Pohjois-Etiopia – Addis Abeba

Etiopia mielletään köyhyyden, nälänhätien ja sotien maaksi jonka mediakuvaa kiillottavat useimmiten vain maan ylivertaiset kestävyysjuoksijat. Etiopia on kuitenkin ainutlaatuinen Afrikan maa. Se on yksi maailman vanhimpia valtioita ja ainut Afrikan maa jota eurooppalaiset eivät ole koskaan valloittaneet kokonaan. Etiopia on kahvin kotimaa ja sitä on sanottu myös ihmislajin kehdoksi. Maassa on enemmän historiallisia nähtävyyksiä kuin koko Saharan etelänpuolisessa Afrikassa yhteensä ja se on ollut aikoinaan yksi maailman kehittyneimpiä sivilisaatioita. Tänäkin päivänä etiopialainen kulttuuri on radikaalin erilainen: Etiopiassa eletään nyt vuotta 2000 ja etiopialaisessa vuodessa on 13 kuukautta, etiopialaiset kirjoittavat ainutlaatuisilla aakkosilla ja puhuvat kieltä jota muut eivät ymmärrä, he saavat energiansa syömällä hapanta injeraa, jota sitäkään ei löydy mistään muusta maista. Kristinuskoakin tämä maa tulkitsee ainutlaatuisella tavalla. Vuoristoinen maa on Afrikan korkeimmalla sijaitseva, mutta Etiopia on lähellä pohjaa lähes jokaisessa kehitystä mittaavassa vertailussa siitäkin huolimatta, että maan talous on nopeimmin kasvavia Afrikassa. Etiopia ei päästä matkamiestä helpolla, mutta palkitsee vierailijan kulttuurilla ja elämänopetuksilla joita voi kohdata ainoastaan tässä uskomattomassa Afrikan sarven maassa.

Bahir Darista Tana-järven sameiden vesien ääreltä siirryimme vuorten korkeuksiin etsimään kirkkaita kokemuksia. Emme suinkaan suunnanneet etelään vaan polkaisimme takaisin pohjoiseen, suuntaan josta saavuimme Bahir Dariin. Seitsemänkymmenen kilometrin polkemisen jälkeen käännyimme kuitenkin itään kulkevalle tielle. Päivä oli kaunis, maasto tasainen, tie asvalttia ja ihmiset nauravaisia. Illansuussa saavuimme Awramba nimiseen kylään.

Olkipatjan pehmentämän lyhyen levon jälkeen teimme opastetun kierroksen kaupungin nähtävyyksillä: esikoulussa, kirjastossa, vanhainkodissa ja kutomossa. Esikoulun lapset leikkivät pihalla iloisesti, kauniissa kirjastossa nuoret lukivat englantia, vanhainkodin pienissä punkissa mammat ja papat oleskelivat letkeästi ja kutomossa aikuiset kolistelivat kangaspuita kovalla tahdilla. Kylän ympäristö oli siisti ja rakennukset innovatiivisia, eikä yksikään lapsi huutanut meille: You! You!You!Faranji!Faranji!Faranji!, saati kerjännyt rahaa, kyniä tai kenkiä. Sanomattakin lienee selvää että olimme paikassa joka ei ole aivan tavallinen kylä Etiopiassa.

Awramba perustettiin kahdenkymmenen ihmisen toimesta vuonna 1985 osoittamaan sen jäsenille ja muille etiopialaisille että paras keino köyhyydestä poispääsyksi ei suinkaan ole uskonto ja rukoukset vaan kova työnteko ja opiskelu. Kylässä on nyt 100 perhettä ja yhteensä 388 asukasta. Kylä on ateistinen ja rasismia kylässä ei hyväksytä, miehet ja naiset jakavat samat työt, vanhemmista pidetään huolta vanhainkodissa ja lapset opetetaan käytöstavoille esikoulussa ennen heidän siirtymistä hallituksen kouluun viereiseen kylään. Kylän perusarvoihin kuuluu että kaikki ihmiset maanpäällä ovat samanarvoisia.

Vietetty ilta ystävällisten ihmisten parissa oli antoisa ja virkistävä kokemus. Aamulla jatkoimme kuitenkin alueille, joiden ihmisten karismaa, eloisuutta ja kriittisyyttä ei ole sammutettu opiskelemalla opittujen arvojen ja sääntöjen alle, ihmisten, joiden kouluttamattomuudesta ja pahuudesta Awramban opaspoika varoitteli meitä ennen lähtöämme. Niin, kaikkihan ovat samanarvoisia. Kylään piti maksaa pääsymaksu, kuusi Birriä.Watch Full Movie Online Streaming Online and Download

Toisena ajopäivänä käännyimme itään tielle joka on yksi Afrikan korkeimmalla kulkevia. Tie oli jyrkkä, kivinen ja pölyinen. Raskasta polkemista ei lainkaan helpottanut ihmisten käytös, lapsijoukot ja aikuiset kerjäsivät rahaa ja muuta aineellista mammonaa ja monet lapset ja nuoret heittelivät kiviä päällemme. Illalla taaksemme oli jäänyt kymmeniä nousukilometrejä ja olimme yli 3000 metrissä. Telttailimme kuivan jokirotkon vieressä ja yöstä tuli niin viileä että nukuin vaatteet päällä makuupussissa.

Aamulla lapset ja nuoret herättivät meidät huutamalla. Kaivoin korvatulpat ulos korvistani kun telttaan alkoi ropista kiviä. Murrosikäiset pojat halusivat välttämättä jutella kanssani ja kyselivät teltan alta kurkkien mitä ihmeellisempiä kysymyksiä hyvällä englannilla: “Mikä on mielipiteesi Etiopian milleniumista? Oletko nähnyt Etiopian kaikki historialliset nähtävyydet? Mitä historiallisia nähtävyyksiä Suomessa on? Onko Suomi sivilisaatio? Miksei sinulla ole tyttöystävää? Oletko rikas? Miksi matkustat pyörällä, etkö tiedä että lentäminen on mukavampaa?”

Noustuani ulos oli telttamme ympärille kerääntynyt jo 60 ihmistä. Lapset ja nuoret olivat pääasiassa hiljaisia ja ujoja eikä heistä ollut harmia. Yksi telttatikku kuitenkin päätyi jollekin sitä ilmeisesti meitä enemmän tarvitsevalle pitkäkyntiselle. Kysyttyäni murrosikäisiltä telttatikun kohdalla seisoneilta pojilta voisivatko he etsiä tikkua he vastasivat: “Aikamme on loppu, meidän pitää lähteä.”

Takaisin tielle johtaneessa ylämäessä lapset lähtivät peräämme ja työnsivät Timon mäen päälle, toinen porukka veti minut kumoon. Samainen porukka juoksi perässämme päätiellä ja heittelivät kiviä päällemme. Perässä juoksevat lapset vaihtuivat lennossa, mutta kivisade jatkui pitkään. Onneksi kaikki aikuiset eivät niissäkään kylissä pidä kivien heittoa turistien päälle hyväksyttävänä toimintana ja he pysäyttivät sen heittämällä kiviä lasten päälle. Kivisade kesti 35 minuuttia ja kiitos lasten onnettomille taidoille, minuun ei osunut kunnolla yksikään kivi.

Kylän edustalla ollut nimikyltti Gob-Gob sai ihokarvani nousemaan pystyyn ja totesin Timolle että tässä kylää taitaa kopista. Ei kestänytkään pitkään kun kopina alkoi. Sain selkääni kovan mällin ennen pysähtymistä ravintolalle. Paikallisen juottolan rouva täytti juomapulloni ja hieroi ujosti sormiaan yhteen merkiksi siitä että raha kelpaisi. Vieressä seissyt poika ja penkeillä istuneet miehet alkoivat huutaa kilpaa vedestä maksettavaa hintaa. Maksoin alimman tarjouksen perusteella.

Juottolan seinänvierustoilla sahtiastian takana istuneet karskit miehet olivat rauhallisia. Viina parantaa miehiä myös Etiopiassa. Juottola olikin ainut rauhallinen paikka Gob-Gobissa. Juottolan pihasta peräämme ryntäsi lapsijoukko ja seuraavassa ylämäessä meitä kohti lensi satoja kiviä. Perässäni pyöräillyt Timo sai päähänsä niin ison kiven että kypärään tuli lommo ja halkeama ja selkäänsä niin voimakkaan iskun että hänen voimakas karjaisu sai lapset hetkeksi hiljaiseksi.

Ylätasangon niittymaisemat vaihtuivat jylhiin vuorimaisemiin. Ylängön ja taustalla olevien vuorten väliin jäänyt rotkon syvyys oli henkeäsalpaavaa. Vaikka emme loppupäivänä saaneet montaa kiveä päällemme, oli kerjääviin ihmisiin silti vaikea luottaa.

Päivän viimeisessä kylässä Debre Taborissa jouduin pitkälle kehitetyn joukkoepelin uhriksi kun kaksi poikaa ottivat kiinni laukkujeni nauhoista, vetivät vauhtini hitaaksi ja heidän kaverit latasivat kivet selkääni. Kylän ulkopuolella oli kiinalaisten tietyömiesten asema ja minun ei tarvinnut pitkään miettiä käymmekö kysymässä sieltä majapaikkaa vai emme, sillä etiopialaisten tarjoaman kivityksen jälkeen heiltä suojaava ympäristö oli toivomuslistallani korkealla. Saimme alkupalaksi kiinalaisen illallisen, puhdistimme haavojamme kuumassa suihkussa ja nukuimme pitkään oman huoneen pehmeässä sängyssä. Etiopiasta alkanut ja Kiinaan päättynyt ajopäivä oli kilometreissä pitkä, äärimmäisen tapahtumarikas, voimakkaasti ajatuksen virtaa kutkuttava ja kertakaikkisen antoisa.

Etiopia on maailman köyhimpiä maita ja ainut käymistäni maista jossa ihmiset liikkuvat pääasiallisesti jalan. Aamulla tie oli täynnä markkinoille suuntaavia ihmisiä lampaineen, vuohineen ja lehmineen. Monituhatpäinen liikkeessä ollut ihmisjoukko jätti meidät täysin rauhaan joka vahvisti sen etteivät ihmiset ole Etiopian ylängölläkään vihamielisiä, vaan kivikeisarit ja vittuilijat vain hukuttavat omaa tekemisen puutteen, köyhyyden ja turvattomuuden tuskaansa ohi ajaviin turisteihin. Suomessa lapset tappavat ja taistelevat videopeleissä, Etiopian ylängöllä on harvoilla perheillä edes sähköä, joten lasten yksi hyvä vaihtoehto pitää hauskaa ja purkaa tuntojaan on kivittää ohi kulkeviaturisteja.

Alue jossa kiviä lensi paljon sijaitsee yli 3000 metrin korkeudessa jossa viljelysmaa on kivistä, ilmasto viileä ja sateet epävarmoja. Etiopia kärsii tällä hetkellä kuivuudesta ja Unicef arvioi 160 000 lapsen olevan vaarassa kuolla nälkään muutaman kuukauden sisällä ja jopa kuusi miljoonaa lasta on nälkävaarassa. Olimme alueella kuivankauden lopulla ja maaseudun ihmiset olivat silminnähden nälkäisiä siitäkin huolimatta,että kaikkialla oli nähtävissä USAID-avustus vehnäsäkkejä ja -kasviöljypurkkeja. Kuivan kauden lopulla ihmiset kärsivät nälkää, heillä ei ole töitä ja he ovat väistämättä turhautuneita odottaessa tulevatko sateet tänä vuonna vai eivät. Kaikenlisäksi alueella on tapana kivittää lapsia joka tietysti laskee lastenkin kynnystä tarttua kiviin. Onhan se selvää että osuminen kivellä rikasta turistia päähän parantaa huonopalkkaisen tietyömiehen, nälkäisen koulupojan tai väsyneen paimenen vointia hetkeksi. Mikä heitä on syyttäminen, muistanhan itsekin kuinka hienolta tuntui kun osuin kaveria päähän tai munille lapsuuden talvisissa lumisodissa.

Olenkohan hurahtanut uskoon matkani aikana, sillä Gashenasta käännyimme pohjoiseen kohti 64 kilometrin päässä olevia Lalibelan kirkkoja. Koulupoikana olisin pyöräillyt 64 kilometriä, jottei minun olisi tarvinnut mennä kirkkoon. Vuoristoisella ja syrjäisellä taipaleella Timo sai kokea mitä pyörämatkaajan elämä on pahimmillaan, vatsatautisena, nilkka tulehtuneena ja huonosti nukkuneena hänen pyöräily oli kovin tuskaista, eikä ohitsemme ajanut yhtään autoa jonka kyytiin sairasmies olisi voinut hypätä.

Onneksi Lalibelan sairaalan tytöt hoitivat Timon tulehtuneen ja paksuksi paisuneen nilkan kuntoon reilussa viikossa. Minä vietin ajan Lalibelan uskomattomia kirkkoja kierrellen. Kiveen hakatut 800 vuotta vanhat monoliittikirkot ovat rakennustyön mestariteoksia joita sanotaan maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Yksitoista kallioon kaivettua monoliittikirkkoa henkivät sen kaltaista elämää että näytelmän voi olettaa pysyneen samankaltaisena satoja vuosia.

Sumuisena sunnuntaiaamuna Lalibelan kaduilla kuului vaimeaa rumpujen jytinää ja valkoiseen pukeutuneet ihmiset vaelsivat rauhallisesti kohti kirkkoja. Astuin punaisesta tunnelista sisään ensimmäiseen kirkkoon jonka kynttilöillä valaistu luola oli täynnä papin lukemia raamatun tarinoita kuuntelevia miehiä. Toisen kirkon pienessä luolakappelissa juhlavasti pukeutunut pappi luki uskonnollisia tekstejä suuresta ikivanhasta kirjasta. Muut miehet lukivat raamattua kynttilöiden valossa tai keskittyivät hartaasti papin sanoman ymmärtämiseen.

Olin eksyä kiveenhakattujen kapeiden kujien sokkeloisuuteen matkallani kolmanteen kirkkoon kun avukseni saapui jo vanha tuttuni Belete Beyene. Belete on 15-vuotias Lalibelassa 9-luokalla opiskeleva maalaispoika. Belete on fiksu kaveri, hän puhuu hyvää englantia ja on innokas opiskelemaan.
Hän tuli kahdeksan kuukautta sitten kävellen Lalibelaan koska hänen kylässään ei ole lukiota. Hän ei tuntenut ketään Lalibelasta ja hänellä oli vain hieman ruokarahaa. Belete on löytänyt majapaikan köyhän ja vanhan mutta ystävällisen miehen talosta, jossa hän saa asua kunhan käy keräämässä polttopuita kahtena päiväni viikossa kovaa vauhtia harvenevista metsistä. Ruokaa Belete ei saa koulusta ja hän yrittää tienata ruokarahoja myymällä hänen taidokkaasti tekemiään vuohennahkaristejä.

Belete kävelee kerran tai kahdesti kuukaudessa takaisin kaukaiseen kyläänsä jossa hän auttaa perhettään paimentamalla vuohia vuorten niityillä. Tunnokkaana oppilaana hänellä on niityilläkin mukana kouluvihot. Hän on kuitenkin pattitilanteessa sillä vaikka opiskelutaidot ehkä riittäisivät paikkaan yliopistossa, rahanpuutteen vuoksi se on hänellä ainoastaan kaukainen haave. Palatessaan takaisiin Lalibelaan hän kantaa mukanaan oman maatilan ruokaa josta saada energiaa tulevien viikkojen opiskeluun.

Vaikka hän sanoi kovan elämän ja etenkin 46 kilometrin jalan tehtyjen kotimatkojen olevan hyvää elämänkoulua, paistoi hänen silmissään iloisesta ja päättäväisestä perusluonteesta huolimatta ajoittainen apeus. Ujon ja rauhallisen Beleten tärkeä syy minun kanssa ajan viettämiseen oli toive siitä että voisin auttaa häntä tulevissa opinnoissa. Hiljaisena poikana hän piti toiveensa kuitenkin ujon ulkokuorensa sisäpuolella. Löydettyämme kolmanteen kirkkoon oli Beleten jäätävä ulos, sillä vahdit eivät suvaitse maalaispoikien kanssakäymistä turistien kanssa.

Pienen, viileän ja pimeän kirkon lattiat olivat täynnä lapsia, vanhempia ja vanhuksia kuuntelemassa joka sunnuntai pidettävää seremoniaa. Valkoisiin kaapuihin pukeutuneet papit lauloivat Jeesuksen syntymästä kertovia lauluja, soitinten kilinän ja rumpujen vaimean paukkeen luodessa kiviseinien sisälle keskiaikaista tunnelmaa. Seremonian edetessä rumpujen pauke koveni ja tunnelma kiihtyi. Lopussa nauravat, soittavat ja pomppivat miehet purkautuivat hartaasta laulusta riehakkaaseen ilon ja melskeen spektaakkeliin. Spektaakkeli päättyi iloiseen halailuun ja kättelyyn. Kirkon lattioilla istuneet ihmiset olivat hiiren hiljaa paikoillaan koko seremonian ajan.

800 vuoden ajan kirkot ovat käyneet läpi samankaltaiset sunnuntaiseremoniat ja vielä tänäkin päivänä kirkkoihin kokoontuu tuhansia paikallisia ihmisiä rukoilemaan ja jakamaan keskenään Lalibelan ainutlaatuisia rikkauksia. Myönnän ettei minun älykkyys riitä ymmärtämään kristinuskoa ja raamatun tarinoita ja koska en ymmärtänyt pappien saarnojen ja laujujen kieltäkään, en päässyt sisään lalibelalaisten kirkossa kokemaan tunnemaailmaan. Otin vain valokuvia, istuin ja tarkkailin. Uskon kuitenkin uskomattomien kirkkojen, pitkään jatkuneiden perinteiden ja kristinuskon olevan tekijöitä jotka lisäävät lalibelalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja antavat voimaa jaksaa yli vaikeiden aikojen, joita usein kuivuudesta kärsivä köyhä alue kohtaa jatkuvasti. Sisällissodat ja nälänhädät ovat tuttuja haasteita Lalibelassa. Pohjois-Etiopiassa näkee usein pelloille hylättyjä panssarivaunuja ja monet lapset ja nuoret lähestyvät usein sanoilla: “Mother died, father died, hungry.”

Lalibelasta poljimme takaisin yli 3000 metrin korkeuteen ja Gashenaan. 64 kilometrin paluumatka Gashenaan oli yksi raskaimpia koko matkallani. Minulla oli todellisia vaikeuksia polkea ylös viimeinen 20 kilometrin mäki. Selittämätön voimattomuus painosti minut pitämään lepopäivän Gashenassa. Yhdeksässä päivässä mikään ei ollut muuttunut Gashenassa. Kylässä ei ollut vieläkään sähköä, juoksevaa vettä, asvalttia eikä niityillä juoksevia lampaita lukuun ottamatta mitään tuoretta ruokaa. Muutoksia on kuitenkin luvassa nopeasti, sillä intialaiset vetävät kovaa vauhtia sähköjä alueelle ja kiinalaiset paiskivat hommia parantaessaan kylän läpi kulkevaa tietä. Toivottavasti investoinnit tuottavat tulosta ja globalisaatio tuo aikanaan hammasharjat ja vessapaperin Gashenaankin, viitteitä orastavasta kehityksestä jo toki oli, sillä yhdestä kaupassa löysin hammastahnaa.

Lähdimme metsästämään lämpöä, vessapaperia ja hammasharjaa kehittyneemmältä alangolta. Todella pitkän ajopäivän aikana karu ja viileä ylänkö muuttuikin alangon kehitykseen, kuumuuteen ja vihreyteen joiden ansiosta voin taas nauttia raikkaista hampaista, hedelmistä ja kasviksista. Ylängöllä tarjolla oli pääasiassa vain leipää ja Etiopialaisten perusruokaa injeraa, tef-viljasta valmistettua kumimaista ja hapanta pannukakkua jonka maku jakaa tottumattomien mielipiteet, mutta jonka ravitsevuutta ei voi kyseenalaistaa, sillä sen voimalla etiopialaiset puhdistavat palkintopöytiä maailman juoksukilpailuissa. Itselleni injera oli suuremoista herkkua.

Olimme jo Etiopian ykköstiellä, mutta ihmisten lupauksista huolimatta asvaltti oli edelleenkin vain haave. Tiheään asutussa Etiopiassa rauhallista telttapaikkaa on vaikea löytää ja olemme nukkuneet lähes joka yö monenkirjavissa halvoissa hotelleissa joita löytyy lähes jokaisesta pikkukylästä. Wuchalessa majoittauduimme euron hintaiseen pikkukaupungin hotelliin. Tuttuun tapaan sähkö ja vesi olivat poikki ja pesin itseni pimeässä suihkukopissa 20 litran kanisterista vettä kaatamalla. Nostin kylpyhuoneen kanisteririvistä Timolle valmiiksi uuden täyden keltaisen vesikanisterin. Vartin päästä Timo tuli huoneeseeni todeten: “Se oli elämäni paras suihku.” Sarkastisesta sävystä päättelin ettei kaikki ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Pimeään suihkukoppiin siirtämäni identtinen kanisteri ei sisältänytkään vettä vaan polttoöljyä.

Timo jatkoi matkaa hyvin öljyttynä, mutta minun matkanteko oli yhä ruosteista, kuten oli ollut joka päivä Lalibelan jälkeen. Poljimme kuitenkin eteenpäin, sillä olin jo myöhässä sopimastani tapaamisesta Addis Abebassa. Vaikka viljavan alangon ihmiset olivat rentoja ja ystävällisiä ja tie muuttui 700 kilometrin kivisyyden jälkeen asvaltiksi, oli minun polkeminen raskasta. Horisontti vaikutti tavoittamattomalta, kilometri tuntui peninkulmalta, mäet rassasivat kuin vuoret ja kammenkierros väsytti kuin kalevankierros.

Petipunkkien kanssa samoissa lakanoissa vietetyn kutiavan ja valvotun yön jälkeen koin täysin mahdottomana ja typeränä polkea ylös viimeinen 50 km vuorinousu. Kehoni oli aivan tyhjä. Unenpuute oli taas lamauttanut minut. Otimme bussin Etiopian pääkaupunkiin Addis Abebaan. Tiesin että minun on aika levätä. Addis Abebassa olenkin tehnyt kaikkea sellaista mitä en ole tehnyt koskaan aikaisemmin: en ole tehnyt yhtään mitään. Olemme olleet Addis Abebassa jo seitsemän viikkoa ja matkamme jatkuu kohti Keniaa, kunnes tunnen matkaamisen olevan lepoa ajankohtaisempi vaihtoehto.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *