Pakistan – Quetta

Saavuin sankassa sumussa Pakistaniin. Lahoren esikaupunkialueet olivat yhtä ankeita kuin Intiassakin, mutta liikennettä oli selvästi vähemmän. Valitettavasti myöhemmin minulle selvisi että kyseessä oli kansallinen lomapäivä. Lomien rauettua, räjähti kaupungin kadut kaasuihin ja meluun. Lahoren vanhakaupunki ei ollut aivan yhtä ruuhkainen kuin vastaava Delhissä, mutta paljon saasteisempi. Delhissä riksat huristelevat kaasulla, mutta Lahoressa niiden matka taittuu bensiinillä, useimmiten kaksitahtisesti. Ilmoilla leijui harmaan sininen pakokaasukerros. Lahoren ilma oli niin huono ja liikenne vilkasta, että kuuden päivän vierailun aikana en pyöräillyt kuin kerran. Saattaa olla, että Lahoressa pyöräilystä koituu enemmän terveyshaittoja kuin pyöräilyn tarjoamia terveysetuja. Pahimpaan ruuhka-aikaan lähes kaikki katujen ihmiset yskivät ja siristelivät silmiään.


Lahoressa vietin pitkästä aikaa rentoa hostellielämää. Vanhan toimittajan ylläpitämä pikkuruinen hostelli imee lähes kaikki kaupungissa vierailevat reppureissaajat. Pyöräilijöitä hostellissa on ollut parhaimmillaan 13 samaan aikaan ja minun viereiseen petiinkin oli eksynyt yksi, 29-vuotias japanilainen Sato, joka oli pyörämatkannut 70 000 km ja lähes viisi vuotta. Hän oli menossa kotiin päin ja paluusuunnitelmissa oli mennä naimisiin tytön kanssa, jonka hän oli tavannut matkalla ja joka jopa pyöräili 8500 km hänen kanssaan Afrikassa. Hyvää loppumatkaa ja railakkaat hääjuhlaonnittelut suuremmoiselle Satolle!

Lahoressa sain pitkään jatkuneen Intian-ripulin taltutettua antibiooteilla ja vietin kaupungissa kuusi päivää. Lahoresta ulos pyöräily oli kuin mistä tahansa kehitysmaan suurkaupungista poistuminen. Kapea kaksikaistainen tie oli ruuhkainen ensimmäiset 16 km ja pyöräily ei ollut nautinnollista ilman happinaamaria, korvatulppia ja silmälappuvideoita.

Päivän päätteeksi saavuin Pattokiin, jonka vihannesmarkkinoilla koin yllätyksen, kun myyjä tarjosi ostokseni ilmaiseksi. Mutkien kautta päädyin 24 tuntia auki olevan huoltoaseman ravintolan kulmaan nukkumaan. Vaikeaa nukkumisesta tekivät jatkuvasti 20 metrin päästä lähtevät ja saapuvat rekat, sekä ravintolassa ruokailevat miehet jotka tuijottivat jokaista liikettäni ja laukuistani vetämiäni tavaroita. Ajoittain he tulivat viereeni syömään, juttelemaan ja utelemaan. Yritin olla huoltoaseman nurkassa kuin kotonani, enkä piitannut nauruista ja tutkivista katseista, mutta siitä huolimatta yö oli rauhaton, eikä siitä maksettu hinta, hukatut 300 dollaria lainkaan muistoa kaunistaneet.

Aamulla muutaman kilometrin pyöräilyn jälkeen vastaani porhalsi mies moottoripyörällä, jonka tapasin Pattokissa edellisenä iltana. Mies halusi minun vierailevan hänen kotikylässään. Pieni tie mutkitteli halki vehnä-, sinappi- ja sokeriruokopeltojen aina pienen savitaloista rakennetun kylän ytimeen asti. Miehen perheen koti oli samalla kylän ainut sairaala. Sänkyjen lisäksi sairaalassa ei ollut kuin yksi pihalla seissyt nesteentiputusteline ja keuhkojenkuulostelulaite. Perhe oli kuitenkin yläluokkainen ja heillä oli palvelijakin. Apea nainen keitti minulle teetä ja valmisti aamupalaksi leipää ja kananmunia. Aamu oli lämmin ja rauhallinen syödessäni appelsiineja talon pölyisellä sisäpihalla.

Ympäröivillä pelloilla ihmiset uurastivat reippaasti ja kaikki ottivat minut vastaan lämpimästi. Pelloilla leikkivien lasten määrä lomapäivänä oli runsas, eikä ihme sillä Pakistanin väkiluku on noussut itsenäistymisvuoden 1947 32 miljoonasta nykyiseen 165 miljoonaan. Krikettiä kadulla pelanneet, aasilla leikkineet ja pahojaan tehneet lapset olivat selvästikin hyvin köyhiä, mutta heillä oli ympärillään idyllinen luonto ja autoilta vapaa ympäristö, joka ylläpitää eloisuutta toisin kuin suurkaupunkien ehkäpä rikkaammat, mutta stressaavammat olosuhteet.

Isäntäni kavereineen kutsui minut jäämään kylään muutamaksi päiväksi, mutta matkamiehen tie on pitkä ja kiireinen ja palasin muutaman tunnin vierailun jälkeen takaisin tienpäälle. Paikka olisi ollut todellinen maaseudun paratiisi. Ja minne minulla oli kiire, ei kerta kaikkiaan mihinkään.

Jäähyväisten jälkeen jatkoin matkaa aurinkoisessa sitruspuiden, taatelipalmujen ja vihreiden vehnäpeltojen muokkaamassa vehreässä maisemassa, joka sai mieleni virkeäksi, sillä olinhan jo Nepalin rajalta asti taittanut matkaa pääasiassa harmaiden kaupunkien ja epämääräisten teollisuusalueiden halki. Tienvarrelta sateli jatkuvasti kutsuja tulla syömään ja juomaan teetä.

Mian Channu kaupungissa minua odotti ilmainen majoitus ja ruoka hotellissa, josta Sato antoi minulle vinkin. Sitä hotellia en koskaan löytänyt, mutta kadunmiehet ohjasivat minut ravintolaan jonka lihava isäntä otti minut lämpimästi vastaan ja tarjosi ravintolassaan minulle ruuat ja paikan jossa viettää yö. Rikas mies tahtoi matkustaa Skandinaviaan. Tullessani kylään hänen tietokoneellaan oli auki Färsaarteen ja Ahvenanmaan nettisivut ja sähköpostissa oli auki Ahvenanmaan turistitoimistosta saatu viisumeja koskeva viesti. Pakistanilaisen on kuitenkin vaikea saada viisumia Eurooppaan ja aiempina vuosina hän oli aina saanut kieltävän vastauksen. Lupasin soittaa Suomen suurlähetystöön Islamabadiin selvittääkseni vaatimuksia. Soitin hänen työpöydällään olleeseen numeroon ja tovin selvitettyäni asiaa, tajusin etteipä se minun Iranin viisumin saaminen taida kovin hankala juttu ollakaan.

Illalla isäntä joi kavereidensa kanssa viskiä ja vodkaa. Miehet kaatoivat laseihinsa ilojuomaa samanlaisella jännityksellä ja salaperäisyydellä kuin 13-vuotiaat teinipojat lukevat varastettua pornolehteä metsän kätköissä. He eivät olleet millään ymmärtää, että minä en kaipaa alkoholia ja minulle se ei ole kielletty hedelmä. Pakistanissa alkoholin myyminen ja juominen on kiellettyä, se on islamin laki.

Seuraavan ajopäivän kohokohta yhä kaunistuneen maaseudun lisäksi oli tekemäni paljastus. Kuten niin usein, mies hidasti moottoripyöränsä vauhtia jäädäkseen vierelleni kysymään tutut peruskysymykset. Niiden jälkeen hän näki Discovery Channel t-paitani ja käänsi keskustelu TV-ohjelmiin.
”Oletko Discoverin Channelin toimittaja”
”En ole”, vastasin
“Katsotko painia”, hän kysyi
“Olen katsonut vain todellista painia, en ammattilaispainia jota te täällä Pakistanissa katsotte”, vastasin.
“Mitä, eikö WWE-paini ole muka todellista?”
“Painijat ovat kyllä maailmanluokan urheilijoita, mutta tulokset on sovittu kylläkin jo etukäteen”, totesin diplomaattisesti.
“Voi vittu, olen katsonut painia 15 vuotta ja sinä sanot koko touhun olevan kusetusta”, tokaisi poika.
“Kyllä kyllä, viihteellistä kusetusta koko homma”
“Olen kyllä väitellyt asiasta kaverieni kanssa, mutta en voinut uskoa kaiken olevan vain showta”
“Miksi amerikkalaiset sitten tekevät sellaista roskaa”
“Amerikkalaisethan rakastavat kaikkea roskaa”, vastasin.
“Kiitos paljon”, lopetti mies ja kaasutti kauas pois.

Joko mies oli painijoiden veroinen näyttelijä ja hän kusetti minua, tai sitten sain todistuksen sitä, että painia kiihkeästi Aasiassa seuraavat miesjoukot todellakin luulevat sen olevan todellista kilpailua ja painivat saman todellisuuskysymyksen kanssa kuin minä kuusivuotiaana. Ainakin minulla oli hyvin hauskaa koko loppupäivän kun sain järkytettyä hyväuskoista nuortamiestä.

Vietin Multanissa kolme päivää paikallisen ylempi keskiluokkaisen perheen kanssa, jonka uudessa hulppeassa talossa minua hemmoteltiin omalla huoneella ja runsailla ruuilla. Multanista lähtöä edeltävä yönä satoi vettä. En ollut pyöräillyt vesisateessa neljään kuukauteen ja silläkin kertaa sade loppui juuri pyörän päälle hypättyäni. Poudalla pölyisen kaupungin kadut lilluivat nyt mudassa. Koin oloni epämiellyttäväksi kadulla jossa myytiin viereisissä putiikeissa teurastettujen lehmien nahkoja. Epämukavuuden aiheutti ajatus siitä, että selkääni ja rinnuksilleni lentävät mutapisarat saattavat sisältää parin metrin päässä teurastettujen lehmien jätteitä. Kaipasin lokareita pyörääni.

Multanista ulospyöräily ei ollut hidasta ainoastaan mudan takia. Pakistanin poliisit tekevät kaikkensa, jotta minä tuntisin oloni hyväksi ja turvalliseksi heidän turvaamassa maassaan. Kysyessäni suuntaa liikenneympyrän liikennepoliisilta, alkoi hän tarjoilla ruokaa ja juomaa, kyseli kuinka voin Pakistanissa ja esitteli minut kollegoilleen. He varmasti olisivat naittaneet tyttärensäkin minulle jos olisin tajunnut pyytänyt.

Illansuussa pyöräilin antiikkisia sivilisaatioita loistoon nostaneen Hindusjoen yli. Joen toisella puolen poliisisetä pysäytti minut ja sanoi: “Sinä et mene DG Khaniin, se on liian vaarallista.” Minun oli käännyttävä takaisin, mutta aurinko oli jo vaipumassa horisonttiin. Pian löysin majapaikan pikkukylän apteekista, jonka hyllyjen lääkevalikoimalla vieraanvarainen Tohtori Zahid ei juuri enempää potilaitaan pysty lääkitsemään kuin minä meikkilaukullani. Tohtorilta kuulin, että DG Khanin juna-asemalla oli rähähtänyt pommi kaksi viikkoa sitten ja Balochistanin ylängön halki kulkevalla vuoritiellä ei vallitse Pakistanin laki vaan vanhat heimolait, jossa yksi mies päättää kuka elää ja kuka ei. Vuorille hinkuni oli suunnaton, mutta poliisien edessä minun oli taivuttava kiertämään vuoret etelästä ja täten pyöräilemään 500 lisäkilometriä.

Aikaisin aamulla tohtori kolkutti apteekin ovea vinhalla vimmalla ja nousin silmät ristissä apteekin hyllyjen takaa aamiaiselle. Lähdin urakoimaan 500 km lisälenkkiä pikkutiellä, jonka sitruspuiden, taatelipalmujen, vihreiden vehnäpeltojen, kevätkukkasten ja vaaleanruskeiden mutatalojen muovaama ajaton maisema sekä tien reunassa tallustelevat kameli-, aasi- ja hevosvankkurit olivat saada minut siirtymään sata vuotta ajassa taaksepäin. Aikakoneeni tiukasti 2000-luvulla kuitenkin piti kapean pientareettoman tien järjetön liikenne. Bussi- ja rekkakuskien toiminta värikkäiden romujensa ohjaimissa edusti kaikkea sitä mikä Suomessa julistettaisiin edesvastuuttomuudeksi ja typeryydeksi. Kulttuurierot ovat maailmalla joskus niin suuret, ettei aina ole helppoa ymmärtää ihmisten olevan pohjimmaltaan samanlaisia ja näkyvät erot on selitettävissä vain kulttuurin ja historian muovaamina tuotteina. Suomalaisesta turvallisuuskulttuurista kotoisin olevana on vaikea ymmärtää kattoja myöten täynnä olevia kori kenossa kuoppaisilla teillä ylinopeutta ajavia koulubusseja ja rekkoja jotka ajavat tiheästi asuttujen kaupunkien halki kaasu ja torvi pohjassa, jotka väistämättä aiheuttanevat tuhansien ihmisten kuoleman vuosittain.

Liikenne tällä kapealla maaseudun tiellä oli niin vaarallista, että ilman hereillä oloa olisin kuollut 26 kertaa. Bussit ja rekat lähtivät surutta ohitukseen vaikka näkivät minun tulevan vastaan ja ajaessani kohti vastaantulevaa rekkaa viime hetkeen asti, eivät kuskit hidastaneet vauhtiansa lainkaan ja minun oli käännettävä pyöräni tieltä ulos. Pakistanin teillä henkeni oli täysin omissa käsissäni. Olisi hienoa jos Pakistanissa käytettäisiin rekkojen ja bussien koristeluun käytettävä aika ja raha kuskien liikennekoulutukseen.

Selvisin tieltä hengissä Alipurin kaupunkiin, jonka markkinoilla sain taas maistaa pakistanilaista vieraanvaraisuutta kasvismyyjän tarjottua ostokseni ilmaiseksi. Viiden joen risteyksen sillalla poliisimies kutsui minut vieraakseen. Syrjäisessä postissaan naisen puutteessa olevat poliisit eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan ja uteliaisuudessaan tutkisivat tavaroitani, tuijottivat ja kyselivät jatkuvasti. Suurin pettymys heille oli se ettei kämmentietokoneestani löytynyt pornoa. Sekin yllätti heidät, etten ollut innokas juomaan alkoholia. Hassua on se kun poliisit halajavat pornoa ja juovat viinaa maassa, jossa heidän pitäisi valvoa ettei kukaan Pakistanin kansalaisista teen niin.

Koko aamupäivän polveni tärisivät pelosta niin, että lukkopolkimeni irtoilivat yhtenään. Pelkoni oli niin suuri, että myönnän nahkasatulani vettyneen virtsarakkoni löystyttyä pelosta. Pelkoni aiheutti teiden varsilla haahuilevat haamut.

Illalla luettuani Islamin käsikirjasta lukua “naisen asema islamissa”, tajusin kaduilla haahuilleiden haamujen olleenkin afganistanilais-tyyliseen burgaan pukeutuneita naisia. Kirjan rivien välistä löytämäni ahaa elämyksen jälkeen keuhkoni tyhjentyivät paineesta, polveni palautuivat suoriksi ja kämmeneni kuivuivat hiestä. Valitettavasti nahkasatulani jo oli piloilla ja pyöräilyhousujeni vaipat eivät ehtineet kuivua seuraavan päivään mennessä.

Joissakin kylissä osa naisista tosiaankin pukeutui kokonaan peittäviin burgiin, jossa vain silmien kohdalla on pitsinyplätty “ikkuna” eteenpäin näkemisen sujuvoittamiseksi. Burgan kaltaista kokonaan peittävää asua ei Islam suinkaan vaadi, vaan on ääritapaus pukeutumisessa, joka juontuu paremminkin heimoperinteistä kuin Islamin vaatimuksista. Suurin osa Pakistanin maaseudun naisistakin pukeutuukin vain päänpeittävään huntuun. Vain joissakin kylissä enemmistö naisista pukeutuu lähes kokonaan peittävään kasvot tai silmät paljaiksi jättävään mustaan huntuun.

Burgaan ja mustiin lähes täysin peittäviin huntuihin pukeutuvat naiset eivät kadunvarsilla haamuja elollisemmilta näytä ja he ovat mentaalisestikin suljetun etäisiä, sillä heidän valokuvaaminen oli vaikeaa ja lähes aina olen sain osakseni päänpyörityksen ja poispäin kääntymisen kysyttyäni saanko valokuvata. Yrittänyttä ei laiteta.

Pakistanissa olen pyöräillyt miehisessä maailmassa ja arvioisin noin 80 % kadunihmisistä olevan miehiä. En muista puhuneeni naisen kanssa tienpäällä. Naisia ei juuri näy edes myyjinä markkinoilla.

Islamin lakien puitteissa naisilla on kyllä periaatteessa tasavertainen asema ja heillä on oikeus äänestää, olla ehdokkaana vaaleissa, omistaa omaisuutta ja ovat vapaita tekemään omat valintansa kansalaisina. Käytännössä naiset ovat kuitenkin toisen luokan kansalaisia ja poika on perheessä suositummassa asemassa. Vuonna 2002 kaksinkertainen määrä poikia aloitti peruskoulun ja yliopistoissakin naisia on vain 29 prosenttia opiskelijoista, joten ei olekaan ihme, että ainoastaan kolmannes Pakistanin naisista on lukutaitoisia, kun kaksi kolmesta miehestä osaa lukea.

Monet tytöt naitetaan yhä naapurikylän karvaiselle miehenalulle niinkin nuorena kuin 13-vuotiaana. Usein tyttö ei ole koskaan nähnyt tulevaa puolisoaan. Avioliittoon astuva nainen saa suurella todennäköisyydellä toimittaa – ainakin silloin tällöin – nyrkkeilysäkin virkaa. Human Rights Watch instituutti arvioi kotiväkivallan asteen Pakistanissa niinkin suureksi kuin 90%.

Naisen huonoa asemaa ei voi perustella ainoastaan koraanin sanoman syyksi, vaikka se toki miehen perheen pääksi asettaakin ja naisen lyömisen hänen kurittomuudessaan sallii. Kuitenkin alueilla joilla naisen asema on erityisen huono – kuten Afganistanin ja Pakistanin heimoalueilla – on huonon aseman takana koraanin sijaan vanhat heimoperinteet, vaikka he itse vetoavatkin koraanin sanomaan.

Hämmentävää on se, että minulle yltiöystävällisiä ja vieraanvaraisia ovat kenties samat miehet, jotka hakkaavat kotona vaimojaan. Vaikka alueella on perinteitä majoittaa Eurooppa-Aasia välin matkaajia ja Islamissa korostetaan sosiaalista vastuuta, en voi olla ajattelematta että tienvarsien miesten ylenpalttinen sosiaalisuus kumpuaa ainakin osittain samasta turhautuneisuudesta kuin kotiväkivalta. Aikaa tappavat ja teetä tienvarsien teehuoneissa litkivät miehet heräävät minun ohi huristaessani eloon kuin ylä-asteen historiantunnin nukahtamaisillaan olevat takapulpetinpojat, kun opetusta saapuu jatkamaan uhkea minihameinen nuori kaunotar. Korostan etten toki aina, mutta hyvinkin usein tunnen miehien pysäyttävän minut tienvarrella vain viihdyttääkseni heidän päiväänsä. Ihan hyvä tosin niinkin.

Toisen pienen särön pakistanilaisten vieraanvaraisuuteen luo miesten alituinen Pakistanin vieraanvaraisuuden, ystävällisyyden ja veljeyden sanallinen korostaminen. He myös kysyvät poikkeuksellisen usein mitä mieltä olen pakistanilaisista, etenkin verrattuna muihin kansoihin. Vieraanvaraisuuden todelliset ammattilaiset keskittyvät vieraansa tarpeiden aistimiseen, heidän ei tarvitse kehuskella ja kysellä.

Haamujen haurastuttamana saavuin historialliseen Uch Sharifin pikkukaupunkiin johtavalle tielle, joka oli aivan yhtä särmitön, likainen ja vilkas kuin minkä tahansa pikkukaupungin pajojen ja kauppojen teollisuusraitti. Löydettyäni tieni vanhan kaupungin sydämeen, pyörähti pyöräni aikakello polkemaan takaisin 1400-luvulle. Savitalojen välissä mutkitellut katu kannusti kruisailuun ja unohtamaan vielä edessä olevan pitkän pyöräilypäivän. Uchin kaduilla pyöräillessä tunnelma oli kuin suuren aavikon historiallisessa keidaskaupungissa, jollainen Uch toki ilman aavikkoa onkin. Kulttuurielämyksen kruunasi Bibi Jawindin mausoleumi kukkulan laella, josta avautui vehreä näkymä yli tasangon savisten maatalojen ja majesteettisten taatelipalmujen. Sinivalkoinen, puoliksi tuhoutuneenakin aistikas arkkitehtuurin helmi sulautui saman väristä poutataivasta kohden harmonisella yhdenmukaisuudella.

Minussa on kuitenkin enemmän tyhmän pyöräilijän verta kuin sivistyneen kulttuuriharrastajan kaihoa ja moisten kivikasojen pällistely sai väistyä tärkeämpien asioiden edestä. Palasin pyörän päälle kampia kiertämään. Jo kahden kilometrin pyöräilyn jälkeen jalkani veltostuivat ja katumuksen pala nousi kurkkuun. Minun olisi pitänyt viettää pidempi aika tässä ajattomassa, mutta väistämättä katoamassa olevassa kylässä. Ja mihin minulla oli kiire, ei kerta kaikkiaan mihinkään.

Kiersin kampia uutterasta koko päivän ja jalkani johtivat minut liian pitkälle, niin pitkälle, että poliisi käännytti minut Hindusvirran kupeessa jälleen takaisin päin. Myöhemmin kuulin syyksi sen,että Hindus-joen toissapuolen viidakossa saattavat viekkaat varkaat vaania vaaleaa veivaajaa.

Maaseudun tietä hallitsi upea auringonlaskun valo, joka sai työntouhussa olevat ihmiset niin iloisiksi että pysähdyin höpöttämään heille ja valokuvaamaan heitä useita kertoja. Muutaman metrin mittaista seinämaalausta kaverinsa kanssa tehnyt nuorimies tuli juttelemaan kanssani hyvällä englannilla. Hän pyysi minut vieraakseen. Kurvasimme hänen maatalolleen kanamarkkinoiden kautta, josta sai todistetusti tuoretta lihaa myyjän pilkottua elävän kanan muovipussiimme.

Yasir oli ammattimaalaaja ja tuona päivänä hän oli maalannut sata noin kolmen metrin levyistä festivaalimainosta eri puolille kaupungin talojen seiniä. Yhteen maalaukseen kuluu aikaa vain viisi minuuttia. Pientä polkua ja kastelukanavien reunoja myöten taiteilimme tiemme Yasirin ja hänen vaimonsa Adeelan vaatimattomaan maalaistaloon. Adeela oli ällikällä lyöty hänen kuultuaan talon takaa kävelevän aviomiehensä puhuvan englantia seuralaisensa kanssa, sillä eihän heidän lisäkseen kylässä kukaan puhu englantia. Minä olin ensimmäinen siinä kylässä vieraillut valkoinen mies.

Yasir on korkeasti koulutettu mies ja on opiskellut 12 vuotta Pakistanin suurimmassa kaupungissa Karachissa. He eivät vaimonsa kanssa kuitenkaan pidä suurkaupunkien melusta, liikenteestä, saasteista ja kiireestä ja ovat siten valinneet rauhaisamman elämäntavan maaseudulla viljellen mangoja, taateleita ja vihanneksia.

Söimme illallisen avotulen äärellä talon pihalla. Jylhät taatelipalmut tummenivat silhuetiksi vasten täydenkuun valaisemaa taivasta ja tulen varjo välkehti maataloa ympäröivillä aidoilla. Nuorenparin huostassa oli niin rauhalliset oltavat, että olisin viihtynyt heidän luonaan pidempäänkin, elleivät hyvävoimaiset jalkani olisivat hinkuneet aamulla takaisin tienpäälle. Jos koskaan palaan alueelle, lupasin piipahtaa kylässä suuren herkkuni mangon satokautena. Illalla sovimme kilpailusta maalaako Yasir enemmän festivaalimainoksia seuraavana päivänä kuin minä pyöräilen kilometrejä.

Saapuessani Sadiqabadiin olin kahden viikon aikana yöpynyt vain yhden yön hotellissa, enkä telttaillut kertaakaan. Olin nukkunut perheiden parissa, apteekissa, ravintoloissa, poliisiasemilla ja maalaistalossa. Sadiqabadissa oli aika omalle rauhalle. Euron maksaneen hotellin sängylle oli vapauttavaa romahtaa, kun illalla ei ollut odotettavissa yhtään sosiaali-illallista.

Vieraanvaraisuus ihanuudessaankin on myös kuluttavaa, koska omaa rentoutumisaikaa ei toisten vieraana ollessa juuri ole, vaan on oltava valmis keskustelemaan monien parhaiden kavereiden ja sukulaisten kanssa koko illan. Oman ajan puutteen vuoksi kirjoitukseni oli aloittamatta, pyörä huoltamatta ja vaatteet pesemättä, joten päätin pitää Sadiqabadissa lepopäivän. Unetkin olivat jäänet kovin vähälle pitkäksi venyneiden sosiaali-illallisten ja aikaisten aamuherätysten vuoksi. Ihmisille on juhla-ilta minun ollessa vieraana ja illat venyvät siten pitkiksi. Aamulla ihmiset heräävät totutusti kuitenkin samaan varhaiseen aikaan. Pyöräilin kuin huippu-urheilija, ilman huippu-urheilijan tarvitsemaa lepoa.

Illalla Adeela lähetti tekstiviestin että myöhästyneen työpäivänaloituksen johdosta Yasir ehti maalata vain 77 festivaalimainosta. Minä ajoin vain 72 kilometriä, joten takkiin tuli siinäkin kilpailussa.

Saavuttuani Ghotkiin, tarjosi paikallinen bisnesmies majoitusta minulle. Menimme pyöräkorjaamoon hoitamaan päivän viimeiset bisnekset. Pyöräkauppaan ja sen ympärille kerääntyi ennätysjoukko minusta kiinnostuneita ihmisiä. Lopulta minun oli poistuttava kaupasta, koska mekaanikolla ei ollut tilaa työskennellä monikymmenpäisen fanijoukkoni keskellä. Fanijoukko seurasi minua miehen talolle asti ja sulkeuduttuani sisään, lapset kurkkivat vielä pitkään kynnyksen ja oven välisestä muutaman sentin raosta. Isäntäni olivat ylenpalttisen vieraanvaraisia, enkä saanut kaataa vettä lasiini itse ja aloittaessani venyttelemään, eivät he sallineet vieraalleen moista ponnistusta, vaan komensivat hierojan hellimään jalkojani. Kotona olen sosiaalituilla elävä vätys. Kyllä kannatti matkata Pakistaniin, olin kuningas.

Illalla kuulin isältäni puhelimessa, että 300 km päässä olevassa Quettan oikeussalissa on tehty verinen terrori-isku. Arvelin terrori-iskusta koituvan hankaluuksia myös minulle, sillä olivathan poliisit olleet varovaisia päästämään minua pienemmille teille ilman iskuakin.

Seuraavana aamuna Jacobabadissa hotellin vastaanottovirkailija pyysi minua odottamaan kymmenen minuuttia poliisien saapumista. Pommi-iskun vuoksi poliisit eivät sallineet minun ajaa Quettaan yksin. Seuraavat 70 km minä istuin kuuden eri poliisiauton kyydissä. Aution hiekka-aavikon poliisiasemalla varikkokäynti eli pyörän uuteen autoon nosto venyi hieman pitkäksi ja sanoin: “En jaksa odottaa enää, lähden pyöräilemään”.

Siitä eteenpäin aseistetut poliisit turvasivat matkaani ajamalla kymmenen metrin päässä takanani. Balochistan kattaa lähes puolet Pakistanin pinta-alasta, mutta siellä asuu vain vajaat 7 miljoonaa ihmistä. Ei olekaan ihme, että Balochistanin toiseksi suurin kaupunki Sibi oli vain pienehkö savitalokeskittymä karulla aavikolla ja katukuva aaseineen, hevosineen ja kameleineen oli kuin keskiajalta.

Poliisilaitoksen päällikkö kirjoitti tietoni ylös. Toimistossa vieressäni istui silmien valumisesta kärsivä lähes sokeutunut vanhamies. Hän nyyhkytti. Kuulin takaani pamauksen ja kääntyessäni ympäri kuulin toisen pamauksen. Pian näin poliisin iskevän avokämmenellä teinipoikaa päähän. Poliisin kovat iskut saivat pelokkaan pojan itkemään ja käpertymään seinän viereen istumaan. En tiedä mitä rikoksia he ratkaisivat lyömällä ja miksi vanha mies itki. Nukuin poliisiasemalla, mutta luottamuspulan vuoksi pistin tärkeimmät dokumenttini ja rahani vyölaukkuuni ja otin arvokkaimmat tavarani sänkyyn. En voinut luottaa teinipoikaa hakkaaviin ja päälle nauraviin poliiseihin.

Aamulla minua odotti 160 km päivä ja pitkästä aikaa vuorinousu aina 1800 metriin asti. Pyöräilin todella vahvasti 100 km halki puuttoman ja sumuisen aavikon, kunnes koko päivän pyöräilyn lopettaa käskeneet poliisit vihaisesti pyysivät viimeisen kerran minua nostamaan pyöräni lava-auton kyytiin. He eivät enää jaksaneet körötellä perässäni 13 km/h keskinopeutta.

Quettan lähialueilla pyöräilin kymmenen päivää etsien Osama Bin Ladenia ja muita Al Gaedan terroristeja, mutta kuten arvata saattaa, osoittautuivat CIA:n vakoilutiedot vääriksi enkä löytänyt Bin Ladenia ja kumppaneita alueelta, joten minä jouduin unohtamaan kauan haaveilemani löytöpalkkiomiljoonat ja Pakistanin jälkeiset viiden tähden hotelliyöt. Oli pakko löytää toinen keino rahoittaa matkani loppuosa.

Lähtöä edeltävän päivän aamuna olin vakuuttunut, että jatkan Balochistanin aavikonkin halki pyörällä. Iltapäivällä Quettan isäntäni Farooq kuitenkin sanoi, että on parempi mennä bussilla kuin pyörällä. Siihen asti Farooq oli ainoa, joka oli kannustanut minua pyöräilemään, mutta hän oli keskustellut edellisiltana turvallisuusviranomaisystävänsä kanssa ja hän ei hyväksynyt pyöräilyä lainkaan. Hän oli kauhistunut siitäkin, että olin pyöräillyt Quettaa ympäröivillä vuorilla ja lähiöissä, sillä arvellaanhan Al Qaedan ja Talebanien todellakin pitävän Quettaa huoltokeskuksenaan.

Kaksi kuukautta sitten japanilainen Sato sai ajaa 600 kilometrin aavikon halki yksin ilman ongelmia. Muun muassa Quettan ja Kandaharin pommi-iskut ovat kuitenkin kiristäneet ilmapiiriä alueella ja minun ei annettaisi pyöräillä yksin Balochistanissa, vaan kulkisin poliisisaattueessa jossa en tietäisi saanko pyöräillä vai en, kuten Quettaan saapuessani opin.

Farooqin viestien jälkeen jouduin aloittamaan jaakopinpainin uudelleen. Pyöräileminen loppupäätöksenä oli paljon helpommin hyväksyttävissä. Olin motivoitunut 150-200 km päiviin ja jalkani tuntuivat todella puhdikkailta Quettaan ylämäissä. Uhkuin pyöräilyintoa. Australiassa opin myös nauttimaan aavikon avaruudesta ja haastavuudesta, enkä olisi halunnut jättää väliin kokemusta Balochistanin aavikostakaan. Pääni oli sekaisin Farooqin sanoman jälkeen ja kaivoin esiin luotettavimman ystäväni, kolikon. Kolikko kierähti kruunalle, eli bussimatkalle. En tee päätöksiä järjellä, vaan fiiliksien mukaan, tällä kertaa fiilikset olivat sekavat ja minun piti luottaa kolikkoon. Lähdin kohti Irania autokyydillä.

Pyöräilin Pakistanissa 1400 km alueilla, jotka eivät etukäteen ajatellen olleet tiheän asutuksen vuoksi parhaimpia pyöräilyyn. Äärimmäisen vieraanvaraiset ihmiset ja idyllinen maaseutu Punjabin osavaltiossa tekivät pyöräilystä kuitenkin nautinnollista. Pohjois-Pakistanissa on maailman korkeimmat vuoret ja paljon pikkuteitä ja jos koskaan palaan pyörällä Aasiaan, ollee listan kärkipäässä Pohjois-Pakistanin pienet tiet, joilla en tällä kertaa voinut pyöräillä turvallisuustilanteen ja lumen vuoksi poikki olevien teiden vuoksi.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *