Nairobi-Kapsabet – Kapsabet

Laskettuani ensi metrit alas kohti Nairobin keskustaa, mielessäni eivät olleet edessä odottavat kymmenet tuhannet kilometrit, vaan huoli ovatko kaikki tarvittavat varusteet varmasti matkassa mukana, pultit ja mutterit kiristetty ja olenko hoitanut rästissä olleet hommat niin, että voin keskittyä vain polkemiseen.

Ensimmäisessä ylämäessä mahdolliset mielikuvani pyörämatkailun hurmasta karisivat heti alkuunsa. Aurinko porotti suoraan kohti kasvojani, jalkojani rasitti 30 kilometrin nousu, pakokaasut pistelivät nenässäni, pöly tunkeutui silmiini, kuopat testasivat pujottelijan taitojani ja kello neljän ruuhkan väsyneet ja kiireiset kuljettavat järjestivät minulle useita kananlihalle käsivarteni nostaneita läheltä piti tilanteita.

Edeltävät yli kaksi vuotta olivat olleet yhteiseloa selkävaivojen ja univaikeuksien kanssa. Vaikka minulla olisi ollut motivaatio polkea, harjoitella ja pitää kuntoani yllä, ei hyvän kunnon saaminen olisi ollut mahdollista. Teinkin noita aktiviteettejä kuntoni mukaan, mutta selkäni ei sallinut pitkiä lenkkejä, enkä univaikeuksien vuoksi olisi niistä tai kovatehoisista harjoituksista edes palautunut. Ehkä urheilija kutsuisi sitä tasapainoksi, jonka puute minulla oli.

Olin levännyt kuukauden lähes täysin. Kuntoni ensimmäisessä ylämäessä oli huono. Jalkani tuntuivat elottomilta ja syke nousi nopeammin kohti korkeuksia kuin pyöräni. Kaikki kuitenkin muuttuu. Nairobissa selkäni oli kohtuullisessa kunnossa ja nukuin melko hyvin. Palikat olivat taas lähes paikallaan ja pystyin aloittamaan pyörämatkaamisen vaatiman kunnon rakentamisen. Polkaisuista tärkein on ensimmäinen, päätös lähteä kohti uusia ja tuntemattomia haasteita.

Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan missä nukkuisin tulevana yönä. Lähtöni oli venynyt kello kolmeen ja hämärän tultua olin vain 30 km päässä Nairobissa. Katseeni haki jo hyvää telttapaikkaa tai hotellikylttiä, kun nuorimies huusi minut pysähtymään. Räsyinen, toisen silmänsä menettänyt ja hieman varautuneen oloinen Mike kutsui minut yöpymään hänen kotiinsa.

Pikkuruisessa lehmänlantatalossa asui vaimon lisäksi neljä lasta ja matkamiehen asettaminen ahtaisiin tiloihin osoittautui niin ongelmalliseksi, että päätin telttailla perheen puutarhassa. Sitä Mike ei turvallisuussyihin vedoten kuitenkaan sallinut. Olin jo löytänyt oman nurkkani hänen talosta, kunnes Mike eväsi koko vierailuoikeuteni. Hän uskoi ihmisten nähneen valkoisen miehen tulleen taloon ja pelkäsi heidän kavaluutensa johtavan yölliseen vierailuun rahakirstullani. Niinpä kävelimme pilkkopimeässä läheiselle motellille. Lopulta Mike pyysi vielä rahaa taksimatkaan kilometrin päässä olevaan kotiinsa, koska niin myöhään olisi kuulemma liian vaarallista kävellä. Altistin hänet surmalle ja tarjosin vain lämmintä kättä ja lupauksen vierailla hänen luonaan aamulla.

Aamulla selvisi, että Mike oli saman naisen, Annen poika, joka kerjäsi meiltä apua hänen orpolapsi-hoitolalleen puolitoista vuotta aiemmin, kun pysähdyimme isäni kanssa lounastauolle perheen myyntikojulle. Hän oli suunnattoman tyytyväinen tavattuaan minut uudestaan. Hänen hoitolallaan meni nyt paremmin, joten onneksi minulta ei enää pyydetty apua.

Vietin aamupäivän Miken perheen luona ja lähtöni venyi myöhäksi, mutta kiirehän minulla ei ole mihinkään ja lyhyet ajopäivät ovat tervetulleita. Toivottavasti Annen siunauksilla on yhtä suotuisat tehot tällä kertaa kuin ensimmäisellä tapaamisella. Edelliset siunaukset saivat jumissa olleen minäni pikku hiljaa aukeamaan niin, että paluu hänen luokseen oli mahdollinen.

Sadetta ja visioita


Sade alkoi tauota vihreän metsän ytimessä, jossa autojen pauhu muuttui lintujen viserrykseen ja pakokaasujen katku sateen puhdistaman metsän raikkauteen. Pian edessäni avautui tuttu näkymä alas Afrikan hautavajoamaan. Nuhruinen taivas peitti laajan panoraman ja sain tyytyä ihastelemaan ainoastaan alangon peltoja ja läheisiä vuoria. Allani saattoi olla paikka, josta pieni joukko ihmisyksilöitä päätyi vaeltamaan kohti uusia ja tuntemattomia asunalueita. Voi niitä raukkoja, jotka päätyivät Suomeen asti. Matkamuistokojun myyjä valitti päivän olevan todella kylmä ja Suunnon sykemittarini näytti lämmöksi 19 astetta.

Laskettuani alas hautavajoaman pohjalle Miu Mahiuun, tunsin oloni kotoisaksi ja turvalliseksi, sillä tiesin mitä tulen syömään lounaaksi. Istahdin alas samaan ravintolaan kuin puolitoista vuotta aiemmin ja yllätyksettömästi sain osakseni lautallisen samaa herkullista ruokaa; papuja, riisiä ja kasviksia. Onko hyväksi, turvalliseksi, mukavaksi koetut asiat oikeasti todella niin tärkeitä miltä ne saattavat tuntuvat ?

Suomessa minulle ehdotettiin yllättävän useasti, että olisi parempi jättää matkaamiset ja jatkaa opiskeluja ja siirtyä työelämään. Sain jopa joitakin emaileja vierailta ihmisiltä, joissa sanottiin suoraan, että näin olisi parasta tehdä.

Vaikka alitajunnassa olin aina jatkamassa matkaani, aika pyyhki matkasuunnitelmat mielestäni muutaman Suomessa vietetyn kuukauden jälkeen. Viime keväästä lähtien mieleni alkoi keskittyä paremmin kotoisiin asioihin ja itseni kuntouttamiseen. Muistaakseni joulukuussa täysin asiayhteydestä poikkeavana hetkenä, kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni juolahti ajatus, että voisin jatkaa matkaani jo keväällä. Tietoisella tasolla todellakaan tiennyt, olenko riittävän terve jatkamaan matkaa, en todellisuudessa enää miettinyt jatkanko matkaa keväällä vai en, vaikka lennon varaamista venytinkin.

Ala-asteen viidennellä tai kuudennella luokalla teimme luokkakirjan, johon jokainen kirjoitti oman ”profiilin” vastaamalla kysyttyihin kysymyksiin. Kysymykseen mitä haluat tulevaisuudelta (tai vastaavaa), en millään osannut vastata ja se vaivasi päätäni. Päivänä jona vastaukset piti palauttaa oli tuo kohta paperissani vielä tyhjä. Muistin opettajan sanoneen esimerkkinä monien oppilaiden haluavan opiskella ja saada hyvän työn. Kurkkasin vielä jonkun kaverin lapusta vinkkiä ja kun siinä oli tuo sama tarina, päätin sen olevan yleisesti hyväksyttävä vastaus, vaikkei se hyvältä tuntunutkaan. Siihen ikään mennessä en todellakaan ollut miettinyt mitä haluan elämän minulle antavan, eikä minulle ollut ketään koskaan edes neuvonut mitä siltä olisi hyvä toivoa.

Viime safarilla Afrikassa selkäni alkoi vihoitella yhä pahemmin ja uneni huononivat. En tiedä kumpi oli ennen muna vai kana, mutta Afrikassa pääni alkoi suunnitella tulevaa. Aloin lukea useammin karttoja, mietin missä pitää lepotaukoja, kuinka nopeasti edetä ja mitä reittejä valita. Jälkeenpäin tuntuu, että aloin yksinkertaisesti pelätä tulevaa, en luottanut elämän virtaavan itsestään. Aloin tehdä suunnitelmia, jotta tietäisin mihin olen menossa ja saisin siten turvallisuuden tunnetta silloiseen hetkeen.

Afrikassa visiot ja suunnitelmat tuntuvat olevan hittejä. Teiden varsia koristavat monenlaiset visio-kirkkojen ja –avustusjärjestöjen kyltit ja toimistojen seiniä elävöittävät raamatun ja ideanikkareiden ”tee enemmän, ole parempi” julisteet. Keniassa minulta on kysytty pappien, opettajien, vihannesmyyjien, lasten, byrokraattien, kadunmiesten ja muiden ihmisten toimesta, mikä on matkani visio tai tarkoitus.

Pohjalle vajonnut


Miu Mahiusta käännyin kohti Narokia ja hiljaisemmalle tielle. Suuret kotkat leijailivat ylläni, Hautavajoaman pohjalta avautuivat laajat jo selkeytyneet näkymät ympärillä kohoaville vuorille, maa oli sadekauden vihertämä, juttelin niitä näitä kotiin pyöräilevien maanviljelijöiden kanssa ja olin tyytyväinen heidän verkkaiseen tahtiinsa, sillä minulla ei ollut kiirettä, vaikka seuraavan kylään oli vielä pitkä matka.

Pysähdyin jostakin syystä juttelemaan poliisien tarkastuspisteelle ja tunnin päästä majoitun mukavasti peltisessä putkassa, suojassa rankkasateelta. Illalla vatsani täyttyi ravitsevalla ruualla.

Se oli raskas päivä. Poljin vain 70 kilometriä ja nousin vertikaalisesti 1000 metriä. Nähtyäni sateisen Narokin olin tyytyväinen, että se oli alapuolellani enkä enää joutuisi tuskailemaan ylämäissä. Olin tyytyväinen myös siitä, että edellisessä tienristeyksessä päätin valita helpomman reitin jyrkän vuorinousun sijaan, jonka ajoin viime kerralla Keniassa ja jonka varrelle suunnittelin tiputtavani valokuvia, joita otin tapaamistani ihmisistä. Loivemmissakin mäissä kehoni kiehahti punaiselle, joten olisi ollut järjetöntä huhkia ylös tappomäkeä. Hyvässä kunnossa pystyn polkemaan jyrkkääkin nousua painavalla pyörällä verrattain matalalla sykkeellä. Mutta nykykunnossa keho saavuttaa helposti rajan, jossa se kuormittuu voimakkaasti. Kaiken lisäksi minulta puuttuu alla olevat tuhannet palautumiskykyä kehittävät kilometrit, joten jos hyväkuntoisena palautuisin kyseisestä kovasta mäestä 1-2 päivässä, ottaisi se nyt noin 4-6 päivää, koska mäki olisi huomattavasti kuormittavampi ja palautumiskykyni on hitaampi. 20 prosentin ero kunnossa on kerrannaisvaikutuksineen huomattavasti merkittävämpi.

Monet pyörämatkaajat polkevat matkan aluksi todella pitkiä päiviä ja ovat kertoneet minulle, että hyvä kunto syntyy kahdessa viikossa. Heikkoina hetkinä unelmoin tuollaisesta lahjakkuudesta. Oman kokemukseni mukaan hyvän pyöräilytuntuman saaminen vie vähintään muutaman kuukauden, kun lähtötilanne on heikko. Olen myös todennut, että on turhaa polkea enempää kuin minimi joka riittää kunnon nousuun, jopa pyörämatkalla. Silloin nousukunto kestää pidempään ja kuten kaikki tietävät kunnon noustessa on tekemisessä nautinto korkeimmillaan. Aivan kuten pörssissä, nousukiidossa Wall Street hymyilee.

Masaimaassa


Kukot kiekuivat, lehmän kellot kilisivät, vuohet ääntelivät, ja lapsi kolkutti kaupan oveen, jonka lattialla lehmännahan päällä nukuin. Uni oli ollut hyvää, jos ihoni oli välttynyt hyönteisten puremilta. Jos nahkani oli punaisilla pilkuilla, odotin hieman happamana aamuteen lämpiämistä savuisen keittiörakennuksen sängyllä. Perheen äiti Noolamal kysyi, mitä mietin. Totesin vain herätteleväni aivojani. Kultalusikka suussa syntyneelle valkoiselle miehelle, ei pelkkä aamutee riittänyt, vaan siirryin keittämään omat kaurapuurot.  Kaupan edustalla kävi tasaisena virtana jo tutuksi tulleita ihmisiä, jotka toivottivat Supa tervehdyksellä aamuni käyntiin.

Perheen työmies, Turkana-poika Sammy, lähti hänelle keitetyn maissipuuron jälkeen taas yhdelle pitkällä taipaleelle kylän vuohien ja lampaiden kanssa. Kolme kuukautta kylässä työskennellyt 16-vuotias Sammy oli jo ottanut yhteen cobrien, gepardien, hyenojen, apinoiden ja ihmisten kanssa. Tilanteista hänet naarmuitta säästänyt rautainen keihäs oli väline, jota kävin silloin tällöin heittelemässä hänen ja perheen 7 vuotiaan pojan Zagayon kanssa. Ei, emme heittäneet kisaa pituudesta, jollaista rykäisyä selkäni ei vielä salli, mutta ilokseni totesin selkäni kestävän tarkkuusheittojen vaatiman vaatimattoman rykäisin.

Kymmenen masai-kylän päällikkö David kutsui poikaansa Zagayoa nimellä ”Crook”. Kuinka olisin voinut olla olematta samalla aaltopituudella pojan kanssa, joka pissaa pulloon ja sanoo pikku siskolleen lääkärin määränneen sitä kaksi ruokalusikallista päivässä. Lääkäri Zagayo rullasi Alinan myös pitkän viltin sisälle, kävi katkaisemassa puskasta pitkän piikin ja huusi siskolleen lääkärin tulevan. Niin, monet lapsethan itkevät lääkärissä. Toisinaan joku kylän pienistä lapsista saattoi kieriä läheiseen jokeen. Kyseenalainen pojan tempuista oli Alinan terveen jalan akillesjänne operaatio, jota lääkäri ei tylsän veitsen vuoksi onneksi saanut vietyä loppuun asti. Zagayo on kymmenen kylän tuleva päällikkö ja hän tuntee alueen puskat kuin omat taskunsa. Hän noukki pusikosta marjoja ja juuria minun syötäväksi. Nyt Zagayon paremmin tuntien ja Davidin vaarista opiksi ottaneeksi saattaisin miettiä tarkemmin mitä rohtoja roiston menulla onkaan.

Keskipäivällä naiset lähtivät vedenhakuun läheiselle purolle, jonka kilometrin matka tuntuu huojennukselta kuivankauden 14 kilometrin taaperruksen rinnalla. Jos David tunsi olonsa laiskaksi, hän sanoi olevansa kaupungissa tai kiertelevänsä pusikkoja minun kanssani, jotta välttyisi sovittelemasta kyliensä asioita. Joskus hän tosiaan kävi kaupungissa, etsi norsuja kanssani tai opetti minulle nuolella metsästystä, mutta kuluivat päivät usein myös nurmikolla radiota kuunnellen. 20 euron kuukausipalkalla suurta eläinkatrasta villissä pusikossa paimentava Sammy oli sen sijaan lounasaikaan nälkäinen raskaantyön raataja. Nälkäinen oli myös perheen vieras, joka kävi päivittäin 10-50 km pyörälenkillä lähiympäristössä.

Kylä oli sähkötön siunaus. Tietokoneessani ei ollut virtaa, joten sain rauhassa lekotella tuntikausia kylän ihmisten parissa. Opin tuntemaan suuren määrän ihmisiä pienessä ajassa, sillä myös heillä oli aikaa pysähtyä ja lekotella.

Vipinää iltapäiviin saattoi tuoda Davidin minulle hankkima tyttöystävä tai tuttavallisemmin vaimo. Evelyn, kuvankaunis masai tyttö oli toisen kyläpäällikön 8-luokkalainen tytär. Keniassa kouluun mennään miten sattuu ja hän eli tosin jo kolmatta vuosikymmentä. Valitettavasti meillä oli aviokriisi jo ennen häitä. Evelyn on varmasti alueen kalliimpia tyttöjä, eikä minulla olisi varaa maksaa hänestä hänen isälleen, mutta etenkin siksi, ettei hän juurikaan puhunut englantia, oli ujo ja pelkäsi minua. Minä peräkamarin poika taas olen naisia kohtaan kylmä kuin Siperian talvi ilman vodkaa. En osaa tarjota naisille vodkan kaltaista lisälämmikettä, jotta he tuntisivat olonsa lämpimäksi pohjolan juntin seurassa.

Evelyn puolestaan oli minua kohtaan kylmä kuin Suomi ilman Golf-virtaa. Kuten kokemuksesta tiedämme, Suomen ja nykyisen venäjänmaan ottaessa yhteen talvella, ei kohtaamisessa romantiikka roisku. Kun minulle tarjotaan vaimoa, en voi olla ottamatta asiaa vakavasti, sillä itse olen aina ollut laiska tekemään mitään sen asian hyväksi. Olikin valitettavaa, että Evelyn lähti muille maille, emmekä me enää tavanneet.

Ei kuitenkaan hätää. David on skarppi kaveri ja huomasi, ettei juttumme edennyt ja kylään käveli Alice. Ei David häntä minua varten kutsunut, vaan hän on Davidin vaimon sisko ja tuli vierailulle muuten vain, mutta David ilmeisesti tajusi heti, että nyt tärppäsi. Jo lukion neljännellä luokalla opiskeleva pehmeä linjaisen suloinen ja energinen tyttö pursusi intoa ja kymmenessä minuutissa olimme puhuneet äärettömästi enemmän kuin Evelynin kanssa muutamassa päivässä. Davidin vaimon sisko oli siitä eteenpäin hänen vahvempi vaimoehdokas.

Illat vietin avotulisen ja savuisen keittiön nahkaisessa sängyssä yhdessä perheen miesten kanssa. Joka iltaisten venyttelyjen lomassa kertasimme päivän tapahtumat, vertasimme niin erilaisia maailmojamme ja odotimme vatsat kurnivina maissipuuroamme. Painien jälkeen Zagayo käpertyi ympärilleni ja oli syvässä unessa viidessä minuutissa. Hivuttauduin hissukseni ulos Zagayon halauksesta, siirsin kamppeeni kaupan lattialle, pistin tulpat korviini, jotta kylään tunkeutua yrittävät hyenat ja vahtikoirat eivät herättäisi minua ja toivon, että petipunkeilla on yöllä minua mehukkaampi uhri.

Rauhallinen elämäntahti, tutuksi tulleet ihmiset, mukavat illat keittiön sängyssä jutustellen ja kauniit vaimot olisivat voineet tehdä minusta masain.

Vaimo

Matkamies ei kuitenkaan ole matkamies, ellei hän lähde ja jätä jäähyväisiä. Matkamiehen on tunnettava olonsa kotoisaksi kaikkialla, mutta pesäänsä hän ei voi rakentaa edes paikoista kodikkaimpaan. Jätin Damatin taakseni ja suuntasin kohti Narokia. Pienellä hiekkatiellä, jonka varrella ihmiset olivat 12 päivän aikana oppineet minut tuntemaan, sain osakseni runsaasti ”oleseri” eli jäähyväistoivotuksia.

Narokissa saavuin kuin toiselle vuosisadalle. Kuuden euron loistavassa hotellihuoneessani oli juokseva vesi, sähkö, suihku, pehmeä lakanoilla varustettu sänky ja kaakelilattia. Supermarketiin oli matkaa 50 metriä ja alakerrassa surffasin internetiin.

Olin jatkamassa matkaa seuraavana aamuna, mutta silmätulehdukseni on levinnyt toiseenkin silmään ja päätin pitää lepopäivän. Masaikylässä lapset sotivat syljellä, hyppäävät ruutua lehmänpaskakasoissa, peseytyvät vain pakosta, painivat jatkuvasti päälläni ja silittelevät toistuvasti valkoisen miehen ihanaa tukkaa ja erikoista ihoa. Silmätulehdus ei jäänyt ainoaksi matkamuistokseni masaikylästä. David tuli kaupunkiin ja tapasimme hotellissani. Lähes kaikki muutkin Oleitokatin alueen ihmisistä olivat kaupungissa. Oli markkina päivä ja seuraavana päivänä oli kylien välinen opetusseminaari paikallisessa kirkossa, jossa minä puoltatoista viikkoa aiemmin pidin oman pienen osani sunnuntaimessusta !

Miehet seisoivat kadunvarsilla hieman nyrpeinä, sillä vaimot olivat kampaajalla laittamassa itseänsä seminaari kuntoon ja vaatteetkin oli uusittava yhteneväisiksi suurta hetkeä varten. Miehet kirosivat jokaista salonkiin ja putiikkeihin menetettyä vuohta.

Tunsin kaupungilla enemmän ihmisiä kuin Naantalissa konsanaan ja oli ilo nähdä kaikkien tuttujen kasvot vielä kerran. Vain Sammy puuttui, hän oli paimentamassa lehmiä.

”No, mitä mietit, otatko minut vaimoksesi?”

Iloisin minut tavannut oli Alice. Hän oli ikävöinyt minua ja kun tiesi minun olevan lähdössä, ei pitkään epäröinyt vaan pureutui heti asian ytimeen. Lähdimme Alicen kanssa kaupunki kierrokselle.

Voi tuota energian määrää. Tyttö oli juuri kävellyt 20 kilometriä kotikylästään, jaksoi vaihtaa kuulumiset kaikkien ystävien kanssa, suurimman osan ajasta nauroi maireasti ja puhua papatti, sekä talutti minua perässään kuin laiskaa koiraa.

Välillä hän ei tiennyt minne oli menossa ja katse oli hapuileva, seuraavassa hetkessä hän keskittyi täysin rinnoin uuteen tehtävään. Nautin katsella, kun nuori tyttö yritti hallita pursuavaa energiaa.

Kierroksen päätteksi menimme Narokin alueelliseen koulutustoimistoon. Alicen toimistolle ruikuttamaan oli painostanut hänen isänsä, joka ei enää suostu maksamaan hänen koulumaksujaan, oletettavasti siksi, että Alice oli tiukasti torjunut isänsä yritykset naittaa hänet jollekin vanhalle ukolle. Alice oli tuolloin vasta 14-vuotias. Hän käveli silloin samaan paikkaan, mutta eri toimistoon ja sanoi ettei suostu isänsä naittamaksi. Viranomaiset estivät siten isän aikeet.

Nyt Alice oli etsimässä avustusta ja opiskelupaikkaa suorittaa vielä jäljellä olevat ylioppilaskirjoitukset, sekä hakemassa syntymätodistusta, johon hän toivoi 17 vuoden ikää, jotta voisi saada sen paikan koulunpenkiltä. Todellisuudessa hän on 21-vuotias.

Joskus joku kysyi minulta miksi en ole naimisissa tai miksi minulla ei ole tyttöystävää. Vastasin: ”Ei kukaan ole kysynyt minua sellaiseksi.” Vastaus oli sikäli osuva, että en ole todellakaan koskaan tehnyt asian eteen yhtään mitään. Itse asiassa mietin hetki sitten, etten ole tainnut koskaan edes miettiä millainen toivoisin tyttöystäväni/vaimoni olevan. Joten miksipä en naisi ensimmäistä, joka ilmeisen tosissaan kysyi minua puolisoksi?

Olisiko varmaa, että löytäisin paremman ja loisin itselleni onnellisemman tulevaisuuden, kun etsisin itselleni vaimon jonka ominaisuudet tuntuisivat sopivan minulle hyvin ja johon olisin todella ihastunut ?

On houkuttelevan helppo vaihtoehto naida ensimmäinen kysyjä. Silloinhan minun ei tarvitsisi tehdä asian eteen koskaan yhtään mitään. En ole kovinkaan energinen viemään tai etsimään asioita kuten Alice, joten se passaisi minulle oikein hyvin.

Onko ylipäätään mitenkään mahdollista, että Alicen valinta voisi edes teoriassa olla väärä, vai voiko väärää olla vain se mitä tapahtuu naimispäätöksen jälkeen ?

Mitä enemmän ikää on tullut mittariini, sitä vähemmän olen mieltynyt tiettyihin asioihin ja ihmisiin ja siten on ollut vaikea ihastua myöskään tiettyyn tyttöön niin paljon, että olisin halunnut kaapata juuri hänet itselleni.

Iltapäivällä olisin voinut kutsua Alicen viettämään illan ja yön kanssani, johon hän olisi mieluusti suostunut, mutta tunsin olevani silmätulehduksen väsyttämä ja koin paremmaksi levätä yksin. Aamulla hyvin nukkuneena tunsin olevani valmis tienpäälle ja lähdin jatkamaan matkaa Narokista. Jossain vaiheessa mietin, että olisiko joskus parempi seurata järkeä ja nytkin jatkaa tutustumista kauniiseen ja fiksuun Aliceen, kuin aina vain toimia tilanteessa, niin kuin hyvältä tuntuu.

Enkeleitä, onko heitä

Pyörän päällä keskityin taas kampeamiseen ja Alice oli lähes unohtunut ajatuksistani jo ennen hänen ensimmäistä puhelinsoittoaan.

Paine polkimien alla oli aiempaa huomattavasti suurempi. Olin sittenkin valinnut pienen vuoristotien yli Mau ylängön, sillä sadekausi oli ollut lepotauolla parin päivän ajan ja tie oli mudasta vapaa. Tie oli tullut tutuksi Narokissa vietettyinä lepopäivinä, jolloin ajoin nousua ylös 21 km/h keskinopeudella. Nyt tunsin luksuselämäni painolastin jaloissani, sillä painavat laukut verottivat vauhtini puoleen.

2500 metrissä lukuisten kuoppien yli ajaneena ja 900 metriä nousseena sain ajamisesta tarpeekseni. Tunsin itseni sairaaksi ja päätin kysyä katolisen kirkon porttien ulkopuolella maleksivilta mieheltä, olisiko paikalla tarjota leposijaa.

Isä Barabara totesi, että meidän on käsketty pitää huolta toisistamme ja saattaahan vierailija olla vaikka meille lähetetty enkeli. Kuumeisena kirkon vuoteessa pyöritty yö oli kaikkea muuta kuin enkelimäinen, enkä lähtenyt aamulla hieromaan persettäni C57 tien kuoppiin. Sen sijaan pyhitin elämäni levolle ja Isän apulaisen taivaallisille ruuille.

Illastin kovasti uurastavan isän seurassa. Hän on kotoisin Tansaniasta, opiskellut teologiaa Itävallassa ja antanut elämänsä jumalan sanan levittämiselle Keniassa. Tuulet olivat pyörittäneet epävarman matkaajan taas mielenkiintoiseen paikkaan. Keskellä köyhää Keniaa söin maukasta lounasta modernissa pappilassa yhdessä elämänlangan jo aikoja sitten löytäneen miehen kanssa, joka normaalisti ruokailee yksin puisen pöydän ikkunan puoleisessa päässä. Jäykähkö tunnelma ei olisi voinut enempää poiketa masaimaan savuisen keittiön yhteisöllisistä illoista. Uusi kotini hyvin hoidetussa puutarhassa, vihreällä ja viileällä ylängöllä oli täydellinen paikka olla sairas.

Valitettavasti lähdin liikkeelle hieman liian aikaisin ja myös seuraavana, alamäkivoittoisena ajopäivänä en voinut kovinkaan hyvin, sillä vatsani löystyi päivällä pahasti ja oloni oli flunssainen. Matkamuistoja masaimaasta.

Päätin lopettaa ajon hyvissä ajoin kun näin tienvarressa kyltin Yasha Majataloon. Minut otettiin vastaan golfmaila kädessä ja istahtaessani upeasti sisustetun pation pehmeälle sohvalle totesin hoitajalle majatalon taitavan olevan liian kallis.

Tinkasin kansainvälisen hinnan alas paikalliselle tasolle, jätin turhaan kalliin lounaan väliin ja pyysin keittiöstä paria kananmunaa, joista aioin keittää edullisen ja ravitsevan lounaan höystettynä pyörälaukkujen herkuillani.

Vastaanoton pullean ihanasti hemmoteltu Mary oli soittanut paikan pomolle ja kertonut hänellä olevan vieras Suomesta, joka ei kuulemma voi kovinkaan hyvin ja jolla ei ilmeisesti ole paljoakaan rahaa. Pomo Lydia oli huolissaan vierastaan ja päätti kävellä katsomaan onko hänen huoneessaan hullu vai huijari. Entisestään hän huolestui kun ei nähnyt pihalla autoa ja löysi myöhemmin polkupyörän.

Alicenkin varjoon jättävä superenerginen Lydia koputti ovelleni ja kysyi nähdä minut. Nopeasti hän kyseli kuulumiseni, miten päädyin sinne, mistä olen tulossa ja niin edelleen. Hän kiinnostui tekemisistäni. Pian olimme menossa illalliselle hänen taloonsa ja sain unohtaa tilatut kananmunat.

Aids orpoja ja yksinhuoltajaäitien lapsia omassa koulussaan kouluttava etelä-afrikkalainen keitti upeat ruuat ja söimme ne yhdessä suuren adoptoidun perheen kanssa. Katsellessani lastenvideoita oli minulla taas uusi perhe ympärilläni.

Aamulla en voinut vieläkään hyvin, joten olin onnekas, että Lydiia kutsui minut jäämään majataloon. Vierailulla Lydian luona vieraileva amerikkalainen vapaaehtoistyöntekijä Ashley tuli herättämään minut syömään päiväunilta 12.4.2010, jotka olivat ensimmäiset onnistuneet sitten unettomuuden alkamisen 12.4.2003. Kävelin nurmikon poikki nurmikattoiseen juhlahuoneeseen, jossa sain  osakseni raikuvat ablodit ja kolmikymmenpäistä vierasjoukkoa odotti notkuva herkkupöytä. Lydia oli innoissaan saapumisestani majataloon ja oli kutsunut kaikki tutut juhlistamaan minun tuloani heidän mailleen. Juhlien aihe oli mielestäni varsin erikoinen, mutta hauskaa oli. Niin, enkä ole koskaan ennen elänyt luksustason majatalossa ilmaiseksi kuin kuningas.

Urheilijan paratiisissa

Aamulla oli vaikeaa nousta ylös Lydian äärimmäisen pehmeistä lakanoista, istua jälleen pyörän päälle ja polkaista pois tutuksi tulleen perheen parista. Lyhytaikainen oli vauhdin hurma ennen jyrkkiä mäkiä. Tiheässä mäntymetsässä söin lounaaksi täysjyväleipää, manteleita, maitoa, hunajaa ja hedelmiä. Puin päälle sadetakin ja rullasin alamäessä kohti mustia pilviä. Päiväntasaajalle oli vain kivenheiton matka, mutta poljin vesisateisessa 11 asteen viileydessä. Talutin pyöräni ravintolan halki rekkamiesten motellin sisäpihalle. Otin kylmän kolpakkosuihkun pimeässä kylpyhuoneessa, joka oli viihtyisä ainoastaan palaneen hehkulampun ansiosta. Minun ei tarvinnut pyytää keittiöstä kananmunia, sillä ravintolan pojat täyttivät vatsani pilkkahinnalla. Parhaiden korvatulppien ansiosta huone ei ollut erittäin meluisa. Lydian lakanatkin olivat vain muisto.

Kenia on ollut kaikista pyöräilemistäni maista hitain. Tänäkin päivänä olin polkenut jo neljän tunnin päivän, mutta edennyt vain 50 kilometriä. Olin taas noussut 2700 metriin. Nukuin pitkästä aikaa pusikossa. Löysin täydellisen suojaisan paikan metsän siimeksestä, jonne pystytin oman pikkupesäni. Oli kaunista, kun kukaan ei soittanut poppia illalla, eivätkä lehmänkellot kilkuttaneet minua hereille sudenulvonnan aikaan. Nukuin yli yhdeksän tuntia.

Naiset noukkivat vikkelillä käsillään kourallisen teenlehtiä kerrallaan selässä olevaan suureen koriin. Miehet kaatoivat vielä rehevää metsää uudeksi viljelymaaksi täyttämään alueen nopeasti kasvavan väestön vatsat. Lapset haaskasivat tuttuun tapaan aikaansa tehden pahojaan ja huudellen minulle tervehdyksiä ja rivouksia. Purot lotisivat, kukat kukkivat, ihmiset nauroivat ja maaseutu rehotti parhaassa loistossaan. Viljavaa ympäristöä ihastellessani en voinut olla ihmettelemättä miksi maa on rehevistä puitteista huolimatta niinkin köyhä. Harvat kuitenkaan juoksisivat kovalla maantiellä hikipäässä, jos silmissä eivät killuisi Euroopan eurot ja elintason kohotus. Seuraani oli liittynyt Robert, pitkä Turkana-heimolainen, joka juoksi jo päivän toista lenkkiään. Hoikat sääret koskettivat hennosti maata, joka liukui hänen allaan kunnioitettavalla lähes 20 kilometrin tuntivauhdilla. Miehelle ei ollut aikaisemmassa elämässä rahaonni potkinut ja hän oli päättänyt aloittaa juoksemisen 28-vuotiaana. Nyt 29-vuotiaana hän on juossut maratonin raskaalla reitillä kahteen ja puoleen tuntiin. Lahjakkuutta mieheltä ei puutu, sillä ennen Kapsabetiin tuloa hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta miten harjoitella. Vuoden ajan hän oli vain juossut. Tänäänkin hänen oli juoksulenkin päätteeksi etsittävä hanttihommia pienen kylän raitilta, jotta pystyisi maksamaan majoituksensa ja keittämään ruokansa pienessä harjoituskeskuksessa. Suomalaiset juoksijat olisivat hylänneet hänen lenkkarinsa jo katukaupassa, josta hän ne käytettynä oli ostanut. On vaikeaa uskoa, että 29-vuotias yritteliäs mies koskaan kohoaa tasolle, jolla saa ostettua särvintä maissijauhon joukkoon, sillä juoksijoiden taso Keniassa on huima. Muistaakseni vuonna 2009 sadan parhaan maratoonarin joukossa oli noin 70 kenialaista.

Kapsabetissä Eldoretin kupeessa vietän aikaani juoksijoiden parissa, joista monien vauhti lähentelee kansainvälistä tasoa. Itse vietän päiväni niin ikään harjoitellen, mutta silmissäni ei killu eurot, vaan laiskana miehenä havittelen parempaa kuntoa, jotta matkaamiseni olisi helpompaa. Kapsabetia parempaa paikkaa kunnon kohottamiseen on vaikea löytää, sillä tuleehan täältä suuri osa maailman parhaista juoksijoista.

Jos matkamies vain treenaa ja nauttii urheilijan elämästä paratiisissa ei rahaonni potki ja pian minun on eurojen tähden taas palattava tienpäälle, jotta saan kerättyä uusia juttuja suomalaisten luettavaksi. Ugandassa yritän edetä hieman nopeammin kuin Keniassa, jotta Etelä-Afrikka nousisi päivän poltteeseen ennen vuoden vaihdetta.

Terveiset Keniasta,

Jukka

2 thoughts

  1. Hienoa, että paranit ja pääsit taas Afrikkaan! Matkakertomustasi lukiessa tuntuu kuin pääsisi itsekin matkalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *