Iran – Esfahan

Aamulla ei ollut mitään väliä miten pyörälaukut heittää tavaratelineelle, sillä pyöräiltävää ei ollut kuin kolme kilometriä Quettan bussiasemalle. Olisin pyöräillyt 30 km sinä aikana jonka bussi oli myöhässä. Bussi lastattiin täyteen ihmisiä, heinäsäkkejä ja laatikoita. Vieressäsi istunut parrakas mies tuijotti minua oudosti. Hän halusi pois vierestäni ja vaihtoi paikkaa kaverinsa kanssa. Paikkani ikkunan vieressä oli erittäin ahdas. Polveni hakkasivat edessä olevaan penkkiin. En saanut itseäni kertaakaan mukavan rentoon asentoon. Näin pienestä ikkunasta aavikkoa ja matalia vuoria. Tutusta, pyöränpäällisestä vapaasta panoraamanäkymästä ei ollut tietoakaan. En tuntenut tuulta ihollani. Ylämäet menivät huomaamatta. En jaksanut ajatella. Olin kuin muumio. Odotin seuraavaa aamua. Pitkänä yönä bussissa en nukkunut silmäystäkään. Hukutin tuskani musiikkiin. Lenny Kravitz lauloi: “I want to get away I wanna fly away…..”

600 km bussimatkan aikana Quettasta Iranin rajalle opin arvostamaan reppureissaajien sitkeyttä. Olisin itse kärsimätön odottamaan ja liian laiska olemaan tekemättä mitään. Pyörällä on vapaa lähtemään, pysähtymään ja saapumaan miten itse haluaa.

Tai no, enpä nyt saanut vapauttani takaisin Iranissakaan. Ensimmäiset 100 km istuin poliisiautossa ja Zahedanissa en saanut poistua hotellihuoneestani ilman poliisisaattuetta. Seuraava aamuna poliisit saattoivat minut bussiasemalle ja käskivät minun hypätä bussiin. Minun tuli istua bussissa Kermaniin asti. Muutama vuosi sitten alueella kidnapattiin kolme pyöräilijää huumediilereiden toimesta ja pienenkin turvallisuusuhan aikana he eivät salli pyöräilyä. Kaksi kuukautta sitten reitti oli pyöräilijöille 100 kilometriä vaille vapaa, mutta pari viikkoa ennen vierailuani Zahedanin keskustassa räjähti pommi armeijan bussissa ja se lienee syynä sen hetkiseen varovaisuuteen. Itse en olisi välittänyt Afganistanista huumeita salakuljettavien diilerien kidnappausuhasta, sillä he ovat kidnapatuilta kantautuneiden huhujen mukaan aivan yhtä vieraanvaraisia hemmottelijoita kuin muutkin paikalliset. Maassa maan tavalla.

Zahedanin bussiasema oli moderni ja siisti laitureineen ja vessoineen. Uudehko ilmastoitu Volvo lähti minuutilleen oikeassa ajassa ja vain puolillaan matkustajia. Bussia ei lastattu täyteen lisärahaa tuovia heinäsäkkejä ja laatikoita, mutta siitäkin huolimatta 500 km bussimatka maksoi vain kolme euroa, kenties siksi, että Iranissa litra dieseliä maksaa noin 1.7 senttiä ja vastaavasta määrästä bensiiniä veloitetaan 8 senttiä.

Bussikuski heitti minut ulos pilkkopimeän kaupungin laitamille. Tiesin sijainnistani vain sen että Kermanin kartallani se ei ollut. Pyörin alueella pitkään kysellen suuntaa keskustan halvoille hotelleille, mutta kukaan ei puhunut englantia, eikä kukaan tarjonnut majoitustakaan. Pyöräiltyäni toivottomana ja turhautuneena kovaa huristavien autojen joukossa, takaraivooni hiipii kaipuu Pakistaniin jonka vieraanvaraiset ja englanninkielentaitoiset ihmiset eivät jättäneet minua koskaan yksin.

Sanakirjan avulla sain yhden miehen lopulta neuvomaan minut hotellille, jonka muutaman sadan metrin päästä löysinkin. Aamulla vaihtaessani huokeampaan hotelliin, sain esimakua siitä miltä Iran näyttää päivänvalossa. Iranin yli kolminkertainen bruttokansantuote henkeä kohden Pakistaniin verrattuna todella huokui katukuvasta. Kadut oli varustettu jalkakäytävillä ja tiellä kulki vain autoja ja moottoripyöriä. Katukuvassa ei köpötellyt aaseja, löntystänyt kameleja, maannut lehmiä, eikä kulkenut riksoja ja käsivankkureita. Rekatkaan eivät ajaneet kaupungin halki kaasu ja torvi pohjassa, vaan käyttävät fiksusti ohikulkutietä.

Pakistanissa useimmat miehet pukeutuivat löysiin puuvillahousuihin ja löysään esiliinamaiseen paitaan. Kermanin muotitietoisten miesten joukossa häpesin ainoan housuparini kulahtaneisuutta ja ainoan pitkän paitani, pyöräilypaitani rumuutta. Pujahdin todellisten adonisten ylläpitämään miesten vaateliikkeeseen ryhdistäytymään. Housuja en raskinut ostaa, mutta kauluspaita komisti kummasti kilometrien kalkitsemaa kampeajaa. Nettikavilassa olin hämmästyksestä hiljaisena, ensinnäkin siksi, että tiskin takana ollut rahastaja oli nainen, mutta etenkin siksi, että hän katsoi minua suoraan silmiin ja alkoi kysellä kaikenlaista: Mistä tulen? Miksi olen Kermanissa? Minne olen menossa? Moinen käytös Pakistanin etäisten naisten jälkeen vaikutti suoralta iskuyritykseltä ja sai poskeni varmasti purppuran punaisiksi. Rakastuin Iraniin heti ensimmäisenä päivänä.

Quettan viisumin odottelussa ja automatkassa kuluneet kaksi viikkoa nostivat pyöräilyintoni maksimiin, enkä malttanut viettää Kermanissa kuin yhden päivän. Pakistanissa 70% väestöstä asuu maaseudulla, joten elämä kaupunkien välisellä maaseudulla on kiihkeää. Iranissa 80% väestöstä asuu kaupungeissa, joten kaupunkien välisellä maaseudulla ei ole juuri mitään. Ensimmäisellä 100 kilometrillä ei ollut kuin hiekkaa ja soraa. Kaukana horisontissa näkyi vuoria.

Varhaisen aamun kymmenen ensimmäistä kilometriä taittuivat tavattomalla helppoudella lähes 30 km/h keskinopeudella. Tyyntä myrskyn edellä. Voimakas tuuli yltyi jatkuvasti ja muuttui eriskummallisimmaksi, jossa olen koskaan ajanut. Pyöräiltyäni yli 40 km/h myötätuulessa, kääntyi tuuli usein niin nopeasti, että puolen minuutin päästä matelin reipasta kävelyvauhtia. Sivutuuli oli ajoittain niin kova, etten ollut tiellä pysyä ja rekan ajettua ohitseni antaen tuulelta suojaa, olin luisua rekan alle koska sivutuulessa jouduin nojaamaan hyvin voimakkaasti tuulta vasten, mutta hetkenä jonka rekka oli kohdallani, ei vastavoima enää vaikuttanut ja pyöräni kääntyi nopeasti kohti rekkaa. Vaarallista.

Olisi pitänyt olla siihenkin tuulen pyöritykseen tyytyväinen. Kolmen tunnin kohtuullisen vauhdikkaan etenemisen jälkeen tuuli jämähti puhaltamaan suoraan vastaani. Ole huoleti jos tunnet arkesi olevan joskus hieman harmaata, sillä ei matkamiehenkään arki aina värikästä ole. Kovin harmaata matkanmiehen arki oli polkiessani 7 km/h vauhtia kohden hiekka-aavikolta puhaltavaa vastatuulta, joka oli pölläyttänyt taivaankannenkin niin nuhruiseksi, ettei sitä juuri maanpinnasta harmaudesta erottanut

Näin oikealla puolellani aavikon saartaman ravintolan. En pysähtynyt, vaan yritin pakottaa itseni eteenpäin. Yli kahdeksan tunnin pyöräilyn jälkeen matkaa Yazdiin oli jäljellä vain 20 km, mutta edes tieto ilmaisesta vuoteesta historiallisessa hotellissa ei saanut minua taivutettua jatkamaan perille asti. Tuuli oli yltynyt niin, että laskin matkaan kuluvan kolme tuntia ja kovassa tuulessa pelkkä pystyssä pysyminen verotti voimia. Tuuli oli kenties elämäni kovin ja tuntui todelliselta kiviseinältä, jonka vanki olin. Käännyin 300 metrin päässä ympäri ja palasin ravintolalle. Luovuttajan itsesäälini haihtui pois 300 metrin aikana. Hidas vauhtini ei ollutkaan heikkojen jalkojeni syytä, sillä toiseen suuntaan matkani taittui 30 km/h vauhtia ilman polkaisun polkaisua! Tosin myönnettäköön se, että puhuri taisi olla päivän kovin.

Olin helpottunut nähtyäni lukitussa ravintolassa paljon vapaata tilaa ja sängyn tyyppisiä lavereita. Olin varma, että ravintolasta irtoaa vapaa nurkka yhdeksi yöksi, sillä ovathan iranilaiset kuuluisia vieraanvaraisuudestaan. Samassa rakennuksessa oli pikkukauppa, jota hoiti noin 12-vuotias poika. Muuta henkilökuntaa en nähnyt. Yritin parhaani mukaan selvittää pojalle haluni nukkua rakennuksessa, koska en pysty ajamaan tuulessa. Poika viestitti vihaisella murinallaan, jäätävillä katseillaan ja viittoamisellaan että painu hullu äijä sinne mistä tulitkin. Näyttää siltä että iranilainenkin vieraanvaraisuus jää kakkoseksi uhmaiälle.

Palelin kovasti 1600 metrin korkeudessa ja menin ravintolan tuulikopin suojaan miettimään minne mennä. Koppi oli liian pieni nukkumiseen, telttaa en olisi saanut tuuleen pystyyn ja tien ali kulkevassa viemäritunnelissa olisin paleltunut. Kovassa tuulessa ihmiset juoksivat kauppaan nopeasti kuin halki rankkasateen ja pitivät kahdella kädellä kiinni auki olevista takeistaan. Kaupan poika tuli ulos irrottamaan metallipylväässä heilunutta mainoskylttiä. Tuuli tarttui kylttiin ja poika lensi rähmälleen kaupan edustalle. Olin nauraa pojalle ivallisesti, mutta ymmärsin hänen olevan vain pelokas lapsi.

Rekkamiehet tulivat kopin ovelta kysymään mitä teen siellä, ja selityksen jälkeen he sanoivat viiden kilometrin päässä olevan kylä, josta löytyy majapaikka. Kylä oli päinvastaiseen suuntaan menosuunnastani, mutta vastentahtoisesti lähdin takaisin päin. Kylässä kukaan ei ollut valmis majoittamaan minua. Ikävöin taas Pakistania.

Palelin yhä kovemmin ja menin tuulensuojaan tietokoneliikkeeseen, jonka avulias soitti pyynnöstäni poliisiasemalle, sillä ajattelin sieltä löytyvän yösijan. Poliisit huristivat paikalle ja seurasin heitä poliisiasemalle. Näin tyhjiä sänkyjä yhdessä huoneessa ja tiesin yöpaikan löytyvän poliisien huostasta. Poliisit eivät kuitenkaan antaneet minun jäädä laitokselle ja soittivat taksin, jonka he käskivät ajaa hotellille. Pyytäessäni miestä soittamaan poliiseille, en muistanut etten ollut enää Pakistanissa, jossa poliisit kohtelivat minua presidentin tavoin.

Kun tajusin taksin ajavan Yazdiin, odotin että saavumme horisontissa näkyvien moottoritien valojen alkuun ja käskin kuskin pysähtyä. Kello oli jo yli yhdeksän ja muutaman tunnin toisten paikasta paikkaan pallottelun jälkeen oli taivaallinen olo olla itsensä herra pyörän päällä. Pyöräilin pimeässä jäljellä olevat kilometrit illan tullen jo hellittänyttä tuulta kohden.

Pitkän päivän jälkeen oli hyvä fiilis ajaa halki kirkkaasti valaistun kaupungin, jonka ihmiset ottivat minut vastaan lämpimin tervehdyksin. Vielä parempi fiilis oli astua sisään Silk Road hotellin kaarevasta porttikongikäytävästä ja upottautua katetun sisäpihan vesilähteen liplatuksen rauhalliseen tunnelmaan. Sisäpihan ravintola- ja seurustelualueella monen kirjavat matkaajat illastivat ja vaihtoivat matkakokemuksiaan keskenään. Sinä iltana minullakin oli runsaasti tuoreita kokemuksia jaettavaksi.

Seuraavana päivänä aamupala pöydässä katalonialaismatkaaja sanoi luullensa edellisenä iltana minun olevan venäläinen, koska he kuulemma näyttävät aina väsyneiltä. Aamulla hän ymmärsi ettei väsähtäneisyyteni ollutkaan venäläisyyttä, kun tuli puheeksi mitä kaikkea 14 tunnin tienpäällä oloon oli edellisenä päivänä mahtunut.

Edellisen päivän tienpäällä riehumisen jälkeen vointini oli aamulla kuin perseeseen ammutulla karhulla, mutta siitäkään huolimatta en voinut vastustaa kiusausta lähteä pyöräilemään Yazdin vanhankaupungin kaduille. Päästyäni kopeloimaan vanhankaupungin ensimmäisiä aistikkaita kurveja, roihahti sydämessäni syvä rakkaus paikkaa kohtaan. Hänen kapeiden katujen yksinkertaiset ja rauhalliset muodot saivat väsyneetkin jalkani piiskaamaan pyöräni tunnelmallisen leppoisaan keinutteluun mutatalojen lomassa.

Savitalojen ja muurien labyrinttimäisessä kujien ja katujen verkostossa en koskaan tiennyt missä olen ja mitä odottaa seuraavan kulman takaa. Pieniltä kujilta putkahdin vanhan moskeijan ja vankilan reunustamalle aukiolle, jossa opiskelijat harjoittelivat maalaamista. Juuri pyöräilemään riittävän leveältä kujalta saavuin rakennuksen ovelle, joka sisään astuessani osoittautui ylivoimaisesti loisteliaimmaksi siihen asti käymistäni moskeijoista. Moskeijan sisäkupolit olivat kauttaaltaan erivärisillä peilinpalasilla koristeltu. Loisteliaista puitteista huolimatta tunnelma sisällä oli aivan yhtä jäykkää ja muodollista kuin muissa käymissäni moskeijoissa. Ihmettelin miksi uskontoa harjoitetaan moisella jäykkyydellä ja ilottomuudella.

Vanhankaupungin aistikkuutta lisäsi kaiken rakennetun selkeys. Kadut olivat roskista vapaat, sähköjohdot eivät risteilleet sekasotkuna ilmatilassa, eivätkä talojen seinät olleet mainoskylttien ja valojen peitossa. Ihmisiäkin talojen edustoilla istuskeli vain muutamia ja yllätyksekseni tasapuolisesti sekä naisia ja miehiä. Ja mikä parasta, autoilla ei ole kapeille kujille mitään asiaa ja ilmapiiri oli melusaasteelta vapaa. Intian ja Pakistanin ylikansoitettujen sekamelskaisten kaupunkien jälkeen Yazdista huokui inhimillisyyttä. Marco Polon ohittaessa kaupungin 1200-luvulla hän kuvaili Yazdin olleen erittäin hieno ja suuremmoinen kaupunki ja kaupanteon keskus.

Aamuinen vessamatkani sai minut mietteliääksi, toisaalta lipputanko seisoi kupolin päällä suorassa, mutta taivaalta tippui vesipisaroita ja hengitykseni höyrysi kylmässä ilmassa. Edessäni oli ensimmäinen pyöräilypäivä sateessa sitten Itä-Tiibetin. Kyllä, en saanut sadetta päälleni pyöränpäällä yli neljään kuukauteen.

Pistin kolmet pyöräilytrikoot päällekkäin ja lähdin jyhkimään loivaa nousua kohti Esfahania. Viiden kilometrin kohdalla otin kuumuuden johdosta yhden paidan pois sadetakkini alta. Pian alkoi kuitenkin sataa rankemmin. Puin pian paidan takaisin päälleni. Tuuli voimistui. Puin yhden lisäaluspaidan. Ylämäen jyrkkyys ja tuulen voimakkuus nousivat. Puin kypäräni alle pipon. Jo 15 kilometrin jälkeen hytisin kylmyydestä ja lämpömittari näytti neljää astetta. Tuuli pureutui märkiin reisiini ja puin päälleni sadehousut. Läpimärkien hanskojen päälle puin vieläkin voimistuneen vastatuulen suojaksi muovipussit. Sadehousut eivät enää auttaneet ja reisiäni alkoi särkeä ja jalkateräni kohmettuivat. Yritin unohtaa hyytävän kylmyyden ja ajoin eteenpäin kuin kone. Saavuin muutaman talon kylään. Mies huusi minulle verannaltaan ja kutsui kylään. Mikä helpotus.

Kaasulämmittimen vieressä oli makoisaa makoilla, syödä iranilaisia herkkuja ja kuulostella yhä voimistuneen tuulen helistämiä ikkunoita. Illan tullen sairaanhoitajamies majoitti minut viereiseen suureen kerhotaloon, jonka salaperäisessä huoneessa olin yksin. Salaperäisyyttä kalpeaan valkoiseen huoneeseen toivat seinien julisteet. Suurimmasta osasta julisteita tuijotti tuima katseinen ja harmaapartainen Ajatollah Khomeini. Yhdessä julisteissa esiintyi AK-47 kiväärien ympäröivä, auringonloisteessa paistatteleva Iranin lippu.

Khomeini on sama kaveri, joka vuonna 1962 oli noussut silloisen vallanpitäjän, liberaalin Shaahin vastaisen opposition johtajaksi, mutta joka Shaahin toimesta potkittiin pois maasta kahden vuoden kuluttua. Hän jatkoi shiialaisen opposition johtamista maanpaossakin ja palasi maahan vuonna 1979, Shaanin paettua maasta sisäisten kahakoiden vuoksi. Khomeinilla oli monien yllätykseksi yhä vankka suosia maassa ja helmikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1979 hän julisti riemuitsevalle kansanjoukolle visionsa uudesta Iranista, joka olisi vapaa ulkomaisista vaikutteista ja todellinen Islamia kohtaan: ‘Tästä päivästä lähtien se olen minä, joka nimeää hallituksen.’

Siitä päivästä lähtien Iranilaisten oli turha haaveilla vapaasta pukeutumisesta, lauantain diskoilloista, länsimaisesta musiikista tai alkoholista. Hän oli uskonnollinen johtaja, joka taivutti suuren joukon miehiä Irakiin sotimaan uskottelemalla että marttyyreina he pääsisivät suoraan taivaaseen. Hän alensi naisten naimisiinmenon ikärajan yhdeksään ikävuoteen. Sulkiessani loisteputkivalon nukkumaan mennessäni, jatkoi Khomeini tylyä tuijotustaan oven pienestä ikkunasta kantautuneessa valossa.

Heräsin aamulla kello seitsemän ja olin valmis pyöräilemään 130 km vastatuuleen. Taivas oli pilvetön, lämpötila viileä ja vastatuuli navakka. Edellisen päivän myrskyn jäljiltä tienlaidan loivapiirteisten vuorten huiput olivat lumenpeitossa. Noustuani yli 2300 metriin, tienvarsiakin reunusti 15 sentin lumivaippa. Lumi kivikkoisilla vuorilla muodosti upean seepramaisen juovaisen tundramaiseman.

Seuraavat puolitoista tuntia laskettelin kevyesti alamäkeen. Alamäen jälkeen Esfahaniin oli matkaa enää 85 km ja jalkani olivat todella hyvässä tikissä, joten päätin runtata vauhdikkaasti seuraavaan ruokailutaukoon asti. Söin tienpäällä aina puolentoista tunnin välein ja otin nyt tavoitteeksi polkea 40 kilometriä sinä aikana. Vuoren ylityksen jälkeen tuuli oli tyyntynyt. Jalkani olivat voimasta täyteläiset. Karun aavikon maisemat vilisivät silmissäni. Tunsin tyytyväisyyttä siitä että olen jaksanut treenata matkan aikana, enkä ole sortunut jatkuvaan leppoisaan ja hyvältä tuntuvaan matkavauhtiin. Pyöräily oli todella nautinnollista. Poljin puolessatoista tunnissa 51 kilometriä. Ei huonosti 55 kiloisella maastopyörällä. Ansaitsin 5-6 päivän aktiivisen levon Esfahanissa.

Istuin kadulla tapaamani ystäväni Rezan kanssa Qeysarien teehuoneessa Imam aukion terassilla. Alhaalla edessäni levittäytyi maailman toiseksi suurin aukio. Sanotaan, että aukiota reunustaa kokoelma islamilaisen maailman majesteettisimpia rakennuksia. Paikalle saapui kolme Rezan kaveria. Kysyin muutaman metrin päässä vesipiippua polttaneelta mieheltä lupaa valokuvaan. Hän suostui ja poseerauksen jälkeen kysyi mistä olen kotoisin, vastattuani oli mies hetken hiljaa ja totesi tylysti: “valitettavasti minä olen kotoisin Iranista.”

Rezan kaveri, kaupungin snookermestari Javad kertoi heti perään Iranin olevan ”fucking country”. Hän alkoi luotella siihen syitä. Alkoholin juonti on rikos, länsimainen musiikki on suurelta osin kiellettyä, tytöt ovat eri koulussa, he eivät ui samassa uima-altaassa, tyttöjä ei tapaa juuri missään, diskoja ei ole, passia ei saa ennen kahden vuoden armeija palvelusta ja panemisestakin on maksettava. “What a fucking country”, Javed lopetti. Tarjoilija toi pöytään teekannun ja vesipiipun.

Iranissa monet miehet ovat haukkuneet islamilaisen tasavallan maanrakoon. Iran oli ennen 1979 vallankumousta huomattavasti maallisempi valtio ja kansalaiset olivat vapaampia. Naiset pukeutuivat minihameisiin, diskot olivat suosittuja ja musiikki soi vapaasti. Iranissa on tietoisuus siitä mitä on vapaus ja sitä myös halutaan. Javadin mukaan miehille on kyllä tarjolla viinaa, huumeita ja naisia salaisissa kotibileissä.

Tarjoilija kantoi pois tyhjän teekannun ja poltetun vesipiipun.

Suuntasin teehuoneelta yksin tutkimaan Imam-aukion ihmeitä. Koko 512 metrin matkalla aukion eteläpäähän olivat nurmikot täynnä uudenvuoden piknikillä olevia iranilaisturisteja. Ostin pääsylipun Shaahi Abbasin mestariteokselle Sheikki Lotfollahin moskeijalle.

Kupolihuoneeseen johtavan, monista pienemmistä kupoleista koostuvan käytävän kylmän sinistä tunnelma lämmittivät suurten keltaisten kukkakoristeiden luoma kontrasti. Laattojen muodostamien pienten yksityiskohtien yhtyeensulautuvuus suurempiin kokonaisuuksiin oli vaikuttavaa.

Kupolihuone oli hypnoottinen. Moskeija on museo, eikä moskeijassa ollut rukoilijoita. Kupolin alla mieleni valtasi erityinen tunne. Kupolin huippua kohti pienenevät messingin värisellä pohjalla olevat pöyristyttävän kauniit yksityiskohdat saivat minut ihmeestä hypnoottisesti, mutta ylenpalttinen kauneudelle ei tuntunut olevan loppua, eikä tilaan saanut minkäänlaista perspektiiviä. Ikään kuin kupolihuone tuhansilla yksityiskohdillaan otti katsojansa vangikseen, mutta ei päästänyt lähelleen. Tarkkasilmäinen saattoi löytää yksityiskohtien sokaisemasta kauneuden merestä sisäkupolin huipulla olevan riikinkukon ruumiin. Kupolinhuoneen sisääntulon suunnasta riikinkukkoa katsottuani, muodostui kupolin pienistä ikkunoista tulleista valonsäteistä riikinkukolle laaja kupolin pinnalla heijastuva pyrstö. Pelottavaa kauneutta, kadehdittavaa suunnittelutaitoa.

Lotfollalta suunnistin paikallisten miesten suosimaan teehuoneeseen. Lukemattomat seinillä olevat ja katossa riippuvat vanhat aseet, öljylamput ja muut koristeet loivat pysäyttävän rikkaan ilmapiirin. Teehuoneessa Iranilaiset olivat vesipiipun huumassa entistäkin vieraanvaraisempia.
Hotellille päästyäni olin väsynyt, todella väsynyt. Edellisen kerran olin kävellyt yli kilometrin verran Intiassa. Minä olin kirjaimellisesti pyörämatkalla ja kuljin kaupungeissakin aina pyörällä.

Esfahanin sanottiin aikoinaan olleen puoli maailmaa ja se onkin kaunis, moderni ja siisti kaupunki, mutta en ihastunut siihen antiikkisen ja yksinkertaisen Yazdin veroisesti. Kaupungissa oli paljon autoja ja lomalaisia, eikä kaupungista kokonaisuutena huokunut tunnelmaa. Nähtävyydet olivat museoita ja kaikki muu oli mahdollisimman halvalla rakennettua modernia betonista rumuutta.

Kaunein muisto Esfahanista minulle jäi viimeisenä päivänä kadulla vierelleni pysähtyneestä nuoresta naisesta, joka heitti kätensä olkapäälleni, taivutti kasvonsa viereeni, hymyili, heitti minulle ylävitosen, poseerasi kaverinsa kännykkä kameralle kanssani ja lopulta jätti minut kadun kulmaan kuolaamaan hänen jatkettua matkaa seksikkäästi keinuen ja kerran taaksensa vielä vilkaisten ja minulle hymyillen. Iran ei ole maa, jossa miehet tunkevat naisensa mustien kaapujen vangiksi ja katumaalaukset julistavat kuolemaa Yhdysvalloille.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *