Matka jatkuu – Nairobi

Kyynel valui alas vasenta poskeani. En itkenyt, en ilosta saati surusta, mutta hetki koskettava. En voinut kohdistaa koskettavaa hetkeä mihinkään. En tuntenut halua jättää mitään taakseni kotona, enkä kaivannut mitään Afrikasta, jonne olin menossa. Kuin en jättäisi mitään taakseni, enkä olisi menossa mihinkään. Ehkei hetki ollut edes tunne, sillä vaikka koin jotakin voimakkaasti, en tosiaankaan voinut kohdistaa hetkeä mihinkään. Oli lähtökiihdytys, en ollut vielä ilmassa, mutta vauhti oli jo niin kova, ettei takaisin paluutakaan ollut.

Koin hieman samoin yli 1.5 vuotta aiemmin, kun huonosti nukutun yön jälkeen kävi selväksi etten voi jatkaa matkaa. En ollut pettynyt matkan keskeytymisestä, enkä iloinnut kotiinpaluusta. Asiat vain olivat kehittyneet luonnolliseen täyttymykseensä.

Koneen oltua ilmassa joitakin kymmeniä minuutteja, minulle tuli tunne. Ajattelin häviävän pienen hetken olevani idiootti, joka jättää läheiset jännittämään kotiin puolestani ja altistan itseni maailman riskeille. Pelko yritti kertoa, että valintani vain lisäävät kollektiivista tuskaamme.

Kone oli ollut tyhjä ja minulla oli loistava mahdollisuus maata ja nukkua tyhjällä penkkirivillä, jossa yksinäisenä matkustin. En kuitenkaan saanut nukuttua ja entisenä unettomana pelko kalvoi mieltäni, joskohan taas menetän kosketuksen nukahtamiseen. En ollut kuitenkaan huolissani, sillä lentokoneen rutikuiva ilma pahensi flunssaani ja teki hengittämisestä työtä. Olin jo Nairobin lentokentällä, paikassa, josta tulin maitojunalla kotiin puolitoista vuotta aiemmin.

Silloin jätin taakseni ajatuksen pyöräilystä Etelä-Afrikkaan ja halki Amerikan mantereiden. Selkäni oli jumissa ja nukuin huonosti. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Olin takaisin toimistossani ja työpöydälläni oli yhä kymmeniä tuhansia kilometrejä maantietä odottamassa kulkijaansa. Elokuussa 2005 sain välähdyksen omaisesti idean ”maailman ympäri pyöräilystä”, eli matkaamisesta polkupyörällä halki kaikkien asuttujen maanosien. Olin palannut Nairobiin suorittamaan tuota nuoren miehen päähän pistoa.

Ensimmäisenä aamuna Nairobissa olin väsynyt, minulla ei ollut juomaa, ei ruokaa. Tavarani olivat täysin sekaisin enkä löytänyt yhtään mitään. Pyöräni oli palasina. Olin täysin vieraassa kaupunginosassa kuin kala kuivalla maalla. Eikä matkassani ollut ketään, jonka kanssa olisin yhteistoimin raatanut tieni tuttuun ja turvallisen tuntuiseen veteen. Tästä eteenpäin minun olisi itse mietittävä, etsittävä ja valmistettava ruoka, pestävä pyykit, huollettava varusteet, tiskattava, pystytettävä leiri, miettittävä reittejä, valokuvattava, kirjoitettava, hoidettava nettisivuja ja niin edelleen. Niin ja siinä sivussa pitäisi polkea joitakin kilometrejä ja huollettava itseä niin, etteivät tapaavani ihmiset viittuuntuisi minuun ensisekunneilla.

Luullakseni ainut tapa sopeutua takaisin tienpäällä elämään on ottaa asiat rauhallisesti yksi kerrallaan, niin että ne tulevat vastaan taas omalla painollaan. Niinpä aion viettää Nairobissa aikaa niin pitkään, kunnes tunnen taas sopeutuneeni matkamiehen elämään tai aikaisintaankin palaan tienpaalle vasta sitten, kun olen toipunut flunssasta. Selkäni ei suinkaan ole vielä täydessä iskussa, enkä todellakaan tiedä kestääkö se matkantekoa. En kuitenkaan olisi lähtenyt matkalle, ellen olisi jollain tasolla tuntenut, että aktiivinen elämä saattaa olla jopa tehokkaampaa lääkettä selälle kuin vuodelepo.

Selkäni on siis yhä pienessä jumissa enkä aina nuku hyvin. Tunnen olevani kuin syysmyrskyyn matkalla oleva hentosiipinen perhonen. Toisaalta, jos minä odottaisin täydellistä, turvallista ja täysin ongelmatonta lähtöhetkeä, saisin siirtää ajatukseni afrikkalaistyttöjen peppujen taputtelusta hauta-arkun valintaan. Ajatuksen tasolla olen matkalla etelään, mutta en todellakaan tiedä päättyykö Afrikan matkani epätoivoon tai Hyväntoivonniemellä. Vaihtaen Bangkokin Nairobiin, voin vain todeta samoin kuin 4.5 vuotta aiemmin: ”Jokainen polkaisu Nairobista poispäin on suuri plussa”.

Minulla ei ole tarkkaa reittisuunnitelmaa, mutta aluksi suuntaan Masaimaan kautta kohti Ugandaa.
Menköön tämä kirjoitus vielä kotisohvalta kategoriaan ja toivottavasti palaan asiaan matkakertomuksen kanssa piakkoin.

Terveiset Keniasta,
Jukka

5 thoughts

  1. Löysin hienot sivusi vajaa kuukausi sitten, päättäväisyytesi ja rohkeutesi herättää minussa suurta kunnioitusta ja arvostusta sinua kohtaan. Mahtavaa että matka pääsi jatkumaan, pidä lippu korkealla!

  2. ”nyt kuulumisiani voi lukea lyhyessä muodossa ja tiheämmin päiväkirjassani Huntterin sivuilla.”

    Huntterille vinkki että voisivat tarjota RSS-feedin näihin.
    Itse pystyn tekemään itselleni sellaisen tuostakin sivustosta, mutta aina parempi kun tulisi suoraan – ja mukana mahdolliset mainokset mitä ehkä haluavat esitellä.

  3. Onnea matkaan! Olen lukenut blogiasi alusta alkaen, ehkä eläen mielikuvituksessani samaa matkaa, jännittäen sitä, mitä seuraava päivitys tuo tullessaan. Toivottavasti seuraava päivitys ei tuo kivitystä mukanaan, eikä myöskään selän kivistystä, vaan että pääset tien päälle uusia paikkoja ja ihmisiä kokemaan.

  4. Hienoa, kun pääsit matkaan. Maailmaa pitää käydä katselemassa silloin, kun siihen on mahdollisuutta. Ja uskallusta.

  5. Arvostan todella panostustasi matkapäiväkirjasi teksteihin. Kirjoitat piristävän rohkeasti omista tunteistasi. Kehitystä on mielestäni tapahtunut huimasti jos vertaa päivityksiä matkan alusta uudempiin kirjoituksiin. Havainnot kulttuurieroista ja ihmisten luonnehdinnat ovat mielenkiintoista luettavaa ja vaikutat todella tietoiselta ihmiseltä. Harvalla on rohkeutta lähteä moneksi vuodeksi reissuun ja jättää oravanpyörä länsimaassa. Olet teksteilläsi inspiroinut minua ja piristänyt työpäivääni!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *