Uganda – Fort Portal

Oli sunnuntaiaamu. Pitkä, kasvoiltaan terävä ja keholtaan vahva David käveli tuskaisena pienessä huoneessamme ja valitteli jäsensärkyjä. Hän epäili sairastavansa malariaa. Vahva mies oli energinen sairaanakin ja päätti kävellä kirkkoon hakemaan apua kipuihinsa. Hän sai mukaansa hiljattain tapaamansa lempeän ja pehmeäpiirteisen tyttöystävänsä.

Rauhaton Hillary ajoi tapansa mukaan viikonloppuvisiitille kaukaiseen kotiinsa, nähdäkseen vaimonsa ja matkalla olevat tyttöystävänsä. Rahaton Tony oli kommuunimme työmies ja keitti aamuteetä, jotka onnekseni oli pyhäinajassa arkisen puoli kuuden sijaan. Tinka ja Maritim olivat rikkoneet sunnuntailevon etikettiä ja tehneet jo kevyen aamulenkin.

Talossa oli yksi mies, jolla ei ole pyhää. Takareiteni olivat olleet jumissa muutaman päivän ja edellisenä iltana aina avulias Tony oli hieronut niitä ranteet tunnottomaksi asti. Päivittelin uskaltaako tehdä kolmen tunnin tehokas vuoriharjoitus. En tietenkään iloinnut lihasjumeistani, mutta tyytyväisyyttä loi se, että olin edes tilanteessa, jossa minun pitää punnita kyseisiä asioita. Olin taas suhteellisen terve ja palannut ”urheilijan elämään”. Ei, en todellakaan ole urheilija, mutta Kapsabetissä vietytty aika viimeistään osoitti minulle, että elän hieman samalla tavalla kuin urheilijat.

Lähdettyämme katsomaan Lontoon maratonia, en vieläkään tiennyt teenkö tehokkaan harjoituksen vai en. Heiluttelin takapuolellani kenialaisia reisiä erilleen, jotta sain tiputettua sen alas puiselle penkille. Calif elokuvateatteri oli täpöten täynnä, istuin takarivissä ja matkaa 25 tuuman televisiolle oli 15 metriä. Päiväntasaajan aurinkoa teatterista karkottavat umpiseinät eivät sallineet kuuman tilaan raikasta ilmaa. Yritin laskea pienen reppuni alas lattialle, mutta en saanut levitettyä riittävästi tilaa reisieni väliin. Jätin repun syliini. Naisten maraton oli vasta alkanut ja miehet vasta lämmittelivät omaa koitostaan varten.

Tony istui vieressäni valittamatta ja oli kenties tyytyväinen kun tein penkkiriville peppuni verran lisätilaa lähtiessäni muille maille. Minä en moista epämukavuutta kestänyt. Palasin kotiini, hain hyvän lepo asennon ja kuuntelin musiikkia pitkän tovin. Levon jälkeen voin hyvin ja päätin harjoitella. Lämmittelyn jälkeen pistin vaihteen suurimmalle ja aloin polkea kovaa vauhtia tasaisella maalla. Runttasin viimeisen ylämäen täysillä, sykkeeni oli maksimissa, silmissäni poltti hiki ja päässäni oli toive etten aiheuttanut suurta vahinkoa jaloilleni ja että palautuisin kärsimyksestä siedettävässä ajassa.

En tiedä miksi päädyn aina leikkimään urheilijaa, kun olen hiemankin terveempi. En tiennyt tosin nuorena poikanakaan miksi treenasin kestävyys liikuntaa suuria määriä, mutta kenties se on johtanut minut pyöräilemään maailmalle.

Tony tietää mitä haluaa. Hän haluaa tulla rahaa tienaavaksi urheilijaksi ja juosta 10 000 m vähintään 28 minuuttiin. Siksi ihmettelinkin miksi hän istui tuossa tunkkaisessa, kuumassa ja huonon ergonomian teatterissa koko kolme tuntia. Palattuani treenistä hän torkkui sängyllä ja sanoi olevansa kaput.

David on niin ikään rahaton. Hän on tullut Kapsabetiin harjoittelemaan Kisiistä. 20-vuotiaana hän näki unen, jossa muisti lahjakkuutensa juoksussa peruskoulussa ja koska hän oli työtön, tuli juoksemisesta hänen oljenkortensa rikkauksiin. Hän on treenannut kolme vuotta ilman valmentajaa. Hän on harjoitellut vasta kolme viikkoa paikassa, jossa on runsaasti muita juoksijoita. Hän elää toisten juoksijoiden nurkissa, syö kun ruokaa annetaan ja harjoittelee ryhmän mukana ilman henkilökohtaista opastusta. Kaikesta huolimatta hän on juossut 800 metriä 1.48 kuumassa olosuhteessa ja huonohkolla radalla, kenties tahdolla ja uholla, joita pojalla riittää kiitettävästi.

Elin urheilijoiden kanssa, joilla on vähemmän kokemusta ja tietoa harjoittelusta kuin minulla, mutta siitä huolimatta he ovat suorituskyvyltään aivan eri tasolla kuin minä. Minulla olisi paljon tietoa, joita olisin voinut heille opettaa, mutta heillä lienee jotain olennaista, josta minulla ei ole mitään tietoa. He eivät ole tulleet hyviksi opettelemalla, vaan luonnollisesti juoksemalla, syömällä kun on kova nälkä, juomalla kun on jano, venyttelemällä kun on vammoja ja lepäämällä kun väsyttää. Itse suunnittelen miten pyöräillä, syön terveellisesti ennen kuin nälkä yllättää, en ole koskaan janoinen, huollan lihaksiani ehkäistäkseni vammoja ja lepään säännöllisesti. Voi olla, että olen menettänyt kyvyn elää luonnollisesti ja elämäni pyörii suorittamisen ympärillä. En todellakaan tiedä, enkä siten tuntenut lopulta halua jakaa pojille tietojani ruokailusta, harjoittelusta ja lihashuolloista, elleivät he itse kyselleet. Voi olla, että olisin neuvonut pojat ojasta allikkoon.

Koiran elämää

Kello oli yksitoista. Halusin nukkua, koska minut oli herätetty aikaisin aamulla siirtyäksemme Hillaryn kotiin vuorten korkeuksiin. Makasin 3.8 senttiä paksun makuualustani päällä olohuoneen lattialla, joka 2400 metrin korkeudessa oli melkoisen viileä. Silloin tällöin, joku käveli jalkojeni yli, jotka katkaisivat tien ulos. Lasten lyhyet jalat eivät onnistuneet ylittämään minua ilman kosketusta. Perhe puhui keskenään Swahilia. Ymmärsin vain usein toistuvan sanan ”muzungu”, eli valkoinen mies ja joitakin maiden nimiä. Välillä minua tuijotettiin ja joskus muzungu sanan jälkeen naurettiin makeasti. He puhuivat minusta ja minun matkastani. Kaikki heistä puhuivat englantia, mutta eivät kyselleet asioistani minulta.

En ole Afrikkalainen, vaan hemmoteltu, aina yksin nukkunut ja unettomuudesta kärsinyt muzungu, joten olin tyytyväinen, kun Hillaryn sisko viimein jätti olohuoneen, sammutti valot, sulki huoneensa oven ja jätti minut yksin lattialle. Vajaan kuudentunnin kuluttua toinen siskoista avasi ovensa, tuli olohuoneeseen, sytytti valot, käveli ylitseni, kolisteli teepannuja ja alkoi valmistaa aamupalaa. Muut kävelivät puisen ja vetoisan talon muovisella ja kylmällä lattialla ylitseni omaa tahtiaan.

Aamulla olin liian vähän nukkunut. Muut joivat teetä ja söivät chapatia, mutta minun edessä oleva osa pöydästä oli tyhjä herkuista. Hillary heitti sarkastisen kuivia vitsejään heti aamulla, enkä saanut katsekontaktia hänen vaimoonsa, jotta olisin toivottanut hyvää huomenta.

Olin tuntea olevani kuin perheen koira, jota hakattiin sen tullessa taloon. Itse olin hieman väsynyt ja lihaksistoni oli jumissa. En ollut kenties yhtä avoin, vastaanottavainen, energinen ja kiinnostunut muista kuin joskus muulloin.

Vaikka en tullut kohdelluksi perheessä aina yhtä ruhtinaallisesti mihin olen tottunut, ei sitä kenties tarvitsisi ottaa henkilökohtaisesti. Olen nyt matkamies, elämääni on matkaaminen, paikasta toiseen kulkeminen ja tuntemattomien ihmisten kanssa ajan jakaminen. Se on kaikki mitä minulla on. Se, että saan osakseni talon huonoimman nukkumapaikan, koen petettyjä lupauksia ja minulle ei aina tarjota ruokaa, jonka olen maksanut, ei voi millään tavalla häiritä elämääni, koska se on elämääni.

Olen ehkä huomannut oman olotilani vaikuttavan siihen miten minua kohdellaan tienpäällä. En vain aina ole avoin, vastaanottavainen, energinen ja kiinnostunut muista. Elämäni on hyvin vaihtelevaa, ailahtelevaa ja epävarmaa. Kohtelen tapaamiani ihmisiä vain fiilispohjalta, en tiedä usein mitään paikallisista käytöstavoista, saati opetellut muitakaan yleisesti hyväksi todettuja käytöstapoja. Niin makaa kuin petaa.

En tiedä, ehkä muutkin ihmiset ovat ailahtelevia ja epävarmoja. Hillaryn kylmällä lattiallakin vietetty aika oli mielenkiintoista, jolloin saatoin vain seurailla ympärillä olevia ihmisiä, nauttia heidän seurastaan ja kaikesta heidän tekemisistään. Minun on vain niin helppoa tuntea toisten ihmisten käytöksen minua kohtaan vaikuttavan omaan elämääni häiritsevästi, että hetket näiden ihmisten seurassa saattavat valua ohitseni kuin kämmenellä oleva hiekka sormienvälistä. Yhdessä vietetyssä ajassa saattaa olla kaikki tarpeellinen, vailla väliä minkälaista vietetty aika on.

Alas vuorilta

Hillaryn ollessa pieni hän leikki Keyon tiheissä metsissä, jotka eivät enää suojanneet alas Eldoretiin matkalla olevaa pyöräilijää aamupäivän auringonpoltteelta. Aamuisen metsän raikkauden sijaan, palavan pellon katku tuoksui nenässäni. Ihmiset polttivat ja kyntivät peltoa metsäistutukseen sopivaksi. He korjasivat ihmisten ahneudessaan tekemiä virheitä metsänhakkuussa. Ylängöt ovat kuivumassa ja koko Kenia kärsii. Itse laskin Hillaryn veljen Francisin luo vielä kolmeksi yöksi palauttelemaan ahneuteni jumiin saaneita takareisiäni.

Francis oli päässyt käsiksi leveämpään leipään työskentelemällä sateliitti TV:n parissa Botswanassa. Keniassa hän tienaa mukavasti murtamalla sateliitti TV:n maksullisia koodeja. Tavoitteena hänellä on oman leirintäalueen ja matkatoimiston perustaminen.

Francisin luona pääsin taas kehityksen pariin. Heillä iltaisten keskusteluhetkien sijaan TV oli iltojen tähti ja jakoi perheelle informaatiota ammattilaispainista ja saippuasarjojen käänteistä. TV hiljettyä keskustelu kääntyi usein autoihin, taloihin ja bisnesmahdollisuuksiin. Perheen keskinkertainen talo oli rikkaalla asuinalueella korkean aidan suojassa, samanlaisten aidattujen pihojen naapurina. Aitojen ulkopuolella ei näkynyt leikkiviä lapsia ja sisäpuolella aikaa kuluttivat perheen kesälomalla olevat neljä tylsistynyttä ja turhautunutta lasta, joilla ei ole kavereita kouluajan ulkopuolella. Ympäristö oli puhdas ja steriili.

Minä nautin kehityksestä ja taas erilaisen perheen seurasta. Nukuin pitkästä aikaa omassa huoneessa. Perheen äiti, jonka mielestä on tärkeää turvata itselle mukava tulevaisuus, piti minusta hyvää huolta, puunaten varusteeni kuntoon, suunnitellen tulevaisuuttani ja ruokkien minut tukevasti roskaruoalla.

Lähdin Francisin luota kuitenkin omille poluilleni kohti Ugandaa. Viimeisenä päivänä myötätuuli puhalsi minua pois Keniasta, mutta lepotauolla juttelemaan tulleet hienovaraiset ihmiset, ylängön upeat säät ja kymmenet uudet ystävät taistelivat myötätuulta vastaan, jotta en olisi jättänyt maata taakseni. Illalla soitin kaikille Kenian tutuilleni ja monet halusivat minun kääntyvän takaisin. Tiesin, että kaiken sujuessa hyvin tulen jatkossa etenemään hieman nopeammin, enkä monissakaan maissa opi tuntemaan ihmisiä kuten Keniassa, jossa etenin hitaasti kuin mummo rollaattorilla.

Ugandaan

Kuinka helppoa valkoisen miehen elämä onkaan. Edellä maahantulojonossa ollut kenialaismies joutui kysymysten tulvaan hänen halutessaan vierailla Ugandassa. Olet menossa kuitenkin töihin? Mitä teet maassa? En usko, valehtelet? Vai setäsi luo lomailemaan. Saat viisi päivää.

Valkoinen mies tuli tiskille. Hei, kuinka voit? Montako päivää haluat olla Ugandassa? Kaksi kuukautta? ok.

Tuskin valkoista miestä kohdellaan hyvin sen vuoksi, että olisimme olleet historiassa kohteliaita mustia afrikkalaisia kohtaan, mutta olemme rahallisesti onnekkaita, joka tekee materiaalisen elämämme monella tapaa helpoksi. Toisaalta kenialaismies pääsi Ugandaan lopulta ilmaiseksi, mutta minä jouduin kaivamaan kukkarostani 50 dollaria.

Vaikka sanoin maahantuloviraston ulkopuolella vettä kaupanneelle pojalle, etten halua ostaa pulloa, oli hän sitkeästi eri mieltä ja odotti minua pyöräni vieressä. Lopulta noin kuusivuotias poika anosi, että promotoisin hänen bisnestään. Ostin vettä, jota tajusin tarvitsevani. Kysyin ostamisen jälkeen pojalta onko vedenmyynti hyvä bisnes.

”On tosi hyvä, ostan pullon viidelläsadalla ja myyn tuhannella”

”Teetkö miljoonia ?”

”Ei se sentään niin hyvä bisnes ole, tervetuloa Ugandaan ja hyvää matkaa.”

Olisiko ensimmäinen päivä Ugandassa voinut paremmin alkaa. Mukaani pyöräilemään lähti majatalon kenties itäisen Ugandan kaunein tyttö Juliet, joka opasti minut markkinoille ja auttoi minua uuden maan ensimmäisissä ostoksissani, jottei hyväuskoista turistia huijattaisi pahasti.

Markkinoiden ulkopuolella tienvarressa seisonut tyttö kysyi minulta: ”Mitä kaupattavaa noissa sinun laukuissa oikein on ?”

Minulta ei ole ikinä kysytty moista ja se tuntui hauskalta, enkä tiennyt vitsaileeko hän vai ei, joten vastasin:

”Perunoita”

”Irlantilaisiako”, kysyi tyttö.

”Nimenomaan, juuri irlantilaisia”, vastasin

”Ai jaa, minä kauppaan vain näitä paikallisia”

Eurooppaa lukuun ottamatta, ei liene valtionvaihto koskaan tuonut mukanaan niin vähää havaittavia muutoksia kuin siirtyminen Keniasta Ugandaan. Ihmisten kanssa kommunikoin edelleen samalla kielellä. He olivat ulkoiselta habitukseltaan samankaltaisia. Söin samantyyppistä ruokaa ja maisema oli samaa rikkonaista maalaismaisemaa kuin Kenian rajan tuntumassa. Tosin Kenian teiden varsia värittäneet Safaricomin mainokset ja vihreällä maalatut talot vaihtuivat keltaisiin MTN mainoksiin ja samalla värillä maalattuihin maalaistaloihin. Kehitysmaissa teleoperaattorit kuittaavat suuren osan ihmisten tuloista ja yritykset kuuluvat rikkaimpien joukkoon, puheluiden ollessa hieman kalliimpia kuin Suomessa.

Työmies Bumba

Ylämäessä takaani kuului: kling………….kling………..kling….. Ylämäen otteen hellitettyä kling äänen intervalli kiihtyi, kling…kling…kling…, kunnes alamäessä Bumba sai vihdoin intialaisen pyöränsä raskaan välityksen pyörimään lihaksille sopivaan tahtiin kling.kling.kling. Hän oli pyöräillyt takanani jo melko pitkään. Hänellä oli mukanaan vain muovipussillinen ohjaustankoon sidottua kassavaa ja paistettuja toukkia, sekä takatelineellä pieni vaatepussi.

Pysähdyimme lounastauolle. Bumba oli iloinen mehevästä leivästä ja hedelmistä, sillä hän oli polkenut läheltä Kenian rajaa olevasta kylästään jo useamman tunnin ajan ja meillä oli vielä pitkä matka määränpäähämme Jinjaan. Kassavapötköillä hänen oli selvittävä vielä seuraavakin päivä kaupunkiin, josta hän toivoi löytävänsä töitä.

Rauhallinen, kevyesti puhuva ja jäntevä Bumba oli minua nopeampi muutenkin kuin pyörän päällä. Hän oli vasta 25-vuotias, mutta kotikylässään hänen paluutaan odottaa vaimo ja kaksi koulua käyvää lasta. Hänen isänsä kuoli viime vuonna ja hän on nyt koko perheyhteisön pää ja rahanpuute ajoi hänet polkemaan kohti uusia töitä, koska ojankaivuuhommat kotialueella olivat loppuneet. Hän sanoi ottavansa ja olevansa iloinen mistä tahansa työstä ja olevansa vahva työmies. On helppoa uskoa, että hiljainen, kohteliaan ja huomaavaisen oloinen Bumba säästää oma räiskyvyytensä työkalujen varsille.

Viimeisten kilometrien raskaat mäet ja navakka vastatuuli saivat Bumbankin hikoilemaan. Korkean mäen huipulta näimme Victoriajärven ja tiesimme olevamme lähellä Jinjaa. Laskimme alas kohti uusia tuulia. Itselläni ei ollut karttaa, ei opaskirjaa, eikä muutakaan tietoa Jinjasta. Bumballa ei ollut rahaa ja hän toivoi saavansa yösijan poliisiasemalta. Pysähdyimme kaupungin ulkopuolelle. Annoin hänelle euron, jotta sai syödäkseen pitkän päivän jälkeen ja toivotin hänelle onnea työnhaussa. Itselläni ei ollut päämäärää, mutta tiesin löytäväni paikan, jossa levätä, sillä rahalla saa usein mitä haluaa.

Jinjan keskustassa nostin luottokortillani 200 euroa ja seuraavan kolmen viikon elämänikin oli taattu. Minun ei tarvinnut stressata työpaikan suhteen. Säästän työt koville työmiehille. Minun oli taas aika levätä. Näin kadunvarressa valkoisen miehen ja päätin kysyä tietääkö hän hyvää leposijaa. Vaihdoin ensin kuulumiset englantilaisen Georgen kanssa ja sitten hän lupasi ajaa minut kaipaamalleni paikalle. Hän oli ollut pyörämatkaaja 20 vuotta aiemmin ja tiesi mitä matkamies kaipaa. Vatsa eteen työntyen, kädet huolimattomasti heiluen, jalat sivuille häröillen ja pää villisti pyörien hän johdatti minut kotiinsa. Eloisa ja energiaa holtittomasti tuhlaava kävelytyyli lienee Georgen salaisuus muzungulle poikkeukselliseen hoikkuuteen.

Hetken kuluttua makasin valtavan talon yläkerran suuressa huoneessa, peseydyin lämpimässä suihkussa, söin ruokaa keittiössä joka oli monipuolisempi kuin useimmat Ugandan marketit, tarkistin sähköpostini langattomassa netissä ja katsoin uutiset sateliitti TV:stä. Viiden päivän kuluttua en ollut kuluttanut montaakaan euroa, vaikka olin elänyt luksusta ja seilannut arvokkaasti Niilin alkulähteillä.

Ryysyistä rikkauksiin

Muistanette edellisessä raportissa vilahtaneen 16-vuotiaan Turkana paimenpoika Sammyn, joka työskenteli masaikylässä, jossa vietin aikaani. Hän yritti soittaa minulle monesti, mutta kenttä oli aina heikko, eikä keskustelumme edennyt. Ihmettelin miksi hän soittelee useasti päivässä, joten soitin hänelle takaisin Jinjasta, jolloin yhteys pelasi hetken aikaa. Ensimmäiseksi hän sanoi että hänellä on kerrottaa. Poika joka tienasi kovasti uurastamalla 20 euroa kuukaudessa kaukaisessa masaikylässä, sanoi löytäneensä markeesi ja kultakimpaleen, arvoltaan noin 10 000 euroa. Hän halusi minun auttavan häntä kiven kanssa, mutta pian puhelu katkesi ja sitä myötä minäkin unohdin asian. Hänen koti alueensa Turkanassa on mineraalirikasta. Toivottavasti tarina oli totta.

Kiihkeä Kampala

Pysähdyin Kampalan itäisellä laidalla nettikahvilaan lukemaan kaupungin karttaa Googlessa. Google tiesi hyvän majapaikankin. Rekisteröin kartan kuvamuistiini ja lähdin polkemaan läpi Kampalan.

Rekka ajoi vastaani samalla kaistalla, painostaen minut ulos tieltä ja heittäen säärilleni pieniä kiviä. Pikkubussit löivät jarrut pohjaan edessäni ottaakseen matkaansa uusia asiakkaita ja kiihdyttääkseen mustan savupilven eteeni. Keskustassa liikenne pysähtyi täysin, mutta nyt olin tien käyttäjistä vahvin. Pujottelin satojen autojen välistä kohti ydinkeskustaa, joka oli niin tukkoinen pääasiassa jalankulkijoista, että olin pakotettu taluttamaan pyörääni ihmisvirran mukana. Jalkojeni lisäksi täydessä työssä olivat myös muut lihakseni, jotten törmäisi kaikkialla ympärillä viuhahteleviin ihmisiin ja esineisiin. Oli kuuma, en ollut nähdä läpi hikipisaroiden ja pölyn likaamista aurinkolaseistani. Yksisuuntaiset tiet tukkivat suunnitelmani kokonaan ja minulla oli vaikeuksia pysyä mentaalisella kartallani. Vilinä ympärilläni oli niin kiihkeää, etten saanut kohdistettua katsettani mihinkään.

Pulpahdin vihdoin ulos melskeestä ja saavuin ilokseni oikealle tielle. Kampala hostellin vihreän puutarhan puisella penkillä kokemukseni olivat etäisiä muistoja. Vessan peilissä kokemukset muuttuivat taas konkreettisiksi. Näytin ikäistäni 20 vuotta enemmän elämää nähneeltä, kasvoni uurteet olivat hienon mustan pölyn täyttämät, nenäni ja poskipääni punottivat ja parran tynkäni näytti likaisuudessaan ensi kertaa tiheältä. Kampalan vilskeelle on vertoja vetänyt vain Intian hullunmyllyt, enkä malttanut olla tutustumatta ilmiöön paremmin ja päätin pitää pääkaupungissa yhden lepopäivän.

Leija laskeutui

Aamulla vointini oli leijuva. Portaitten nouseminen sujui huomaamattomasti, pääni huojui ilmassa kevyesti kivuttoman selkäni jatkeena, kävely oli kuin tanssia ja univelka ei painanut mieltäni kasaan. Tiesin, että muutamassa päivässä hukkaisin tuon fyysisen keveyden ja vaivattomuuden tunteen, sillä pian olin kampeamassa kohti läntistä Ugandaa.

Fort Portalin hostellin talonmies Henry kysyi: ”olet varmasti todella väsynyt ?”

Ihmiset kyselevät aina mistä olen tulossa ja mihin olen menossa. Olin vastannut hänellekin, että olen tulossa edellisestä kylästä, josta aamulla lähdin ja menossa seuraavaan kaupunkiin. Jaloissani kuitenkin painoi neljä pitkää ja mäkistä päivää Kampalasta asti. Istuin keittiön tuolille ja rötkötin monta minuuttia rauhallisena, mutta laiskan raskaana. Ryhtini ei pysynyt kasassa, jalkani olivat lyijyn raskaat ja liikkeeni kuin hidastetusta filmistä. Vointini oli heikko ja toivoin etten ole tulossa kipeäksi.

Vasta viimeinen päivä oli ollut raskas, mutta halusin jo levätä. En omaa tahdonvoimaa, joka saisi minut polkemaan todellisten pitkänmatkan pyöräilijöiden tapaan, vaan olen nyt taipuvainen, ellen riippuvainen lepoon.

Arkista aherrusta

Lista on kuin tylsää koko päivä työtä tehneellä itäsaksalaisurheilijalla. Onneksi olen kuitenkin Afrikassa ja steriilin suorittamiseni keskeyttävät elämän spontaanit hetket. Jaoin kokemuksiani vieressäni polkevien paikallisten kollegoiden kanssa. Söin katuravintolan papu-riisi lounastani vanhalla autonpenkillä pienessä kylässä ja tein kauppaa puuttuvasta kuusiokoloavaimesta kadunmiehen kanssa. Usein lounastin ja juttelin perheiden pihapiirin suuren ja varjoisan puun alla, jossa työttömillä ihmisillä ei totutusti ollut kiireitä. Tervehdin päivittäin satoja ihmisiä ja vaihdoin kuulumiset tuntemattomien kanssa useammin kuin suomessa vuosikymmenessä. Joudun kieltäytymään vienosti kerjäysyrityksistä, luikahtamaan huomaamattomasti kohteliaista lähestymisyrityksistä, joissa päämääränä on selvästikin toive valkoisen miehen avaamista mahdollisuuksista. En antanut huomiotani nuorten miesten herjaaviin huutoihin ja enkä tylsistyneiden rekkamiesten äänekkäisiin ilonpurkauksiin.

Ensimmäisenä iltana jaoin aikaani majatalon nuorten naisten kanssa, joista Sara halusi sinnikkäimmin nukkua kanssani. Toisena iltana majatalon 4-vuotias Ape poika seurasi minua kaikkialle, leikki kanssani ja sanoi äidilleen, ettei ole hänen, vaan tämän valkoisen miehen poika. Kolmantena iltana saavuin kylään niin myöhään, etten oppinut tuntemaan ketään.

Maisema koko matkalta oli epämääräistä vihreän metsän ja maalaismaiseman tiheään asuttua aluetta, jossa ei ollut komeita kiinnekohtia ennen saapumistani Fort Portalin teenviljelyalueelle, jossa ympärilläni levittäytyivät vuoroin hienosti hoidetut teepensasrivit, kansallispuiston sademetsät, kraatterijärvet ja kaiken komeuden taustalla kohoavat 3000-5000 m korkeat Ruwenzori vuoret. Olin jälleen paikassa, jossa olin tyytyväinen, että oloni oli raskas, hidas ja väsynyt, sillä majataloni rauhallinen sijainti vuorinäkymineen vaikutti täydelliseltä paikalta havitella taas keveyttä ja paluuta tienpäälle.

Tähän saakka pyöräilyharjoittelu ja lepo ovat venytäneet Fort Portal visiittini kahteen viikkoon, mutta ensi kertaa matkallani nainen pidentää nyt visiittiäni, joten en vielä tiedä koska jatkan matkaa täältä.

Terveiset Ugandasta,

Jukka

3 thoughts

  1. Moi Jukka ja terveiset kesäisestä suomesta.

    Kiitos taulusta. Asetan sen kodin kunniapaikalle!
    Juttu oli taas parhautta ja hyvän näköistä kuvaa taas arkistoissa… 🙂

    Nauti matkasta ja ollaan yhteydessä.

    – Mikko

  2. Mahtavaa, että olet taas reissussa! Luin kaikki edellisen reissusi kertomukset ja olin tavattoman pettynyt, kun jouduit keskeyttämään matkasi. Ihanaa lukea taas matkakertomuksia ja nähdä kuvia maailmalta.
    Helena

  3. Moi, kuulin tossa Jesseltä, että käsittelet kuviasi todella vähän. olet kyllä mahtava valokuvaaja. Paljon tsemppiä sinne Afrikkaan. Tänne on myös luvattu 30 astetta ensi viikoksi.

    Tuomas

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *