Turkki: Länsi – Istanbul

Tatvaniin saapuessani auki revetty ja mutainen kävelykatu oli jo tasoitettu sileäksi hiekkapinnaksi ja sen reunoille kasattu ensimmäisiä katukivetyksiä. Nemrut tulivuorenhuipun paksu ja tasainen lumivaippa oli jo sulanut ohuiksi raidoiksi. Päivälämpö oli noussut kymmenellä asteella ja pääkadun varren puihin oli ilmestynyt ensimmäiset lehdenversot. Pitkäksi venyneen odottamattoman Tatvanin taukoni aikana kehossani kävi yhtäläinen keväinen herääminen kuin kadulla ja luonnossakin. Oloni ei ollut enää tyhjä ja lähdin innokkaana alas lämpimälle alangolle. Yhdeksän päivän levon jälkeen oli aika palata tienpäälle.

Pohjoista ja Nemrut tulivuorta kohti kohoava ylämäki palautti minut pyörämatkailijan todellisuuteen. Lepopäivinä pyörittelin rinnettä ylös kevyesti kuutosvaihteella, mutta kokeiltuani samaa vaihdetta täyteen lastatulla Feltillä, oli tunne virkeillä jaloillakin tahmeampi kuin aiemmin tyhjillä reisillä. Onneksi mäki kääntyi pian alas kohti tasankoa. Pieniä vesiputouksia, alamäkeä, myötätuulta, tänä vuonna ennen kokematonta lämpöä, vaihtelevat vuorimaisemat, vehreyttä, tervehtiviä ihmisiä ja vahvat jalat olivat tienpäälle paluu päiväni teema. Loppupäivänä tietä reunusti jyrkästi kumpuileva hiekkamaamaisema jonka tasaiset kohdat olivat laidunmaan vallassa. Löysin telttapaikan alaspäin viettävästä deltamaisesti puronlaaksosta, jota ympäröiviltä hiekkapenkereiltä kaikui vuohien kellojen kilinä ja paimenten vihaiset työhuudot. Teltan sisään päästyäni ilmoille nousi myrsky, jonka voimassa telttani ei pysynyt pystyssä.

Aamulla auringonsäteet herättivät minut jo 5.30, mutta lentokoneesta saatujen silmälappujen avulla venytin yöunet puoli kahdeksaan, jolloin heräsin maailman ärsyttävimpään herätyskelloon, turkkilaisten takkuturkkisten paimenkoirien räksytykseen. Koirat paimensivat kelloja kilisyttävän vuohilauman telttani kohdalle ja söin aamupalani yhdessä niiden kanssa: minä söin mysliä, vuohet ruohoa.

Yö oli makuupussittoman lämmin ja aamuaurinko niin kuuma, että kaikkien turkkilaisten naisten iloksi kaivoin vaatepussini pohjalla seksikkäät sääreni paljastavat pyöräilyshortsit ensimmäistä kertaa sitten Intian.

Liekö syy säärieni härmäläinen talvirusketus tai kampieni kova pyöritysnopeus, ettei lahkeenlyhentäminen tehnyt toivottua vaikutusta pelloilla kyykkiviin naisiin. Yhtään lentosuukkoa ja rakkauden toivotuksia en saanut osakseni. Naiset eivät olleet tajunneet 25 asteen lämpöä, sillä huivi ja paksut hameet verhosivat pettymyksekseni pelloilla työtä tekeviä kehoa aivan kuten kirpeinä kevät aamuinakin. Turkki on naisten osalta ollut muutenkin kylmä paluu tavalliseen arkeen, kuin olisin Pakistaniin palannut. Englantia harjoittaa halunneet ja uteliaat Iranin naiset ja tytöt ovat vain kaukainen muisto ja Kaakkois-Turkissa olen palannut miehiseen maailmaan.

Myötätuulessa lepakkomaisella liidolla hurahdin nopeasti Batman kaupungin liepeille. Mieltä kutkuttavan nimen nostamat ennakko-odotukset kaupungin jännittävyydestä latistuivat nopeasti pyöräiltyäni halki nopeasti kasvussa olevien teollisuusalueiden ja asuinlähiöiden. Öljymiljoonien rikastuttaman Batmanin lähiöt olivat asuinmukavuudeltaan huomattavasti siihenastisia kaupunkeja loisteliaampia, mutta ympäristö oli äärimmäisen harmaa ja kolkko. Batmanin värit olivat valahtaneet sitä ympäröivän alangon niityille, jonka kukkaloiston värikkyys oli minulle ennen kokemattoman rikas. Tietä reunustivat punaiset, monen kirjavan siniset, valkoiset, violetit, keltaiset ja oranssit kukkameret, joista kantautui ilmoille viettelevän parfyyminen tuoksu.

Viimeiset peninkulmat nautin Tigrisjoen varren sumuisista ja jyrkistä kalliomaisemista, ennen saapumistani maineikkaaseen Hasankeyfin 4000 asukkaan historialliseen kylään, jossa tulin pitämään lepopäivän.

Otettuani korvatulpat ulos korvistani täytti vaatimattoman motellihuoneeni Tigrisjoen aamuinen pauhu. Siirryin joen päällä roikkuvalle parvekkeelle syömään aamupalaa. Minut vastaanotti lämmin ja kostea henkäys, lintujen laulu ja jylhä näkymä joen toisen puolen kallioon kaivettuun luoliin rakennettuun kylään.

Olin jo lähes vieraantunut kävelystä. Teinkin rohkean päätöksen ja lähdin kiertämään Hasankeyfiä jalan. Hasankeyfin vanhankaupungin ainoa, hunajan väristen kivitalojen välissä kulkeva markkinakuja oli maanantainakin turkkilaisturistien vallassa. Löysästi löntystävien turistien joukosta erottui kolme paikallista pojat, kenties koko kylän kovimmat jätkät. Koltiaiset pistivät jalkojansa toisten eteen kolminkertaisella nopeudella laiskoihin turisteihin nähden, mutta koska vanhinkin pojista lienee ollut vain kolmivuotias, eivät he silti tihutöiden teko paikalta toiselle juurikaan turisteja nopeammin edenneet.

Söötin kiharapäisen kakaran jalat olivat vielä hieman huterat ja meno niin heiluvaa, että lieneekö tyhjässä Coca-tölkissä, jolla hän raaputteli pakettiautonvanteita ollut kossucolaa. Suuri on kulttuuriero siinä minkä ikäisenä lapselle annetaan vastuuta ja vastuuta Suomessa ja Turkissa. Kaakkois-Turkissa lapset ulkoilevat kaveriporukassa heti kun oppivat kävelemään. Suomessa kolmivuotiasta ei päästettäne hiekkalaatikonreunojen ulkopuolelle.

Kolmen sadan metrin kävelyn jälkeen jalkani olivat jo niin turtana, etten voinut kieltäytyä ravintolanpitäjän kutsusta jäädä huikkaamaan kuppi teetä. Luolaan rakennetussa ravintolassa soitettiin ainaisen turkkipopin sijaan Evanescensen jotakin rauhallista kappaletta. Musiikki sai minut laskeutumaan maailman houkutuksista rauhaan. Kellertävä luola-asuntojen rikkoma pystysuora seinämä nousi selkäni takana, Tigrisjoki piti vaimeaa virtauskohinaa, kukkaniityt levittyivät edessäni, viljelysmaat kohosivat ylös kohti horisontin vuoria, aurinko paistoi loivasta kulmasta suureen minareettiin ja joessa könöttävän muinaisen sillan jäänteisiin – yhdistelmä – joka teki ohi menneen hetken 300 metrin kävelyn arvoiseksi. Hasankeyfiä, yhtä maailman vanhimmista kaupungeista ei pidetä kuitenkaan niin arvokkaana etteikö sen annettaisi hukkua suuren sähkövoimalahankkeen patovesien alle.

Lähdin metsästämään toista 300 metrin kävelyn arvoista hetkeä. Alamäki oli helppo, mutta pääkadun ylämäki rasitti reisiä niin, että oli nautinto pyllähtää nettikahvilan pehmeälle penkille. Laajakaista avasi Ylen sivut ja nopeasti silmiini osui myös tulos 4-2. Suomi hävisi jääkiekon mm-finaalin Kanadalle. Se ei ollut 300 metrin kävelyn arvoinen hetki. Nostin masentuneen perseeni penkistä ja jatkoin toista 300 metrin kävelyn arvoisen hetken metsästystä. Motellini sängylle heittäytyminen oli sinänsä kyllä 300 metrin kävelyn arvoinen hetki, mutta ajatukseni olivat kovin sekaisin, sillä en ollut vielä toipunut edes viime vuoden Olympiafinaalin järkytyksestä, jonka koin Australian Alice Springsissä ja nyt leijonat tarjosivat jo uutta kärsimystä kannettavaksi maailman teillä.

Kärsimyksen katkera painolasti harteillani lähdin jatkamaan matkaani kohti Mardinia. Murheessa mieleni muutti värikkäät kukkaniitytkin musta-valkoiseksi ankeudeksi. Suru muutti vuoden helteisimmän päivän nautinnollisen lämmön kuumaksi helvetiksi ja otsaltani valuvat vesipisarat vereksi. Yritin hukuttaa henkistä suruani fyysisen harjoittelun aiheuttamaan tuskaan. Vain viikkoa aiemmin tyhjänä olleet jalkani olivat vieläkin täynnä virtaa ja temmelsin jokaisen lukemattomista 115 km matkalle osuneista mäistä ylös kuin villa varsa Anatolian mäkisellä alkukesän niityllä. Mardinissa en enää muistanut leijonien tappiota, halusin vain syödä.

Mardin on todellinen helmi vuorenrinteellä. 1000 metrin korkeudessa vuorenrinteellä roikkuva vaalean hunajan värisistä kivitaloista rakennettu pikkukaupunki tihkuu antiikkista tunnelmaa. Oli suuri ilo pyöräillä Mardinin vuorenrinteelle rakennetun kaupungin portaisilla ja porttikongisilla pikkukaduilla. Kulttuurielämyksen kruunasi laaja näkymä mesopotamian tasangolle aina Syyriaan asti.

En saanut viime vuonna itseäni riittävään kuntoon osallistuakseni ammattilaisten tämän vuoden kevätklassikoihin Liege-Bastogne-Liegeen, Tour de Flandersiin, Paris-Roubaixhin, Amstel Gold Raceen…… joten minun piti kehittää omia yhden päivän ja yhden miehen klassikoita Etelä-Turkissa. Ensimmäinen klassikko 115 kilometrin Hasankeyf-Mardin oli siis voitokas ja lepäsin Mardinissa muutaman päivän valmistautuen 195 km Mardin-Sanliurfa klassikkoon.

Pitkäksi venyneen nukahtamisen johdosta myöhästyin lähdöstä ja pääsin lähtöviivalle vasta hieman ennen puolta päivää, joka ei tosin yhdenmiehen kilpailussa haitannut lainkaan. Yritin ehtiä Urfaan ennen pimeää eli kahdeksaa. Matkaa oli siis lähes 200 kilometriä. Kevyessä myötätuulessa ja melko tasaisessa peltomaisemassa poljin ensimmäisen viiden tunnin aikana huimat 140 km, jonka jälkeen ihme pysäytti minut. Tapasin vedentäyttöravintolani pihalla suomalaisen pyörämatkaajan. Pekka oli ansiokkaasti puhunut kahden viikon loman vaimoltaan ja oli polkemassa siinä ajassa niin pitkällä Itä-Turkkiin kuin perssaus kestää. Pulinahetki venyi niin pitkäksi, että jäähtyneet jalkani purkivat yhteistyösopimuksen 150-170 sydämenlyönneillä ajelusta ja jatkoin loppumatkan sunnuntaivauhdilla.

Kello seitsemältä matkaa Urfaan oli vielä 30 km ja aloin etsiä autiotaloa tai telttapaikkaa. Kysyin suuresta talosta lupaa pystyttää telttani talon pihan laajalle ja aidatulle nurmikolle. Tomaatin kasvatusta turkkilaisille opettamassa olleet israelilaismiehet antoivat minun olla luksus talossa kuin kotonani ja nautin kaksi yötä suuren jääkaapin antimista, satelliitti TV:stä ja pehmeästä sohvasta.

Kolmas ja viimeinen 150 km Sanliurfa-Gaziantep klassikko alkoi tunnokkailla jaloilla yli lukuisten pikkumäkien. Kahden ja puolen tunnin pyöräilyn jälkeen päätäni jomotti, hiki valui poskillani valtoimenaan ja jalkani tuntuivat tahmeilta. Vilkaisu varjossa olevaan lämpömittariin paljasti syyn, 37 lämpöastetta. Lämpimin päivä ennen 37 asteen kuumuutta yhdeksän kuukauden aikana sitten Laosin oli ollut 26 astetta ja suuri äkkinäinen lämpötilanmuutos lienee syy tahmeuteen. Laiskana poikana en itseäni rasittanut ja pysähdyin seuraavaan 90 km päässä Sanliurfasta olevaan pikkukaupunkiin. Heittäytyminen seitsemän euron ilmastoidun hotellihuoneen pehmeälle sängylle oli taivaallinen nautinto, joka sai minut unohtamaan keskeytyksen tuottaman häpeän.

Gaziantepissa herra hajamielinen professori majoitti minut yliopiston asuntolassa ilmaiseksi ja kiireistään huolimatta auttoi minua anatolialaisella autuudella.

Ensimmäisenä iltana illastimme hänen luonaan yhdessä vaimonsa ja toisen vieraan, ranskalaisen naisen kanssa. Takanani oli muutama keväinen klassikko. Olin todella nälkäinen. Ruokapöytä oli katettu niin koreaksi leivistä, hedelmistä, pähkinöistä ja leivoksista, että se sai minut varsin humoristiselle tuulelle. Vitsailun ohessa söin kun en olisi ennen saanut ruokaa. Professorin vaimo huomasi sen ja sanoi, että hänellä olisi tarjota spagettiakin. Kieltäydyn kohteliaasti ja sanoin vatsani olevan jo täynnä.

Olin sivistyneen yläluokkaisen perheen kauniisti sisustetussa asunnossa, mutta silti minulle ei tullut mieleenkään, että monipuolinen ruokapöytä sisälsi vasta alkupalan. En tajunnut sitäkään, että vaimo yritti vihjata minulle, että jätäpä poika hieman tilaa pääruuallekin.

No mikäs siinä, olin jo aivan täynnä, mutta pienen tauon jälkeen söin spagettiakin suuren lautasellisen. Naureskelin jo muille, että nyt minut on syötetty aivan täyteen ja pärjäisin tällä mahalla Eurooppaan asti. Voi minua tolloa. Tietysti vaimo kantoi pöytään jälkiruuaksi vielä mansikoita, karamelleja, jäätelöä ja leivonnaisia. Söin taas kuin makeaa ensimmäisen kerran elämässään saanut luolamies. Ymmärsin elämäni olevan aika yksinkertaista tienpäällä ja sivistyneiden tapojen olevan minulle vieraita käsitteitä. Pääasia kuitenkin että oli hauskaa ja vatsa tuli täyteen.

Suomalaista autuutta avautui Sedatin toimistoon tiensä löytyneistä pahvilaatikoista. Yhteistyökumppanieni Huntterin ja Intersportin toimittamien varustepakettien sisältö sai vehkeet sekä vehkeiden käyttäjän koreaksi. Suomalainen autuuden ehostama Felt joutui Gaziantepin jälkeen turkkilaisen idioottimaisuuden uhriksi, kun pyöräkorjaamon tyttö kiristi pinnat niin kireälle että ne putkahtelivat ulos vanteesta. Jatkoin matkaa Keski-Anatolian vuorisella taipaleella vanteella joka vippasi kuin turkkilaisen napatanssijan lanne.

Turkin maaseudulle trendit taitavat levitä todella hitaasti, sillä ainut tienvarsilla lauleskeltu hitti oli ABBA:n Money money money. Trendit pulppuavat maaseudulle niin hitaasti, että lyriikoistakin perille asti oli saapunut vain alkuosa ja minun piti opettaa kaikille kerjäläisille kappaleen jatko:…must be funny in the rich mans world. Money money money, always sunny in the rich mans world…

Noustuani mäet ylös madellen ja laskettuani alas vanteen räjähtämistä peläten, oli matkanteko todella hidasta. Pienellä tiellä nuuhkin pitkän tauon jälkeen metsän raikkaita tuoksuja, kuuntelin purojen lotinaa ja yritin parhaani mukaan avata jäyhää ulkokuortani lukuisilla maanviljelijöiden tarjoamilla teehetkillä. Luonnonmaiseman ja ihmisten tarjoaman kauneuden lisäksi nautintoa menoon loihti sisältäni kummunnut voima. Vuorenlaaksossa päivittelin pellolla työtätekevien ihmisten pienuutta verrattuna taustalla kohoaviin vuoriin, mutta jalkani toimivat niin upeasti, että korkeuksiin kohonnut mutkainen tie ei tuntunut kummoiseltakaan haasteelta. Päinvastoin, alamäessä vippaavalla vanteella heiluen suorastaan odotin pääseväni uuden nousun kimppuun. Nousussa vauhti hidastuu, ohjaamiseen ei tarvitse juurikaan keskittyä, ilmavirran kohina korvissa vaimenee ja luonnon yksityiskohdat viuhahtelevat silmien ohi aivojeni käsittelykyvylle riittävän hitaasti. Vuorinousuja hitaasti ajaessa ajatus oli kevyt ja elämä hymyili.

Kappadoccialle saapumispäivän aloitin noin 80-vuotiaan pariskunnan vehreässä jokilaaksossa olevan maalaistalon porstuasta, johon minut oli illalla kutsuttu. Upean järvimaiseman kautta kohosin 3900 metrin korkuisen, vielä lumihuippuisen tulivuoren hedelmälliselle viljelytasangolle, joissa sadettimet loihtivat vulkaanisesta maaperästä maukkaita hedelmiä. Rehevältä tasangolta laskin valkoiselle suolajärvelle, jonka kivikova rakeinen pinta oli pyöräilyyn optimaalinen. Vuorinousun kautta kohosin lopulta Kappadocian satumaisten muotojen maailmaan. Hornankattilamaisessa laaksossa minareeteista kantautuneet rukoushuudot täyttivät ilman Allah huudoilla ja silmiä hivelivät valkoisia pumpulilinnoja muistuttaville kallioille kaiverretut luola-asunnot sekä tulivuorenpurkauksen ja rapautumisen aikaansaamat mielikuvitusta kutkuttavat kivimuodostelmat. Kappadocian monen kirjaviin muotoihin en sen paremmin ehtinyt tutustua, sillä minulle tuli äkkilähtö liityttyäni yhteen yli kolme vuotta maailmaa pyörällä kiertäneen Marion kanssa.

Matkasimme yhdessä yhdeksän päivää, suurelta osin erittäin mäkisillä maaseudun pikkuteillä. Kaksi vapaata miestä viettivät nuoruutensa kultaisia päiviä. Ajoimme pitkiä päiviä mitä upeimmissa maisemissa. Pidimme pitkiä taukoa kaupunkien markkinoilla ja maaseudun rauhassa. Juttelimme niitä näitä, paransimme maailmojanne. Jaoimme helteet, sateet ja sataneet rakeet. Ihmettelimme, opimme ja nautimme yhdessä.

Oli ilo ja kunnia matkustaa Marion kanssa. Minulla nuorella pojalla on niin paljon opittavaa. Mario oli tulossa etelästä, suunnasta, johon minä olen menossa muutaman kuukauden kuluttua. Vietimme monta telttailuiltaa puhuen Marion vielä roihuavasta rakkaudesta ja minun tulevasta rakkaudesta, Afrikasta.

Istanbulissa halkaisin jo toisen maanosan ja edessäni odottaa enää vaivaiset neljä maanosaa. Istanbulissa en vieraillut Suuressa Basaarissa tai Aya Sofiassa, mutta viimeisenä päivänä löysin vahingossa tieni Siniseen moskeijaan. Istanbulissa turistin sijaan pääelinkeinoni oli Marion ja hänen kavereiden kanssa laiskottelu, eikä tämän elinkeinon harjoittaminen sallinut kirjoittaa sen enempää tapahtumista Capadoccian jälkeen.

Huomenna jatkan matkaa kohti Bulgariaa. Suunnitelmani vaihtaa elinkeinokseni täysipäiväinen pyöräily.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *