Egypt: Afrikan tähden lähtöpisteessä – Kairo 30 joulukuu 2007

Niveliä kolottavista pyöräilysäistä oli taas mukava palata inhimillisiin pyöräilyolosuhteisiin Afrikan mantereelle. Suomessa monet huomasivat että maailmalla pojasta on kasvanut miehenalku, sillä 33 000 kilometrin pyörälenkki pisti siloposkisen pojan parran kasvamaan, venytti pituutta 2,5 senttiä ja kasvatti elopainoakin yli kahdella kilolla. Harmi vain että henkinen kasvaminen on minulta yhä kokematta ja Helsinki-Vantaan lentokentällä riitti taas haasteita kun yritin lähteä matkaan teipillä korjatulla, muualla hyväksytyllä, mutta Suomessa kelvottomalla passilla. Onneksi olin onnekas idiootti ja saavuin pikapassi kädessä lennon odotusaulaan muutaman minuuttia ennen lähtöä. Tällä kertaa en lentotuolille istuessani siis tervehtinyt ventovierasta kanssamatkustajaa, vaan istahdin isäni Timon viereen joka pysynee matkassani noin kymmenen kuukauden ajan.Watch Cyberbully (2015) Full Movie Online Streaming Online and Download

Yöllä Kairossa odotimme että lihava taksikuski köyttää pyörämme hänen ikivanhan Renaultinsa katolle. Leppoisa mies ei pitänyt minkäänlaista kiirettä ja hänen kädenliikkeensä olivat äärimmäisen verkkaita. Istahdin alas, huoahdin ja ymmärsin olevani Afrikassa ensi kertaa elämässäni. Minunkin olisi aika laskeutua kiireiden keskeltä yhtä verkkaiseen elämään kuin mitä taksikuski ja hänen rakastettu autonsa vietti. Jarruttaessa auto veti pahasti vasemmalle, sisällä jokainen koskemani osa jäi käteen, se ei ollut päästä siltojen mäkiä ylös täydellä kaasullakaan, mutta vei meidät luotettavasti perille. Kumpa olisin ottanut opikseni taksilta ja sen rennolta kuskilta.
Aamulla Afrikka otti meidät vastaan järjettömällä torvienpauhulla ja massiivisella liikenneruuhkalla. Kadunvarret kuhisivat elämää kuin Intiassa konsanaan, eikä ihme sillä onhan Kairo yksi maailman tiheimmin asuttuja kaupunkeja ja Afrikan suurin kaupunki.
Ensimmäisellä viikon mittaisella Kairon visiitillä en juuri sisätiloista poistunut järjestellessäni tulevan matkan asioita uudella tietokoneellani ja pistäessäni varusteita kuntoon, siten pyramidit, sfinksit ja museo jäivät minulta näkemättä. Sain lentokentältä vain puolen vuoden passin, joten minun piti anoa uusi passi Kairon Suomen suurlähetystöstä ja jouduin odottamaan sitä kaksi viikkoa. Päätimme pyöräillä sen ajan Siinain niemimaalla.
Polkaistuamme uudet loistavat Felt pyörämme liikkeelle Kairossa, oli edessämme tuhansia kilometrejä teitä Afrikassa joka on tuntemattomuudessaan ja mystisyydessään kiehtonut, raastanut ja tappanut eurooppalaisia löytöretkeilijöitä menneinä vuosisatoina. Ihmisten mielissä mikään ei tunnu olevan muuttunut tänä tietoyhteiskunnan aikakautenakaan. Nykyisin ihmiset tietävät varoitella minua siitä että Etelä-Afrikan kärkeen asti on turha kuvitella pääsevänsä: Egyptissä räjäytetään turistien busseja tai vähintäänkin ryöstetään lompakko, Sudan on kamalan sisällissodan partaalla ja Etiopiakin kinastelee naapurivaltioiden kanssa, Keniaan on turha kuvitella menevänsä yksin sillä Nairobissa ammutaan selkään kamerankin tähden, Sambiassa leijonat tunkeutuvat telttaan ja Namibiassa skorpionit kenkiin, Etelä-Afrikassa taas ammutaan pyörän tähden ja jos mikään näistä ei osu kohdalle niin ainakin joudut malarian, bilhartsian ja koleran sairastuttamaksi.
Varoittelut ja pelottelut ovat vain lisänneet Afrikka intoani, sillä haluan todella tarkastaa pitääkö väitteet paikkansa ja pystynkö kohtaamaan Afrikan mahdollisesti tarjoamat haasteet. Matkani alkuvaiheessa Indonesiassa muistan käyneeni läpi tulevaa reittiäni ja ajatelleeni että taitaa olla viisainta jättää Afrikka väliin sen liiallisen haastavuuden vuoksi ja edelleenkin epäilen olevani liian heikko ja kärsimätön kohtaamaan maanosan haasteet, mutta esimerkkien kuten Marion Afrikkaa ylistävät kertomukset maanosasta luovat uskoa, että heiveröisillä eväillä matkassa oleva nuorukainenkin saattaa päästä ainakin Sudanin rajalle asti. Niin ja onhan isäni nyt matkassani jonkin aikaa ja hän hyvällä kunnollaan sitten vaikka kantaa minua eteenpäin
Kairon kaaosmaisesta kaarojen kaahauksesta kiiruhdimme kiitettävän leppoisesti karun aavikon hiljaisuuteen. Egypti on todellinen vastakohtaisuuksien maa ja 18 miljoonan asukkaan metropolikin päättyi kuivan aavikon avaruuteen kuin veitsellä leikaten ja saimme nukkua ensimmäisen yömme Kairon ulkopuolella hiekkadyynien tarjoamassa tuulensuojassa.

Egyptin ja Israelin puristuksessa olevalla Siinain niemimaalla jatkoimme kohti etelää mukavasti takaa puhaltaneessa pasaatituulessa. Poljimme keskipitkiä päiviä rutikuivassa aavikkomaisemassa ja telttailimme jokaisen yön kirkkaan tähtitaivaan alla. Jatkuvaa unenpuutettani lukuun ottamatta paluu tienpäälle oli täydellinen
Elintasoerot Egyptissä ovat valtavat ja hyvän osoituksen siitä sain polkiessani Suezinlahden aavikkoisella rantatiellä. Huonohampaiset ja kengättömät lapset juoksivat ja pyöräilivät perässämme huutaen: ”baksiis, baksiis, baksiis!” eli ”anna rahaa, rahaa, rahaa!”. Samaan aikaan horisontissa oli nähtävissä öljynporauslauttojen silhuetit ja niiden leimuavat ikuiset tulet. Yläpuolellamme pörräsi armeijan suuri helikopteri, eikä kestänyt pitkään kun ohitsemme viuhahti suuri E-luokan Mercedes.
Tien käännyttyä sisämaahan päin muuttuivat punaisen meren ranta-aallot Siinain vuoriston kumpuileviksi alarinteiksi ja polkimiimme muodostui lievää ylämäen aiheuttamaa painetta. Iltapäivällä avarat maisemat vaihettuivat Wadi Feiran laakson kapeaan jylhyyteen jossa jyrkät hiekkakivikalliot kohosivat kohti hienossa pilvessä ollutta taivasta kohti. Laakson keskellä virtaava Feiran joki oli vedestä täysin vapaa, mutta metrin syvät uurteet hiekkamaassa kertoivat kieltään kosteammasta menneisyydestä. Laaksossa olevat 12 000 taatelipalmua kärsivät nekin raa’asta kuivuudesta ja pysyvät kuuleman mukaan elossa vain kasteluveden turvin, mutta joiden jäljellä oleva vähäinenkin vehreys saa laakson näyttävään paratiisilta. Muut puut ja pensaat ovat jo kuivuneet pystyyn. Eläimiä ei Feiranin kylien raiteilla paljoa näkynyt sillä liikenevä vesi on käytettävä kasvien viljelyyn.

Ihmisten vaikeudet ja köyhyys paljastuivat perässämme juosseista lapsista, jotka epätoivoisesti kerjäsivät rahaa, kyniä ja kaikkea mitä meillä oli näkyvillä. Suurimmalla osalla lapsista hampaat olivat kelta-ruskeat ja iho täynnä vaaleita läikkyjä. Molemmat viestejä ravintoaineiden ja energian puutteesta. Ei olekaan ihme että hoikka ja iloinen poika hengästyi silmiin pistävän nopeasti poljettuaan vain hieman matkaa vierellämme. Wadi Feiranissa ei ole satanut vettä mainittavasti seitsemään vuoteen. Kotieläimiä on kuollut ja moni sato menetetty.
Seuraavana päivänä jatkoimme samaisessa kauniissa, mutta elämälle ankarassa laaksossa yhä ylöspäin, aina St. Katherinan kylän 1500 metrin korkeuteen asti. Päivällä koimme ihmeen kun beduiinimiesten joukko huusi meidät teelle ja lähdettyämme kukaan heistä ei pyytänyt rahaa. He omistivat laakson vettä pulppuavan lähteen ja olivat aluetta tankkiautolla kiertäviä vedenmyyjiä. Yhtä takuuvarma bisnes Suomessa olisi kiertää myymässä lämpöä ja aurinkoa.

Nautimme muutaman päivän St. Catherinen vuorikylän rauhallisuudesta. Egyptin korkeimmalla sijaitseva kylä lepää yli 2000 metriin kohoavin vuorten suojassa. Pieni kylä elää tänä päivänä turismista, sillä alueella on hengellisempääkin merkitystä kuin upeat väriä auringonkulun mukaan vaihtavat vuoret, jylhät patikkapolut ja raikas vuori-ilma. Kylän vieressä olevan Siinai-vuorenhuipun sanotaan olevan paikka, jossa Mooses vastaanotti ne kymmenen käskyä, joiden vuoksi en ollut päästä läpi rippikoulusta. Reippaat turistit tekevät pyhiinvaelluksen vuorenhuipulle jalan ja rikkaat notkuvat sinne kamelin kyydissä, mutta me polkaisimme sinne pyörällä aina menon estäneisiin 750 kiviportaaseen asti.
Huipulla 2285 metrissä turistit ottivat aurinkoa kappelin ja moskeijan takana paikassa jossa Mooses vastaanotti kivitaulut jumalalta. Näkymä yli Siinain kuivan ja rikkonaisen maan oli jylhän karu. Paikka olisi ilman muuta ollut pysähtymisen arvoinen, mutta minä kärsimätön nuorimies suuntasin taas suin päin takaisin kohti laaksoa jotta ei olisi tarvinnut ajaa kuoppaista mäkeä alas pimeällä.

Vuorenkipuamista seurannut Ilta kului Fox-leirin beduiiniteltan iltanuotiolla paikallisten beduiinimiesten ja eri puolelta maailmaa saapuneiden matkaajien seurassa. Kuuden leirissä vietetyn illan aikana teltan villakankaan alla tuli käytyä ja kuultua monet mielenkiintoiset keskustelut monenmoisten ihmisten kanssa. Hienoihin matkakokemuksiin ei tarvita suuria asioita.

Aikomuksemme oli polkea St. Catherinasta Punaisenmeren rannalle Dahabiin pitkin aavikon halki kulkevaa jokilaaksoa. Teimme kuitenkin vääriä ratkaisuja ruuan- ja vedenmäärään suhteen ja kun emme löytäneet oikeaa varmasti oikeaan paikkaan vievää reittiäkään, päätimme kääntyä takaisin vasta reilun tunnin aavikolla ajon jälkeen, sillä etenimme kuivuneen ja pehmeähiekkaisen joen pohjalla vain kuusi kilometriä tunnissa ja suuntaa meille antoi vain aurinko. Päädyimme helpompaan vaihtoehtoon leveään ja päällystettyyn valtatiehen. Pyörän kuljettua kevyesti alamäkeen, auringon värjättyä tietä reunustaneet hiekkakivikalliot upean oranssisiksi ja ihailtuani ilta-auringon kaunistamaa horisontissa pöllynneen hiekkamyrskyn sinisiä ja violetteja värejä, ei minua harmittanut lainkaan että taivuin tällä kertaa helppoon vaihtoehtoon.

Tulevan yön vietimme Rashid nimisen beduiinimiehen ja hänen perheensä vieraana muutaman perheen aavikkokylässä. Perhe elää turismista ja sen tuoman rahan turvin elämä keskellä kuivuudesta kärsivää aavikkoa on mahdollista, Rashidin yllättävien sanojen mukaan jopa helppoa. Rashid järjestää kameli- ja jeeppisafareja ympäröiville keitaille, kanjoneille ja vuorille.
Minun elämäni ei ollut helppoa. Olin innokas matkaamaan Afrikassa, mutta päivä päivältä olin yhä heikompi. Uneni vain vähenivät vähenemistään. Olin huolien murtama Rashidin peltisessä vierasmajassa. En nukkunut yöllä lainkaan. Aamulla olin poissaoleva ja valitin isälle, etten tiedä pystynkö matkaamaan hänen kanssaan. Purin hänelle mieleni paskaa. Aamuteellä päätäni jomotti ja tienvarsilounaan sai tehdä Timo, minä jaksoin vain maata aavikon hiekalla.
Koska Egyptissä turismi on maan suurin tulonlähde, ei maaseudullakaan kannata odottaa samanlaista ilmaista vieraanvaraisuutta kuin monissa muissa islamilaisissa maissa ja se on täysin ymmärrettävää, sillä ilman turismin tuomia rahoja emme olisi syöneet Rashidinkaan luona leipää ja juoneet sinne autolla kuljetettua vettä, saati syöneet tuoreita vihanneksia iltanuotion äärellä. Maksoin mieluusti vapaasti valitsemani korvauksen rauhalliselle noin kolmenkymppiselle maataan rakastavalle beduiinille.
Rashidin luota tie laski Punaisenmeren rannalle Siinain niemimaan itärannikolle. Dahab lomakylän rantaviivaa piiskasi tuuli ja ilma oli yllättävän viileä vaikka tuloillaan oli vuoden suurin turistikausi. Dahabin hotellialueella kaikki oli kaunista ja toimivaa ja ainut puuttuva asia olikin Egypti. Lomakylän sydän hotelleineen ja matkamuistokauppoineen on kuin mikä tahansa lomakylä missä tahansa maailman kolkassa vain kuorrutettuna Egyptiläisin maustein. Toki nautin merenrantabungalowissa vietetystä viikosta, maailman upeimmista auringonlaskuista ja pyöräilystä ympäröivissä kanjoneissa ja rantateillä.
Otimme bussin Dahabista takaisin Kairoon. Bussimatkaaminen vei vapauteni heti aamusta, kun jouduin heräämään herätyskellon kilinään. Päivällä bussi kahlitsi minut istumaan ahtaiden peltikuorien sisään, enkä päässyt nauttimaan tuulen tuiverruksesta, aavikon avaruudesta ja matkanvarren ihmiskontakteista. Bussilla matkustaessa ei alueista muodostu muistoja sisältäviä paikkoja. Bussin ikkunasta näkyneet tutut paikat veivät mieleni muistoihin kuinka nukuin taustalla olevalla hiekkarannalla, miten pidätin henkeä silmien ohi viuhahtaneen Shellin kamalassa paskahuussissa ja kuinka ihanalta raikas ravintolan voileipä maistui bussin ikkunasta mitättömältä näyttäneessä Sadrin kylässä.
Laskeva aurinko näyttäytyi bussin ikkunan läpi täysin pyöreänä oranssisena lautasena, merkki siitä että olimme lähellä Kairoa jonka saastepilveen auringonsäteet katosivat. Saastepilvi oli niin sankka että kaupungin ulkopuolella ei maahan muodostunut enää varjoja, vaikka aurinko oli vielä reilusti taivaanrannan yläpuolella ja taivas oli pilvetön.
Bussi jätti meidät keskustan ulkopuolelle valtaväylän vierelle. Lähdimme polkemaan hämärässä kohti keskustaa ja liikenneruuhkassa sähläillessäni toivoin että bussi olisi antanut vapauteni takaisin vasta hotellin edessä. Löysimme perille kysymällä tietä Hilton-hotellille joka sijaitsee rotankolo-hotellimme vieressä. Suunnankysymishetket olivat niitä harvoja hetkiä elämässäni joina olen tuntenut itseni arvokkaaksi ja hyväksi ihmiseksi, suuntaa antaneiden ihmisten luultua minun menevän Hiltoniin asumaan. Unelmayöt Hiltonin Parisin kainalossa vaihtuivat neljän euron kopissa piereskelevän isäukon hermoja raastavan kuorsauksen kuuntelemiseen.

Kairossa on taas vierähtänyt yli viikko ja olemme viiden viikon matkaamisen jälkeen edelleen lähtöpisteessä Kairossa. Passi minulla jo on mutta emme ole voineet jatkaa matkaa ilman Sudanin viisumia. Tänään Sudanin lähetystössä sanottiin viisumin hyväksymiseen kuluvan viikko, kymmenen päivää tai kauemmin. Me päätimme jatkaa matkaa kohti Aswania ja anoa siellä Sudanin viisumia uudelleen. Aswaniin poljemme Egyptin läntisellä aavikolla kulkevan suuren aavikkokierroksen kautta, jonka yli 1500 kilometriin mahtuu vain neljä keidaskaupunkia joiden välit ovat pelkkää tyhjyyttä.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *