Sudan – Bahir Dar 21 huhtikuu 2008

Egyptissä lähtöä edeltävä yö oli tuskainen. Menneet päivät olivat kiireisiä ja lehtikirjoitusten vuoksi työntäytteisiä ja olin nukkunut taas monia öitä heikosti. Selkänikin oli jumissa. Aivoni kävivät yön pitkinä tunteina kovilla kierroksilla etsiessäni vastausta kysymykseen: onko viisasta jatkaa lainkaan kohti etelää vai olisiko parempi lähteä aamulla pohjoiseen kohti kotia? Päätin että jos en nuku lainkaan sinä yönä lähden kotiin tervehtymään.

Kahden tunnin yöunieni jälkeen pakkasimme laukut ja polkaisimme Aswanin satamaan ja Nasser-järven halki Sudaniin seilaavaan lauttaan. Kerran viikossa kulkeva lautta ahdattiin Afrikkalaiseen tyyliin käsin. Miehet pakkasivat kannen pullolleen halpaa kiinalaista elektroniikkaa ja egyptiläisiä elintarvikkeita. Käsin ahtaaminen on hidasta ja matkustajatkin valuivat laivaan kovin verkkaisesti. Kymmenen tunnin satamassa odottelun jälkeen laiva kuitenkin lähti laiturista täsmällisesti aikataulun mukaan: perjantaina.

24 tunnin erittäin mukavan lauttamatkan aikana Aswanin vihreät bulevardit muuttuivat Wadi Halfan pölyyn ja hiekkaan. Hotellimme vastaanoton pöydällä ollut New Yorkin paksu kaupunkiopas ei olisi voinut virheellisempään paikkaan eksyä, sillä Wadi Halfa on maailmanlopun oloinen kylä keskellä ei mitään. Syrjäinen ja karu sijainti kuitenkin säteili ainutlaatuisen uneliasta charmia. Aswanin ja Luxorin turistisähläyksen ja melun korvasivat täydellinen hiljaisuus ja sudanilaisten rauhallisen ystävälliset eleet. Kiihkeää menoa Wadi Halfassa oli ainoastaan keskellä aavikkoa sijaitsevalla jalkapallokentällä, jonka pölyssä monenikäiset mitä erilaisimmilla kengillä pelanneet pojat näyttivät kaikki tekevänsä parhaansa vastustajan kukistamiseksi. Kenties syy pelin kohtalaiseen sekavuuteen oli se että molemmissa joukkueissa näytti pelaavan pelipaitojen mukaan monia Ronaldinhoja ja Ronaldoja, mutta se ei haitannut ketään jos punapaitainen Ronaldo syötti harhaan sinipaitaiselle Ronaldolle, pääasia että kaikilla oli hauskaa.

Fakta että Wadi Halfa todellakin sijaitsee keskellä ei mitään tarkoitti sitä että meillä oli edessämme 500 kilometrin taival Niilin läheisyydessä olevassa Nubian maakunnassa jonne ei ole koskaan rakennettu tietä tai niin minulle oli ainakin kerrottu.

Yllätykseksemme 1900-luku osoittautui kuitenkin saapuneeksi myös Wadi Halfaan ja ensimmäiset viisikymmentä kilometriä aavikolla pyöräilimme upouudella asvaltoidulla tiellä. Paluu sudanilaiselle vuosituhannelle oli odotetun pomppuinen ja pölyinen jyskytettyämme seuraavat 350 kilometriä kivisellä ja mäkisellä aavikolla kulkeneella tiellä tai paremminkin autonrenkaiden muovaamalla aavikon reitillä.

Kahden päivän polkemisen jälkeen loivan mäen päältä avautui upea näkymä alas Akash kylän laaksoon, jonka vihreys ja suuret kivitalot kertoivat kieltään Niilin läheisyydestä. Köyhän kylän kaupasta ei löytynyt mitään jota ruokavarastossamme ei jo ollut ja jätimme pihalla olleet nuhruiset ja kalliit appelsiinitkin niitä myyvien lapsien harmiksi. Olimme jäädä kaupan sivurakennukseen yöksi, mutta tuhannet kärpäset ja kaikkialle tunkeutuva pöly ajoi meidät raikkaammalle lepopaikalle. Pikkupojat johdattivat meidät aasillaan Niilin rannalle halki viljelysmaiden ja niittyjen. Taatelipalmut, hiekkaranta, vilvoittava tuuli ja Niilin liplatus antoivat toivottua kontrastia kaupan tunkkaiselle kopille. Emme kuitenkaan uskaltaneet uida hiekkarannalla, vaan peseydymme turvallisesti rannan kuivalla puolella, koska paikka kuhisi krokotiileja.

Akashista tie taittoi takaisin mustalle laavakiviaavikolle. Pitkän aavikkoisen ja hiekkaisen taipaleen päätteeksi saavuimme iltapäivällä takaisin Niilin rannalle ja Nubian viljavalle sydänmaalle jossa tie mutkitteli kylästä kylään. Kylien talot olivat massiivisia pehmeän muotoisia taideteoksia joiden väri ja muoto muuttuivat joka kylässä. Egyptin rääsyisten puolivalmiiksi mahdollisimman halvalla rakennettujen huteroiden talojen maailmasta siirtyminen hyvällä maulla suunniteltujen, vaivalla hoidettujen ja perinteitä ylläpitävien rakennusten ympäristöön oli ilo silmille. Talojen paksut seinät, pihaa ympäröivät jykevät muurit ja kauniisti koristellut portit on rakennettu miellyttämään vierailijoiden silmää ja kestämään isältä pojille.

Luoja on luonut nubialaisten talojen emännistäkin korkeanluokan taidetta. Pitkät jalopiirteiset värikkäisiin lakanamaisiin tobeihin pukeutuneet tummat naiset kävelivät kylien raiteilla mallimaisella jylhyydellä, katsoivat minua ylpeänä suoraan silmiin, hymyllään painostivat kasvoni punaiseksi ja pakottivat kääntämään katseeni ujosti takaisin nubialaiseen hiekkaan. Heidän sisältä kumpusi rentoutta ja en tuntenut eläväni kylissä ainoastaan miesten maailmassa kuten Egyptissä, sillä naisetkin kättelivät ja juttelivat kanssamme.

Arvokkaan oloisiin valkoisiin pitkähelmaisiin jallabijoihin pukeutuneet miehet pelasivat dominoa ja pelikortteja kylänraittien palmunlehtikatoksien alla tai tappoivat aikaa juttelemalla niitä näitä. Elämänrytmin verkkaisuus ja ihmisten rauhallisuus yhdistettynä matkaajaa kunnioittavaan vieraanvaraisuuteen sai meidät monesti keskeyttämään pyöräilyn ja jäämään teehetkelle perheiden pariin. Nubialaisten vieraanvaraisuus on sanattomaksi jättävää. Ei ole parempia tai huonompia kansojen luonteita vaan ainoastaan erilaisia, mutta nubialainen luonne kylläkin tekee matkaajan elämän helpoksi heidän antaessaan vieraalleen täydellisen rauhan ja ollessaan kuitenkin aina valmiita auttamaan ohikulkijaa.

Saavuttuamme Abriin otti kadunkulman takaa ilmestynyt 12-vuotias Mohamed meidät huostaansa ja seurasimme häntä perheen talolle asti jossa tulimme nauttimaan kaksi päivää perheen lapsien energisestä seurasta ja omat ruokamme täydelliseen häpeään saaneista aterioista. Ruoka oli peräisin perheen omalta saarelta keskeltä Niilin virtaa. Perheen isä oli poikakoulun opettaja ja aivan Bill Cosbyn näköinen. Perhe kutsui meidät jäämään heidän vieraakseen pidemmäksikin aikaa. Kieltäydyimme kutsusta. Ja mihin meillä oli muka kiire, ei kerta kaikkiaan mihinkään.

Maaliskuun alussa Saharaan saapui vihdoinkin kesä ja tehdessämme tehokasta vauhtileikittelyä kovasti jyskyttävällä tiellä sammahti kuumuuteen tottumattoman Timon voimat 37 asteen lämmössä. Löysimme lepopaikaksi suojaisan kolmella sängyllä varustetun piharakennuksen upeiden keltaisten hiekkakivitalojen kylästä Wawasta. Luulimme rakennuksen olevan yleinen lepopaikka, mutta se osoittautuikin yksityiseksi piharakennukseksi. Häädön sijaan kömmähdyksemme tarkoitti sitä että palattuani kyläkierrokselta takaisin majaamme, oli rakennuksen omistaja Ibrahim tuonut Timolle valtavan illallistarjottimen. Aamulla samaisella tarjottimella odotti aamuteet ja ennen lähtöä Ibrahimin iloisen viehättävä vaimo valmisti meille urheilijan vaatimukset täyttävän aamupalan oman maatilan eineksistä.

Aamulla palasimme taas tuttuun päiväjärjestykseen minun sairastuttua flunssaan ja madeltuani kaukana Timon perässä. Päivä oli kuuma, vointini oli vaisu ja tie niin hiekkainen, että jouduimme usein työntämään pyöriämme upottavassa hiekassa. Missä ei ollut hiekkaa oli tie niin kuoppainen että kovassa myötätuulessakaan ei nopeus ollut pysyä yli kymmenessä. Kaiken lisäksi Delgo oli paljon ajattelemaani kauempana ja olinkin lopen uupunut saavuttuamme sinne illan suussa.

Etsiessämme telttapaikkaa Niilin rannalta otti pellolla töitään lopetellut mies meidät ohjaukseensa ja johdatti meidät hänen sukulaismiehensä luo. Hieman alakuloinen ja Nubian köyhään ja yksinkertaiseen elämänmenoon selvästi kyllästynyt korkeasti koulutettu, mutta maanviljelyllä toimeen tuleva nuorimies Asilof tarjosi meille majapaikan tutun spartalaisesta huoneesta. Sudanilaiseen tapaan hän hemmotteli meitä täysihoidolla.
Pölyn ja kärpästen ryvettämä huone oli niin kuuma että vaihdoimme seuraavana aamuna majapaikan jälleen Niilin varren raikkaaseen taatelipalmulehtoon jonka varjoisassa lämmössä parantelin kevyttä flunssaani koko päivän. Pohjois-Sudanissa ei tarvitse koskaan nukkua neljän seinän ulkopuolella ellei itse niin valitse ja Niilin rannalla vietettynä iltanakin ihmiset kävivät kutsumassa meitä taloihinsa. He toki hyväksyivät mielihyvin myös telttailun heidän maillaan, mutta olisivat kovin mieluusti tarjonneet meille turvan käärmeiltä ja krokotiileilta.

Seuraavana aamuna tein tyhmän ratkaisun lähdettyäni liikkeelle vaikka oloni oli yhä hieman vaisu. Kyselyjeni mukaan seuraavaan kaupunkiin Kermaan oli matkaa vain 50 kilometriä. Matka Kermaan tuntui loputtomalta kun nubialaiset joukolla osoittivat täydellistä kyvyttömyyttä arvioida matkan pituus seuraavaan kaupunkiin. Huonojen teiden Sudanissa matkat lasketaan niihin kuluvassa ajassa ei kilometreissä. Kissa ja hiiri leikki kilometrien kanssa päättyi Kermaan, mutta matkaa sinne oli 100 kilometriä ja vähät voimani jäivät taas Nubian kuumuuteen, hiekkaan ja kuoppiin. Nubian toiseksi suurimmassa kaupungissa Kermassa ei ole asvalttia, ei sähköä, ei postia, ei viemäreitä, eikä kiirettä. Elämänrytmi lämminhenkisen uneliaassa kaupungissa on aivan yhtä verkkaista kun Niilin virtaus kaupungin kohdalla.

Kermassa pääsimme pitkästä aikaa nauttimaan hotellin yksityisyydestä. Yritin kolmena päivänä parantaa karmaani hotelli Karman pölyisessä huoneessa. Olen joutunut Afrikassa negatiiviseen noidankehään, eikä matka ole edennyt ruusuilla tanssien. Unettomuus ja nyt tyhmyyteni vuoksi pidentynyt flunssa ovat syöneet miehestä mehut juuri Afrikan vaativimpien koitoksien aattona. Haalin Suomessa itselleni lisää töitä, jotta saisin rahoitettua matkaani paremmin, mutta olen löytänyt aivoni hyrräämässä uusien ideoiden parissa juuri silloin kun olisi tärkein rauhoittumisaika. Aloin taas maksimoida asioita. Ahneella on paskainen loppu.

Kolme lepopäivää eivät karmaani parantaneet ja viimeisellä taipaleella Nubiassa oloni oli yhä vaisuhko, enkä jaksanut täysin rinnoin iloita edes renkaiden alle Nubian pääkaupungissa Dongolassa ilmestyneestä asfaltista ja kauppojen jääkaappien kylmistä juotavista.

Lähdön ajoittaminen oikealle päivälle on aina vaikea juttu. Jalkojen pitää olla palautuneet, mutta eivät liikaa levänneet. Kaupungista on myös hyvä lähteä silloin nauttii olla vielä paikallaan, mutta paluu tienpäällekin tuntuu silti hyvältä ajatukselta. Edeltävät kaksi asiaa menevät ajoituksellisesti usein yhteen, mutta vaikeaa ajoittaminen on silloin kun on ollut sairaana. Dongolassa lähtöpäivän aamuna oloni ei todellakaan ollut skarppi, vaan pikemminkin nuutunut. Olin sairastanut flunssaa jo 11 päivää mutta päätin lähteä eteenpäin.

Jätimme pari tusinaa tyhjiä tupakka-askeja, satoja tupakantumppeja, rasvaisia lakanoita, hyttysiä, kärpäsiä, koppakuoriaisia, muurahaisia, heinäsirkkoja, torakoita, hiiren ja paskaisen vessan sisältävän hotellihuoneemme avaimen mieluusti hotellinjohtajalle ja suuntasimme vilkkaiden markkinoiden kautta tienpäälle.

Kaupungin ulkopuolella pikimustat miehet kaivoivat ojaa lapioilla. Pölyistä hommaa lisä pölytti pohjoisesta puhaltanut navakka tuuli. Tässä maassa fyysisesti raskaimmat ja huonopalkkaisimmat työt tekevät ihonväriltään tummimmat. Sosiaalinen jako etelästä kotoisin olevien mustien afrikkalaissukuisten ja vaaleampien arabisukuisten välillä on jyrkkä. Tummien ihmisten Sudanissakin rasismi elää ja voi hyvin, vaikka islaminuskon viimeinen ja tärkein profeetta Muhammed korosti ei-arabien olevan arabien veroisia ihmisinä. Faaraoiden ajoista lähtien Pohjois-Sudanin kuningaskunnat ovat rikastuttaneet itseään orjakaupalla kuljettaen Etelä-Sudanista orjia Kairon ja Arabian markkinoille. Sudanin sisällä Darfurin ja Etelä-Sudanin alueen orjakauppa on jatkunut näihin päiviin asti.

Poljimme vauhdikkaasti eteenpäin harmaassa aavikkomaisemassa. Tienvarressa oli säännöllisesti pieniä talorykelmiä, joissa asuvat ihmiset olivat silminnähden köyhiä ja hoikkia. Lähellä Niiliä mutta käytännössä aavikolla olevat rakennukset olivat vaatimattomia hiekkakivitiilistä rakennettuja koppeja tai palmunoksista kyhättyjä majoja. Paremmassa leivässä kiinni olevat ihmiset asuvat lähellä Niilin viljelysmaita joka virtaa muutaman kilometrin päässä tiestä jossa ajoimme.

Ennätysnopea päivä romuttui tien käännyttyä itään ja sivutuulen romahdutettua vauhtimme. Valitettavasti suuri syy vauhdin putoamiseen oli minun voimieni uupuminen. Kampien alas painaminen oli vaivalloista ja koko kehoni oli raukea. Täytimme vesisäiliöt tienvarren saviruukuissa, joita Sudanissa on kaikkialla ja joihin kyläläiset ovat kantaneet vettä Niilistä. Asettauduimme lepoon kivenheiton päässä olleeseen autiotaloon. Voimien lähtö alkaa olla minulle jo normaalia, sillä joillain tavalla voimani ovat hävinneet lähes aina kun olemme olleet tienpäälle Afrikassa ja olemme joutuneet tekemään jatkuvasti kompromisseja heikkouteni vuoksi. Onneksi sinä iltana ilma oli viileän raikasta, vain 28 astetta, eikä minun tarvinnut hikoilla ulos vähiäkin elämää kehossani ylläpitäviä voimia.

Huonosti nukutun yön jälkeen herättyäni limaiseen aamuun oli ainut järkevä vaihtoehto pyöräillä seuraavaan suurempaan kylään ja niistellä nenää mieluummin siististi sudanilaiseen nenäliinan varjoisassa huoneessa kuin räkiä limaa pyöränpäältä barbaarimaisesti asvalttiin ja ajopaidalle. Vietimme päivän tienristeysravintolan sivurakennuksessa, jossa kanssamme asui kymmeniä lintuja.

Heräsin aamuun jo ennen lintujen sirkutusta. Vahvimman mahdollisen unilääkkeen, rauhallisen elämän ansiosta nukuin ensimmäiset viikot Sudanissa hyvin ja unia lyhentäneet asiat olivat vain ulkopuolisia häiriötekijöitä kuten kuumuus ja kärpäset. Se oli kuitenkin ohimenevää herkkua eivätkä etenemisfiilikseni olleet korkealla kun väsymys oli palannut keskushermostooni ja nenäliinoja kului aamulla ripeään tahtiin.

Pohdimme yhdessä Timon kanssa, että voimakas liman irtoaminen oli kuitenkin tervehtymiseen viittaava seikka ja jatkoimme matkaa varovaisesti. Abu Dom risteyksestä Niili kääntyi koilliseen kiertäen Bayuda aavikon ylängön. Me jatkoimme etelän aavikolle ja suorinta tietä kohti Sudanin pääkaupunkia Khartoumia johon sovimme seuraavat treffit Niilin kanssa.

Vaikka flunssa tuntuikin jo hellittäneen, pidimme pitkiä ajotaukoja aina kun löysimme varjoisan paikan. Päivä venyi kovassa myötätuulessa 86 kilometriin ja päivän aikana maisemaan ilmestyneistä pikkupuista ja pensaista aisti lähes kasvittoman Saharan aavikon muuntuvan pikkuhiljaa Sahelin autiomaaksi. Tienvarren rakennukset olivat yhtä vaatimattomia majoja kuin Niilin varren aavikollakin, mutta niissä asuvat ihmiset eivät olleet huono-osaisia kuten Niilin aavikolla asuvat, joille ei ole riittänyt viljavaa maatilkkua Niilin rannalta, vaan väliaikaisissa majoissa asui nomadeja eli paimentolaisia. Hiekalle ilmestynyt vähäinen kasvillisuus riittää tarjoamaan kameleille, vuohille, lehmille ja aaseille riittävästi ravintoa. Vaikka kameli- ja vuohilaumojen kanssa kuumalla aavikolla vuodenaikojen mukaan vaeltavat nomadit ovat kiistatta vähävaraisia, eivät he ole kuitenkaan huono-osaisia sillä heidän elämäntyylinsä on aivan omanlaisensa kulttuuri ja kaikki sen kulttuurin edustajat elävät hyvin samalla tapaa. Neljänkymmenen miljoonan asukkaan Sudanissa on noin 2 miljoonaa kuivilla mailla vaeltavaa nomadia joiden ymmärrys ja yhteys luontoon on ihailtavan syvää.

Matkalla Timo toivoi että löytäisimme Egyptin länsiaavikolla meitä hellineiden keitaiden kaltaisen paikan yöpyä. Ihmeiden aika ei ole ohi ja iltapäivällä poljimme nukkumaan tienvieressä olleelle keitaan taatelipalmufarmille ja saimme sitä hoitavilta miehiltä tervetulotoivotuksiksi leipää ja teetä.

Maaliskuun 16.päivä vuonna 2008 sekä Timo että Sudan
olivat 52-vuotiaita ja molemmat sairaita miehiä. Sudan oli jo toipumisvaiheessa ja aluetta vuosikymmeniä riivanneet sodat, taudit, kuivuus ja köyhyys eivät olleet kriittisimmillään. Siinä missä pitkäaikaissairauksista kärsivä Sudan näytti hieman pahoinvoivalta päälle päinkin, vaikutti akuutista ruokamyrkytyksestä kärsivän Timon keho ulkopuolelta yhtä vahvalta ja hyvinvoivalta kuten aina ennenkin.

Koko pitkiin valkoisiin jallabiyoihin pukeutuneet sudanilaismiehet uurastivat koko päivän aluillaan olevalla taatelipalmu- ja kamelifarmilla jotta saisivat muutettua aavikon harmauden vihreyteen. Timo sen sijaan makasi hiljaisena ja vaisuna muutaman neliön kokoisen mutatalon sisällä olleessa hyttysverkkoteltan nurkassa ja hänen sisällään koko valkoiseen asuun pukeutuneet solut paiskivat töitä kehoon tunkeutuneen bakteerin tappamiseksi.

Hetkeen jona farmin kahden metrin korkuiset taatelipalmun alut ovat kasvaneet tuottamaan hedelmiä Sudanin kansalle, joutuvat paremman tulevaisuuden eteen farmilla työskentelevät miehet pesemään valkoisista jallabijoista vielä monet mullat ja hiekat. Oman maaliskuisen jo terveen oloisen päiväni vietin siinä samaisessa Sudanin aavikolla olevassa mutatalossa toivoen että valkosolut hoitavat hommansa tehokkaasti ja saisivat Timon kehon tuotteliaaksi nopeammin kuin farmin miehet tulevat loihtimaan palmut taateleita tuottavaan kypsyyteen.

Seuraavana aamuna Timo ponkaisi nopeasti ulos teltasta ja suuntasi oksennuksen sijaan kahvinkeittoon. Toiveeni toteutui ja pääsimme jatkamaan matkaa. Jäljellä olleet 270 kilometriä polkaisimme myötätuulen avuin leikittelevän kevyesti ja saavuimme hyvävoimaisina Khartoumiin. Laajan Khartoumin laitamilta tanssimme keskustaan asti aasitaksien valtavien stereoiden ilmoille suoltavan popahtavan musiikin tahdissa.
Kuten sanoin, sovimme Khartoumiin treffit Niilin kanssa. Itse asiassa niistä tulikin kimppatreffit, sillä Khartoum on ainoa paikka maailmassa jossa on kaksi Niiliä. Khartoumissa kohtaavat etelästä Afrikan suurilta järviltä alkunsa saava Valkoinen Niili ja Etiopian ylängöltä kaakosta alas laskeva Sininen Niili.

Sudanin lomaviikon loputtua Khartoumin kadut ruuhkautuivat liikenteestä ja kaupungin karismasta katosi kylämäisen verkkainen charmi. Autojen mukanaan tuoma byrokratia; ruuhka, meteli ja saasteet eivät olleet meille kuukausia aavikon hiljaisuudessa viettäneille matkamiehille mieluisia ja jätimme kaupungin pian taaksemme ennen kuin positiiviset mielikuvamme kaupungin rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta romuttuisivat täysin.

Jatkoimme matkaa sinisen Niilin läheisyydessä kohti Etiopian ylänköä. Tullessamme Khartoumiin ajoimme halki kunnallistekniikan ulkopuolella olevan lähiön, jossa vesi haettiin aaseilla, sähkö oli kaukainen haave ja vihreyden sijaan piikkipensaita koristivat roskat ja muovipussit.
Khartoumissa arvellaan asuvan jopa kaksi miljoona eripuolilta Sudania tullutta pakolaista. Poistuimme Khartoumista halki sen rikkaimman kaupunginosan joka lentokenttineen, ostoskeskuksineen ja moderneine rakennuksineen oli suurta kontrastia slummeihin. Sudanin öljy tarjoaa maan kansalle tasaisesti vain sotaa ja saasteita.

Päädyimme pimeän tultua 120 kilometrin päähän poliisin tarkistuspisteelle jossa poliisimies totesi passin ja viisumintarkastuksen jälkeen: “very good !”. Koska saimme vielä pystyttää telttamme poliisin putkan taakse, lienee ilmeistä ettei hän huomannut umpeen mennyttä viisumiamme.

Seuraavana päivänä poljimme 150 kilometriä 44 asteen lämmössä ja palkkioksi siitä saimme putkan takapihaa mieltä kohottavamman palkinnon moskeijasta rukoilemasta tulleen miehen tarjottua yhden taloistaan kokonaan meidän käyttöömme.

Maisema seuraavana päivänä oli aivan yhtä monotonista kuin edellisinäkin, silmin kantamattomiin oli nähtävissä vain kuivaa, sadekauden vettä päälleen odottavaa kynnettyä peltoa. Voimia riistävä unenpuute ja tukkoinen nenä tekivät paluun kehooni päivänä jona lämpömittarin elohopea kohosi 45 asteeseen. Juomapulloissa hautuva vesi oli kieltä polttavan kuumaa, ravinto kehnolaatuista ja viilentävä varjo useimmiten vain ajatus. Vaativissa oloissa heikkovoimaisena pyöräily oli psyykkisesti todella raskasta, mutta elämäniloani ylläpitivät rennot, karismaattiset ja rauhalliset sudanilaiset joiden heinämajoja seisoi harvakseltaan siellä täällä keskellä valtavan laajoja peltoja.

Mikä voisikaan olla piristävänpää keskellä polttavaa autiomaata, kun pariinkymmeneen kilometriin ainoassa heinämajassa asuva perhe on valmis tarjoamaan viileähköä vettä ja varjoa, mutta myös tuoretta leipää ja vuohenmaitoa hetkeen jona omaa tulista ja savista juomapullon vettä on juotava väkisin ja laukkuihin kuivuneen vehnäleivän syömisen ajatteleminenkin saa ihon kananlihalle.

Takana oli sadan kilometrin ajopäivä kuumuudessa, jossa lämpömittari nousi täydessä varjossa 46 asteeseen. Olin hieman heikkona. En kai ollut taaskaan nukkunut. Auringonlaskun aikaan työnsimme pyörämme pellolla olleen kännykkämaston aidan taa, joka oli lähistöllä ainut varjoisa paikka. Pystytimme telttamme.

Istuin raukeana alas teltan vierelle. Kännykkämaston vartijan kukot lauloivat vieressäni. Aurinko värjäsi taivaanrannan oranssiksi. Pyöräilykenkäni olivat minulle hieman liian ahtaat ja olin ajanut pitkän päivän ilman pohjallisia. Otin kengät pois jaloistani. Valtoimenaan valunut hiki oli saanut jalkani valkoisiksi ja ryppyisiksi. Aivan kuin olisin ollut kuumassa kylvyssä kolme tuntia. Kovia kengän pohjia vasten hanganneita jalkapohjiani alkoi ajopäivän lopussa sattua päkiöiden alta ja ne olivat herkkänä. Aloin raapia ja hieroa niitä. Helpotuksen aallot alkoivat vavisuttaa kehoani. Koin vain valtavia nautinnon aaltoja. En tuntenut väsymystä enää lainkaan, vain helpotusta. Hieroin jalkapohjia pitkään. Käteni löysivät aina herkimmät paikat ja niiden painanta antoi minulle orgasmimaisen nautinnon jota kesti minuutteja. Aivan käsittämätöntä, en ollut koskaan kokenut vastaavaa. Kenties se oli ansaittu nautinto raskaan päivän kärsivällisestä ponnistelusta. Empä tiedä, mutta moista nautintoa ei ole etsimällä löydettävissä, sen joko kohtaa tai sitten ei. Huh huh, ajatelkaa, minuuttien orgasmi koko kehossa vain jalkapohjia painamalla. Tämän paljastettuani saattaa olla että Sudanin kuumuudessa tavataan tulevaisuudessa paljon pyörämatkaajia.

Edessämme oli vielä satoja kilometrejä Sudanin kuumuutta ja askeettisuutta. Etiopian lähestyttyä puut ja pensaat kasvoivat yhä korkeammiksi ja tuuheammiksi. Ihmisten kulttuurikin koki taakse jäävien kilometrien aikana selviä muutoksia ja tienvarressa olleet aidatut heinämajakylät antoivat viitettä perheen ympärillä pyörivän islamilaisen kulttuurin vaihettuvan afrikkalaiseksi heimokulttuuriksi.

Päivät jatkuivat paahtavan kuumina, uneni pysyivät tuskaisen lyhyinä ja aamuisin minulla oli voimat niin vähissä että ainoa kampiani liikkeessä pitävä voima oli tieto Etiopian ylängön viileistä öistä. Jokainen kammenkierros vei meitä lähemmäksi kaivattua pelastusta. Poljimme joka päivä heräämisestä aina auringonlaskuun asti ja lähes joka yö päädyimme jollain tavalla onnettomaan telttailupaikkaan. Sudanin puntamme olivat lähellä loppua ja kahtena viimeisenä päivänä emme päässeet nauttimaan edes kylmien juomien siunauksesta.

Jos helvetissä on kuumaa ja haastavaa, kuten siitä annettavat mielikuvat antavat olettaa, voisin todeta viimeisten viiden päivän Sudanissa olleen helvetillisiä. Sudan oli kokonaisuudessaan antoisa kokemus ja väsymyksestä ja Etiopian ylänköjen kaipuusta huolimatta vastasin viimeisen tapaamani sudanilaisen, nuorenpaimenpojan ”I love you!” tervehdykseen täydellä rehellisyydellä: “I love you too!”.

Ensimmäinen kohtaamani etiopialainen, rekan kimpussa touhunnut nuorimies tervehti minua sanoilla: “fucking you”. En usko tervehdyksen kuitenkaan olleen konkreettisempi ja pidemmälle viety rakkauden osoitusta kuin sudanilaisen paimenpojan “I love you!” tervehdys, vaan ainoastaan muilta matkaajilta saamieni mielikuvien vahvistus siitä kuinka dramaattinen ero ihmisten suhtatutumisessa turisteihin etiopialaisten ja sudanilaisten voi olla.

Rajan viimeinen passintarkastaja huomasi että olimme olleet Sudanissa viisi päivää laittomasti, mutta ei sanonut siitä meille mitään, joten oli hyvä ettemme viitsineet Khartoumissa käydä läpi kallista viisumin pidennysruljanssia.

Ihmiset muuttuivat Sudanin alankojen jylhän tummista ja pitkistä aavikon ihmisistä Etiopian ylängön pieniin ja vaaleampiin vuoriston asukkaisiin. Naisten vaatetus muuttui värikkäistä lakanamaisista tobeista, jopa tiukkiin farkkuihin ja ihonmyötäisiin seksikkäisiin toppeihin. Miesten vaatetus taas latistui arvokkaista jallabiyoista halpakopioituihin housuihin ja t-paitoihin. Kylien rauhallisuus vaihtui tuijotuksiin, faranji (tarkoittaa amhariksi ulkomaalaista) muljautuksiin ja kaikkialta kuuluviin “YOU!YOU!YOU!” huutoihin. Ympärillä pyöri myös muutamia palveluja tyrkyttäviä turhautuneita työttömiä poikia ja miehiä. Maiden välistä rajaa edustavalla sillalla rahaa kerjäsi amputoituja ja tuberkuloosia sairastavia heikko-osaisia etiopialaisia. Sileän asvalttitien nopeus vaihtui kivisen ja pölyisen tien hitauteen. Havaittu muutos Sudanin ja Etiopian välillä oli dramaattinen. Ainut muuttumaton asia oli asia jonka muutosta kipeimmin kaipasimme, lämpötila, joka oli yhä 42 astetta.

Viileä yö jäi Etiopiassakin kaukaiseksi haaveksi kun auringonlaskun puoleisen rinteen maa piti makuualustan tukahduttavan kuumana pitkään yöhön asti. Aamulla telttamme ympärillä oli kuusi miestä. Pian kahteenkymmeneen henkeen kasvaneessa ihmisjoukossa kävi kova supina meidän pakatessa maanviljelijöille ja paimenille ennennäkemättömiä tavaroitamme.

Jatkoimme pomppuisella ja pölyisellä tiellä kohti vuorten korkeuksia. Tiellä oli runsaasti taaksemme jääneen kaupungin markkinoille käveleviä ihmisiä. Alankojen värikkäisiin koruihin ja pukuihin sonnustautuneet heimonaiset kävelivät tyhjine säkkeineen kohti kaupunkia toivoen että palatessaan kaukaisiin majoihinsa heillä olisi säkit täynnä markkinoiden edullisuuteen tingattuja antimia. Polkiessani kuumuudessa ylös alas jyrkkiä pikkumäkiä, olivat voimani niin vähissä että olisin mielelläni vaihtanut kantamukseni naisten tyhjiin säkkeihin. Nenästäni valui veristä räkää, kurkkuni oli niin kipeä etten kyennyt vastaamaan lasten tervehdyksiin, jalkani olivat voimista tyhjät ja pääni normaaliakin sekavampi. Pidimme lepoa puunvarjossa niin pitkään että verenvuotoni lakkasi ja söimme viimeiset kuivuneet vehnäleipämme jonka energian toivoin riittävän seuraavaan kymmenen kilometrin päässä olleeseen kaupunkiin.

Onnekseni Shehibistä löytyi muutama hotelli ja voimme lopettaa raskaan etenemisen vain 17 kilometrin pyöräilyn jälkeen. Valitsimme kaupungin parhaan hotellin. Pallit paljaana kulkeva mutta farkkutakkiin pukeutunut hörökorvainen pikkupoika otti minut vastaan lämpimästi kätellen ja hymyillen, jonka jälkeen hän lähti rehvakkaasti takaisin kadulle taistelemaan muiden naperoiden kanssa. Sudanin lääväisten ja kalliiden hotellien jälkeen 1.25 euron huoneemme puhtaus oli mieltä ylentävää. Sudanissa miehet putsasivat majatalojaan puheella, teen juonnilla, tv:n katsomisella, rukousnauhaa pyörittämällä ja nukkumalla kun taas Etiopian ensimmäisessä hotellissa reippaat tytöt ja naiset puhdistivat hotellia vedellä ja pesuaineella. Hyvät Etiopian tytöt ja naiset, ihailen älykkyyttänne tai toimeliaisuuttanne!

Kahden lepopäivän aikana keräsin voimia niin että uskalsimme jatkaa matkaa. Lämpötila oli yhä niin kuuma että kuumemittaria olisi saanut jäähdytettyä ainoastaan kainalossa. Tie nousi jyrkästi ylös Etiopian ylängölle pudotakseen uudelleen alas jokilaaksoon vain jotta saisimme taas polkea ylös hieman korkeammalle kohoavan mäen. Tie oli kuoppainen, kivinen ja ohi ajaneiden rekkojen ilmoille nostattava pöly tunkeutui nenääni, sai silmäni vetisiksi ja värjäsi hikisen ihoni tummaksi.

Asutukset tienvarrella olivat vaatimattomia puu- ja heinämajoja, lasten vaatteet repaleisia, eikä heillä ollut kenkiä. Asumusten viereiset pellot olivat niin kivisiä että jos kerrostalon tiiliseinän muurauslastin tilalla olisi multaa, saisi siitä suhteessa suuremman viljelypinta-alan kuin niiltä pelloilta. Ensimmäistä kertaa matkallani tunsin oloni aavistuksen kiusaantuneeksi pyytäessäni vettä ihmisiltä, varsinkin ennen illantuloa kun täytettävänä oli 10 litran vesisäiliö. Kymmenen litran löytyminen pienestä kylästä ei tapahtunut kädenkäänteessä ja tajuttuani sen että nuorimies antoi puolet perheensä vedestä minulle, yritin antaa veden takaisin. Ihmisillä ei ole juoksevaa vettä, vaan vesi on kannettava kotiin käsin tai aaseilla kuivan kauden lopulla jo lähes kuivuneista puroista.

Löysimme oivan leiripaikan puroksi kuivuneen joen varrelta. Olimme jo 1300 metrin korkeudessa, mutta vuorien takaa ennen auringonlaskua yllemme kulkeutuneet pilvet estivät tehokkaasti 41 asteen päivälämmön jäähtymisen ja maan ja pilvien väliin jäänyt maaperästä noussut lämpö piti kostean ilman 33 asteessa aina keskiyöhön asti.

Kenties aloin tottua jo kuumin öihin, kun yllätyksekseni heräsin varjoisan puron vierestä seuraamaan viisihenkisen perheen vedenhakua hyvin nukutun yön jälkeen. Perheen lapset ja äiti täyttivät aasin suuret vesisäiliöt ja 10-20 litran muovikanisterit puron kirkasvetisessä lammikossa. Mies nojaili puukeppiinsä telttamme vieressä. Perheen äiti ja tytöt ottivat kantoonsa suurimmat vesiastiat päidensä päälle, poika kantoi pikkukanisteria ja isä jatkoi matkaa tyhjin käsin. Miehet voivat käyttää geenien mukana saamiansa, keskimäärin 30 prosenttia naisia voimakkaampaa kehoansa kahdella tavalla: vahvimman lain pelotevaikutuksena tai konkreettiseen tekemiseen. Hyvät Etiopian tytöt ja naiset, ihailen kärsivällisyyttänne ja voimianne!

Unien ihmeitä tekevä vaikutus latasi kehoni voimakkaaksi ja ajoin pitkiä mäkiä ylös ihanalla voimantunteella. Aivan kuin joku puuttunut palikka olisi loksahtanut kohdalleen kehossani. Tie tippui vielä kerran alas joenlaaksoon, josta jyrkkä mäki lähti kohoamaan lopullisesti Etiopian ylängölle.

Alarinteen, mitäpä muutakaan kuin,kivistä, pomppuista ja pölystä tietä ylös jyhkittyämme oli lämpötila yhä 37 astetta, eikä alle kävelyvauhtiin tippunut vauhtimme enää kehittänyt vilvoittavaa ilmavirtaa.
Kymmenen päivän yli 40 asteen kuumuus hellitti kuitenkin ihastuttavimmalla mahdollisella tavalla. Syvän mustat pilvet saapuivat vuorten ylle ja roiskaisivat päällemme raikkaan viileän sateen. Melko lyhyeksi jääneen sateen ja nousemiemme metrien aikana 37 asteen lämpö vajosi 21 asteeseen vain reilussa tunnissa. Sateen jälkeen ilmassa leijui eukalyptuspuiden tuoksu, linnut lauloivat ja ilma oli raikasta. Ylikierroksilla hyrrännyt kehoni jäähtyi ja mieleni vapautui kuumuuden kiirastulesta.

Matka Khartoumista Etiopian ylängölle oli psyykkisesti raskas, kenties raskain kaikista läpikäymistäni etapeista. Olin hajota unenpuutteeseen ja usein tuntui ettei matka lopu koskaan. Khartoum-Etiopia etapin suunnaton raskaus johtui pääasiassa itseni heikkoudesta, ei ympäristön vaativista haasteista. Timolle polkeminen oli ilmiselvästi helpompaa, vaikka minulla on enemmän kokemusta kuumista oloista.

Viileässä ja vihreässä Gondarissa aavikon kuumuus oli enää kaukainen kipu ja lepäsimme moderneissa oltavissa kymmenen päivää. Gondarista poljimme parissa päivässä Tanajärven etelärannalle tänne Bahir Dariin, jossa lepäämme taas noin viikon ja yritän jälleen kerran yrittää palauttaa itseni ajokuntoon.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *