Keski-Eurooppa – Naantali

Münchenistä alkanut etappi oli sikäli erikoinen, että se tuli päättymään ensimmäisen kerran paikkaan jonka tunnen etukäteen, kotiini. En kuitenkaan ottanut nopeinta reittiä Saksan halki vaan kiersin pyöräily-ystävieni kautta. Sikailimme Samin asunnossa Marion kanssa niin, että lähtöpäivänaamu kului pyyhkiessä ja mopatessa ja kun piti katsoa vielä Span F1-osakilpailu, venyi lähtö ennätyksellisen myöhäiseksi. Räikkösen voitto nosti intoani kuitenkin niin että pääsin iltaan mennessä 50 km päähän ja löysin telttapaikan keskeltä asuinkeskusta ja lorisevan puron rannalta.

Korvatulpat autojen melua vaimentamassa nukuin aina kymmeneen asti ja polkaisin 80 km matkan Bayernin mäkiselle maaseudulla vimmatulla vauhdilla. Ostin Eichstätissä kahden päivän ruuat, sillä olin menossa kyläilemään Itä-Euroopasta tuttujen elämäntapaintiaanien Bernin ja Schmalzin luo ja ajattelin ettei heillä ole muuta ravintoa kuin kaljaa ja makkaraa. Seuversholzin kyläpahanen oli tuulisten peltojen saartama, Asterixin gallialaista kylää muistuttava ympyränmuotoinen 400 asukkaan maalaisyhteisö. Asterixin ja Obelixin tapaan pojilla oli virrannut olut kotiinpaluun jälkeen viiden viikon ajan joka päivä, mutta villisian oli korvannut baijerilainen makkara ja Schmalz olikin saanut kasvatettua mahansa obelixmaisiin mittoihin. Toisen päivän iltana vierailimme Bernin rakentamalla nuorisokerholla eli hieman koirankoppia suuremmalla parakilla. Menossa oli tavallinen tiistai-ilta, 16–21 -vuotiaat nuoret polttivat ja joivat itsensä iloiseen olotilaan ja kaikilla oli hauskaa. Suomalaiset hyvin maailmalla tiedossa olevat juomatavat saivat Baijerin olutkulttuurin sydänmailla kolauksen minun tyydyttyä vain yhteen hörppyyn heidän kiertävästä kolmen litran tuopistaan.

Saksassa saattaa olla maailman tihein tieverkko ja kun tiet ovat hyväkuntoisia, on maa yhdellä varauksella todellinen pyöräilyparatiisi. Kymmenien teiden verkossa pitää karttaa lukea erittäin tarkasti, jotta suunta säilyy oikeana. Schmalzin kuuden makkaralajin aamupalapöydästä jatkoin matkaa seuraten Tonavan haaraa, mutta valitsin kahdesta lähes vierekkäin kulkevasta haarasta väärän ja ajoin 30 kilometriä länteen pohjoiseen jatkaneen haaran sijaan. Sillä kertaa en repinyt pelihousujani, sillä sivuhaara johti minut teräsmieskilpailusta kuuluisan Roth-järven rannalle. Teräsmiehisellä rohkeudella nostin pyöräni yli saarelle johtavan kieltoportin ja löysin oivan majapaikan saaren puistosta. Kiitos kunnostustyössä olevan sillan kulkukiellon, sain nauttia iltauinnista ja auringonlaskusta autiolla saarella. Teräsmiehisen olon kuitenkin haihdutti muutaman kymmenen metrin uintilenkki, joka helppoudessaankin sai ylävartalon lihakseni hapoille ja todisti että minusta on tullut todellinen pyöräilyn lajibroileri, jonka keho ei toimi kuin pyöräilyn liikeradassa.
Poljin kolme päivää Rothista kohti Marion kotiseutua Itä-Saksassa, halki mäkisen ja ajoittain jopa metsäisen Keski-Saksan ylängön. Etelä-Saksan viimeisen päälle tyylitellyt pikkukaupungit vesilähteineen, kukkaistutuksineen ja uudessa maalissa olevine taloineen muuttuivat pikku hiljaa Itä-Saksan toimiviin, mutta ulkoisesti vaatimattomiin maaseudun kaupunkeihin, joissa autiotalot könöttivät aavemaisesti ydinkeskustassakin, pyöräteistä löytyi inhimillisesti jopa joitakin kuoppia ja vesilähteenä toimi joskus rikkoutuneet vesijohdot. Toisaalta uimahallit, kirjastot, kaupungintalot ja muut julkiset rakennukset olivat tuki-euroilla rakennettu loistoon, jota Etelä-Saksassa harvoin näki.

Hiljaisen, lähes aution Eisenbergin kadulla käveli vain muutama vanhus lauantai-iltapäivän ostoksilla. Kolkolla kadulla suuren kivitalon portista astui esiin viiksekäs ja iloinen mies, joka kätteli minua voimakkaasti ja saattoi sydämellisellä vieraanvaraisuudellaan minut kiviaidan sisäpuolelle. Marion isä Manfred esitteli minut muulle perheelle ja he kaikki iloitsivat, että joku pyöräilijä sentään saapui taloon. He ovat odottaneet Mariota takaisin viimeiset kolme vuotta, sillä poika ei ollut lähtiessään kertonut että olisi niin pitkään poissa.

Eisenbergin iltapäivän autiot kadut olivat tyyntä myrskyn edellä, sillä myöhemmin illalla lähdimme Marion jo Istanbulissa tapaamieni ystävien kanssa kaupungin vuotuisille musiikkifestivaaleille. Kiersimme kaupungin kaikki saksalaiset, kiinalaiset ja kreikkalaiset ravintolat alkuillasta ja niissä tarjotut paukut toivat pyöräilijän reisiin mukavasti lisävirtaa, vaikka takana olikin jo pitkä polkemispäivä. Tosin, saattoi energisyyteni vaikuttaa juomani vesikin. Join 1,5 litraa Steven tarjoamaa nestettä, jonka Torsten kertoi olleen juhlimiseen tehoa tuovaa kofeiinia ynnä muita piristeitä sisältävää menovettä. Samapa tuo mistä se energia kumpusi, pojat olivat kuitenkin hyvin otettuja Michael Jackson tanssiesityksestäni. Harmi vain etten ole treenannut spagaattia kahteen vuoteen. Eisenbergistä jatkoin matkaa revähtäneillä takareisillä, joiden kolotusta ei yhtään auttanut kolme päivää jatkunut vesisade.

Muutaman lepopäivän jälkeen lähdin viimeisen vetoon ennen kotiinpaluutani. Unohdin karttani Torstenille, mutta onnistuin seuraamaan oikeaa jokea 70 kilometrin verran ja löysin majapaikan rankkasateen johdosta suljettuna olleesta eläintarhan ulkoilmaravintolasta. Kätkeydyin keittiön taakse niin taitavasti ettei kukaan ennen aamuisia eläintenruokkijoita huomannut eläintarhaan tupsahtanutta uutta asukasta. Uutta asukasta he eivät kuitenkaan ruokkineet. Aamu alkoi harhaillen Hallessa, mutta jättimäisten kerrostalolähiöiden siimeksestä löysin tieni lopulta mäkiselle, sateiselle ja usein puuttomalle maaseudulle, jossa mukulakivinen tie kulki hiljaiseloa elävistä maalaiskylistä toisiin. Energiaa harmaaseen päivään toivat tienvarrelle istutetut luumu-, omena- ja päärynäpuurivistöt, joiden ylikypsät hedelmät antoivat ilmaista potkua polkimiini. Mutta kuten olettaa saattaa, ei ylikypsistäkään hedelmistä loputonta energiaa irtoa ja menoni tyssäsi jo ennen sataa kilometriä. Pystytin huonosti vettä pitävän telttani syrjäisen metsätaipaleen bussipysäkin katoksen alle.

Aamulla matkaa Rostockiin oli 320 km ja todistaakseni laiskottelemattomuuteni itselleni, päätin polkaista sen kahdessa päivässä. Poljin Pohjois-Saksan täysin tasaisella alangolla 170 km vain seitsemässä tunnissa. Sateessa poljetun päivän päätteeksi pysähdyin täyttämäänWatch Full Movie Online Streaming Online and Download

vesipulloni tienristeysravintolassa, jossa oli menossa jonkin sortin juhlat. Maantien likaa ja vettä valuvana käveltyäni halki hienon ravintolan, kääntyi koko vierasseurueen huomio onnettomaan pyöräilijään. Vierasjoukko sai makeat naurut kun ulos käveltyäni tein toiset märät jäljet ravintolan mattoon. Rikkaat jatkoivat juhlijaan, minä menin nukkumaan seuraavalle bussipysäkille.

Matkan aikana poljetut yli 32 000 kilometriä eivät tuntuneet rasituksina reisissä kun polkaisin viimeisen 150 kilometrin pätkän Rostockiin. Mottoni matkalla on ollut ”en itseäni väsytä” eli palaisin kotiin täysin palautuneilla jaloilla ja mieli virkeänä, sillä enhän ole tekemässä minkäänlaisia ennätyksiä. Istuskelin tunnin tyynessä illassa Rostockin satamalaiturilla ja katselin kotiin asti jatkuvan Itämeren rauhaisaa liplatusta. Matkani toinen pitkä etappi päättyi rauhallisiin tunnelmiin. En tuntenut suurta onnistumisen tai saavuttamisen riemua. Minulle matka määränpäähän on yhtä olennainen kuin määränpään saavuttaminen. Olen tietysti tyytyväinen, että olen tähän asti matkallani määränpääni saavuttanut. Siirryin laiturilta Tallinkin terminaalin penkille lukemaan ”Itsenäisen Afrikan historiaa”, ja valmistautumaan uuteen seikkailuun. Kilometrien karaisemana matkamiehenä en maksanut ylimääräistä hytistä, vaan nukuin laivan hyytävän tuulisella kannella. Köyhä matkamies ei ole koskaan jäänyt ilman hoivaa. Lautalla sainkin ensimakua suomalaisesta ystävällisyydestä, kun rekkamiehet tarjosivat nälkäiselle pyöräilijälle aamupala- ja illalliskupongit.

Vaikka tienpäällä mietinkin pitkään tullako kotiin välillä vai ei, on ratkaisu osoittautunut oikeaksi ja on ollut mukava tavata sukulaisia ja ystäviä ennen seuraavaa pitkää ulkomaankomennusta. On myös ollut ilo järjestää Afrikan matkaa kodin helpoissa oltavissa. Afrikan komennus alkaa 23. marraskuuta kun lento Kairoon lähtee Helsinki-Vantaan lentokentältä. Afrikassa seurassani matkaa siis isäni, jonka on tarkoitus peesata minua maksimissaan vuoden verran. Yksi harvoja asioita, jonka olen matkalla oppinut on se, että elämässä on turha kiirehtiä. Niinpä varaankin 1,5-2 vuotta Kairo-Kapkaupunki matkaan, joka lyhintä reittiä pitkin polkien on alle 12 000 kilometriä.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *