Etelä-Etiopia ja Pohjois-Kenia – Nairobi

Toisella viikolla Addis Abebassa kävin valokuvaamassa katupoikia Piazzan vihannesmarkkinoilla. Lupasin viedä pojille ottamiani valokuvia. Muutaman seuraavan viikon aikana katupojat tervehtivät minua iloisesti pyöräiltyäni alueen halki. Lähtöä edeltävänä päivänä palasin alueelle valokuvien kanssa. En nähnyt satojen ihmisten joukossa yhtään tuttua kasvoa, eikä kukaan tervehtinyt ja tullut kättelemään minua.

Heidän majapaikassaan ruskean kivitalon edustalla tupakkaa polttivat vieraan näköiset miehet ja kasvismyyjiä mutaisella ja mädäntyneellä pihalla auttoivat tuntemattomat pojat. Lopulta löysin vilskeestä ja melskeestä yhdet tutut kasvot. Pyöreäkasvoinen teinipoika nukkui keskipäivällä samassa kadunkulmassa pahvin palasten päällä ja alla, kuin missä hän viikkoja aiemmin pureskeli chattia kavereidensa kanssa. Hänen kasvonsa olivat tutun ilmeettömät annettuani kuvat. Hän kuitenkin kiitti kuvista ja lupasi antaa kuvat kavereilleen, mutta ei tiennyt mitään kahdensadan metrin päässä olleen katupoikaporukan kohtalosta, hän ei edes tunnistanut heitä valokuvista.

Palasin takaisin katupoikien alueelle jossa otin enemmän kuvia ja minulle tuli epätodellinen olo satojen jalankulkijoiden kansoittamalla mutaisella markkinakadulla. Tutuksi tulleella alueella ihmiset kysyivät mitä etsin ja nekin jotka muistivat minut ja puhuivat jotakin valokuvista, olivat minulle täysin tuntemattomia. Aivan kuin olisin siirtynyt aikakoneessa eteen tai taaksepäin.

En tiedä oliko vahvempi poikajoukko kaapannut alueen ystäviltäni vai olivatko he vallanneet paremman alueen jostakin muualta, mutta tiesin sen, että ympäri Etiopiaa pääkaupunkiin parempaa elämää etsimään tulleiden katupoikien matka jatkuu ja elämä oli virrannut silmieni ohitse Addis Abebassa jo niin pitkään että minun oli korkea aika palata takaisin arkeen, jossa minä virtaan ohi ihmisten elämän. Olin ollut kaupungissa kaksi kuukautta.

Emme palanneet isäni Timon kanssa tienpäälle kahdestaan, sillä kanssamme kohti etelää lähti 21-vuotias saksalaisnuorukainen Adrian. Hippitukkainen, silmäkoruinen, risupartainen ja mutahousuinen Adrian ei todellakaan vaikuttanut pyöräilijältä, mutta näytti ensimmäisessä ylämäessä kenelle pyöräilytrikoot todella kuuluisivat. Adrian oli polkenut Saksasta Addis Abebaan neljässä kuukaudessa eli samassa ajassa joka meiltä kului Sudanin rajan ja Addis Abeban välillä.

Tie laski Afrikan hautavajoamaan ja pitkästä aikaa saimme polkea tasaisella tiellä. Tuliperäisiin vuoriin asti oli nähtävissä vihreää ja kivetöntä viljelysmaata, maa oli kostea ja aurinko paistoi. Niissä oloissa vilja kypsyy nopeasti ja alue onkin selvästi varakkaampaa kuin Pohjois-Etiopia. Etiopian varakaskin alue on kuitenkin köyhää, sillä pelloilla ei ole koneita ja Etiopian väkiluku kasvaa niin nopeasti että perheiden jokainen poika ei peri peltotilkkua. Etiopiassa on joka päivä ruokittavana arviolta 4000 uutta suuta ja ruuantuotannon on vaikeuksia pysyä samassa kasvutahdissa.

Minua hidasti kuitenkin vain omat ongelmat. 30.heinäkuuta 2008 omia ongelmia ei ollut ja illalla olimme 99 kilometrin päässä Addis Abebasta ja Kokassa, emme kuitenkaan kokassa. Kokan paras hotelli maksoi euron yöstä ja illalliseksi söimme injeraa, kalaa, monenlaista papumuhennosta, perunoita ja salaattia. Yksi koko matkani maittavin kolmen miehen vatsat täyttänyt ateria maksoi alle kolme euroa.

Adrian oli omalaatuinen, karismaattinen ja todella kovapäinen ja konttinen nuorimies. Adrian polki Egyptin 1500 kilometrin länsiaavikon halki yhdeksässä päivässä, keskellä kesää ja 45-53 asteen kuumuudessa. Hän joutui juomaan 15-22 litraa päivässä, eikä pystynyt sen takia juurikaan syömään. Aswanissa hän painoi viisitoista kiloa vähemmän kuin Kairossa. Niin ikään tulikuuman Sudanin hän otti hieman rennommin ja polki 2000 km 15 päivässä. Sudanin vieraanvaraisuudesta Adrian nautti meitäkin enemmän, sillä hän ei ostanut maassa kertaakaan ruokaa, vaan pyöräili pelkästään ihmisten tarjoamilla ruuilla.

Etiopian vuorilla Adrianin vauhti jostakin syystä hieman hiipui ja Pohjois-Etiopian pirumaiset kiviä ja keppejä heittävät lapset olivat hänelle todellinen riesa, Addis Abebassa hän oli vittuuntunut koko maahan. Onneksi hänelle ei käynyt kuten ruotsalaispyöräilijälle taannoin, kun hän sai heitetyn kiven niskaansa, kaatui maahan ja joutui odottamaan tiellä liikkumattomana kolme tuntia ensimmäisen auton pysähtymistä. Vieläkään ei tiedetä pystyykö hän koskaan enää liikuttamaan käsiään ja jalkojaan.

Adrian kulkee isoisänsä ja isänsä pyöränrenkaiden jäljillä. Hänen isoisänsä oli omia fasistijoukkoja vastaan terrorisoiva kapinallinen toisessa maailmansodassa ja oli Münchenissä jonkinlaisessa vankeudessa, josta hän päätti karata sodan loppuvaiheessa. Hän varasti ensimmäisen vastaan tulleen polkupyörän ja lähti polkemaan. Hänellä ei ollut passia, rahaa, eikä varusteita. Hän kuitenkin polki Välimeren ympäri kuudessa ja puolessa vuodessa, joista kolme hän vietti vankiloissa. Hänen isänsä puolestaan polki 30-vuotta sitten Saksasta Kiinaan halki Neuvostoliiton, aikana jolloin maihin ei saanut viisumia.

Aamulla keskushermostoni oli taas väsymyksessä ja kahden tunnin yöunien jälkeen minun oli raskasta potkia itseni uuteen pitkään pyöräilypäivään. Erityisen vaikeaksi lähtemisen teki se että kanssa pyöräilijät olivat varmasti nukkuneet moninkertaisesti enemmän ja minä olin ilman univajettakin ryhmän heikoin lenkki. Kahden kuukauden kuntoutuksesta ja levosta huolimatta selkäni oli yhä pahasti jumissa, eikä väsymyskään ollut kadonnut puhtaiden valkoisten lakanoiden väliin.

Suuret ja rehevät lehtipuut kuivuivat pois maisemasta poljettuamme kohti etelää ja paremmin kuivuutta kestävät kaktukset ja akasiat valtasivat tilaa sadekauden jälkeen vihreinä olevilta pelloilta. Muutaman kymmenen kilometrin välein kaukana horisontissa oli nähtävissä hautavajoaman järviä ja yllämme liiteli niiden vesien äärellä pesiviä kotkia ja haukkoja.

Kolmen pyöräilypäivän jälkeen olin jo levon tarpeessa ja Shashemenessa sanoimme jäähyväiset meidän matkassa levänneelle Adrianille. Vietimme Shashemenen rupuisessa tienristeyskaupungissa kaksi päivää ja sieltä nousimme takaisin viileälle ja vihreälle ylängölle. Lapset keittelivät, paistoivat ja myivät maissin satokauden tuotoksia tienvarrella, läheisyyden jyrkät vuoret kohosivat virrellämme pilviin asti, toisella puolen tietä vihreiden peltojen ja suurten puiden maisema näkyi kauas alangolle utuisuuden sumuverhoon asti ja jyrkässä ylämäessä vierellämme kävelleet iloiset ihmiset käkättivät korviimme niitä näitä millä lie kielellä. Olosuhteet olivat otolliset jotta pyöräily olisi voinut olla nautinto, mutta kärsin taas sisimmässäni, eikä polkeminen tuottanut iloa.

Seuraavana päivänä tie laski takaisin kuivaan hautavajoamaan ja tapahtunut muutos kasvillisuudessa oli dramaattinen. Minulla ei tapahtunut yön aikana mitään dramaattista, en nukkunut hyvin ja polkeminen oli entistäkin raskaampaa. Jouduimme muuttamaan jälleen kerran suunnitelmia ja lyhyen pyöräilypäivän jälkeen pysähdyimme pikkukylän hotelliin lepäämään. Olin kuin viimeistä henkäystä odottava kuolevainen.

Onneksi Arba Minchiin loppunut päivä oli maastollisesti helpohko ja suurimmat vaikeudet alkoivat vasta viimeisessä kolmen kilometrin mäessä. Arba Minch on erityisen upeassa paikassa sijaitseva kaupunki, mutta jonka kauneutta en viitsi edes kuvailla, koska kauniit sanat eivät merkitsisi mitään, sillä kiukuttelin kaupungissa taas kaksi päivää, enkä ollut kykenevä kokemaan kauneutta. Kauneus on ihmisen sisällä, jonka ihastelun vain herättävät kauniilta tuntuvat tai näyttävät ulkopuoliset asiat. Kun tuntee sisäisen kauneutensa, on aivan sama missä sitä on, kun sisäinen kauneus on kateissa, ei sitä löydä edes paratiisista.

Lähtöä edeltävänä yönä en nukkunut juuri lainkaan. En kuitenkaan halunnut jäädä, sillä tunsin että on parempi jatkaa matkaa koska voimani olivat vähenneet joka päivä Addis Abeban jälkeen. Lepo ei nyt enää toisi tekoa takaisin. Nuhruisen ja hämärän vessan peilistä minuun katsoivat paisuneiden silmäpussien punaiset silmät. Lähdin hakemaan kaupasta tomaatteja ja leipää. Aamutaivas oli pilvinen, mutta pistin aurinkolasit päähäni, koska en halunnut kenenkään näkevän kärsiviä sielun peilejäni.

Kaupungista alas laskeneen tien oikealla puolella vuoret nousivat 3500 metriin ja vasemmalla puolella levittäytyi järvi jonka kaukaisemmalla laidalla jyrkkäpiirteiset vuoret nousivat nekin lähes 3000 metriin. Maisema oli puuton ja näkyvillä oli 240 asteen panoraama, jonka kauneutta näkemään pystyvä ihminen olisi nimennyt upeaksi. Laskiessani alas mäkeä, poskeani alas valui kyynel. Minun oli edettävä, mutta minulla ei ollut voimia etenemiseen. Tiesin etten voisi edetä enää pitkään.

Jatkoin kuitenkin matkaa ja keskityin ainoastaan selviämiseen seuraavaan kylään asti. Tienvarsien ihmiset olivat jo todella. Joka kylässä naisilla oli ainutlaatuinen kampaustyyli, monet heistä olivat pukeutuneita kauniisiin koruihin ja jotkut kulkivat yläosa paljaana. Vahvistus: nuoressa miehessä ei voi olla kaikki hyvin kun joessa kylpeneet paljasrintaiset ja hymyilevät heimonaiset eivät aiheuttaneet vipinää missään suunnassa ja valokuvan ottamisen jälkeen jatkoin matkaa aivan yhtä tunteettomasti kuin nähdessäni keskiyön tyhjän risteyksen liikennevalon vihreäksi vaihtumisen. Miehet pukeutuivat modernisti housuihin ja t-paitoihin, mutta heidän keihäänsä, naisten ulkoasu ja alkukantaiset heinämajakylät tarkoittivat että olimme saapuneet Omolaakson alueelle, jossa kieli ja kulttuuri vaihtuvat muutaman kymmenen kilometrin välein. Aluetta sanotaan “Afrikan viimeiseksi villiksi alueeksi” ja “Afrikaksi jollainen Afrikka on ollut” .

Minä väsähdin täysin viimeisessä Konsoon johtaneessa ylämäessä. Aamulla olin yhä väsynyt. Pakkasimme kamat ja poljimme Konson keskustaan. Istuin pää täysin tyhjänä Konson ruokakaupan rappusilla. Olin täysin lukossa, en ajatellut mitään, mutta edessäni oli vaikea päätös. Olin haaveillut Omolaaksossa pyöräilystä pitkään, tiedän alueen jokaisen kylän nimen ja niiden välisen tien pituuden ja oletetun kunnon. Tämä ainutlaatuinen alkukantaisten heimojen alue jäi minulta kuitenkin näkemättä, sillä päätin että suuntaamme suunnitellun lännen sijasta takaisin itään ja takaisin kohti Nairobia kulkevaa päätietä, joka sekin on syrjäisyydessään ja hiekkaisuudessaan vaativa, mutta joka on turvallisempi kuitenkin siinä mielessä, että siellä kulkee autoja joiden kyytiin voin hypätä, jos väsymykseni pahenee ja toisaalta myös siksi, että sieltä kulkee varmasti tie Keniaan.

Päätöksestäni huolimatta olin lukossa ja päätin viettää Konsossa toisenkin yön pyöreän olkikattoisen mutamajan lattialla. Maaseudun ravitseva ruoka, hiljaisuus ja vuoriston viileyskään eivät auttaneet minua vaipumaan syvään uneen, vaan valvoin koko yön. Olin jo niin heikoilla, että vaivuin itsesyytöksiin ja itsesääliin.

Olin tietysti kyseenalaistanut itseni ja käynyt läpi kaikki tekemiseni jo menneinä kuukausina, mutta tuona yönä ne kaikki ravistelivat päätäni samaan aikaan. En ajatellut vain sairastavani unettomuutta, vaan olevani mielisairas, jolle vain silloin tällöin tulee hieman kirkkaampia poikkeus vuosia, kuten kaksi ensimmäistä vuotta tienpäällä. Pidin hulluna sitä että kannoin täysin amatöörinä ammattimaisia kameravehkeitä, jotka vain olivat tyhjentäneet pankkitilini ja antaneet suurta taloudellista stressiä, vaikka en osannut edes kuvata niillä. Majatalon suihkukin oli liian alhaalla siksi, että en itse ollut lähettänyt heille rakennusohjeita etukäteen. Ajattelin, että koko maailman ympäri pyöräily oli vain pakenemista ja tuskan hukuttamista, kuten oli ollut koko aikaisempikin elämäni ja tulee olemaan uudet projektinikin, jotka nekin tulevat jäämään kesken.

Olin turhautunut ja masentunut, mutta ihme kyllä en ollut turhautunut enkä masentunut. Kirjoitin tuona yönä muistiini mustia ajatuksiani. Taustalla oli koko ajan tarkkailija, joka seurasi ajatuksia. Kaikesta huolimatta koin että ongelma ei ollut ongelmat, vaan kaiken jumissa olemisen aiheutti oman mieleni huolet ja sen tapa toimia. Katselin ja tarkkailin mieltäni, enkä lähtenyt koskaan syyttämään mitään ulkopuolista asiaa, ihmistä ja olosuhdetta ongelmistani. Siten en kenties täysin samaistunut alakulooni ja ketään muu ei sitä kenties huomannutkaan. En julkaissut näitä tuona valvottuna yönä kirjoitettuja ajatuksia silloiseen matkatarinaan. Edellisen lisäksi seuraava oli yksi pätkä siitä mitä kirjoitin:

En tiedä uskonko itsekään tosissani ajattelemiini itsesyytöksiin ja itsesääliin, vai yritänkö vain tietoisesti saada tilanteeni tuntumaan ja näyttämään vaikeammalta kuin se tosi asiassa onkaan ja hukuttaa minussa oleva usko terveemmistä päivistä mahdollisimman syvälle alitajuntaan, jotta saisin itsesäälistä jotakin määrittämätöntä lisävoimaa kestää vaikeudet joita nyt koen. Kaikilla on sama elämä. Vaikka kriisejä ei kenellekään toivo ja kaikki pyrkivät niitä välttämään, olen ajatellut että niitäkin tarvitaan, sekä maailman, yhteiskuntien ja yksilöiden mittakaavassa, jotta ihmiset pysyisivät hereillä ja kehitys jatkuisi.

Jumissa olevan selän ja kenties osittain siitäkin aiheutuvien säännöllisesti toistuvien univaikeuksien kanssa vaativilla alueilla pyöräileminen ei edustanut minulle tarkoituksenmukaisuutta ja valvottuna yönä päätin lentää isäni matkassa Suomeen.

Päätimme palata takaisin päätielle autokyydillä, mutta olimme syrjäisessä paikassa ja julkista liikennettä ei ollut tarjolla ja lähdimme siten polkemaan kohti Keniaa. Keskushermostoni oli todella väsynyt ja aivojen ja jalkojen yhteistyö ei pelannut lainkaan pomppuisella puoliaavikkotiellä. Olimme onnekkaita ja tyhjä rekka ajoi taaksemme tunnin pyöräilyn jälkeen. Rekka kuljetti meidät nopeasti päätiellä, jossa vaihdoimme vuotavia diesel-tynnyreitä Keniaan trokaavaan pikkubussiin.

Vaikka olin varma että ratkaisuni palata kotiin oli oikea, oli minulla hieman haikea olo kun näin tienvarren kylien olemuksen vaihtuvan lennossa, enkä päässyt kokemaan värikkäiden Borena-paimentolaisten kulttuuriin ja piikkipuskaiseen puoliaavikkomaisemaan tapahtuvaa vaihettumista hitaasti pyörän päällä.

Ennen pimeää olimme jo Kenian rajalla Moyalessa, mutta jäimme yöksi Etiopian puolelle. Parhaiten Etiopiaa kuvaava adjektiivi on ehdottomasti ainutlaatuinen. Pyöräileminen Etiopiassa on täynnä pientä sähläämistä, tienvarsilla lapset ovat maailman äänekkäimpiä, kaupungilla saa harvoin omaa rauhaa, ihmisillä on tapana kysyä itsestään selviä samoja kysymyksiä kymmeniä kertoja päivässä ja jatkuvan kerjäämisen keskellä tunsin olevani joskus ihmisen sijaan kävelevä raha-automaatti. Erikoista on se että sama maa, jossa kerjätään ja heitetään kiviä päälle, on yksi vastaanottavaisempia, rauhallisimpia ja iloisimpia maita jossa olen koskaan ollut. Ehdottomasti alue jonne palaaminen houkuttaa jo ennen maasta poistumista. En polkenut halki maailman kuumimman paikan, Danakil aavikon. En myöskään kolunnut Etelä-Omon eksoottisia kyliä ja viimeinen maukas injera-ateriakin on johaikeaksi muistoksi jäänyt makuelämys.

Kenian puoleisessa osassa Moyalea ei ollut merkkiäkään siitä että Kenia olisi Itä-Afrikan suurin talous, vaan kaupungin kadut pöllysivät hiekkaa ja roskia, kaupat olivat tyhjät ruokatuotteista joiden voimalla elimme Etiopiassa ja hotellit olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen niiden perustamiseen johtanutta ideaa.

Kadunkulman kauttaaltaan vihreässä hotellissa pitkä ja laiha mies otti meidät ja rahamme lämpimästi vastaan ja antoi meille huoneen avaimen ja puhtaat lakanat. Auttavainen sotaveteraani ja itsensä mukaan harras muslimi Abdi hommasi meille myöhemmin myös bussiliput ja söimme hänen kanssaan hotellin ravintolassa. Jouduimme kuitenkin maksamaan ruuasta kolminkertaisen hinnan listahintaan verrattuna, mutta kun hän sanoi listan olevan iankaikkisen vanha ja lupasi tarjota ilta- ja aamupalan ilmaiseksi, jätimme asian sikseen kun emme tienneet Kenian hintatasosta vielä yhtään mitään. Luottamuksemme hän kuitenkin menetti. Illallisella Abdia ei näkynyt missään ja muut hotellissa eivät tienneet mitään ilmaisista aterioista.

Kävi ilmi, että hotellin johtajan elkein toiminut Abdi ei kuulunut hotellin henkilökuntaan lainkaan, vaan oli hotellin ravintolan laskut yleensä maksamatta jättävä vakioasiakas. Amatööri huijarina hän kuitenkin palasi hotelliin ja saimme rahamme takaisin. Karibu Kenia Muzungu!

Olin yhä suuntaamassa kohti kotia ja aamulla hyppäsimme rekan kyytiin, koska bussi johon ostimme liput oli epäkunnossa. Mitä korkeammalle rekka pomppuisella tiellä hyppäsi, sitä kovemmin vieressäni ruokasäkkien päällä istuneet Borena-heimon paimentolaisrouvat hurrasivat. Pölyinen ja todella pomppuinen reilun 200 kilometrin ja yhdeksän tunnin rekkamatka Marsabitiin sai minut järkiini ja päätin että jatkamme Nairobiin polkupyörillä.

Kosmopoliitin Marsabitin raitilla kulki täysin peittävään burgaan pukeutuneita borenanaisia, paljasrintaiset rendillesoturit tulivat keskipäivänkuumuutta pakoon rakennusten varjoon, turkananaiset tekivät kauppaa kylän pölyisellä markkinapaikalla ja kristitty kauluspaitaan pukeutunut saarnaaja surkutteli kohtaloani kylän aaltopellistä rakennetun ostoskeskuksen edessä sen vuoksi kun en ollut antanut itseäni Jeesukselle.

Laskiessamme alas Marsabitin korkeuksista, meillä oli runsaasti aikaa katsella kuivasta maasta kohonneita pyramidin muotoisia mustia laavakivivuorien jäänteitä, sillä tie oli niin huono että alamäessäkään vauhtimme ei juuri noussut yli kahteenkymmeneen.

Seitsemänkymmenenkahden kenialaisen heimon joukosta Rendillet olivat kuitenkin se joka näytti vallanneen Marsabitin ylängön etelänpuoleiset laidunmaat. Ylväillä naisilla oli kullakin enemmän värikkäitä koruja kaulallaan kuin koko Suomen itsenäisyyspäivän linnanjuhlien vierasjoukon naisilla konsanaan ja kruunumainen otsalaite lisäsi heidän olemukseensa arvokkuutta huokuvaa latausta. Naimattomat Rendille sotilaat kulkivat piikkipuskissa pitkällä askeleella ja urheilijamaisella ryhdillä. Heidän hiuksensa olivat punaiseksi hennatut, käsissään he pitelivät taistelu-/metsästyskeihästä, he olivat pukeutuneet violettiin lannevaatteeseen ja jokaisella heistä oli omintakeiset, mutta yhtenäistä tyylisuuntaa edustavat päähineet ja kaulakorut.
Olimme pitkästä aikaa alle tuhannessa metrissä, keskellä puoliaavikkoa ja äärimmäisen huonon tien saartamana. Poljimme pitkiä päiviä 30-40 asteen kuumuudessa tiellä joka oli niin kovasti hakkaava, että nopeuden noustua kahteentoista alkoivat pyörälaukut soittaa rokkia, tankolaukku tanssia ripaskaa ja takapuoli huutaa vauhdin pikaista hidastamista. Tie oli koko tähänastisen matkani hitain.

Kahtena iltana nukuimme pienissä Rendille kylissä. Kylät elävät yhä samankaltaisesti kuin ovat eläneet vuosisatoja. Nuoret miehet ja soturit lähtevät aamulla karjan kanssa vehreää ruohoa etsimään, naiset hoitavat risuista tehdyssä majassa lapsia, hakevat vettä jostakin kaukaa ja tekevät nälkäisinä kotiin palaaville miehille ruokaa. Illalla kaikki ovat taas yhdessä ja kuun valossa kylänraitilla raikaa aikuisten puheensorina ja leikkivien lasten iloinen käkätys ja laulanta. Ajat kuitenkin muuttuvat ja elämä sen mukana keskellä pusikkoakin, nykyisin modernisuus rikkoo Rendillienkin perinteistä elämänkaarta. Perinteiset vaatteet vaihtuvat t-paitoihin ja farkkuihin, aurinkopaneelit valaisevat rikkaiden perheiden risumajoja iltaisin, uutiset välittyvät auton akuista energiansa saavien televisioiden kautta, kännykkä valtaa reviiriä puskaradiolta, jotkut lapsista valitsevat puolisonsa jo itse, monet miehet värvätään armeijaan ja rohkeat nuoret myyvät karjansa suunnatakseen opintoihin suuriin kaupunkeihin.

Muina iltoina telttailimme kausittaisten jokien kuivissa uomissa ja ihokarvamme nousivat pystyyn lehmien ääntelystäkin, sillä olimme saapuneet Afrikan suurten villieläimien kuten leijonien reviirille. Valkoisen hiekkatien päältä, piikkipuskien keskeltä ja suuren sinisen taivaan alta saavuin ensimmäiseen Kenian puoleiseen kaupunkiin Isioloon yllättäen melko hyvävoimaisena.

Isiolo oli iso ilo. Pääsimme ensimmäistä kertaa Keniassa suihkuun ja vessanpytylle ja kuukausien tauon jälkeen surffasin internetin kotoisaan maailmaan laajakaistalla. TV:stä todistin heti ensitöikseni Usain Boltin uuden 200 metrin maailmanennätyksen Pekingin olympiakisoissa.

Isiolosta jatkoimme matkaa asfalttitiellä. Vauhtimme ei kuitenkaan noussut sillä tuuli puhalsi vastaamme ja edessämme oli kohti Mount Keniaa kohoava 35 kilometrin ylämäki. Poljimme Mount Kenian toiselle puolelle neljässä päivässä ja saavuimme yhteisen matkamme määränpäähän Nairobiin. Nairobissa varasin lennon Helsinkiin ja palaan kotiin Qatar Airwaysin maitojunalla. Nairobissa meillä oli kuitenkin vielä luppoaikaa ja teimme kymmenen päivän Fillari-Safarin Etelä-Kenian Maasaimaassa. Se retki oli kipujen arvoinen ja palaan sen tapahtumiin myöhemmin kotoa kasin.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *