Egypti: Aavikon autiota autuutta – Aswan

Tunisialainen opiskelijatyttö totesi minulle ennen Kairosta lähtöäni: “Usko tai älä, sinä tulet kaipaamaan Kairoa. Isäni pitää minua hulluna kun pidän tästä, mutta täällä on jotakin mitä ei voi sanoin kuvailla, ihastuttavan järjestäytymätön hullunmylly.”

Tyttö oli ehkä oikeassa. Päivä päivältä uudet ärsykkeet kuten melu, saasteet, vilkas liikenne, järjestyksen puute ja ihmispaljous muuttuivat tutuiksi elämän elementeiksi. Kairossa asuville ihmisille melu, järjestäytymättömyys ja saasteet ovat niitä tuttuja elämän elementtejä joita meille suomalaisille ovat hiljaisuus, luonto ja järjestys. Ihminen tottuu kaikkeen ja kairolaisille nämä suomalaisia ärsyttävät elämän elementit ovat tuttuja ja siten turvaa antavia asioita.
Moni kairolainen olisi aivan samalla tavalla ihmeissään Helsingin hiljaisuudessa, kuin helsinkiläinen Kairon kaaoksessa. Siis kairolaisellekin ottaa aikaa tottua Helsingin tarjoamiin uusin ärsykkeisiin, koska ympäristö ei tarjoa kotoisia aisteja ärsyttäviä elementtejä. Itse olen aina sopeutunut hyvin suurkaupunkeihin yhdellä varauksella. Pyöräileminen on niissä usein kovin vaivalloista enkä pääse kokemaan liikkumisen vapautta, jota sitäkin osaa vasta arvostaa kun viettää muutaman viikon ylikansoitetussa suurkaupungissa. Riippuu pitkälti elämänarvoista minkälaiseen ympäristöön haluaa sopeutua ja sopeutuu.

Kyllä Helsingissäkin talvimasennuksesta ja ärsykkeiden puutteesta kärsivä ihminen varmasti halajaa viereisille kotikaduille Kairon kaltaisia aistiärsykkeitä, mutta lienee myös lähellä totuuden toista puolta että moni kairolainen ei ole koskaan sopeutunut Kairon kaaokseen ja he kaipaavat puhtautta, hiljaisuutta ja luontoa, kun taas joillekin helsinkiläisille kaupungin nykyinen kaaoskin on hermoja raastavaa ja äärimmäisen harva halajaa lisää saasteita ja melua.
Mutta niin kuin sanottua, kaikkeen tottuu ja Kairossa liikenteen seassa pyöräilemisestäkin alkoi nauttia, sillä pujottelu ja vaaralliset tilanteet toivat vengaamiseen aivan uusia adrenaliinisia ulottuvuuksia, joista voi jäädä vaikka riippuvaiseksi. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan halunnut tottua Kairon kaaokseen ja suuntasimme kohti Egyptin läntisen aavikon puhtautta ja hiljaisuutta.
Läntinen Kairo kuhisi ihmisiä kolmenkymmenen kilometrin matkalla kuin Helsingin keskustan kadut vappuna, mutta leveiden teiden ansiosta vilinässä mahtui pujottelemaan pyörällä mukavasti. Pyöräilimme pyramidien ohi jotka eivät sen suuremmin säväyttäneet, sillä markkinavoimat ovat kyllä pitäneet huolen siitä että tiesimme etukäteen miltä ne näyttävät. Emme maksaneet sisäänpääsylippuja ja tutkineet kivikasoja lähempää.

En minä käy kotonakaan paikallisissa turistinähtävyyksissä ja jos haluaisin esitellä kotiseutuani ulkomaisille kavereilleni, en todellakaan taluttaisi heitä yhteenkään kotiseutumuseoon tai kirkkoon. Eli miksi tuhlaisin aikaa kuolleisiin turistinähtävyyksiin ulkomailla. Tunnin kävely tai pyöräilylenkki jossakin Kairon lähiössä on minulle antoisampi kokemus kaikkine tuntemattomine kadunkulmineen ja ihmisten vastaanottavine hymyineen ja tarinoineen kuin pyramidien näkeminen. Minulle matkustaminen on enemmänkin jotakin uuden löytämistä kuin unelmien mielikuvien toteuttamista. En ollut koskaan haaveillut pyramidien näkemisestä, ne vain sattuivat olemaan pyörämatkani varrella. Tiesin etukäteen varsin hyvin miltä pyramidit näyttävät joten ei niiden näkemisessä ollut mitään uutta, vaikka hienoa niidenkin näkeminen tietysti oli.

Ensimmäinen aavikkotaival ei kyllä tarjonnut sekään paljoa nähtävää, vaan saimme osaksemme vain aavikon hiekkaa ja tuulta. Neljän sadan kilometrin matkaan mahtui tasan yhtä monenlaista maisemaa kuin kotini olohuoneen harjoitusvastuslenkeillä, ainoastaan harmaata ja tasaista hiekkamaamaisemaa. Yömme nukuimme kännykkämastoja ympäröivien korkeiden kiviaitojen sisällä jotka antoivat kaivattua suojaa tuulta, kylmyyttä ja aamuaurinkoa vastaan.

Neljän pitkähkön ajopäivän täydellinen päätös oli saapua palmuilla reunustettua tietä pitkin Bahariya-keitaan syvään vihreyteen, ravita kehonsa viereisen maaseudun tuoreilla eineksillä ja pulahtaa viileässä illassa kuumaan lähteeseen pehmentämään kilometrien jäykistämiä lihaksia. Lämmintä nautintoa ei pilannut edes työpäivän päätteeksi kuumaan kylpyyn pesulle tulleiden maajussien lähteen vierelle parkkeerattujen aasien luonnottoman säröilevä ääntely.

Naapurikaupungit Bahariya keitaan keskus Bawiti ja Kairo ovat kuin toisesta maailmasta. Kairon jälkeen oli kulttuurishokki pyöräillä lepopäivänä vihreiden peltojen, taatelipalmujen, kuumien lähteiden, suolajärven ja hiekka-aavikon muovaavassa hiljaisessa maisemassa. Autoja Bawitin maaseuduilla edustavat aasit joiden liikennevirta suuntautui aina auringonlaskun aikaan maaseudulta kohti Bawitin kylää maanviljelijöiden palatessa työpäivän jälkeen kotiin. Bawitissa työaikoja ei ohjaa kello vaan työmäärä ja aurinko.
Ennen 48 vuotta sitten rakennettua tietä Bahariyasta Kairoon, kesti matka maastoautoilla ajaen noin viikon jos sattui löytämään hyvän reitin aavikolta. Kaupunki onkin ollut eristäytynyt melko pitkään ja vieraita keitaaseen ovat tuoneet vain kamelikaravaanit. Keidas on ollut omavarainen. Vettä on tähän asti pulpunnut maan alta reilusti ja koska aavikolla kasvaa mikä vain kun on vettä, on elämä keitaalla ollut melko huoletonta. Huolettomuuden aistii ihmisten tänäkin päivänä ulospursuavasta rentoudesta ja rauhallisuudesta.
Nukuin Bahariya-keitaan viileydessä ensi kertaa Egyptissä hyvin ja se sai elämän palaamaan kehooni. Neljän lepopäivän jälkeen jatkoimme matkaa kohti Farafra keidasta. Unilla oli uskomaton vaikutus. Olin tienpäällä kuin uusi mies.

Pilvet roikkuivat matalalla, lähes koskettaen maanpinnan mustia kumpuja polkiessamme hurjaa vauhtia halki kuumaisen Mustan aavikon. Lopettaessamme kampien raivoisan kiertämisen romahti vauhtimme yhtäläisellä dramaattisuudella kuin tumma tuliperäinen maa muuttui kalkkikiviaavikon valkoisuuteen. Jalkoja ahdistavan pyöräilyvauhdin ja synkän tummuuden muuttuminen leppoisaan pyörittelyyn ja maiseman valkoiseen harmonisuuteen, oli kokemus kuin pyöräilijän helvetistä taivaaseen siirtyminen. Valitettavasti turisteja näyttää olevan taivaassakin ja Valkoisen aavikon kalkkikivimuodostelman suojasta valitsemamme telttapaikka osoittautui niin suosituksi nähtävyydeksi ettemme saanet käydä paskallakaan rauhassa. Kiistatta mahtavan Valkoisen aavikon upeimmat vitivalkoiset luonnonmuodostelmat ovat valitettavasti kaukana päätiestä polkupyörän saavuttamattomissa ja taivaallinen elämys jäi siten hieman vajaaksi.

Farafra, kaikkein eristäytynein keitaista, on pieni ja pölyinen kylä keskellä Saharaa. Elämä keskittyy yhdelle pääkadulle jossa vieri viereen rakennetut matalat tasakattoiset rakennukset myyvät yksinkertaisia palveluja ja tuotteita. Supermarketin tavaravalikoima oli samalla tasolla kuin suomalaisen kioskin, ei kuitenkaan R-kioskin. Elämänmeno Farafran pääkadulla muistuttaa lännenfilmien pölyisten pääkatujen rauhallista eloa. Tosin Farafrassa elämän kiihkeimmät sykäykset ovat kaukana länkkäreiden hevosralleista, saluunatappeluista ja pankkiryöstöistä, sillä jalon hevosen laukan sijaan Farafrassa kuulee aasien köpötystä, alkoholin sijaan miehiä huumaa tee ja miedot vesipiiput ja saluunatappeluiden sijaan miesten tunteet kuohahtelevat jalkapallon tahtiin. Vaikka pääkadun tunnelma ei ole keidasmainen, voi muutaman sadan metrin päässä pestä pääkadun pölyjä pois lämpimässä keitaassa, polkea vehreässä ja raikkaassa taatelipalmumetsässä ja poimia energiapatukoita eli tuoreita taateleita suoraan puusta.

Kahden lepopäivän jälkeen jatkoimme Farafrasta kohti 300 kilometrin päässä olevaa Dakhla-keidasta. Ensimmäisenä ajopäivänä saimme maistaa kunnon aavikkotuulia kun hiekkadyyneiltä puhaltanut sivutuuli teki poskiimme syväpuhdistuksen ja ruokaan väistämättömästi tunkeutuneen hiekan muokattua hampaitamme uuteen uskoon. Kovaa vauhtia poljetun päivän päätteeksi asettauduimme suojaan aavikolla olleeseen monttuun joka osoittautui kuitenkin varsinaiseksi tuulenpesäksi ja telttamme ei ollut pysyä pystyssä vinhassa tuulessa.
Toisena päivänä tie ja onnemme kääntyivät kun myötätuuli vaihtui kylmäksi sivutuuleksi jonka pyörteissä keskinopeutemme romahti alle kahteenkymmeneen. Saharan kylmyys pureutui luihimme niin että poljimme tuulisessa 14 asteen säässä pitkillä ajovaatteilla. Ja useampi teistä lukijoista on ollut huolissaan miten pärjäämme Saharan helteissä!
Mustan ja valkoisen aavikon vaihtelevat pinnanmuodot olivat enää muistoja ja horisonttiin asti oli nähtävissä pannukakkumaista hiekkakivimaisemaa jonka värittömyyden rikkoi ainoastaan siellä täällä olleet tummat kallion kohoumat. Väsyneet mielemme ja viileät nivelemme kokivat kuitenkin lämpöä kohottavan kokemuksen löydettyämme majapaikan keskellä aavikkoa olleelta pieneltä keidastilkulta jossa ei asunut ketään. Kylmimpänä keskitalven päivänäkin keitaan pellot ja pensaat loistivat syvän vihreää raikkautta. Pikkulinnut sirittivät taatelipalmuissa ja uhkeat valkoiset vesilinnut nokkivat ruokaa kosteilta pelloilta. Pystytimme teltan keitaan kuivemmalle puolelle ja lähdimme seuraamaan viereistä ojanpenkkaa kohti sen alkulähteitä. Alkulähdettä ei koskaan löytynyt, mutta muutaman sadan metrin kävelymatkan aikana ojan vesi lämpeni niin että kylvimme yli 30 asteisessa vedessä. Telttailua paratiisissa.

Aamulla keitaan omistajat tai sitä viljelevät maajussit ajoivat meitä vastaan autollaan ja heti meidät nähtyämme he ryntäsivät ulos ovista iloisesti ja kättelivät meidät tervetulleiksi ilman pienintäkään epäröintiä ja miettimistä keitä olemme tai mitä teemme heidän keitaallaan. Miesten positiivisesta asenteesta noussut hymy huulilla jatkoimme kohti Dakhla-keidasta.
Olen ylittänyt tällä matkalla jo monia aavikoita, mutta hiekkadyynien näkeminen odotti itseään aina Dakhla keitaan tuntumaan saakka jossa upeat keltaiset sirppi- ja pitkittäisdyynit aaltoilivat kauniisti tienvieressä. Hiekkadyynien seassa voisin kävellä päiväkausia etsien upean yksinkertaisia tuulen muovaamia muodostelmia jotka ovat samaisen voiman johdosta tuhoon tuomittuja hyvinkin pian.

Dakhla keitaan Al-Kasr kylästä löysimme todellisen keitaan keitaan keskeltä jonka ainutlaatuisessa ympäristössä pidimme viikon pysähdyksen. Edullisen hotellin vieraanvarainen monitoimimies Mohamed sai meidät tuntemaan itsemme muutaman päivän ajan faaraoiksi ja kylän taatelipalmujen, hiekkadyynien, kuumien lähteiden, matalien vuorien ja vihreiden niittyjen ympäristö, sekä keitaan rennot ihmiset kruunaasivat paikan täydellisen soveltuvuuden lepoon. Kumpa olisin vielä nukkunut.

Emme olleet ainoita vieraita. Monet talvet keitaassa viettänyt ranskalaistaiteilija lauloi ja naputteli veistoksiaan herkeämättä ja minne ikinä kulkikaan jätti hän aina peräänsä lapsimaisen peijakkaan tuulahduksen. Kuiva teksasilainen mies, joka oli kyllästynyt tavalliseen elämään Amerikassa jaksoi puhua niin pitkään pyramideista ja muista nähtävyyksistä ja siitä mihin menisi Egyptin jälkeen ja mitä nähtävyyksiä näkisi niissä, että oli äärimmäisen piristävää kun maittavassa illallispöydässä vastapuolellani istunut seksikkään söpö ja riettaan iso tissinen belgialaistyttö antoi minulle kiduttavan pitkän, himokkaan ja kauniin katseen suoraan silmiini. Voi miksi matkasin isäni kanssa, oi kumpa hän ei olisi matkustanut veljiensä kanssa, huh huh, monet muistot Es-Kasrin kylästä palaavat mieleeni vain nyt kun niitä on kirjoittamisen vuoksi muisteltava, mutta tuo katse, se on niin usein palannut niinä hetkinä kun mieleni on laskeutunut hiljaisuuteen ja se on tarvinnut jotakin kaunista muisteltavaa ja jossiteltavaa mihin tarttua. Jos vain………

Jätettyämme Dakhla-keitaalle haikeat jäähyväiset oli edessämme jälleen 200 kilometriä aavikon tyhjyyttä ja hiekkaa. Matkan varrelle osui kuitenkin yksi pieni kylä jonka piskuisen maatalouskeitaan haaleasta vehreydestä löysimme taas oivan telttapaikan. Seuraavana aamuna koimme vieraanvaraisuuden huipentuman kun maatilkun omistaja Hassan tuli aamulla tekemään nuotion telttamme viereen ja keitti meille matkamiehille aamuteet. Ihmisten rentous ja ennakkoluulottomuus ovat heistä kumpuavia ominaisuuksia näissä aavikon keitaissa.

Suomalaiseen järveen pitää porata reikä jääkairalla ennen kuin sisältä alkaa pulputa vettä ja vesi pitää lämmittää vaivalla mukavan lämpöiseksi. Täällä Egyptin keitaissa mukavan lämmintä vettä kulkee ojissa ilman kairaamista ja lämmittämistä. Sama eroavaisuus pätee myöskin ihmisiin. Syy lienee siinä että suomalaiset eivät todellakaan asu keitaassa ja siinä että näiden keitaiden ihmiset eivät todellakaan asu kilpailuyhteiskunnassa jossa priorisointiakin priorisoidaan.

Aavikon poliisintarkastuspisteellä dominoa pelannut englantia hyvin vähän taitanut vanha mies totesi päätä pudistellen: “Bahariya verrry nice, Farafra verrry nice, Dakhla verrrry nice, Kharga not very nice”. Minä hymyilin pitkään miehen tapaa kertoa se ettei Kharga olisi niin ihana paikka kuin edelliset keitaat. Paratiisissa ei niin kauniskaan osoittautui kuitenkin niin halvaksi ja ihanaksi, että viivyimme kaupungissa taas monta päivää, valitettavasti emme ainoastaan keitaan kauneuden vuoksi vaan siksikin etten unettomana ollut millään palautua matkan aiheuttamista rasituksista. Raukkautemme keitaita kohtaan ei sammunut mutta päätimme lähteä, sillä Khargan keidas ei tarjonnut enää riittävää vastalämpöä ja rakkautta, kun hänen kuuman lähteensä lämpötila oli selvästi alle ihomme lämmön.
Ensimmäistä 125 kilometrin ajopäivää seuranneena aamuna nousin teltasta ulos keskelle viileää ja kolkonväristä hiekka-aavikkoa. En nukkunut silmäystäkään yön aikana tai korkeintaankin vain yhden tunnin. Kehoni oli aivan yhtä tyhjä voimista kuin aavikon sininen taivas oli tyhjä pilvistä. Nostin valtavan taivaan alla käteni kiltisti pystyyn ja tunnustin ettei minulla ole voimia vastata aavikon tyhjyyteen, tuuleen ja suuruuteen. Pyöräilimme kymmenen kilometrin päässä olleelle poliisipisteelle ja odotimme siellä seuraava ohi ajavaa autoa jonka kyydissä pääsimme 200 kilometrin päähän Luxoriin.

Sairastin vuosina 2003-2005 unettomuutta joka romahdutti fyysisen suoritus- ja palautumiskykyni. Olin pahimmillaan fyysisesti niin väsynyt, että käsien nostaminen pesemään hiuksia oli suuri ponnistus. Olen kärsinyt samaisesta sairaudesta koko Egyptissä olon ajan. Syytä unettomuuteen en tiedä, sillä jos tietäisin sen en sairastaisi sitä. Sen kyllä tiedän että unettomuus romahduttaa fyysisen suorituskyvyn. Tiedän myös sen että Afrikassa pyörämatkaaminen vaati terveen ihmisen fyysistä ja psyykkistä suorituskykyä.
Niilin varrella silmille löivät ihmispaljous ja pitkälle horisonttiin jatkunut vihreys. Taatelipalmut, ilmasto, aasivankkurit, vehnäpellot, ihmisten pukeutuminen, utuinen taivas ja katujen nuhruisuus muistuttivat niin paljon Punjabin maaseutua, että palasin muistoissani vuoden taaksepäin Pakistaniin. Vaikka aistini olivat väsymyksen turtamat sai uuden ympäristön virikkeet matkamiehen “uuden löytämisen innon” nousemaan pintaan.
Poljimme Luxorin keskustaan vilkkaassa turistibussivirrassa. Temppeleistä kuuluisa Luxor lienee Egyptin suurin turistikohde. Kuten kaikissa turistikohteissa niin myös Luxorissa kokemisen ja näkemisen arvoiset paikat löytyivät muutaman sadan metrin päässä paikoista joita Luxoriin tullaan massoittain kokemaan ja näkemään.
Toki entisöidyt temppelit, kiiltävät rihkamabasaarit ja hienot ravintolat ovat kauniita katseltavia ja kielitaitoiset ja hyvin pukeutuneet turisteja palvelevat egyptiläiset iloisen oloisia. Tekemällä tehty kauneus ja iloisuus ei kuitenkaan välttämättä ole aitoa. Mikään muu kuin aito iloisuus ja kauneus ei säteile kauneutta ja iloisuutta ympäristöönsä.
“Voinko auttaa?”, kysyi basaarinmyyjä minulta Luxorissa.
“Et, kaikki on hyvin.”, vastasin.
“Miksi en voi auttaa?”

Jos hän olisi todella halunnut minun parastani ja auttaa minua olisi hän ollut tyytyväinen vastaukseeni: “minulla on kaikki hyvin”. Todellisuudessa hän kuitenkin halusi luoda minuun bisneskontaktin tekopyhällä tavalla. Joskus myyjät kysyivät: ”miksi olet surullinen? Miksi et hymyile?” Ensinnäkään se ei ole surullisuutta ettei ihminen hymyile ja miksi minä hymyilisin hämmennystä herättävässä kiusallisessa kaupustelutilanteessa joka ei tuota suun pielet hymyyn nostavaa ilon tunnetta. Tekopyhyyteen vastaaminen tekopyhyydellä on tekopyhää. Tekopyhyys Luxorissakin on kuitenkin vain pintaa ja turismi-infrastruktuurin turvallisen tuntuisen pinnan puhkaisu eli tallaamattomille poluille suuntaaminen on Luxorissakin helppoa ja sen tehtyään kaupungista muodostuu paikka, josta pulppuaa iloisuutta ja kauneutta.
Niilin varrella ei virallisesti saisi pyöräillä ilman poliisisaattuetta siellä joskus tehtyjen terrori-iskujen johdosta. Valitsimme kuitenkin oikean lähtöpäivän kun Egypti oli edellisenä iltana voittanut Afrikan mestaruuden jalkapallossa ja poliisit elivät siten yhä muissa maailmoissa. Pääsimme siis polkemaan maailman pisimmän joen länsirannan pikkutiellä rauhassa poliiseilta.

Egyptin kahdeksankymmentä miljoonaisesta väestöstä 99 prosenttia asuu Niilin varrella vain noin 40 000 neliökilometrin alueella. Lähes koko väestö asuu alueella joka on vain 5.5 prosenttia maan pinta-alasta. Ilman Niiliä ja sen jokavuotisia kesätulvia antiikkiset sivilisaatiot eivät olisi nousseet loistoonsa ja tänäkin päivänä maa on täysin riippuvainen Niilin vedestä, sillä Egypti on maailman kuivin maa. Kapealla 200m-2km vihreällä kaistaleella kulkeneella tiellä ajaessa ympäristö ei todellakaan näyttänyt maailman kuivimpaan maahan kuuluvalta, vaan peltojen, taatelipalmujen ja eukalyptuspuiden vihreys oli trooppisen vihreää keskitalvellakin. Toisaalta vihreys loppuu Saharan kuivuuteen usein vain kivenheiton päässä Niilistä.
Niilin varren kapea maaseudun kaistale kuuluu maailman tiheimmin asuttujen maaseutualueiden joukkoon ja vastaanottamamme tervehdykset ja kiljahdukset iloisilta ja värikkäiltä ihmisiltä olivat niin runsaita etten ole kokenut vastaavaa sitten Indonesian Sumatran. Tyhjää tilaakin Niilin varrelle mahtui ja usein löysimme varjoisan ja rauhallisen piknikpaikan Niilin varrelta, josta voimme seurailla ohitse köpöttäviä aaseja ja joella seilaavia feluccoja eli turisteja kuljettavia jokilaivoja.

Egyptin viimeisen ajopäivän kohokohtia olivat myötätuuli ja saapuminen nubialaisten maaperälle. Pyörällä hitaasti edetessä ihmisten ulkonäön muutosta eri alueiden välillä ei huomaa helposti, koska vaihettumien ulkonäön piirteissä tapahtuu pikkuhiljaa. Niilin varrella ihmisten arabialainen vaaleus muuttui kuitenkin nopeasti nubialaiseksi tummuudeksi ja saimme ensimmäisen osoituksen siitä että musta Afrikka ja uusi kulttuuri ovat enää muutaman polkaisun päässä tai tässä tapauksessa paremminkin 24 tunnin lauttamatkan päässä, sillä saimme Sudanin viisumit nopeasti täältä Aswanista ja ainut keino siirtyä keskellä aavikkoa sijaitsevasta Aswanista keskellä aavikkoa sijaitsevaan Sudanin Wadi Halfaan on Nasser-tekojärven poikki kulkeva lautta.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *