Nepal – Delhi

Kaikki valtiot saisivat hoitaa viisuminmyöntämisen kuten Nepal. Kodarin rajatoimistossa siviilipukuinen rajavirkailija liimasi ja leimasi passiini viisumin kymmenessä minuutissa.

Rajan kummallakin puolella oli pitkä jono rekkoja, Kiinan siniset ja oranssit Dong Fengit kuljettamassa tavaraa rajalle ja värikkäiden maalausten yksilöimät nepalilaisrekat hakemassa tavaraa rajalta. Aina yllätykselliset ja äänekkäät Dong Fengit jätin ilolla Kiinan puolelle, mutta mukavaa yhteiseloa Nepalin rekkojen kanssa ei ennustanut lähes jokaisen rekan perässä lukenut maalaus Please Horn!!

Kiinan puolisen rajakaupungin Zhangmun kehityksestä ei Ystävyydensillan Nepalin puolisessa päässä ollut tietoakaan. Rajakaupunki Kodari levittäytyi yhden tien kylänä jyrkälle vuorenrinteellä. Joen puoleista laitaa reunustivat kaksi- ja kolme kerroksiset ränsistyneet betonitalot, joiden välillä sekasotkuiset sähkö- ja puhelinkaapelit yrittävät löytää tietään oikeaan osoitteeseen. Vuorenseinämän puoleinen laita oli pienten puuhökkeleiden vallassa. Tie oli mutainen, kuoppainen ja täynnä tavaraa pään päällä rekoista rekkoihin kuljettavia ihmisiä.

Majatalo oli helppo löytää, sillä sen olemassa olosta ilmoitettiin englanniksi sanalla Guesthouse. Oli mukavaa olla taas maassa, jossa voi kommunikoida englannilla. Kailash majatalon alakerran baari kuhisi elämää tavalla, jonka koin Tiibetissä vain Barkhorilla. Ilmassa leijui ihana curryn tuoksu. Laiha lippalakkipäinen ja hieman omituinen hotellipoika kantoi minulle ruokaa metallilautasella. Nepalin perusruoka Dal bhaat sisälsi riisiä, linssisoppaa, kukkakaali-peruna currya, keitettyjä kasviksia ja tuoretta retiisiä.

Juuri Kiinasta tulleena en oikein hallinnut ruuantilausta ja majatalon isännän tytär hymyili vastakkaisesta pöydästä minun ujoudelleni ja suomalaiselle junttiudelle. “Perhanan Fredi”, ajattelin. Hän varoitti minua naisten valokuvaamisesta Intiassa ja Nepalissa ja sanoi, ettei naisia sovi katsoa silmiin. Itseni ikäinen mantelisilmäinen, ponihäntäinen, iso povinen ja suurin korvarenkaisiin sonnustautunut nuori nainen hymyilee minulle lämpimästi ja minun muka pitäisi tuijottaa alakerran ravintolan lautaisia seiniä, Coca-cola mainoksia, vanhaa cappucino-konetta tai baaritiskin viinakokoelmaa.
Anteeksi vain Fred, mutta Tiibetin luostarikäynti ei munkkeuttanut minua niin että olisin malttanut pitää silmäni täysin erossa vastakkaisen pöydän tapahtumista. Ihastuneena, vatsa- ja pää täynnä uusia ärsykkeitä suuntasin spartalaisen huoneeni kovalle sängylle sulattelemaan valtion vaihtumista. Olin kokenut kaikenlaista, mutta en voinut ajatella kuin tuota äärimmäisen kaunista tyttöä.

Järkimies olisi jäänyt ylläpitämään majataloa yhdessä tytön kanssa, mutta tämän matkamiehen tie on pitkä ja yksinäinen, eikä siinä ole tilaa moisille pysähdyksille. Jatkoin matkaa yhä laskenutta, jyrkässä sumuisessa jokilaaksossa kulkenutta äärimmäisen huonoa tietä pitkin.

Tienpäällä kaikki oli uutta. Olin kaikkea tarkkailevassa lapsimaisessa tilassa. Luonnon, rakennusten ja ihmisten erilaisuus sai minut ujoksi, enkä oikein tiennyt miten tervehtiä ja kohdata ihmisiä. Olin niin hiljainen ja väsynyt Tiibetin jäljiltä, etten ollut kehdata edes valokuvata ihmisiä. En tiennyt miten he siihen suhtautuisivat.

40 km helppo päivä johdatti minut Khadichaur nimiseen 5000 asukkaan kaupunkiin. Majapaikan löysin äärimäisen likaisesta ja meluisasta hotellista. Luulisi, että sellaisia hotelleja pitävät törkyturpaiset ihmiset.

Istuin pitkään kahvilassa charmikkaan ja tyylikkään hotellipojan kanssa ja keskustelimme pitkään kotimaidemme eroista. Hän on asunut koko ikänsä samassa joenvarrella olevassa talossa, jossa hänen kuusihenkinen perheensä pitää ravintolaa ja hotellia. Hänen isä tienaa ravintolalla 2000e vuodessa, mutta hän ei kuulemma ole rikas, koska jakaa rahojaan liian lämminsydämisesti pyytäjille. Ravintolan pitkää päivää paiskiva kokki ansaitsee reilun euron päivässä. Perunankuorija ansaitsee 60 senttiä päivässä. Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista ja noin yhdeksän miljoonaan nepalilaisen tulee selviytyä alle dollarilla päivässä.

Hänen kylässään ei ole poliisia ja lääkärille pitää mennä seuraavan kylään, jos on rahaa. Kylässä vallitsevat viidakon säännöt. Hänen isä ei maksa lainkaan veroja. Ainoa julkinen palvelu onkin koulutus. Sekään ei taida olla huippuluokka, sillä Binod opiskelee lähellä olevassa yliopiston haarassa taloutta ja hänen koulupäivänsä alkaa tavallisesti seitsemältä, mutta hän kävelee yliopistolle kun ehtii, sillä ei ketään kuulemma kiinnosta. Kysyin mitä nelivuotiaat koululaiset opiskelevat. “Nukkuvat ja tappelevat”, vastasi Binod.

Binodin isosisko on työssä ulkomaista opiskeluvaihtoa järjestävässä firmassa. Vanhin veli hengailee työttömänä ja kouluttamattomana Kathmandussa tehden silloin tällöin hanttihommia ja DJ keikkoja. Hänen nuorempi veljensä opiskelee Kathmandussa hotellin johtajaksi. Toivottavasti oppi menee perille ja hän opettaa vanhemmilleen vessansiivouksen ja lakananvaihdon alkeita. Veljekset nukkuivat minun huoneeni viereisessä huoneessa, jossa sängyn ja lian lisäksi ei ollut kuin likaisuutta.

Keskusteltuamme Binod katseli usein matalan joen liplatusta hiljaisesti miettien. Hänellä ei ole mitään harrastuksia ja mitäpä kylässä katujalkapallon lisäksi voisikaan tehdä. Hän tietää olevansa loukussa kotikylässään, sillä bisnesopiskelujen taidoilla ei ole paljon hyötyä kylässä, jossa yläluokkainen perhekin tienaa vain 2000e vuodessa.

Binod suuntaa tämän vuoden jälkeen todennäköisesti jatko-opiskeluihin Kathmanduun. Päästessään Kathmandun yliopistoon, on hän aivan eri lähtökohdissa ampaisemaan kohti niin sanottua menestystä kuin maaseudulta kaupunkiin saapuvat kouluttamattomat ikätoverit. Vaikka Binod saisi luettua itsensä maisteriksi, ei työnsaanti ole helppoa Kathmandussakaan. Suurin osa Kathmandun firmoista on 1-2 hengen pikkuputiikkeja ja maassa on 42 prosentin työttömyys. Kilpailu vähistä työpaikoista on kova. Suuret teollisuustehtaat eivät vielä ole löytäneet tietään edes Kathmandun laitamille ja yli 80 % nepalilaisista saa toimeentulonsa maataloudesta.

Binodin perheen hotellin jäätyä taakseni, ei kestänyt kauaakaan kun sain seuraa tienpäälle napattuani kiinni Tiibetistä minun tapaan alas laskeneen Silvion. Tapasimme tien alimmassa kohdassa 700 metrissä, jonne olimme laskeneet 5100 metristä ja johon 150 km alamäki vihdoin päättyi.

Matkamme yhdessä kulki halki maaseudun vuorimaisemien ja seuraillen ihmisten verkkaista elämänmenoa oranssin-punaisten savitiilitalojen pihoilla. Nautimme täyteläisestä alangon ilmasta. Hengittäminen oli naurettavan helppoa Tiibetin happivajeeseen tottuneilla keuhkoillamme.

Illan suussa saavuimme Dulikheliin, joka ensisilmäykseltä näytti vain pieneltä tienristeyksen huoltokeskukselta, mutta jonka kätköistä löytyi kapeita kujia, eurooppalaistyylisiä rakennuksia, aidattuja pikkupuutarhoja ja idyllinen nevari arkkitehtuurinaukio hindutemppeleineen ja rukousrituaaleineen. Kiinalaiset kaupungit olivat suurelta osin kaikki samanlaisia ja meille molemmille oli tervetullutta vaihtelua kaupunki, jossa oli värikästä elämää. Kaupungin koreuden kruunasi näkymät Himalajan lumihuippuisille vuorille.

Kummallakaan meistä ei ollut Kathmandun karttaa ja seikkailimme aikamme kaupungin kaduilla keskustaa ja turistialue Thamelia etsien. Pääasiassa hortoilimme rumien tiilitalojen pienillä kujilla ja vasta saavuttuamme majesteettiselle Durbar aukiolle, tajusimme miksi kaupunki oli aikanaan hippien huumanhakupaikka. Asukkaiden ostovoiman puutteesta osviittaa antoi ydinkeskustan kaupallinen vaatimattomuus. Ostosikkunoissa eivät loistaneet Hugo Bossin puvut kuten Jakartassa, eikä kortteleita täyttäneet suuret ostoskeskukset kuten Kunmingissä. Katukuvan täyttivät katukauppiaat.

Kathmandussa ei saa rakentaa yli seitsemän kerroksisia taloja, eikä kaupungissa ole leveitä bulevardeja ja suuria puistoja, vaan kaupunki koostuu suurelta osin kapeista keskiaikaisista kujista ja niiden lomaan kätkeytyneistä pienistä temppeliaukioista. Odotellessani Intian ja Pakistanin viisumeja kaksi viikkoa, oli minulla aikaa tutustua syvällisemmin Kathmandun ja viereisen Patanin pikkukujiin.

Pyöräily kujilla oli antoisaa ja jännittävää, sillä koskaan ei tiennyt mitä seuraavan nurkan takaa paljastuu. Saatoin törmätä palloa potkiviin nuorukaisiin, hiljaiseen temppeliaukioon, yleiseen pesupaikkaan, jokivarsikaatopaikkaan, hääkulkueeseen, umpikujaan, värikkäisiin markkinoihin, pässilaumaan, tiellä makoilevaan lehmään, valokuvalle poseerata halunneeseen pyhään mieheen, armeijan yksikköön tai meluisaan liikennetukokseen. Kun ei tehnyt mieli pyöräillä (ja eksyä) pikkukujilla, suuntasin lähistöllä oleville vuoriteille nauttimaan luonnonhelman raikkaudesta.

Suuntasin Kathmandusta alas Teraille, Etelä-Nepalin ohuelle tasankokaistaleelle. Terai on Nepalin vilja-aitta. Terailla elämäni oli leppoista. Poljin lyhyitä keskimäärin vain 60 km päiviä, tehden 4-5 päivän välein kovavauhtisia polkaisuja.

Tehotreenipäivinä olin itsekeskeinen paskiainen enkä keskittynyt mihinkään muuhun kuin nostamaan sykkeitä kovemmalle tasolle kuin aiemmin ja kestämään 5-20 min vetojen aiheuttaman stressin ja kivun. Vastapainoksi välipäivinä olin letkeä jätkä ja minulla oli runsaasti aikaa Terain maltillisille, ystävällisille ja englanninkielentaitoisille ihmisille. Pysähdyin pellonreunalle katselemaan poikien krikettipeliä, punastuneena vilkuttelin hihitteleville minihameeseen ja kauluspaitaan pukeutuneille lukiotytöille, kävin koulunavajaisissa toimittamassa hovivalokuvaajan virkaa, pysähdyin koulujen pihoille pelleilemään kameralla pikkulasten kanssa, hypin voltteja alas heinäkasasta tenavien kanssa ja vastailin kymmeniä kertoja viereen pyöräilemään ja juttelemaan jääneiden poikien kysymyksiin: “Oletko naimisissa? Mitä pyöräsi maksoi?”. Hetkinä joina tie kulki halki asumattomien luonnonpuistojen, nauttisin lämmöstä, hiljaisuudesta ja pyöräilyn helppoudesta 4000 km vuorilla ajon jälkeen.

Luonnonpuistotkaan eivät olleet ihmisistä tyhjiä, sillä veitsen ja kirveen hakkaamisen meteli kantautui yhtenään tienpäälle ja tienvarret kuhisivat suuria puu ja risu kuormia selässään tai pyöränpäällä kuljettaneita maanviljelijöitä ja pakolaisia. Ruoka lämmitetään puulla ja ottaen huomioon kiihkeän muuttoliikkeen vuorilta Teraille ja nepalilaisten tavan keittää perunat ja kasvikset mössöksi asti, ei Terain luonnonpuistoille voi ennustaa ruusuista tulevaisuutta. Royal Chitwalin luonnonpuisto näytti vielä voivan kuitenkin hyvin ja minulla oli kunnia telttailla yhdessä tiikereiden, leopardien, norsujen, sarvikuonojen, apinoiden, krokotiilien ja lukuisten muiden otusten kanssa. Telttailu Terailla oli nautinto prinsessa Salmisellekin, enkä ole missään Aasian maassa telttaillut yhtä usein.

Ainoa mainitsemisen arvoinen ala-arvoinen seikka alavalla Terailla olivat alhaiset tienristeyskylät. Bhagwanbur oli kylistä kauhein. Kylän asukasluku tuskin yltää viiteen tuhanteen, mutta kaupungin kahden kadun ihmisvilinä muistutti haita karkuun uivaa miljoonapäistä sardiiniparvea. Sardiinit sentään saavat uiskennella valtamerten hiljaisessa ja verrattain puhtaassa ympäristössä, mutta Bhagwanburissa nepalilaiset ja intialaiset työskentelevät saasteen ja melun keskellä.
Bhagwanburin kaduilla kävellessäsi en voinut välttyä ajatukselta, että Himalajan vuoret ovat laskeneet kaiken paskansa tähän kylään. Kadun avonaiset viemärit kumpusivat biojätettä, roskia ja öljyä yli äyräidensä. Kymmenet bussit ja rekat jumittuivat risteykseen haistattamaan pakokaasut toisilleen ja viihdyttämään kyläläisiä torvensoitollaan. Ilmassa kulki kirjaimellisesti tauoton torvensoitto.

Löysin hotellin pääkadunvarresta. Hotellin sisäseinät olivat vuosien lian uuttamat ja maalaamattomia betonikäytäviä valaisi himmeän punaiset hehkulamput. Asettaessani pyörääni hotellihuoneeseen, kaatoi sen takapyörä roskakorin, josta lattialle valui kusta ja tupakantumppeja. Nostaessani kahden sentin paksuista sängynpatjaa ylös asettaakseni sen alle makuualustani makoilua mukauttamaan, paljastui patjan alta käytetty kondomi. Lakanoita ei oltu vaihdettu kondomin käytön jälkeen.

Jouluaatto Nepalganjissa oli perseestä, en saanut yhtään lahjapakettia. Lähdin mieli matalana valokuvaamaan kaupungille ja etsimään internetiä. Edellisen päivän villin vilkas aurinkoinen kaupunki oli pilvien pimentämä ja ihmisistä autio. Löydettyäni tieni vanhan kaupungin ytimeen ja leveälle pääkadulle, minulle selvisi miksi kaupunki oli kuin kuollut. Nuorten miesten mielenosoitusjoukko riehui kadulla ja he antoivat sapiskaa niille, jotka eivät totelleet heidän ohjeitaan olla ajamatta moottorikulkuneuvoilla ja pitää liikkeet suljettuina.

Valokuvatessani palavia traktorin renkaita ja nuorten miesten puukepeillä heilumista, joudun kolme kertaa itsekin pakenemaan vinhaa vauhtia juoksevia kolmikymmenpäisiä mies- ja poikajoukkoja. Vaikka he eivät minua jahdanneetkaan, niin oli parempi painella vauhdilla pakoon, sillä mielenosoittajat ryntäilivät kaupungin talojen välissä rikkureiden perässä kuin laiha kesähunajaa metsästävä karhu, eikä siinä rytäkässä todellakaan mahtunut samoille kapeille kujille.

Minulle ei koskaan selvinnyt mikä taho oli mielenilmauksen takana ja minkä asian johdosta mieltä osoitettiin. Nepal on maoistien vallankaappauksen jälkeen yhä hieman hajallaan ja ilmapiiri on arka mielenilmauksille. Puupamppusankarit olivat kuulemma suurelta naisen ja työn puutteessa olevia vuoriston maaseudulta tulleita siirtolaisia.

Nepalganjin jätin tapaninpäivänä, mutta ilmaa eivät enää lämmittäneet edes edellisen päivän kaduilla palaneet rekkojenrenkaat ja nepalilaiset hytisivät 13 asteen sumuisessa kelissä. Terain talven kylmimpänä päivänä saavuin rajakaupunki Maherandnegariin ja nukuin yöni kaupungin Hotelli Sweet Dreamissa.. Pieni ja köyhä Nepal oli itselleni nautinto, joka ei kuitenkaan herättänyt suuria tunteita tai jättänyt intohimoista takaisin kaipuuta. Tai no, olisihan se hienoa maastopyöräillä vuorillakin ja olivathan ne tienvarsien iloiset tytötkin aika kauniita.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *