Uganda-Ruanda-Burundi – Bujumbura

Makasin suuren puun alla, jonka tiheän latvuston läpi tunkeutui vain joitakin auringonsäteitä. Ihoni pysyi siten viileänä. Olin hetkeä aikaisemmin pysäyttänyt pyöräni tienvarrelle ja syönyt evääni. Olin taas palannut matkamiehen elämään, jossa eväät syödään keittiössä, jonka sisustus vaihtuu jatkuvasti. Vietin kolme ja puoli viikkoa Fort Portalissa hostellin moderneissa oltavissa, ostin ruokani tutuksi tulleilta myyjiltä ja lounastin uusien ystävien seurassa.

Vain puoltatoista tuntia aiemmin hostellin ja hyväntekeväisyysjärjestön omistaja amerikkalainen Carol totesi minun olevan jo olennainen osa projektia, kenttätyöntekijä David surkutteli yhteisten hetkien loppumista, yövahti John hoki vieläkin, että minun pitäisi löytää vaimo ja rakentaa talo, jotta ensikerralla Fort Portalissa minun ei tarvitsisi maksaa hostellin vuokraa. Rose pyysi että matkani jälkeen lentokone pudottaisi minut alas kaupunkiin ja vanha ja viisas Kasim vain kiitti ja toivotti minulle hyvää matkaa.

Itse kiitin kylmästi, enkä luvannut tulla takaisin. Minun oli aika lähteä, eikä lähtöhetkellä mieleni ollut enää hienoissa yhteisissä hetkissämme. Totuuden nimessä täytyy kuitenkin myöntää, että ruokatauolla puun antama varjo, rento lepoasento ja täysi vatsakaan eivät saaneet minua täysin nauttimaan ohi lentävästä hetkestä ja mieleni haparoi vielä monen mäen takana jo olleeseen Fort Portaliin. Ennen seuraavaa lounastaukoa kuitenkin vavahduin tiedostettuani etten ollut enää pitkään aikaan haparoinut  Fort Portalin hetkissä. Olin taas sulkeutunut maailmaani, jossa keskityin taloudelliseen pyörittämiseen, selkää hivelevän pyöräilyasennon löytämiseen, kilometrien seuraamiseen ja ihmisten tervehdyksiin vastaamiseen.

Jylhät Ruwenzori vuoret jatkoivat kohti korkeuksia kohoamistaan, tien viettäessä minua alas alangolle. Kasesessa minun ja vuorenhuippujen välissä oli ilmaa jo yli 4000 metriä. Näkymät olivat majesteettiset kuin Himalajalla.

Kansallispuistossa

Söin taas lounastani varjoisan puun alla, kun avokattoinen maastoauto pysähtyi vierelleni. Korkean varjostimen alle nousi kaksi valkoista päätä ja niiden silmille asettui kaksi kameraa. Olin tyytyväinen, etteivät turistit alkaneet kuvata minua, vaan vieressäni ruokailleita antilooppeja. Erikoiselta tuntui se, että ihmiset lentävät kaukaa nähdäkseen kansallispuiston, josta minä en tiedä juuri mitään ja olen siellä vain arkisella läpikulkumatkalla.

Vauhdikkaan asvaltin jälkeen valitsin tien, joka jatkoi kulkuaan läpi koko Queen Elisabeth kansallispuiston. Kolmenkymmenen kuoppaisen kilometrin hieromana saavuin kalastajakylään Albert-järven rannalle. Kylän raitin fiilis oli rouhea kuin rajakaupungissa konsanaan, kenties merkki siitä, että kylän asukkaat olivat siirtolaisia muualta Ugandasta. Kalapulan kärsimässä maassa ihmiset olivat lähteneet kultaa onkimaan. Mutataloista kyhätyn kylän raitilla juoksenteli poikkeuksellinen määrä lapsia, miehet joivat halpaa alkoholia pienissä juottoloissa ja naiset juorusivat päivänpolttavia aiheita talojen edustoilla.

Puhtaanapitolaitoksen valtavat linnut, paviaanit ja vuohet siivosivat hiekkaista pääkatua ihmisten jätteistä. Poljin koko komeuden halki järvelle asti, jossa miehet nostivat verkkojaan puisiin kanootteihin, lapset uivat upealla hiekkarannalla ja kivittivät paviaaneja. Aurinko lopetteli päivänpaistettaan laskeutumalla järven taakse, alas jonnekin Kongon pimeään ja sumuiseen sademetsään. Minäkin kävin pesemässä pitkän ajopäivän pölyt pois tyynessä ja lämpimässä vedessä. En pitkittänyt kelluvaa nautintoa pitkäksi ja antanut bilharzia parasiiteille aikaa tunkeutua ihoni läpi.

Keski-ikäinen, hiljainen ja laiha Emmanuel kysyi ”Eikö minulla ole varaa maksaa hotellia?”, kun olin aiemmin vastannut hänelle nukkuvani kenties poliisiasemalla, johon minut oli kylään tullessa kutsuttu. Hän sanoi hotellin olevan mukavampi vaihtoehto ja niinpä kävelimme sokkeloisten mutatalojen kujilla paikkaan, jonne en olisi itse koskaan löytänyt.

Emmanuelin huoli maksukyvystäni oli turhaa ja hyvästä sängystä ja siististä huoneesta pyydetty hinta 1.1 euroa aiheutti minussa saituuden sijaan hilpeyttä. Annoin mielelläni Emmanuelille pienen palkan hänen johdatuksestaan tälle halvalle helmelle. Hän ei kuitenkaan ollut aluksi tyytyväinen 1000 shillingin palkkaan, vaan vaati 2000 shillinkiä, joka riittäisi yhteen olueen. Keksin selityksen Emmanuelille, että antamani 2000 shillinkiä menisivät varmasti olueen, mutta kun annan vain 1000 shillinkiä, on mahdollista, että ostat ravintolasta suuren lautasellisen papuja ja matoke(keitettyä banaania), joka olisi energiataloudellisesti ja terveydellisesti paljon parempi vaihtoehto. Langanlaiha Emmanuel piti tarinaa niin hauskana, että paiskasi kättä kanssani ja lähti hymyillen ja tyytyväisenä ulos hotellin portista, kädessään yksi 1000 shillingin seteli.

Hyvin nukuttu yö päättyi poikkeuksellisen aikaisin paviaanien hypittyä peltisellä katollani. Jatkoin matkaa pusikkoa halkovalla kansallispuiston tiellä.

Kansallispuiston vartioiden vinkistä käännyin pienelle oikopolulle. Näin vihdoinkin runsaasti eläimiä, en tosin niitä miksi turistit tulevat alueelle. Kanat, ankat, vuohet ja lehmät elivät pienten maaseutukylien raiteilla. Kylien kuhiseva elämä oli tervetullut yllätys kansallispuiston loputtomien tyhjien mailien jälkeen. Sain ostettua kuivaan puurooni jopa tuoretta maitoa, avokadoa ja banaania. Ihmiset asuivat hyvin kapealla tiellä lähes kosketusetäisyydelle. Sain osakseni lämpimiä tervehdyksiä ja ihmetteleviä katseita. Paikassa, jossa tie oli liian pehmeä polkemiseen, tulivat kylän juopot työntämään pyörääni avuliaasti läpi hiekan. Muuta liikennettä tiellä oli erittäin vähän.

Kevennys

Kymmenien kilometrien hiekkatien aikana en muista nähneeni kuin yhden mutalammikon, sen vieressä oli suuri kuoppa johon ajoin. Huonosti kiinnittämäni pyörälaukku pompahti tarakalta suoraan tuohon likaiseen monttuun ja upposi sinne kaulaa myöden. Illalla keitin puuroa ja jätin sen lattialle jäähtymään. Peruuttaessani ulos pienestä vessasta, onnistuin tuikkaamaan jalkani laajalla lattialla olleeseen kuuman puurokattilaan.

Lastan alla

Aloitin polkemisen yhdeksältä, mutta kaikkien kokemieni kuoppien jälkeen olin kello neljän aikaan vasta 60 kilometrin päässä. Päätin levätä Kihihi kylän halvassa hotellissa ja ravita itseni markkinoiden tuoreella ruualla.

Aamulla juttelin melko pitkään huoneeni edustan lattiaa laatoittaneen muurarin kanssa. Muurarin kyselyt olivat jo niin pitkällä, että hän tiesi kuinka olen polkenut, mihin olen menossa ja mitä talon rakentaminen Suomessa maksaa. Helppojen kysymysten jälkeen sain osakseni tutut kipukohdat.

”Mitä teet matkan jälkeen?”

”En tiedä”, vastasin.

Keskustelu eteni hieman. Sanoin, että joskus pyörän päällä olen miettinyt mitä tehdä matkan jälkeen, mutta ne ovat vain hajanaisia hahmotelmia, eivät unelmia, saati suunnitelmia joiden narussa roikkuisin. Muurari surkutteli tilannettani ja tavoitteiden puutettani. Hän sanoi, ettei ole hyvä.

”Onko matkaaminen kivaa?”

”En tiedä”, vastasin.

Keskustelu eteni taas hieman. Taisin todeta, että jos kivalla tarkoitetaan maksimaalista määrä aistinautintoja, niin ei matkaamiseni taida kovin mukavaa olla. Muurari surkutteli taas kohtaloani ja sanoi, ettei hän ainakaan matkustaisi ellei se olisi kivaa.

”Oletko naimisissa?”

”En ole”, vastasin.

”Miksi et?”

”En tiedä”

Keskustelu eteni jälleen hieman. Totesin, että en vain ole, koska niin ei ole tapahtunut. Lopuksi muurari totesi, että täällä meilläpäin henkilö koetaan epänormaaliksi ellei hän ole naimissa ennen 25.ikävuotta.

”Miten voisin liittyä pyöräilemään kanssasi?”, kysyi muurari”

”Osta pyörä ja sitten kärsi”, vastasin.

”Pelkään kärsimystä”, vastasi muurari.

Nousun ilo

Muurarin laatan alta vapauduin taas omaan pieneen maailmaani, jossa ei aina tarvitse esittää kysymyksiä. Edessäni oli kymmeniä kilometrejä kuoppaista vuorinousua ja on kysymättäkin selvää, etten tiedä etukäteen kestänkö moista rasitusta.

Jo parin tunnin päästä oli selvää, ettei matkaaminen ole aistillisesti kovinkaan kivaa. Kuopat olivat syviä, sora kovalla pinnalla irtonaista, hiekka upottavaa ja muta sitkeää. Huolimatta minkälainen pinta oli, levittäytyi se allani jyrkkänä nousuna, joka jo yksinään olisi pakottanut vaihteeni keveimmälle. Fakta, että allani oli jatkuvasti edellä mainittuja asioita, estivät jalkojani pyörittämästä kampiani tutulla nopealla pyörityksellä ja hidas voimalla runttaaminen söi voimaani, joka tosin tuntui loputtomalta tuona sateisen auringonpaisteen päivänä.

Se, että olen menossa aina kohti uutta ja tuntematonta tuo mukanaan yllätyksiä, joita hölmöydessäni voisin nimittää kivoiksi ja joka siten tekisi matkaamisenkin kivaksi ja minulla olisi ollut siten valmis vastaus myös muurarin kysymykseen. Pyöräilin satapäisen koululaisryhmän läpi. Vaihdoin kuulumiset etujoukon teinipoikien kanssa. He olivat palaamassa kouluun liikuntatunnilta. Mäki kouluun oli jyrkkä, mutta koko matkan aikana muusta joukosta irtautunut parinkymmenen pojan porukka juoksi vierelläni ja vuoroin yksi heistä työnsi minua, tarjoten tervetullutta helpotusta ja palautusta mäen piinaavaan paineeseen, jossa ei ollut mahdollisuutta rentoutumiseen. Kahden kilometrin jälkeen pojat suuntasivat koulun penkille ja paine palasi polkimiini. Hyvä, etten nimittänyt ohi mennyttä helppoutta kivaksi, sillä Suunnon sykemittarin näytettyä taas neljän kilometrin tuntivauhtia, olisin tuntenut kaipausta hävinneeseen vaivattomaan vauhtiin.

Viiden tunnin vuorinousun jälkeen jalkani alkoivat jo hieman kärsiä. Oli kuitenkin hyvä, etten nimennyt tunnetta ikäväksi, sillä yllätyksekseni pienessä vuorenlaaksossa 2000 metrin korkeudessa sijaitsevassa kylässä näin kyltin Rutenga Hill View majatalolle ja pian kipu ja kärsimys jaloissani osoittautui vain ohi lentäneeksi hetkeksi, sillä makasin pian loisteliaalla patjalla, ugandalaiseen tapaan pilkkahintaisessa huoneessa ja vatsani oli täyttynyt lounaasta joka maksoi 37 senttiä ja josta täytin vatsani vielä toistamiseen ennen nukkumaan menoa.

Ruusutonta elämää

Myöhään illalla soitin Roselle, orpolapsille apua tarjoavan järjestön toimistoa pyörittävälle, itsekin apua sieltä aikanaan saaneelle tytölle, jonka kanssa jaoin paljon aikaani Fort Portalissa.

13 lapsen isättömän perheen nuorimmaisen silmissä näkyi lukemattomat päivät, joina hän ei saanut ruokaa, mutta joutui pyörittämään perheen askareita sairaan äitinsä kanssa. Pitkät päivät, joina hänen piti pilkkoa polttopuita metsässä maksaakseen itse oman peruskoulutuksensa, ovat jättäneet kasvoihin uurteita, joita eivät ole tasoittaneet kinastelut selvästi vanhempien alkoholistiveljien kanssa. Hän raatoi tiensä toimiston tuolille, jossa istutut tuhannet tunnitkaan eivät olleet tappaneet hennon ja ryhdikkään vartalon kepeää ja luonnollista liikkumista.

Olemme Rosen kanssa aistein havaittavilta pinnoiltamme kenties hyvin erilaisia. Tulemme erilaisista yhteiskunnista. Hän on kenties epävarma ja hauras nuorinainen moninaisten pettymysten ja kovien ihmiskokemusten vuoksi. Minä taas olen kenties epävarma ja hauras nuorimies koska tunnen, etten ole koskaan löytänyt edes polun alkua, jolla voisin aloittaa elämäni rakentamisen ja itseni etsimisen.

Et voi tuntea syvää merta vain näkemällä ja tuntemalla sen pinnalla jatkuvasti eri voimakkuudella loiskuvat aallot, jotka nopeasti aistien tuntuvat antavat merelle sen koko olemuksen, vaikka syvällä pinnan alla meri on aina vakaa. Yhdessäolomme oli vaivatonta ja eteenpäin menevää, kunhan uskalsimme sukeltaa erilaisten aaltojemme samankaltaisiin syvyyksiin. Ihminen ei voi kuitenkaan elää meren syvyydessä, joten tämä Ruusuinen aasinsilta johti mukavasti muurarin kysymykseen: ”oletko naimisissa?

Rose on nyt sadoista matkani aikana näkemistäni ja tapaamistani tytöistä se, joka on lähimpänä tyttöystävääni..

Epävarmuudessani en uskaltanut luvata Roselle tulevaisuudestamme mitään tai sitoutua mihinkään, enkä taaskaan tehnyt mitään konkreettista saadakseni hänet itselleni. Rose toimi samoin. Niinpä joudun edelleenkin toteamaan, ettei kymmenien tuhansien kilometrien pituisen reittini varrella ole yhtäkään tyttöä, joka kutsuisi minua poikaystäväkseen. Jättäessäni Rosen ja Fort Portalin taakseni olin siis edelleen vapaasti pyöräilevä mehiläinen, taas matkalla kukalta uuden kukan läheisyyteen

Olen jatkuvasti liikkeessä ja matkalla jonnekin, mutta en tiedä minne. On ymmärrettävää, että on vaikea hypätä pojan elämään, joka ei lupaa, ei suunnittele, ei ilmoita ikävää, ei tunne rakastumista, ei koreile sanoilla, ei sääli surussa, eikä juhli ilossa, jolla ei ole koulutusta, ei työtä, ei omaisuutta, ei kotia, eikä tulevaisuutta ja joka ei kaiken lisäksi ole tukemassa toista osapuolta läsnäolollaan.

Olen kuin kala, jonka liukkaaseen pintaan on pyydystäjän vaikea tarttua. Kun kalaan on vaikeuksin saanut otteen, on siitä pidettävä kiinni karkeaan ja ikävältä tuntuvaan vastasuomuun. Voin toki tyhmyydessäni niellä pyydystäjän koukun ja saatan uteliaisuudessani uida kalastajan katiskaan. Silloin loppuu matkamiehen elämä ja jolloin edellisen kappaleen useimmista kieltosanoistakin saa pyyhkiä pois.

Idiootin noidankehä

Pyörämatkaaminen on kuin jatkuvaa neljän vuodenajan kiertokulkua. Esimerkki Fort Portal-Kabale pätkästä ja keveyden-raskauden vaihtelusta, josta kirjoitin jo viime raportissa:

Ensimmäisenä ajopäivänä jalkani olivat vielä hieman kohmeiset kovien harjoitusten jälkeen. Elämä oli kuitenkin palaamassa jalkoihini ja toisena päivänä veri virtasi niissä jo vapaasti kuin vesi talven jäistä sulaneissa kevätpuroissa. Kolmantena päivänä olin voimaintunnossani ja jalkani pyörivät kuin tyhjää vain. Olin kuin kesähelteessä kukkiva luonto, joka nauttii auringon ja kesäsateen antamasta helppoudesta, kasvusta ja energisyydestä. Neljäntenä päivänä vuorinousussa elin jo loppukesää, voimani tuntuivat jo vähenevän, mutta energiapurkaukset antoivat vielä helppoa potkua jyrkimmissä nousunkohdissa. Aivan kuten syyskuun viimeiset yksittäiset lähes helteiset päivät lämmittävät luontoa. Viidentenä päivänä kukoistuskauteni oli ohi. Jalkani nuukahtivat pikku hiljaa kuin koivunlehdet syksyn hyytävinä päivinä ja Kabaleen tullessa vointini oli jo orpo kuin hankeen pystyyn jäätyneellä koiranputkella. Keskitalvi oli saapunut kehooni, aikaan jona ei energia todellakaan pursua, vaan tehtävänäni on vain pitää itseni liikkeellä niin, ettei talvi jähmetä lihaksia kokonaan.

Pari päivää viileässä Kabalessa kuluivat tahmeasti kuin horroksessa uinuvalla vaihtolämpöisellä matelijalla. Liikkeeni olivat hitaita, pääni oli hieman tokkurassa ja jalkani natisivat kuin kuusen oksat tykkylumen alla. Kolmantena lepopäivänä (pyöräilen lepopäivinä yleensä 30 -120 min kevyesti) elämän merkit palasivat kehooni. En tuntenut itseäni enää väsyneeksi, eivätkä jalatkaan enää menneet hapoille lyhyissä rapuissa. Kevään ensimmäiset purot alkoivat taas vapautua jään kohmeesta. Neljäntenä palautumispäivänä oloni oli jälleen vahva. Tunsin kuitenkin, että syvältä maaperästä routa ei ollut vielä sulanut, enkä tuntenut vapautta aloittaa uutta kesäistä kasvukautta. Odotin kevyen harjoittelun vielä lämmittävän kehoani, ennen uuden energisen kasvukauden aloittamista.

Kun kehossani on kesä pitää töitä tehdä kovasti. Jos kehooni on laskeutunut talvi, on minun jaksettava odottaa ensimmäisiä kevään merkkejä. Jos tavoittelen jatkuvaa kesää, yllättää pitkä takatalvi ennemmin tai myöhemmin. Jos taas jään lepäämään pitkäksi aikaa talveen ja kevään näennäiseen helppouteen, kesäkin lipuu ohitseni ja menetän kokonaisen kasvukauden sadon.

Elämäni pyöränpäälle on jatkuvaa voimaintunnon ja väsymyksen kiertokulkua, joka ei sinänsä johda mihinkään, ainoastaan kiertokulun kehä on joko laajeneva tai suppeneva. Laajenevassa kehässä ollessani kesähelteet pitkittyvät ja suppenevassa kehässä talven routa tunkeutuu syvälle maaperään. Olen elänyt vuosikausia syvään routaan jäätymispisteen tietoisuudessa ja se voi osaltaan selittää epävarmuuttani ja haurauttani, joka on tällä hetkellä hallitsevassa osassa muillakin elämänalueilla kuin pyörän satulassa. On vaikea lähteä rakentamaan elämää kun tuntuu, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Toisaalta tuo ei tunnu haittaavan matkamiehen elämääni, sillä matkamiehen elämässä monet asiat muuttuvat kuitenkin, olit varma asioistasi ja itsestäsi tai et.

Kauniilla vedellä

Kabalesta siirryin Bunyoni-järven maisemiin. Sieltä pois johtanut tie seurasi järven mutkittelevaa rannikkoa. Ensin korkeiden vuorien, jyrkkien saarien, porrastettujen peltojen ja kiermurtelevan järven maisema levittäytyi allani poikkeuksellisena panoramana. Pian olin kuitenkin alhaalla vedenpinnantasossa ja peltoa kyntäneen naisen taustalla levittäytyneen ruskeavetisen järven yksi lukemattomista lahdista oli olemukseltaan kuin mikä tahansa lätäkkö.

Järven läntisellä laidalla tie vaihtui asvalttiin ja lähti kohoamaan kohti korkeuksia, josta tulin taas näkemään Bunyonin hänen täydessä loistossaan korkeiden vuorien suojassa. Toisella vuorenlaidalla näin taas tuttua länsi-ugandalaista surkeutta. Allani oli karttojen valtatien sijasta kivinen ja äärimmäisen pölyinen tie, joka piti vauhtini alamäessäkin vain tavanomaisessa juoksuvauhdissani.

Kuuden tunnin ja 60 kilometrin polkemisen jälkeen saavuin Ugandan viimeiseen kaupunkiini Kisoroon. Kisorosta oli matkaa Ruandan rajalle vain 12 kilometriä. Allani oli kohtuullisen hyväkuntoinen hiekkatie ja matkaani helpotti navakka myötätuuli ja alamäki. Huomasin parinkymmenen minuutin pyöräilyn jälkeen keskisykkeeni olevan vain 90. Äärimmäisen helppo tunnelma pyöränpäällä oli epätodellinen, sillä olinhan edelleen maassa, jossa keskinopeuteni on ollut alhaisempi kuin missään muualla maailmassa. En voinut uskoa pääseväni ulos maasta niin helposti ja päätin kysyä tienvarressa asiakkaita odottaneilta pyörätakseilta tietä Ruandan rajalle. Olin kuulemma menossa Kongon rajalle. Matkani takaisin Kisoroon kesti huomattavasti pidempään kuin 20 minuuttia ja vastatuulessa ja ylämäessä sykkeeni oli paljon korkeampi kuin 90.

En kuitenkaan vajonnut itsesäälin eksymiseni johdosta, sillä löydettyäni oikean tien, olin reitillä joka muistutti suomalaista mökkitietä, jolla ei ole talvi- saati kesäkunnossapitoa ja jonka oli vaikea uskoa olevan kartallani oleva päällystetty valtatie. Virunga-vuorten majesteettisten huippujen läheneminen kuitenkin vahvisti minun olevan oikealla tiellä kohti Ruandaa. Ruandan rajavirkailijat eivät kuitenkaan antaneet minulle kesäkuun 23.päivänä toivottua syntymäpäivälahjaa, viisumia, vaan sanoivat minulta puuttuvan netistä anottava online-viisumi. Palasin takaisin Kisoroon ja anoin sellaisen netistä, jonka sainkin nopeasti ja kahden päivän kuluttua valitsin valistuneena lyhimmän reitin takaisin Ruandan rajalle.

Siirto

Oli kuin siirto jalkaväenjääkäristä lentosotamieheksi, kun Ugandan reitit vaihtuivat Ruandan teiksi. Vastaani puhalsi tuuli, mutta matkani eteni iloisesti kuin elokuvissa. Ojentajiani ei rasittanut yksikään kuoppa. Odottamaton lepo oli tehnyt hyvää ja poljin vuorinousun reippaasti ylös, vain kehittääkseni kehoani tulevia haasteita varten. Kuin Jumalan käskystä, ylämäki lopetti tehtävänsä juuri sekunnilleen kohdassa, jossa olin ajanut kaksi ja puoli tuntia vauhdikkaammin ja ajatellut lopettaa jalkojen käskyttämisen 145-160 sykkeillä.

Nyirangaramassa Sina Gerardin bisnesimperiumin hotellipoika tuli luokseni kuin enkeli, kun olin aikani kysellyt löytyykö tienvarsirykelmästä majapaikkaa. Pyytämättä sain kalliin hotellin rupuisimman huoneen halpaan hintaan. Hotellissa kukaan ei puhunut sujuvaa englantia, mutta kaikki olivat innokkaita oppimaan. Maaseutu ympärillä olin köyhää, mutta bisnesimperiumissa ihmiset työskentelivät tehoilla. Paikassa oli kehityksen tunnelma. Halpana hinnat piti sama avulias hotellipoika, joka auttoi minua ostoksissa, joiden hinnoista minulla ei ollut tietoa ja jotka hän lopulta myös maksoi. Halusin maksaa hörökorvaiselle, leveä hymyiselle ja hintelälle Stevenille, mutta hän totesi: ”jos joskus tulen kotiisi, voit sitten vuorostaan olla avulias minulle”.

Pääkaupungissa

Kuuden kilometrin alamäki laskeutui liian alas ja jouduin tekemään lopuksi vielä lujasti töitä noustakseni ylös Kigalin, Ruandan pääkaupungin keskustaan. Ilman karttaa, mutta kätevästi kysymällä löysin tieni halki siistin ja kehittyneen pääkaupungin hiljaisten katujen, paikkaan josta Isäntäni JP haki minut talonsa suojiin.

Allani oli täydellisen asvaltin roskaton tie, eikä kadunvarren kourussa virrannut vesi, sillä kesäkuun lopulla oli jo kuiva kausi. Katujen varret olivat kauppoja ja niiden edustalla oli roskakoreja. Vaikka oli arkipäivä, ei harva liikenne pakottanut minua pujotteluun. Viimeistäkin tietä levennettiin ja päällystettiin. Tuo tie laski alas paikkaan, johon on haudattu noin 250 000 ruumista. Määrä lisääntyy sitä tahtia kun uusia joukkohautoja löytyy Ruandan maaperästä.

16 vuotta aiemmin matkani olisi monesti pysähtynyt ruumista kasattuihin ”betoniporsaisiin”. Kadunvarren kourussa olisi virrannut veri ja todennäköisesti joku olisi katkaissut pääni ennen pääsyäni nykyiselle kansanmurhan muistopaikalle.

Turistibussi pysähtyi polkupyöräni viereen ja sen ovista tulvi ulos amerikkalaisia ihmisiä kameroineen ja vesipulloineen valmiina tutkimaan paikkaa kuin mitä muuta tahansa nähtävyyttä. Olin odottanut kokonaisen vuorokauden paikan aukeamista ja lykännyt siten lähtemistäni yhdellä päivällä. Kyseessä oli museo ja on selvää, ettei paikka voi siten olla minulle mikä tahansa nähtävyys, sillä maailman museoista en ole juuri missään vieraillut, sillä niissä paikoissa eivät tyhmät polkijan aivoni ole kukkeimmillaan.

Vuoden 1994 kansanmurha on mielessäni ensimmäinen suuri katastrofi, jonka muistan niin hyvin, että silloiset ajatukseni siitä ovat edelleen kirkkaita. En surrut kuolleita, enkä miettinyt miksi. Minua ihmetytti äärimmäiseltä katastrofilta vaikuttaneen tapahtuman saama pieni huomio medioissa ja se etteivät ulkopuoliset tehneet mitään kansanmurhan estämiseksi. Tunsin jonkun ajattelevan, että vain toista mitätöntä Afrikan maata taas raiskataan. Olin tuolloin 12-vuotias.

Ruanda on sen jälkeen ollut mielessäni peili, johon ajatukseni ovat usein palanneet. Kansanmurha on kenties ihmisyyden julmin ja pahin puoli, eli suurin heikkouden ilmentymä. Kaikki ihmisten väliset pienet riidat, loukkaavat sanat ja heiluvat nyrkit tuntuivat kuin pyramidin leveältä pohjalta, jossa yksi kivi vaikuttaa mitättömältä, mutta joista ajan kanssa kasautuu terävä huippu, kansanmurha.

En osaa edelleenkään miettiä miksi. Jos lähden sille tielle, eivät tehottomat polkijan aivoni pysty analysoimaan tärkeimpiä tekijöitä minulle jatkumattoman tuntuisesta pahuuden ketjusta. En myöskään liity ”Never again”-kampanjaan ostamalla sinisen rannerenkaan. Tuntuu kuin kieltäisin itseni, jos lähtisin ”ei koskaan enää” tielle.

Jos olisin turhautunut, tylsistynyt ja luottamukseni menettänyt, eli väsynyt. Radio, lehdet ja TV olisivat vuosikausia jauhaneet toisen kansan vastaista propagandaa. Kun minua huomattavasti älykkäämmät johtavat kannustaisivat tappoon ja sellainen melko yleisesti hyvaksyttäisiin muunkin kansan parissa, en voisi luvata etten tappaisi.

Jotenkin tunnen, että turhautumiseni voisi nousta nautintoon, juostessani minua hitaamman miehen perässä, kiusaten häntä terävän veitsen lyönneillä, luoden tihkuvaa pelon ilmapiiriä ja lopulta viimeistellä kokemus pään katkaisulla. Voimantunne voisi olla suuri kaapatessani vauvan naisen sylistä, paiskatessani hänet talon seinään ja jättäessäni hänet kuolemaan lattialle. Äidin itku ja kirkuminen saattaisivat olla kuin lisävoimaa antavaa musiikkia. Kuinka vahvalta oloni tuntuisikaan kun katkaisisin naisen jalat ja kädet tehden hänestä puolustuskyvyttömän. Nautinnon kruunaisi kuolemaisillaan olevan naisen raiskaus, teko, johon minua on erityisesti kannustettu. Kliimaksiin voimaintunteeni saattaisi nousta kirkon ovella, jossa voisin konetuliaseella surmata kerralla satoja kirkosta suojaa hakevia ihmisiä. Ei olisi tarvetta miettiä, ei tarvetta murehtia tulevasta. Voisin hetkessä unohtaa kaiken ja etsiä seuraavaan ihmisen, jonka hengen tappamisen hurmassa pystyisin unohtamaan jopa minulle murhaamisen palkkiossa luvatun banaaniviljelmän.

Jos kaikki sadan päivän aikana Ruandassa vuonna 1994 tapetut ruumiit nousevat maanpinnalle, kävelee muistopaikassa vieraileva tylsistynyt ja väsynyt turisti joskus yli miljoonan ruumin yllä.

Itse olin kiertänyt museota yli kaksi tuntia, jalkani olivat puuduksissa ja olin menettänyt keskittymiskykyni. Olin puutarhassa 250 000 ruumin yllä kävelevä väsynyt turisti. Poljin taloudellisesti ylös uudelle kodilleni. Nuori HIV lääkäri, murhalta koulussa piileskelemällä säästynyt Jean Paul oli juuri tullut takaisin kotiin 12 tunnin työpäivän päätteeksi. Hän teki vielä tunnin töitä omalla tietokoneellaan, jonka jälkeen hän pettyi kun en luvannut tulla katselemaan illan jalkapallopeliä teatteriin, viettämään iltaa paikalliseen baariin ja lopuksi suunnata juhlimaan yökerhoon. Olin levännyt lähes koko viikon, eikä itselläni ollut mitään, jonka olisin halunnut unohtaa. Koin että väsymykseni voisi mennä ohi vain levolla, joten päätin jäädä kotiin ja levätä.

Seuraavana päivänä olin kiitollinen, etten unohtanut väsymystäni juhlimiseen. Minun on mahdollista  turhautua, jos joudun odottamaan vaihtorahaa puolituntia tai jos joku kadunvarren nuorista miehistä pilkkaa minua. Mitä väsyneempi olen, sitä helpommin turhaudun. Jos silloin tällöin pääsen maistamaan tilaa, joka ei ole väsynyt, koen ettei tuota tilaa voi olla ilman sitä edeltävää väsymystä. Kokemuksen jälkeen väsymys on kuin ystäväni ja tehokkain opettajani. On hienoa, kun väsyneenäkään ei aina tarvitse turhautua, sillä onnekseni itselläni on liukuva työaika ja aikaa nauttia väsymyksestä. Tuona päivänä tein töitä pyöränsatulassa alle neljä tuntia ja loppupäivän makasin hotellin punkassani jalkapalloa katsellen.

Matka Burundiin


Täyttämässäni Ruandan maahantulokaavakkeessa minut toivotettiin tervetulleeksi tuhansien mäkien ja miljoonien hymyjen maahan. Matkalla Burundiin tuhannet mäet polttivat jalkojani ja miljoonat hymyt lämmittivät mieltäni. Kaikkialla kohosivat mäet, jokaisessa kylässä minulle hymyiltiin. Maisema oli nättiä, mutta hennossa keskipäivän usvassa kumpuilevan maaston kauneus ei kohonnut mielessäni yhdenkään valokuvan arvoiseksi. Matalien vuorien lähes kaikkialta viljelty ja tiheästi asuttu maisema oli monotonista, luonnosta karsittua katseltavaa. Ruandassa asuu 400 ihmistä neliökilometrillä, enkä koskaan syönyt eväitäni yksin, vaan kaikille teiden kilometreille mahtui kävelijöitä. Kouluun, kirkkoon, töihin ja pelloille matkalla olleet ihmiset nostivat peukkunsa pystyyn useammin kuin missään muualla.

Ruandan kehitys karmaisevan kansanmurhan jälkeen on poikkeuksellista. Läpipyöräilijälle maa vaikuttaa parhaiten organisoidulta Afrikan maalta, jossa olen vieraillut. Ihmiset maksavat veroja, lakeja totellaan, tiet ovat hyvät, kouluja käydään ja sairaita hoidetaan. Valtavan iskun jälkeen Ruanda on nousemassa kanveesista. Tällä hetkellä maa on taloudellisesti paremmassa iskussa kuin ennen kansanmurhaa ja on vakaampi kuin mies muistiin. Afrikkalaisittain hyvin toimivan yhteiskunnan hyväksyvät myös ulkomaalaiset hyväntekijät, joiden apua maa vetää magneetin lailla.

Maassa on eteenpäin menemisen meininki. Kuitenkin maa on edelleen köyhä afrikkalainen maatalousyhteiskunta, jossa suurin osa ihmisistä elää köyhyydessä ja kaukana kehityksestä, joita minä näin matkallani halki Ruandan valtatien.

Kansanmurhasta on aikaa vain 16 vuotta ja se elää kaikkien aikuisten mielissä vielä vuosikymmeniä. Orpoja on tuhansia. HIV tartunnan saaneita naisia niin ikään tuhansia. Koko sukunsa menettäneitä on hyvin paljon. Murhaajat asuvat yhä Ruandassa ja heidän elämä lienee vähintään yhtä traumaattista kuin menetyksiä kokeneilla.

Toivottavasti Ruanda nousee kanveesista lopulta entistä vahvempana, valmiina vihdoin ymmärtämään että hutut, tutsit, mutsit ja faijat ovat kaikki samaa ruandalaista kansaa. Saksalaiset ja belgialaiset opettivat ruandalaisille aikanaan tutsien olevan jalompaa väkeä kuin hutut. Jos belgialaiset eivät osanneet päättää ulkonäön perusteella päättä oliko henkilö hutu vaiko tutsi, laskettiin hänen lehmiensä määrä. Jos lehmiä oli yli kymmenen hän oli tutsi ja kaikki köyhempi karjaiset olivat hutuja. Vähemmistö tutsit pääsivät kiinni vallankahvaan, johon tietysti hututkin halusivat tarttua. Kahvaan ei mahtunut kahta kättä, joten hutu johtajat päättivät kuopata kaikki tutsit lannoitteeksi uuden hutumaan maaperään. Nykyisen ruandalaisen henkilöllisyystodistus ei luokittele häntä hutuksi tai tutsiksi.

Burundiin

Pienempänä poikana ihmettelin, miksi medioita ei juurikaan kiinnostanut Ruandan kansanmurha. Nyt ymmärrän, ettei kiinnostus ollutkaan kovin pientä, sillä pienen naapurimaan Burundin ihmisiä ei ole tapettu yhtä näyttävään tapaan kuin Ruandassa, mutta heitä on kuitenkin tapettu kuin kärpäsiä viime vuosikymmeniä, vain verkkaisempaa tahtia, joka ei ole tehnyt tapahtumista medialle mielenkiintoisia uutisia. Niinpä en tiennyt maasta juuri mitään ennen sinne saapumistani.

Faktoja joita luin kannettavaani lataamastani Wikipedian Burundi jutusta ensimmäisenä iltanani samassa maassa:

Burundi on yksi maailman kymmenestä köyhimmästä maasta. Sen bruttokansantuote henkeä kohden on pienempi kuin missään muussa maassa. Sisällissodan vuosina 1962-1992 kuoli noin 250 000 ihmistä. Sotaa seuranneessa kansanmurhassa vuonna 1992 kuoli noin 300 000 ihmistä. 80 prosenttia burundilaisista elää köyhyydessä. 57 % alle viisivuotiaista lapsista on kroonisesti aliravittuja. Yhden tieteellisen tutkimuksen mukaan burundilaiset ovat maailman tyytymättömin kansa. Kahvi tuottaa 93 % maan vientituloista. Yksi neljästä naisesta on lukutaitoinen. AIDS on vienyt maasta yli 500 000 henkilöä. Odotettavissa oleva elin-ikä on 48 vuotta. Köyhyyden seurauksena maa on riippuvainen ulkomaisesta avusta.

Maa myös näytti ja tuntui köyhältä ensimmäisen 20 kilometrin aikana. Kirjoitus on jo aika pitkä, enkä jaksa nyt kirjoittaa enempää Burundista. Lieneekin parempi ettei yhteen pytylliseen tipu liikaa paskaa, joten palaan Burundiin seuraavassa pytyllisessä, jonka toivon postittavani Malawista tai Etelä-Tansaniasta.

Terveisin,

Jukka, Bujumbura

2 thoughts

  1. Mielenkiintoinen kuvaus ko maiden nykyisestä tilanteesta. Jukan kuvat Kuvia-otsikon alla ovat upeita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *