Sää oli utuisen harmaa, eikä idyllisen kaupungin valokuvauksestakaan tullut mitään. Painuin kovan työn jälkeen tyhjin käsin takaisin majatalooni.

Olin väsynyt siihen, että perusasioiden hoitamiseen menee tuhottomasti aikaa ja vaivaa, jonka voisin käyttää johonkin tuottavaan toimintaan tai lepoon. Intian sähläys ja byrokratia imi minusta voimat. Olin väsynyt jatkuvaan suunnankyselyyn ja jatkuvaan tuijotuksien ja naurujen kohteena olemiseen. En jaksanut enää innostua samoista tutuista kysymyksistäkään: “How are you?”, Which country you belong to?” I come from Finland. “England ?” . No, Finland. “England ?“. No. “Philipphines?” No, no, no…

Väsymystä en lainkaan vähentänyt jatkuva ripuli. Tuona päivänä Moradabadissa en ihmetellyt monien ihmisten kehotusta pyöräillä Intiasta pois niin pian kuin mahdollista.

Katselin Delhin lähiöitä keinotekoisen harjun päällä kulkeneelta tieltä. Näky täysin tasaiseen ympäristöön oli paljon puhuva. Silmienkantamattomiin nähtävissä oli huonokuntoisia vieri viereen rakennettuja betonitaloja, eikä alueella ollut merkkiäkään luonnosta. Moottoritien viereen rakenteilla olleiden kerrostalojen edustalla ollut kyltti ilmoitti kasvussa olevan alueen edustavan kansainvälisentason asumista. Tien toisella puolella lokit partioivat uusia roska-autoja suurimman näkemäni kaatopaikan yllä. Tällaisten alueiden halki ajaessa oppii ymmärtämään omien lapsuus olosuhteiden kauneutta. Minä voin leikkiä metsissä, uida meressä, pelata lätkää ulkojäillä, kiipeillä puissa, hiihtää jäällä, nautiskella leikkipuistossa, mutta Delhiin ympäristöön kasvavat lapset eivät kaikki ole koskaan nähneet luontoa: ei merta, metsää tai järviä. Eivät koskaan. He elävät koko elämänsä ihmisten rakentamassa maailmassa, jossa olot ovat köyhät, karut ja vaativat. Ihminen on kehittynyt luonnossa ja pahoin pelkään, että näiden lähiöiden lapsille on äärimmäisen vaikeaa antaa tasapainoista kasvatusta. Tai sitten minulla oli vain koti-ikävä.

Delhissä tapaamani Suomesta vierailulla olleet kaverini tarjosivat minulle oivaan kohtaan osuneen katkon askeettiseen ”tee se itse” elämäntyyliini. Urheiluhieronta oli huomattavasti helpompaa kun sen teki joku muu kuin minä itse, paikkojen löytyminen oli vaivattomampaa taksissa istuen kuin pyörällä hortoillen ja syöminen aavistuksen sivistyneempää laadukkaissa ravintoloissa kuin rotankolohotellini punkassa.

Poistuin Delhistä vanhankaupungin kautta, jonka liikenne on aivan yhtä hallitsematonta kuin alueen sähköpylväiden liitännät ja ihmis-ja pyöräriksaruuhkat tiheämpiä kuin Stockmannin hullujen päivien vilkkainkin vilinä. 45 minuutin ja kolmen kilometrin kyynärpäätaistelun päätteksi raivasin tieni moottoritielle, joka johdatti minut 600 km matkan aina Pakistaniin asti. Olin huippuiskussa Tiibetin raatelevan reitin ja Nepalin tehoharjoittelun jälkeen ja polkemiseni oli iloisen kevyttä kovassakin vauhdissa. Leveä tie oli nautinnollisen turvallinen, mutta maisemat ja olosuhteet tien varrella olivat kaukana koreudesta. Tienvarren teollisuuskaupungit olivat toinen toistaan rumempia ja meluisempia ja tarjosivat pyörämatkaajalle todellisuutta ainoastaan siitä kuinka huonoissa oloissa ihmiset Intian slummeissa asuvatkaan.

Pyhä Intia tarjosi kokemuksia kaikille aisteille ja kyseenalaistaa suurimmatkin ennakkoluulot. Maan infrastruktuuri on kuin akvaario, jonka pitäisi asuttaa miljardi valtameren kalaa. Ihmisiä nukkuu missä lie katujen varsilla, siltojen alla, junissa ja roskiksissa. Intia on maa, jossa ihmiset kuolevat kadulle. Miljoonat lapset aloittavat työuransa roskienkerääjänä, kauppiaina ja kantajina muutaman vuoden ikäisenä. Missään muussa maassa en ole nähnyt miesten istuvan aamulla rivissä paskalla tienvarressa ja muitta mutkitta lukevat samalla uutisia päivänlehdestä. Missään muualla en ole nähnyt raajarikon miehen vetävän itseään tähteistä likaisessa kadunpinnassa eteenpäin ja kerjäävän lantteja ihmisten jaloissa itkien.

Vaikka Intia ei kaipuuta jättäviä elämyksiä pyörän päällä tarjonnutkaan, ihastuin Intiaankin viimeistään sikhien pyhimmällä paikalla Amritsarin Kultaisella temppelillä, joka puhtaudessaan, rentoudessaan ja kauneudessaan oli kuin keidas keskellä kolkkoa Pohjois-Intiaa. Kärsin Intiassa 25 päivää ripulia ja sen aiheuttama väsymys ei voinut olla vaikuttamatta Intiasta muodostuneeseen nuhruiseen ja kolkkoon kuvaan ja pitää muistaa, että syrjäisemmästä Intiasta löytyy niin upeita pyöräilypaikkoja, että niistä muodostuva kuva olisi ruusuinen ripulissakin.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *