Turkki: itä – Tatvan

Miljoonat turkkilaiset, iranilaiset, irakilaiset ja syyrialaiset haluaisivat etten olisi koskaan ylittänyt Iran-Turkki rajaa Seron raja-asemalla. He haluaisivat sen kuuluvan yhtenäiseen Kurdistaniin, kurdien maahan. Kurdit määrittelevät itsensä maailman suurimmaksi kansaksi, jolla ei ole omaa valtiota, saati edes itsehallintoa. Vain Irakin kurdit ovat saaneet kansainvälisen tunnustuksen ja näyttää vahvasti siltä että he saavat vahvan itsehallinnon Irakin sisällä. Kurdistan on epämääräisesti määritelty kulttuuripiiri neljän valtion alueella. Alueen kooksi on määritelty kaikkea väliltä 170 000 – 270 000 km2.

Iranin puolella passiini lyötiin lähtöleima. Turkin puolella passiini lyötiin tuloleima. Yhtään lomaketta en täyttänyt, eivätkä rahanvaihtajat päässeet huijaamaan minua. Turkin rajan ylitettyäni tummat pilvet verhosivat kolkon valkoisten rakennusten ympäröimän raja-aseman. Puin lisää vaatteita tyhjässä bussien tarkastusasemassa. Kylmä tuuli puhalsi läpi avonaisen betonihallin. Syödessäni leivänkannikkaa hallin korvanipukoita nipistävässä viileydessä, mieleni ei voinut olla palaamatta kahteen aikaisempaan Turkkiin saapumiskertaani, jolloin kuuden asteen lämmön, sateen, vastatuulen ja lumisen vuorinousun sijaan minut vastaanotti välimeren lämpimät aallot.

Tulevana 2000 metrissä telttailtuna sateisena yönä, jona joki tulvi makuualustalleni saakka, en haaveillut että seuraavana päivänä ohitseni pyöräilevä rintava, reitevä ja persevä pyörämatkaajatyttö pyytä minua liittymään hänen matkaseuraansa. Haaveilin Kathmandun postista kotiin lähteneistä makuupussista ja pitkistä kalsareista.

Kaupungin laidalla lammaspaimenet kävelivät laiskasti lammaskatraansa perässä. Tienvarret olivat vähäisestä liikenteestä huolimatta roskien peitossa. Autoilijat tööttäsivät kohdallani. Talot olivat puolilleen rakennettuja. Kaupunkia reunusti savitiilitalojen köyhä lähiö. Roskat dumpattiin suoraan kaupungin halkaisevaan jokeen. Kaupungin pääkadun mukulakivet olivat mullin mallin. Lapsijoukko tuli kauppaamaan minulle tupakkaa. Pääkadulla istui vihannesmyyjiä, kengänkiillottajia ja toimettomia miehiä. Kukaan ei puhunut englantia. Ihmisillä oli aikaa jäädä tuijottamaan minua. Olin saapunut ensimmäiseen kaupunkiin maassa, jonka Turkin pääministeri sanoo olevan EU-kelpoinen vuoteen 2014 mennessä. Euroopasta katsoen Turkin kaukaisimmassa kolkassa Yüksekovassa monille EU:hun liittymistä polttavampi päänvaiva on se miten saada vatsa kylläiseksi seuraavana päivänä.

En ollut saanut illalla ottaa pyörääni hotellin sisälle ja tuttuun tapaan lapset olivat naputelleet ulos jääneen pyöränvaihdevipujani. Ketjut pomppien jätin Turkin ensimmäisen kaupungin Yüksekovan taakseni. Kahden sateisen päivän jälkeen koin pysäyttävän näyn kaupunkisilhuetin takana. Rappausta tippuvien ja ruostetta valuvien surullisten kerrostalo rupujen taustalla lähes neljään tuhanteen metriin kohoavat vuoret muodostivat tasaisen ylängön laidalla auringonpaisteessa talven kohmeuksia sulattelevan käärmemäisen musta-valkoisen vuorijonon. Päästyäni asumattoman ylängön laidalle, koin houkutuksen seurata mutkittelevan vuorijonon musta-valkoista kauneutta aina sen eteläiseen hamaan asti. Ylängön laidunmaa oli kuitenkin sateisten päivien ja lumihuippuisten vuorten sulavesien johdosta kovin vetinen ja tahmea, joten päätin pysyä pohjoista kohti suunnanneella tiellä.

Iranin vuorelta alas pyörimisessä vaurioituneet vaihteet eivät enää suostuneet yhteistyöhön ja pomppivat vaihteelta toiselle koko päivän. Raivostuttavaa. Poljin jokaisen lukuisista pitkistä mäistä ylös reippaalla revityksellä. Jokitasangot, kanjonit, vuorenhuiput ja laidunmaat jäivät taakseni vauhdikkaasti; siitäkin huolimatta olin huolissani, sillä jalkani tuntuivat tylsiltä. Tylsällä kirveellä saa kyllä hakattua puun pölkyiksi, mutta terävällä kirveellä homma hoituu juohevammin ja nautittavammin ja ilman että hartiat kipeytyvät. En ollut palautunut Iranin aavikon vastatuulista ja vuoristojen sateisista päivistä ja jyrkistä nousuista. Tehoharjoittelun aloittaminen ei sujunut suunnitelmien mukaan ja tajusin päivän tekevän vain lisähallaa.

Jo tempoa hidastaneena kohosin ylös vuorenrinnettä ja laskin minuutteja ehdinkö tietämättömän korkealle huipulle ennen pimeää, jotta ehtisin laskea telttailemaan alas lämpimään laaksoon. Pienimmät vaihteeni eivät enää toimineet ja suurimmillakin vaihteilla ketjut hyppivät jatkuvasti; eteneminen oli katkeraa kampeamista. 2600 metrissä koko päivän hyppineet ketjut katkesivat ja herra tekniikanihmelapsen sormet jäätyivät yhden asteen lämmössä ja kovassa tuulessa niin että ketjut tuli korjattua siten, että idioottikin tajusi kuinka idioottimaisesti idiootti ketjut korjasi.

Oli vain ajan kysymys, koska kampeni alkaisivat taas pyöriä taivaallisella keveydellä, jonka lyhyt autuus kuitenkin johtaisi toiseen kaatumiseen. En enää uskaltanut vaihtaa vaihteita ja jyhkin raskaimmalla takarattaalla ylös lumen reunustamaa tietä kuin hidastetussa filmissä. Ajattelin että on tämä taas melkoista koiranelämää kun joudun veivaamaan kiireessä ja henkihieverissä ylös tuulista vuorenrinnettä vain siksi että selviäisin seuraavasta telttayöstä, joka olisi laakson pohjalla viitisen astetta lämpimämpi.

Poks ja moks kuului vajaa kilometri ennen jo näkynyttä huippua. En jaksanut korjata ketjuja kohmeisilla sormillani ja talutin huipulle toivoen, että alamäki johtaisi laakson pohjalle asti ilman välimäkiä. Kysyin kuitenkin huipun suuresta talosta työkaluja ja talonmies neuvoi minua siirtämään pyöräni porstuan lämpöön. Kuten arvata saattaa, vietin seuraavan yön tässä armeijan syrjäisessä huoltopisteessä, eikä minua lainkaan harmittanut suihkutella lämpimässä kylpyhuoneessa ja katsoa sisältä käsin ulkona viiden asteen pakkasessa ja kylpyhuoneen ikkunasta kantautuneessa valossa könöttäviä metrinpaksuisia lumihankia.

Seuraavana päivänä oloni oli tyhmän tehokkaan päivän jälkeen raukea ja tyhjä, enkä ollut jaksaa nousta ylös kauniilta ja mukavalta eväspaikaltani jossa vietin aamun toista ruokataukoa. Raukeudessani olisin voinut ihailla ikuisesti upeita patoallasta reunustavia hiekkarantoja, juovikkaan pilvistä taivasta ja lumihuippuisia vuoria. Vointini oli lapsenomaisen kivuton, vapaa ja huoleton.

Turkkilaiset ovat kovia teenystäviä ja raukea kun oloni oli, pysähdyin muutaman kerran teehetkelle heidän kanssaan aurinkoisille vuorenrinteille. Viimeiseltä huipulta avautui näkymä Turkin suurimmalle järvelle ja sitä kaukalon lailla reunustaville vuorille. Edessä oli enää 15 km alamäki Vanin kaupunkiin. Siellä hostpitalityclubin kautta löytämäni isäntä tarjosi minulle hotellimajoituksen ja ravintolaillallisen huippuravintolassa. Maailmanmatkaajalle kaikki päivät tuovat tullessaan jotakin uutta ja raukeasta ja tyhjästä olosta huolimatta tämäkin päivä oli nautinnollisen muistettava.

Auttavainen ja lämminhenkinen – mutta niin tyhmä, että nuijatkin kutsuvat häntä tosinuijaksi – hotellipoika kantoi jälleen pyöräni alas neljännen kerroksen huoneestani. Hänellä oli tyylikkäästi huoliteltu takatukka, huonot hampaat ja niin hintelä keho, että kantourakka pisti hänet puuskuttamaan kovasti. Aina iloinen Zahir ei kuitenkaan puuskutuksesta pillastunut, vaan minun käteltyä kiitokseksi hänen aina likaista kättään, aukesi hänen kestohymynsä entistä lämpimämpään kukoistukseen. Hänen vilpitön olemus sai samanlaisen hymyn minunkin jäyhille kasvoilleni.

Tultuani takaisin ruokaostoksilta ja kaupunkikierrokselta Zahir loikkisi höyhensarjalaisnyrkkeilijän kepeydellä taas alas vastaanotosta, vain kantaakseen pyöräni takaisin neljänteen kerrokseen. Pyörän ylöskanto pisti hänet puuskuttamaan alas kantoa voimakkaammin. Aina iloinen Zahir ei kuitenkaan puuskutuksesta pillastunut, vaan minun käteltyä kiitokseksi hänen aina vain likaisempaa kättään, aukesi hänen kestohymynsä yhä lämpimämpään kukoistukseen. Zahir oli yksi sadoista uskomattomista ihmiskohtaamisista joita olen matkallani kokenut ja jotka ovat nyt vain haaleita muistoja menneestä. Sen vuoksi olisikin olennaista nauttia kaikkien ainutlaatuisten ihmisten kohtaamisesta siinä hetkessä, vailla torjuntaa, kiirettä ja murhetta.

Vanissa vietettyjen kolmen lepopäivän jälkeen jatkoin matkaa Turkin suurimman järven Vanin maisemissa. Paikalliset tosin kutsuvat 3750 neliökilometrin lätäkköä mereksi. Järven vesi on niin mineraalipitoista ja emäksistä, että vaatteet pestään siellä puhtaaksi ilman saippuaa. Rannikon maisemat olivat mukiinmenevät, reitti täysin tasainen ja päivä sateeton, mutta siitä huolimatta oloni tuntui edelleen tyhjältä. Kammet eivät pyörineet tutulla herkkyydellä, hyvänkään valokuvan ottaminen ei tuottanut mielihyvää ja kohdallani tööttäilevät rekat ärsyttivät. Odotin vain pyöräilypäivän loppua. Neljä edellistäkin päivää oloni oli ollut tyhjä ja vaisu ja kun piti tehdä jotain, olin enemmänkin rauhaton kuin keskittynyt. Väsymys, vaisuus, tyhjyys ja rauhattomuus olivat löytäneet tieni kehooni, eikä ihme sillä pyöräily mäkisessä Iranissa oli ollut todella vaativaa.

Makasin Akdamar saaren edustan leirintäalueen ravintolan nurkassa. Ilman täytti raukean melankolinen kansanmusiikki. Tunnelma oli kuin ennen vilkkaassa Suomen maaseudun tanssiravintolassa, joka on muuttoliikkeen myötä näivettymässä kuoliaaksi, mutta jonka omistaja jaksaa vielä haaveilla asiakkaiden perään: “Kumpa edes yksi turistibussi pysähtyisi tänään lounaalle.”

Ravintolan lattia oli parkettia ja seinät koristeltu värikkäin kankain. Suurista ikkunoista avautui näkymä myrskyisälle järvelle. Kylmän ravintolan ainoalle asiakkaalle kävi köpelösti, kun hänen muovisen tuolin vieressä ollut suuren huoneen piskuisen sähkölämmittimen lämpö veltostutti hänen tuolinsa jalan niin että hän, lihava nainen, rojahti rähmälleen lattialle. Ravintolan vieläkin lihavampi omistaja istui ikkunan vieressä leuka kämmeneen nojaten ja tuijotti tyhjään kaukaisuuteen. Ravintolan kokki ja tarjoilija istuivat toimettomina keittiössä.

Olin tiukasti sidottuna makuupussin lämpöön ja Orhan Pamukin Lumi-kirjan melankolisuuteen, kun päähäni välkähti kysymys, tuntevatko teehuoneiden työttömät miehet, lähiöiden kaduilla lapsia rattaissa työntävät nuoret naiset ja kaukaisuuteen katsova ravintolan omistaja sisällään samaa tyhjyyttä kuin minä olin tuntenut muutaman päivän ajan Vähitellen minulle hiipi ajatus, että monet muutkin ihmiset taitavat tuntea samaa tyhjyyttä sisällään useinkin, useat jopa aina.

Mitä teehuoneiden aikaa tappavat miehet olivat puhelleet sinä aikana kun kävin iltalenkillä? Eihän heille tapahdu mitään kun istuvat päivät pitkät teehuoneessa. Ovatko he teehuoneissa täyttämässä mieliensä tyhjyyttä, vaisuutta ja rauhattomuutta sosiaalisen kanssakäymiseen? Mitä he tuntevat sisällään kun kävelevät yksin kotiin, ilman kaverien turvallista seuraa? Tyhjyyttä?

Jos pääsisin sisälle Vanin lähiössä vastaan tulleiden nuorten surullisten oloisten lapsia rattaissa työntävien naisten mieliin, tuntisinko tai näkisinkö samaa onttoutta joka heidän katseistaan heijastui? Ovatko he väsyneitä elämään ja onko katseiden onttous merkki tyytymättömyydestä?
Käykö tyhjyyteen katsovan ravintolan omistajan mieli vilkkaana oivalluksista, vai haaveileeko hän edessä olevasta onnesta? Vai kenties seuraavasta mahaa kasvattavasta suuresta lounaasta? Tyhjyydenkö takia?

Tuntui ikävältä ajatukselta, että lukemattomat ihmiset saattavat olla useinkin tyhjyyden tilassa, jonka nyt koin; kuten sanottua jotkut jopa aina.

Olin kokenut tyhjyyden aikaisemminkin, joten minulla on kokemusta kuinka käsitellä sitä. 16-21-vuotiaana tein äärimmäisen kovia harjoituksia äärimmäisellä keskittymisellä ja yleensä aina onnistuin harjoituksissa hyvin, mutta seuraavana aamuna tunsin tyhjyyttä kehossani ja mielessäni. Tyhjyys on väsymystä. Väsymys lähtee odottamalla. Väsyneenä on kärsimätön odottamaan. Siksi elämä ei ole helppoa; ja hyvä niin, sillä paratiisissahan olisi pitkän päälle tylsää. Paratiisissa ei oli enää tarvetta oivallukselle. Ei se olisi elämää.

Seuraavan päivä mää meni kattoo yht Armeenialaist kirkkoo Akdamar nimisel saarel. Paattimatka saarel oli pirun kylmä, mut mää en palellu yhtää; mul oli tosi paljo kuteit pääl, mut vieres ollu kanadalaisjätkä oli iha kanalihal ku hänel oli vaa sortsit jalas.

Saarel oli sit vaik kui lämmi ja määki oti vaatteit pois. Ku mää käveli ylös laiturilt, oli tosi hianoo kattoo sitä kirkkoo, ku mää oli kaua nähny ainoastaa moskeijoit. Emmää jaksanu keskittyy tölläämää niit kirko kuuluisii raamatu satui kuvaavii kaiverruksii kauhee kauaa. Mun ei oo tarvinnu opiskella uskontoo sen jälkee ku mää sai elämäni ensimmäise kympi just uskonnon kokeest, kolmannel luokal. Eiköhä se taivaspaikkaa riitä.

Mää tykkäsi kävellä kirko ympäristö luannos ihailemas nättei poukamii ja biitsei. Tuli iha hyvii valokuviiki, vaik itte sanonki. Sit me lähettii pois siält saarelt. Paluumatkal mää oli samas venees kahde kälkäriläisturistin kans ja he oli suurii Kiprosofi Miika fanei. Sit he lähti bussil Ararat vuorel. Mää ihmetteli mite he jaksaa mennä nähtävyydelt toisel vaa pällistelemäs. Mää itte meni makamaan takas sinne ravintolan nurkkaa mis mää nukkusi kaks yätä.

Van-järveen tunkeutuvan suuren ja vuoristoisen niemen ylittäneen tien varressa naiset kylvivät siemeniä keväisille pelloille. Kysyin maaseudun neidoilta monesti lupaa valokuvata heitä. He vain nauroivat, kiukuttelivat ja huitelivat minua poispäin. Ottipa joku kivenkin heittovalmiiksi käteensä.

Huojennuksekseni pääsin vuorinousun ylös kohtuullisella helppoudella, vaikka viimeisen kilometrin navakka vastatuuli olikin heittää minut takaisin järveen. Päätin majoittautua huipun autiotalossa, koska arvioin sen tuulensuojan tarjoavan enemmän lämpöä kuin 600 vertikaalimetrin alas laskeminen. Elämä olisi huomattavasti helpompaa säähän asianmukaisilla varusteilla. Ei se mitään, kesä oli tuloillaan.

Autiotalossa ei ollut ikkunoita ja tuuli tuiversi vinhasti läpi talon. Pystytin telttani talon sisälle. Huoneen ainoasta ikkunasta sisälle päässyt kuunvalo sai valkoisen seinän mustan lian muistuttamaan varjoja jotka eloisaksi sai kirkkaalla taivaalla kuun editse seilaavat pikkupilvet. Autiotalot ovat jännittäviä paikkoja nukkua, varsinkin silloin kun lattialla on sammunut nuotio ja nenän täyttää kitkeä rekkamiehinen kusen haju.
Yöstä tuli kylmä, enkä olisi saanut nukuttua pakkasessa ilman Vanin maakunnan poliisipäälliköltä lahjaksi saatua vuoritettua tuulipukua. Aamulla olin jo niin kotiutunut autiotaloon, että kusen katkukin tuoksui aivan yhtä kotoisalta kuin oma kuola retkityynyssäni.

Huipulta alas lasketusta helpohkosta päivästä huolimatta olin Tatvanissa edelleen väsynyt. Voin nyt kuitenkin vain levätä. Pysähdyin, enkä tehnyt yhdeksään päivään juuri mitään.

Viimeisen kuukauden aikana pääni on ollut usein täynnä kysymyksiä. Olen saanut 20 kuukauden aikana asiat siihen mallille, että voin jatkaa matkaa luottavaisena sekä omiin, että taloudellisiin avuihin. Olen optimaalisessa tilanteessa, mutta silti pääni on täyttynyt kysymyksistä mitä haluan ja etenkin miten ja missä haluan pyöräillä. Minusta tuntuu siltä, että on aika linjamuutokseen.

On aika luopua urheilijamaisesta systemaattisuudesta, joten olen tähän asti edennyt. Se on kyllä kohottanut unettomuuden vuoksi rapautuneen kuntoni kovaksi, mutta sen vaatimien todella kovien treenien ja niitä seuraavien todella kevyiden päivien järjestäminen ja tasapainossa pitäminen on hyvin vaativaa tienpäällä, jossa olosuhteet ja majapaikka vaihtuvat päivittäin. Jos haluaisin edelleen kehittyä pyöräilijänä, olisi minun jätettävä muihin asioihin keskittyminen ja matkata maailman ympäri kuin jätesäkki päässä polkeva huippu-urheilija.

Tähän asti olen nauttinut harjoittelun tasapainoisuudesta ja vaativuudesta, sekä sen kuntoa ja pyöräilyintoa nostaneesta vaikutuksesta, mutta tienpäällä alati muuttuvissa olosuhteissa on kehityskaarta vaikea enää pitää noususuunnassa. Siirtynen systemaattisesta urheilijahenkisyydestä seikkailijahenkiseen etenemiseen, joka tarkoittaisi jotakin sen suuntaista että päivämatkat pitenisivät, vauhtini hidastuisi ja etenisin ilman suunnitelmia ja huolia seuraavan päivän harjoituksesta. Levon merkitys olisi edelleenkin elintärkeää, mutta rytmitys sellainen että se luo matkaamiseen enemmän vapautta ja joustoa reitti ja lepopäivä valintoihin.

Se mikä on näihin päiviin asti ollut vapautta, on alkamassa kahlita minua. Olen elänyt kahdeksan vuotta systemaattisessa kehityksen kehässä ja nyt ollee aika siirtyä kehittymään toisenlaisella linjalla. Mielestäni muutos on tehtävä ennen kuin alan väsyä vanhaan linjaan, vain siten pyöräilyintoni pysyy noususuunnassa kuten tähänkin asti.

Anteeksi. Minun piti kirjoittaa Tatvanissa olosta aivan muuta, mutta kun pääni on ollut täynnä itsekeskeisiä asioita, en saanut ajateltua mitään rakentavaa näkemistäni mielenkiintoisista ilmiöistä Tatvanissa. Kenties sitten ensi matkaraportissa.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *