Burundi-Tansania – Mbeya

Jatkan kirjoittamista nyt siitä, mihin viime matkatarinassa jäin, eli Ruanda-Burundi rajalta.
Vaistoin välittömästi Burundin olevan köyhempi ja toisella lailla organisoitu maa kuin Ruanda. Kadut olivat roskaiset, lapsilla ei ollut kenkiä, monet ihmiset kulkivat vanhoissa ryysyissä, he kerääntyivät uteliaina ympärilleni, eikä juuri kukaan ollut koulutettu puhumaan englantia.

Rehellisiä vuorinousuja ei matkalla Bujumburaan ollut. Mäet nousivat ylös vuorenharjannetta, vain laskeakseen alas toisen harjanteen juurelle. Kun olin päässyt hyvään nousurytmiin, jäähtyivät jalkani alamäen helppouteen.

Miehet kaivoivat maata tiiliskivien muottiin, jotka sitten ladottiin samanlaisista tiilistä rakennettuun uunin poltettavaksi. Lapset kantoivat tiilet päänpäällä tienvarrelle, johon he kasasivat ne kauniiksi pinoiksi, joista naiset myivät ne lopulta talonrakentajille. Pelloilla ei ollut työkausi, joten ihmisillä oli aikaa istua toimettomana tienvarrella ja tervehtiä minua. Melko monet olisivat halunneet minun pysähtyvän ja antavan rahaa. En kohentanut Burundin onnellisuusvertailu sijoitusta peränpitäjästä tekemällä ihmiset hetkessä onnelliseksi

Kanssamatkustajia

Viimeiselle huipulle ennen Bujumburaa nousin yhdessä kahden paikallisen pyöräilijän kanssa, jotka tosiaankin polkivat nousun ylös seurassani. Suurin osa paikallisista polkijoista nousi ylös niin kovaa vauhtia, etten millään pysynyt heidän tahdissaan. He roikkuivat rekan perässä ja joskus samasta rekasta piti kiinni kuusikin pyöräilijää.

2200 metrissä olimme niin korkealla, että edessämme oli 30 kilometriä alamäkeä. Tropiikin taivas oli utuinen, eikä näkymiä ollut. Olin alamäessä heitä nopeampi, mutta jäin aina odottamaan heitä.

En ollut saada ostettua banaaneja, koska myyjät pyysivät kolminkertaista hintaa.. Vanhempi polkija ystävistäni ei hyväksynyt, että valkoiselta mieheltä pyydetään kovaa hintaa. Myöhemmin hän kuitenkin löysi myyjän, jonka tarjoama hinta nosti hänen peukkunsa pystyyn ja kaivoin taskustani 500 frangia. Söimme banaanit ja jatkoimme laskua.

Vanhempi polkijoista oli aina hymyilevä uudelleen kohdattuamme. Nuoremman olemus oli vakavampi, etten sanoisi etäisempi.

Bujumburaan saapuessani minun oli aika syödä, jotta voisin energisesti keskittyä majapaikkani etsimiseen. Söimme yhdessä papuja ja riisiä. Pian vanhempi miehistä kääntyi omille poluilleen ja hän toivotti minulle hyvää matkaa. Tuokion kuluttua nuorempi poikakin kääntyi oikealle ja pyysi rahaa.

Vanhempi miehistä sai minulta banaaneja, papuja ja riisiä, sekä kokemuksen turistista, joka jakoi hänen kanssaan kaksi tuntia, jutteli ja odotti häntä pitkässä alamäessä. Nuorempi miehistä sai minulta banaaneja, papuja ja riisiä.

Kysyin kadunmieheltä tietä Bujumburan majapaikkaani Hän ei osannut neuvoa englanniksi, mutta lupasi näyttää jalan missä paikka on. Hän antoi minulle suuntaa juosten edessäni koko kolmen kilometrin matkan ajan. Vieraanvaraisuus ponnistuksen syvyyttä lisäsi huomattavasti seikka, että mies oli lyhyt, mutta painoi varmasti yli sata kiloa.

Burundin pääkaupungissa asuin Saran, Davidin ja heidän toisen vieraan Elisan kanssa. Belgialainen Sara oli parantamassa burundilaisten kommunikointiverkkoa, samasta maasta kotoisin oleva lakimies Elisa tutki vapaaehtoisesti jotakin rikosjuttuja ja burundilainen David opiskeli psykologiaa, jotta voisi tulevaisuudessa auttaa maansa lukuisia hulluja. Minut he oppivat tuntemaan poikana joka lepäsi, söi, pyöräili, venytteli tai nukkui. En auttanut energiallani ketään, sillä sellaista ei ollut. Ne olivat jääneet vuorinousuihin. Hamusin niitä takaisin, jotta jaksaisin kivuta seuraavat vuorinousut kivuttomasti.

Kevennys

Yhtenä päivänä Bujumburassa kuulin kahvilasta lasten hysteeristä kirkumista. Käänsin katseeni tapahtumapaikalle ja näin simpanssin varastamassa pöydällä olleen lapsen kolapullon. Vikkelästi ja meluisasti mölyten se poistui rikospaikalta juoksemalla karkuun pöytien alta. Se heittäytyi rennosti makuulle ensimmäisen varjoisan puun alle ja hörppisi tyytyväisenä juuri avatun pullon viileä kolaa. Sen karkumatka viereisestä eläintarhasta oli onnistunut. Keskiluokkaisen perheen ihana iltapäivä oli pilalla ja tilalla itku.

Pakomatka paratiisissa

Pakomatkani Bujumburasta oli myös onnistunut. Lähdin seuraamaan Tanganika-järven rannikkoa. Järven kristallin kirkkaat, rannassa kivipohjaan asti läpikuultavat vedet tummenit kohden horisonttia. Turkoosi vyö rannan tuntumassa tummui kaukana Afrikan syvimmän järven syvään sineyteen. Kun tie ei kulkenut rannalla, minua ympäröivät rehevät palmu- ja banaaniviljelmät. Vasemmalla puolella kohosivat jyrkät vuoret, joiden kuivunut kasvillisuus oli paljastanut niiden väriksi maaperän oranssin.

Pysähdyin lounastauolle kiviselle rannalle, jossa kalastajaa odotti yksi vene. Istuin palmupuun varjoon, söin, huilasin hetken ja otin virkistävän uinnin kirkkaassa ja lämpimässä vedessä. Oli mukavaa keskeyttää pyöränpäällä istuminen veden painottomuudessa polskimiseen.

Uinnin jälkeen satulan viimassa ihoni oli pölyttömän raikas ja hengittävä. Märät ajovaatteeni pitivät sen viileänä vielä pitkään vedestä poistumisen jälkeenkin.

Vietin yön hotellissa järven rannalla. Seuraavana päivänä tie jatkoi kulkuaan paratiisimaisen järven rannalla, josta se kuitenkin lähti jyrkkään nousuun. Päivä oli kuuma ja nousu raatelevan jyrkkä, mutta nousin sitä ylös kevyellä tuntumalla, eikä minun tarvinnut odottaa sen päättymistä, sillä olisin jaksanut kammeta vielä pitkäänkin saavuttuani jo Burundin viimeiseen kaupunkiini.

Auttavat kädet

Jokaisena iltana uudessa kylässä Burundissa, ilmestyi vierelleni suojelusenkeli. Mabandassa hänen nimensä oli Zuma. Hän oli 25-vuotias ja hitsari. Kävimme hänen kanssaan markkinoilla, söimme hänen veljensä ravintolassa ja vierailimme sairaalassa katsomassa hänen isoäitiään. Seuraavana aamuna hän johdatti minut oikealle tielle kohti Tansaniaa.

Tie muuttui hiekkaiseksi, nousut pysyivät jyrkkinä ja perääni lähti juoksemaan noin 7-vuotias poika. Hän juoksi kanssani koko pitkän ylämäen. Jätin hänelle jäähyväiset, koska olin varma hänen jäävän taakseni alamäessä. Taakse katsottuani näin lyhyiden jalkojen kuitenkin käyvän yhä kovaa vauhtia jo kaukana takanani. Seuraavassa yli 10 prosentin mäessä poljin taas kävelyvauhtia. Poika sai minut kiinni ja alkoi välittömästi työntää minua. Hän oli hengästynyt ja hikitippoja valui hänen poskillaan. Mäen jälkeen laskin vauhtia tasaisella, jotta hän pysyi tahdissani. Seuraavassa ylämäessä pojan esimerkki motivoi myös vanhemman pojan työntöhommiin. Nyt minun ei enää juurikaan tarvinnut itse polkea. Vanhemmalta pojalta loppui kuitenkin puhti ja pieni, vain pyörälaukkujeni ylätasoa hieman korkeammalta maailmaa tarkasteleva poika jatkoi yksinäistä uurastustaan. Tajusin tulleeni pitkän alamäen huipulle ja kättelin pojalle uudet jäähyväiset. Olin varma, ettei hän enää voisi seurata minua. Hän otti vielä viimeiset toivonaskeleet alas rinnettä, mutta tajusi itsekin, että ainut vaihtoehto on vilkuttaa jäähyväiset.

Hän jäi viimeiseksi ystäväkseni Burundissa, sillä pian olin jo Tansaniassa. En havainnut mitään muutosta rajalla, jossa ei rajaa oikeastaan ollutkaan, vain yksi rakennus, jonka ohi pyöräilin ennen tienvarren miesten takaisin huutoa.

Länsimaiset avustusjärjestöt auttavat Afrikkaa kaiketi melko lailla vastikkeettomasti. Kiinalaiset tekevät maassa pääasiassa bisnestä. He saavat kätensä maiden rikkauksiin ja palkkioksi he rakentavat muun muassa laadukkaita teitä. Jokainen pääväylä Afrikassa, joka oli vielä hiekkainen sillä ajettuani, on kiinalaisten päivitysprosessissa. Hyvin pian Kairosta Kapkaupunkiin on mahdollista ajella hyvällä tiellä koko matka.. Kiinalaiset eivät kysele ihmisoikeuksia tai poliittista vakautta. He auttavat kaikkia, kunhan saavat tyydyttävän vastineen.
Tansaniassa ajoin jälleen yhdellä jo levennetyllä ja tasoitetulla tiellä, johon kiinalaisten palkkaamat tansanialaiset eivät olleet vielä tosin levittäneet asvalttia. Tie oli paikoin todella pölyinen, mutta matkani eteni vilkkaasti ja olin luottavainen, että saavun takaisin Tanganika-järven rannalle Kigomaan ennen pimeän laskeutumista.

Suojelusenkelini Dravis

Kigoman kadulla vastaani käveli valkoinen mies. Hän oli heti halukkaan oloinen ottamaan kontaktia, joten tiesin hänen olevan myös pyörämatkaaja ja ajattelin hänen nähneen minut aiemmin päivällä pyöräilemässä. Näin asia myös oli. Amerikkalainen Dravis oli polkenut Euroopassa ja Länsi-Afrikassa 11 kuukautta ja 18 000 kilometriä ja hän oli lopettelemassa matkaansa kuukauden sisällä Nairobin.
Pienikokoinen, korvarenkainen ja kielikoruinen Microsoftin entinen insinööri oli saanut lopputilin, menettänyt samalla asunnon ja tyttöystävän. Takaiskujen sijaan hän näki tilanteessa hienon mahdollisuuden nähdä maailmaa. Hän aloitti uuden elämän.
Mietin usein tapaani edetä, sitä miten pitkiä ja tehokkaita päiviä poljen, missä lepään ja kuinka paljon. En niinkään etsi oikeaa tapaa matkata, vaan miettiminen ja ”tasapainon” tunnustelu kuuluvat mielestäni olennaisena osana pyörämatkaamiseni kokonaisuuteen. Ehkä se kuuluu muidenkin pyörämatkaajien elämään. Siitä syystä kyseenalaistankin usein oman tapani edetä, koska useat tapaamani polkijat, etenkin ikäiseni nuoret miehet etenevät hyvin eri tavalla kuin minä. Monet heistä polkevat pitkiä päiviä samalla vauhdilla kuukaudesta toiseen ja pitävät minua huomattavasti vähemmän lepopäiviä.

Todennäköisesti minä olen vain laiskempi ja kenties pyöräilyyn jopa lahjattomampi, koska en kykene piiskaamaan itseäni moiseen.
Hän polkee 20 000 km vuositahtia ja minä olen parhaimmillani pystynyt 16 000 kilometriin huomattavasti paremmilla Aasian ja Euroopan teillä kuin hän pääasiassa Afrikassa. Minulla on takana yhtäjaksoista (terveysvaivoja lukuun ottamatta) kestävyysharjoittelua 14-vuotiaasta asti, mutta hän oli edellisessä elämässään X-box insinööri.

Olen miettinyt useasti millaiseksi olotilani ja kuntoni muuttuisi, jos lisäisin pyöräilymäärääni runsaasti. Olen uumoillut, että määrän lisäys heikentäisi kuntoani. Luit oikein. Määrän lisäys heikentäisi kuntoani. En tiedä miksi tunnen näin, sillä kyllähän koulussakin menestyvät ne jotka opiskelevat eniten ja parhaiten tienaavia ovat yleensä paljon ylitöitä tekevät. En panostanut määrään koulussakaan, joten ei ihme, etten ole varma mistään.

Uumoilin joskus sitäkin, että paljon polkiessani voisin tuntea itseni väsyneemmäksi, enkä siten jaksaisi keskittyä tapaamieni ihmisten seuraan ja vastata edes heidän yksinkertaisiin tervehdyksiinsä.

En tuntenut kyseenalaistavani lainkaan Dravisin tapaa matkata. Hän oli fiksun oloinen ja hänellä oli selvästi eteenpäin pyrkiviä mielipiteitä esimerkiksi Afrikan kehittämisestä ja muista asioista, joiden parissa aivoni eivät ole jaksaneet työskennellä.
Hän sanoi taluttaneensa pyöräänsä siinä järveltä nousseessa ylämäessä, jossa nousin vahvasti ja nautin burundilaisten koululaisten ja kanssapyöräilijän seurasta. Hän ei pitänyt Burundista koska ihmiset olivat liian lähelle tunkevia ja runsaslukuisia. Hän myös sanoi Bujumburaan johtaneen alamäen olleen matkansa kauhistuttavin kokemus. Kurvit joiden vauhdissa rentouduin.

En puhunut Dravisille paljoakaan, eikä hän tiedä mitään matkoistani. Hänellä oli niin kova draivi puheessa, etten ehtinyt suullani väliin. Oli kuitenkin mielenkiintoista seurata häntä teehetkellämme ja olen kiitollinen hänen esimerkillään, jolla hän näytti, että jos nopeuttaisin paljon etenemisvauhtiani, kuntoni laskisi, olisin väsyneempi, enkä enää jaksaisi nauttia vieressäni juoksevien koululaisten tempuista.
En usko Dravisin tyylin edetä olevan sen parempi kuin minun, mutta en myöskään usko omaan tapaani sen enempää. Tyylilläni jää paljosta paitsi asioissa, jotka ovat hänelle tärkeitä. Olen ollut tyytyväinen, kun pyöräni on kulkenut kevyesti vuorinousuissakin ja siitä, että joskus on ollut hetkiä, jolloin olen osannut pysähtyä nauttimaan tapaamieni ihmisten seurasta.

Minulle pyörämatkaaminen on ollut suurelta osalta pyöräilemistä ja siinä sivussa ihmisten seurassa olemista. Hänelle se on kenties kulkuneuvo uudesta kokemuksesta toiseen. Minä koetan kenties nauttia pyöräilemisestä ja Dravis polkenee kokemuksien perässä, joista hän haluaa nauttia.

Kun luin netistä hänen uuden elämän aloittamisesta, en kokenut itse samoin, vaan pikemminkin tuntuu, että matkani on vain jatkumo jollekin. En ole osannut ajatella tätä ”pyörällä maailman ympäri” suoritustani erillisenä projektina elämässäni, jonka loppuun asti on riitettävä voimia. Näin on kenties siksi, että olen harrastunut liikuntaa pitkään ja on mahdollista, että jatkan sitä heti tämän pitkän suorituksen jälkeenkin, eikä silloin ole hyvä olla loppuun palanut. Dravis voi aina aloittaa uuden elämän. Minulla riittää oppimista vielä tässäkin elämässä, sillä loppuun palaminen tuntuu kolkuttelevan jatkuvasti olkapäälläni, enkä koskaan tiedä kuinka pian kolkuttelu rikkoo minut.

Järven rannalla

Polveni tulivat kipeiksi Burundin jyrkissä vuorinousuissa, joten Dravis lienee ollut viisampi kun ei niitä polkenut. Lepuutin polvia Kigomassa viikon ajan. En ole koskaan ennen saanut polviani kipeiksi ja jatkettuani matkaa olin hieman epävarma lähtevätkö jäykkyydet pois polkemalla vai olisiko ollut parempi jäädä lepäämään.

Afrikkalaiset koittavat usein renkaitani ja nostavat peukut pystyyn niiden ollessa kivikovat. Heille päällimmäinen ongelma on miten pitää renkaissa ilmat ja sainkin ihmetteleviä katseita kun otin tienristeyksessä pois puolet renkaitteni paineesta. Edessäni oli lähes 1000 kilometriä hiekkateitä. Olen lukenut montaa Tansanian karttaa ja vain yhdessä niistä oli merkitty tie alueelle jonne olin menossa ja siinäkin kartassa tie merkittiin 50 kilometrin jälkeen poluksi.

En voi sanoa tien olleen hyvä, sillä neljän tunnin pyöräilyn päätteeksi olin 45 kilometrin päässä Kigomasta. Olin kuitenkin tyytyväinen, että se oli tie. Pysähdyin pieneen kalastajakylään, josta löysin pienen majatalon, jonka rouvalla oli aikaa pitää kaikkien huoneiden numeroimattomia avaimia samassa nipussa. Ei ihme, sillä hotellin vieraskirjaan oli edellisen kuukauden aikana kertynyt vain kymmenen uutta nimeä. Huone maksoi 1.25 euroa, joten paikan pääasialliset tulot tulevat yötä lyhyemmistä vierailuista.

Viereisestä huoneesta kuului lemmen ääniä, juoppo huusi, lapset itkivät, kipeät yskivät, naiset huusivat järjestystä ja radio pauhasi. Paikka ei ollut täydellinen lepoon, mutta oli hienoa etten taaskaan viettänyt yötäni yksinäisesti pusikossa.

Vietin illan yksinhuoltaja prostitoitujen ja heidän lastensa kanssa, joiden isät eivät ole maksaneet elatusmaksuja ensiyön jälkeen. Heidän mustat silmänaluset ja ryvettynyt olemus viittaisi keskimääräisen illan olevan vaisu, mutta tuona kuun valaisemana iltana nuukahtaneen majatalon sisäpihalla maittoi nauru. En tiedä oliko heidän luonaan koskaan vieraillut valkoista miestä, sillä kaikki mitä tein tai sanoin oli heidän mielestään ihmeellistä tai hauskaa ja he kuuntelivat minua mielenkiinnolla, vaikka en paljoa puhunutkaan. Kun olin ikkunattoman huoneeni lian syövereissä, heidän melunsa jyrisi täydellä voimalla heistä metrin päässä seinän takana olevalle sängylleni. Osaan jonkun sanan swahilia ja ymmärsin heidän puhuvan koko ajan minusta ja aina puheenaiheen päätteeksi kaikuvalla betonipihalla raikui nauru.

Hauskaa oli, mutta kun yksi heistä sanoi erittäin huonolla englannilla haluavansa tulla minun kanssani Suomeen, yhtyivät kaikki muutkin hänen tokaisuun, eikä hetkessä kukaan nauranut. Hiljainen hetki osoitti heidän todella haluavan pois siitä missä ovat. He tekevät erittäin kuluttavaa työtä ja palkaksi he saavat sen verran rahaa, että saavat korkeintaan yksinkertaista ruokaa, vaatteita ja alkoholia, jolla pitää hauskaa kun minä en ole talossa.

Sisäpihan huuto ja viereisen huoneen radio herättivät minut jo ennen kukonlaulua ja päätin jatkaa matkaa aikaisin. Noustuani sängystä kaikki metelöitsijät olivat painuneet takaisin nukkumaan ja ainoastaan naisista vanhin, joka ei työskennellyt yöllä, oli aamutoimissa.
Alkumatka kulki hienolla palmupuiden reunustamalla maaseudun tiellä kivenheiton päässä Tanganika-järvestä. Tie oli kivinen, mutta niitä kanssani jakamassa oli runsaasti paikallisia polkijoita. Matkani päättyi jokeen, jonka rantaan lossi oli juuri saapunut.

Apua Afrikkaan

Joenylityspaikalle saapui toivoa maailmalle levittävän avustusjärjestön maastoauto. Ketään ei poistunut autosta, mutta katsoin autoa ajanutta miestä silmiin ja tervehdin häntä ohi kävellessäni. Hän nyökäytti päätään, mutta ei antanut huomiotaan minulle.
Lossilla autosta tuli luokseni tansanialainen työntekijä ja kyseli minne olin menossa.. Lopulta auki olleesta auton ovesta myös valkoinen nainen uskaltautui kysyä minne olen menossa. Sanottuani ”Mpandaan”, hän totesi hieman sarkastiseen sävyyn, ”sinulle taitaa tulla aikamoinen safari, onnea, oli hauska tavata”.

Avustusjärjestön nimi viittasi, että he ovat auttamassa ja antamassa toivoa maailmalle. Olin menossa täysin vieraalla alueella, jolla ei ole tietä koko matkalla ja on harvaan asuttu. He kaiketi tuntevat alueen paremmin, mutta heissä ei herännyt halu antaa yhtään vinkkiä siitä mitä tuleman pitää. Nainen toki rohkaisi sanomalla epäsuorasti, että sinulle taitaa tulla aika rankka reissu.

Lossin pielessä nautiskelin matkaamisesta ja ostin rouvalta tuoreita vehnäpullia, joiden energialla pyöräilin seuraavien markkinoiden appelsiineille.

Onneksi en ole tavoitellut asemaa, jossa minun pitäisi tietoisesti auttaa toisia. Olisi raskasta jakaa ihmisiä autettaviin ja heihin joiden en kokisi olevan avun tarpeessa. Oli riittävän kuormittavaa kantaa oma raskas taakkani ylös todella jyrkkien mäkien, jotka alkoivat siitä mihin ihmisasutus päättyi. Olin jo kymmenien kivenheittojen päässä järveltä ja välissämme oli mäkiä ja pusikkoa.
Olin tarkkana polvieni kanssa ja jyrkimmissä nousuissa talutin pyörääni, koska sillä tavoin etenin yhtä nopeasti kuin polkemalla, mutta rasittamatta polviani. Jotkut hiekkaisista nousuista olivat niin pehmeitä, ettei niissä olisi ollut edes mahdollista polkea ja työntämälläkin pääsin ylös vain vaivoin.

Odotin milloin jälleen näkisin taas järven, jotta saisin sieltä vettä ja voisin pysähtyä lepäämään pitkän päivän päätteeksi. Kysyin pienen puron vierellä maata hoitaneilta miehiltä tietä järvenrannalle Sigungaan, mutta he sanoivat kylän olevan jo takanapäin, mutta ohjasivat minut oikopolulle. Aluksi se oli niin jyrkkä, etten ollut alkuun päästä ja sitten niin kapea, ettei pyöräni päässyt eteenpäin. Palasin päätielle 50 metrin jälkeen, vaihdoin jalkaan lenkkarit kovapohjaisten pyöräilykenkien sijaan, miehet täyttivät vesipulloni ja lähdin työntämään laakson pohjalta ylös noussutta pitkää, hiekkarantaa muistuttanutta nousua.

Yli 10 prosentin kiviset ja hiekkaiset nousut olivat jo normi, autoja en ollut nähnyt lossin jälkeen, lenkkarit pysyivät jalassani ja veteni alkoi vähetä. Toivoni järven näkymisestä hiipui korkeuteni jatkuvasti noustessa. Asutustakaan en nähnyt, joten odotin seuraava puroa.

Puolituntia ennen auringonlaskua laskinkin pienelle purolle, jossa ei enää virrannut vesi, vaan se oli seisahtunut pieneksi lätäköksi odottamaan seuraavien sateiden tuomaa liikettä. Ylämäessä näin myös talon, mutta päätin pumpata likaisesta lammesta vettä filtterillä ja vielä tupla puhdistaa se tipoilla, sillä samasta lammikosta talon asukkaatkin vetensä kantanevat. Lähistöltä löysin pienen palmukatoksen palmunviljelijöiden leiristä. Pystytin telttani sen alle ja nukuin lähes yli 9 tuntia.

Rehtorin vieraana

Olin aamulla virkeä ja tyytyväinen, etteivät polveni olleet kipeät seitsemän tunnin mäkisen päivän jälkeen. Hamusin kuitenkin helppoa päivää ja Tanganika-järven rantaa.

Jyrkkien nousujen jälkeen olin tuhannessa metrissä ja aistin, ettei tie voi enää nousta. Alamäessä pyörälaukkuni rokkasivat, ojentajani ottivat iskuja vastaan ja pääni nautti vauhdinhurmasta ja sinisistä näkymistä järvelle.

Alhaalla tie laski palmulehtoon. Tervehdin kylän ensimmäistä näkemääni miestä, vaihdoimme kuulumiset ja kysyin onko kylä Helembe. Viirusilmäinen ja lempeäkasvoinen Yoka johdatti minut samannimisen kylän peruskouluun, esitteli minut rehtorille ja sanoi hänen pitävän minusta huolta. Sain majapaikan rehtorin talon lattialta. Yokan poistuttua rehtori kertoi hänen olevan kyläpäällikkö.

Lähdimme yhden opettajan kanssa hiekkarannalle uimaan ja peseytymään.

Matkalla vanttera ja yritteliäs, mutta ajoittain tyytymättömän oloinen, koulun viides ja epävirallinen esikoululaisten opettaja, joka saa palkkaa sen verran kuin koulun muut opettajat ovat valmiita omasta pussista antamaan, joskus 30 000(15e) toisinaan 50 000 shillinkiä kuukaudessa tienaava John kysyi minulta: ”mitä hyödyn pyörällä kiertämisestä?”

”En tiedä, miten sinä hyödyt lasten opettamisesta”, vastasin.

Hän vastasi hieman yksinkertaisella englannilla: ” to know what is going on” (Jotta he tietävät miten maailma makaa)

Minulla ei ollut siihen lisättävää.

Seuraavana päivänä olimme taas matkalla rannalle kun osoitin hänen t-paitaansa ja kysyin tietääkö hän mitä siinä oleva Windows XP Security-logo tarkoittaa.

John osoitti koulun ikkunoita ja sanoi: ”this is what we call window, if there is more than one we call them windows. Pian hän lisäsi osoittaen kaltereita: “and this is the security”.

Muutaman askeleen jälkeen hän totesi, ettei tiedä mistä hänen t-paitansa tulee, aavistellen kuitenkin Englantia tai Amerikkaa.
Sanoin sen tulevan Amerikasta. Muuta lisättävää minulla ei ollut, sillä hänen kylässään ei ole yhtään tietokonetta. Televisioita on kolme tai neljä. Ne toimivat generaattorilla, sillä sähköä saati juoksevaa vettä kylässä ei ole. Autoja ei ole yhtään. Kännykkä ei kuulu ja jalkapatikan lisäksi ainut julkinen viestin kuljetusväline on järvellä kulkeva lautta.

Illat kylässä eivät kuitenkaan ole tylsiä ja ylivoimainen enemmistö sen asukkaista on lapsia. Koulussa on neljä opettajaa, seitsemän luokkaa ja yli 700 oppilasta. Useimpina päivinä kouluun asti vaivautuu kuitenkin vain 200-300 oppilasta, sillä vanhempia on autettava kotitöissä, pellolla ja paatilla. Toisia koulu ei yksinkertaisesti kiinnosta, joten he karkaavat.

Kyniä, kirjoja ja vihkoja on liian vähän, eikä oppilailla ole niihin aina rahaa, vaikka kynäkin maksaa vain 2-5 senttiä. Pulpettejakaan ei ole riittävästi ja osa sakista istuu lattialla.

Kouluun oppilaat tulevat vatsa tyhjänä kello 7. Aamuna jonka kylässä vietin, ensimmäiset kaksi ja puolituntia kuluivat oppilailta jalkapalloa pelaten, koulun pihaa lakaisten ja tiiliä opettajan uuteen taloon kantaen. Yksi suuri tiili muuten maksaa 5 senttiä ja talonrakentajan palkkio koko hommasta on 20 euroa. Katto ei maksa mitään, jos heinät kerää itse, joten talon saa alle satasella ja vieläkin halvemmalla, jos tiilet polttaa itse.

Sitten koko koulu kokoontui pihalle ja yksi opettajista piti oppilaille osuvan puheen sanoen, ettei valkoista miestä voi pitää kävelevänä pankkiautomaattina, eikä ole mitään järkeä huudella ”GIVE ME MONEY!!!!!!!”

Puheen jälkeen yksi opettajista haki piiskan ja rankaisi napakoilla lyönneillä edellispäivänä laiskotelleita oppilaita. Myöhemmin tein jokaiseen luokkaan pieneen visiitin. Oli jo keskipäivä, mutta opetusta lapset eivät vielä olleet saaneet. Pieni oppilas tulikin opettajan luokse ja kysyi: ”etkö opeta meitä tänään lainkaan?” Toinen sanoi: ”tulisit jo opettamaan.”

On erittäin vaikeaa kuvitella, että kukaan suomalaisista oppilaista kysyisi vastaavia. Ainakin itse olin tyytyväinen jokaisesta sekunnista, kun minun ei tarvinnut opiskella. Ehkä tilanne olisi toinen Suomessakin, jos koulussa olisi yksi opettaja lähes 200 oppilasta kohden ja he kiertäisivät päivänmittaan luokasta luokkaan opettamassa nälkäisiä oppilaita, joilla ei ole kirjoja. Rehtori myönsi työnsä olevan vaikea, mutta ainakin hän sanoi yrittävänsä.

Hellivässä Helembessä olisin viettänyt mielelläni pidempäänkin, mutta en vastannut myöntävästi kutsuun jäädä, sillä joskus matkamiehen pitää edetä ja Tansaniassa se tapahtuu vihdoinkin aavistuksen vauhdikkaammin, toistaiseksi.

Kapealla kujalla

Helembestä seuraavaan kylään loppui tie. Useimmiten vain pyöräni levyinen polku mutkitteli sen jälkeen idyllisessä maalaismaisemassa. Ajoin halki palmukujien, poikki tiheiden maissipeltojen, yli kapeiden jokien ja läpi perheiden pihapiirien, joissa nuorimmat lapsista lähtivät usein juosten karkuun kun näkivät valkoisen miehen saapuvan, pillastuipa useat heistä itkuunkin.

Polku oli paljon parempi poljettava kuin se loppunut ”leveä”, kivinen ja hiekkainen tie. Polku oli kovapintainen ja täydellinen leppoisaan pyöräilyyn. Seurassani oli paljon pyöräilijöitä, sillä seutu oli tasaista ja pyörä ainut kävelyä nopeampi kulkuneuvo.

Mgombazin markkinoilla tein viimeiset ostokset ennen kääntymistä kohti sisämaata. Aikani pujottelin vehreän kylän hiekkaisilla poluilla, mutta en löytänyt tietä eteenpäin. Saavuin koulun pihalle, jossa suuri oppilasjoukko jähmettyi sanattomana paikoilleen minun polkaistua pihalle trikoissa, aurinkolaseissa ja pyöräilykypärässä. Yksi poika kuitenkin kävely luokseni niin rennosti ja rehvakkaasti, että amerikkalaisten rap-videoiden lökäpöksyiset artistit vaikuttaisivat hänen rinnallaan rautakangen nielleiltä. Sini-valkoiseen koulupukuun sonnustautunut laiha poika tuli luokseni leveästi hymyillen, tarjosi lämmintä kättä ja kysyi mitä kuuluu. Siinä hetkessä kaikkien kymmenien oppilaiden pelko ja ihmetys laukesi ja täydellinen hiljaisuus ja seisahtuneisuus muuttuivat nauruun ja meidän luoksemme johtaneeseen liikkeeseen.

Tämän päättäväisen pojan johdolla iso joukko koululaisia lähti saattamaan minua oikeaan suuntaan. Reitti oli kapea ja jono takanamme pitkä.

Leveän joenylityksen jälkeen polku erkaantui sisämaahan päin. Reitti pysyi yhä kapeanan ja lähti toisen joenylityksen jälkeen jyrkkään nousuun. Ainut vaihtoehto oli pistää lenkkarit jalkaan ja alkaa työntöhommiin.

Jyrkimmissä kohdissa pyöräni pysähtyi suuriin kiviin ja sain sen uudelleen liikkeelle ainoastaan hakemalla pitoa maassa kovin kiinni olevista kivistä, jotka olivat oivia apuja, kuin otekahvat kiipeilyseinällä.

Kuulin takanani huohotusta, mutta en voinut kääntyä katsomaan, sillä kohta oli juuri noita jyrkimpiä ja jouduin taistelemaan vastaan, ettei pyöräni lähtenyt takaisin alaspäin. Tein maksimaalisia rykäisyjä yli kivien keskittyen samalla pystyssä pysymiseen. Sykkeeni nousi korkealle vaikka vauhtini oli alle 2 km/h. Mies huohotti jo niskaani ja vauhtini pysähdyttyä hänkin pysähtyi.

Kivikon loputtua tunsin pyörässäni todellakin olevan menoa auttavat laakerit ja 4 km/h vauhti tuntui lennolta. Tervehdin viimein myös takanani jo jonkun minuutin kävellyttä miestä.

Mies ei ollut työntänyt minua pikkurillilläkään, edes paikoissa, joissa vauhtini pysähtyi. Taakse katsottuani se ei ihmetyttänyt minua lainkaan, sillä hän oli syönyt itsensä ylipainoiseksi. Hikeä valuneelle ja happea ahmineelle miehelle tauot, joina pyöräni pysähtyi, olivat varmasti yhtä nautinnollisia kuin herkkupalat, jotka ovat kasautuneet rajoittamaan häntä.

Nousin mäkeä ylös pitkään ja yhteensä 300 vertikaalista metriä. Olin ylhäällä yhtä aikaa lihavan miehen kanssa, joka otti minut aina kiinni jyrkimmissä kohdissa. Huipulla hän hyppäsi moottoripyörän kyytiin ja minä jäin ruokatauolle puun alle. Kovasta työstä huolimatta, työntäminen ei tuntunut rankalta ja jalkojani ei hapottanut edes jyrkimmissä kohdissa. Selkävaivani on estänyt minua pitämästä ylävartaloani vahvana jo kolmisen vuotta ja käteni olivat väsyneet tosin jo alkumatkasta. Väsynein oli juuri se pahimmassa jumissa ollut kohta selästäni. Olin kuitenkin tyytyväinen, että puolen tunnin makoilun jälkeen selkäni tuntui palautuneelta. Jumia siellä vielä on, mutta kun tuollaisen rääkin selkä kesti, ei se kovin paha voi olla, toivottavasti.

Peseydyin pienessä purossa, otin siitä vettä, poljin vielä joitakin kilometrejä ja pystytin leirini pusikkoon. Valitsin paikaksi jo palaneen maan, sillä ruohikkopaloja oli kaikkialla, enkä halunnut sellaista yökylään.

Seuraavana päivänä edessäni oli vielä yksi työnnettävä nousu, jonka jyrkimmässä, hieman oikaisseessa kohdassa mittasin jyrkkyydeksi 44 prosenttia. Lukema lienee virheellinen, sillä usein vauhtini pysähtyi, eikä sykemittarini mitannut jokaista työntämääni metriä, mutta todellisuus oli kuitenkin yli 30 prosenttinen. Montaa prosenttia jyrkempää tai kivisempää nousua en olisi kyennyt nousemaan. Huipulta tie lähti loivaan laskuun. Poljin kaksi päivää melko harvaan asutulla alueella, mutta hyvällä hiekkatiellä. Viikon pitkän matkan jälkeen saavuin yllättävän hyvävoimaisena Mpandaan, mutta olin seuraavana aamuna kuitenkin väsynyt, sillä hiljaiseksi olettamani hotelli sijaitsikin discobaarin vieressä.

Kansallispuistossa

Lepäsin syrjäisessä, huonojen teiden ja pusikon saartamassa Mpandasssa neljä päivää. Mineraalikaivosten ympäröimä kylä oli köyhän oloinen, joten kaivetut rahat lipunevat muille kuin mpandalaisille. Sain nukuttua poikkeuksellisen huonosti kaupungissa, osaltaan meluisten majatalojen vuoksi ja olin tyytyväinen että ensimmäinen ajopäivä oli lyhyt ja pelkäämäni vastatuuli hento. Yövyin Katavin kansallispuiston portilla, jotta pystyisin polkemaan sen halki yhdessä päivässä.

Heräsin kukonlauluun, pakkasin laukkuni ja lähdin polkemaan. Norsu katkoi puita tien läheisyydessä, kirahvit popsivat lehtiä, apinat hyppivät puissa ja antiloopit ampaisivat minua karkuun. Ympärilläni pörräsi muutama tsetse-kärpänen.

Pitkään aikaan en nähnyt lainkaan eläimiä. Kuoppaisella tiellä ei ollut aikaa katsella sivuille.

Yhtäkkiä vierestäni alkoi kuulua kova ulvonta ja murina. Olin ajanut hyenalaumaan(tai sakaalilumaan). Jotkut pötkivät karkuun pusikkoon ja toiset jähmettyivät paikalleen murisemaan. Lähimmälle murisijalle oli matkaa 15 metriä. Vauhtini oli kova, eikä hajaantunut lauma vaikuttanut uhalta, joten jatkoin eteenpäin tasaisella matkavauhdillani, joka oli pitkästä aikaa kiitettävällä tasolla, sillä tie oli nyt täysin mäetön eikä keskipäivän tuuli vielä puhaltanut, mutta etenkin siksi, että ympärilläni pyöri jo satoja tsetse-kärpäsiä ja kärsin jatkuvasti niiden puremista. Mitä kovempaa poljin, sitä vähemmän ne minua purivat. Tilapäinen kipu ei haitannut, mutta tiesin niiden levittävän unitautia.

Kun vauhtini laski alle viiteentoista, oli kuin takanani seuraava valmentajani olisi piiskannut kampiini lisävauhtia heittämällä tikkoja takapuoleeni. En hidastanut lainkaan kuopissa ja kiihdytin kovaa kohtiin, joissa näin pehmeää hiekkaa. En välittänyt, että sykkeeni nousi korkeuksiin pitäessäni vauhdin yli kahdessakympissä.

En enää nähnyt suuria eläimiä, sillä jatkuva huitominen ja ajoon keskittyminen veivät koko keskittymiseni. Naamalle tunkevien paarman kaltaisten otusten hyökkäykset ja kymmenet puremat tekivät ajosta erittäin kuormittavaa. Kolmessa tunnissa pysähdyin vain kerran ottaakseni laukusta leipäpussini. Sadat laukkujen päällä odottaneet kärpäset hyökkäsivät kimppuuni ja saivat minut pelaamaan kämmentennistä. Pyörän päällä oli parempi olla, enkä viitsinyt pysähtyä uudestaan vaihtamaan pitkiä vaatteita, sillä parin minuutin session aikana olisin saanut liika puremia.

Oli helpotus saapua puiston toiselle laidalle, mutta Welcome back -kyltin olisin mieluusti kaatanut. Kärpäset eivät valitettavasti palanneet kotiinsa. Tienvarressa oli tyhjä talo. Juoksin sen sisälle, etsin tieni perimmäiseen huoneeseen sulkien nopeasti taakseni jääneet ovet. Lepäsin hetken ja hain ulkoa ruokalaukkuni. Pimeään huoneeseen minua seuranneet muutamat kärpäset olivat nyt vieraassa ympäristössä, eivätkä kiusanneet minua. Söin hyvin ja lepäsin lähes tunnin ajan.

Kävin pakkaamassa laukut, palasin pommisuojaani ja odotin kärpästen kaikkoavan pyörältäni. Palasin pyörälleni vikkelästi ja kiihdytin nopeasti karkuun kärpäsiltä. Ponnistukseni oli turha. Keskipäivän tuuli alkoi puhaltaa vastaani, tie alkoi nousta, vauhtini laski ja kärpäsille tuli lounasaika. Oli pakko pysähtyä ja vaihtaa päälle pitkät vaatteet. Vein operaatiohuitomisen loppuun äärimmäisen nopeasti, mutta sain taas lukemattomia puremia.

Tuulitakki, väljät retkihousut, hanskat ja kypärän alle sullottu pyyhe helpottivat vointiani, vaikka sainkin vielä puremia kohtiin, joissa vaatteet olivat kiinni ihossa.

Oli kuumin päivä Tansaniassa, noin 30 astetta, ja keskipäivän aurinko porotti selkääni. Poljin nousussa kävelyvauhtia, eikä puremien ja pitkään yli 160 sykkeillä ajamisen rasittama kehoni päässyt jäähtymään ja stressitekijöiden yhdistelmä keitti kehoni ja sykkeeni pomppasi yli 170:een, vaikka en tietoisesti ponnistellut kovasti, joka yleensä vaaditaan moisiin sykelukemiin.

Nousun päällä sain huilattua hetken varjoisassa majassa ja parin kymmenen kilometrin päässä ihmisasutuksen alettua sain vihdoin riisuttua vaatteeni. Tuulen päästyä puhaltamaan iholleni ja tsetse-puremien loputtua kehooni laski rauha ja sykkeet palasivat alas, jopa vain kaksinumeroisille lukemille. Olin tyytyväinen, ettei stressitila johtunut kestävyyden loppumisesta ja pienestä univajeesta.

Nukuin taas palaneella maalla ja hyvin nukutun yön jälkeen jatkoin matkaa onnekseni tiheämpään asutulla ylängöllä, jossa tsetse-kärpästen sijaan seuraa antoivat ystävälliset ihmiset. Monotonisen pusikon jälkeen oli ilo olla alueella, jossa oli taas näkymiä. Ruohosto ja viljelymaat kumpuilivat kauniisti aina 2500 metriä korkeiden vuorien juurille asti. Luonasajan tultua muistot Katavin ryteiköstä elivät ihollani kuitenkin yhä kirkkaammin. Punaisia puremia oli kaikkialla. Eniten kihelmöi ja kutisi takapuoleni, mutta pelkästään vasemmasta kämmenselästä laskin 46 punaista puremaa. Persettäni en uskaltanut lähteä edes tutkimaan. Seuraavat kaksi päivää kuluivat pyöränpäällä kihelmöiden, mutta helpohkosta ajosta nauttien. Sumbawangassa oli onneksi taas aika levätä ja antaa pattien laskeutua.
Olin paikassa, jossa oli tarjolla kaikki tarvitsemani palvelut. Hotelli oli loistava. Hiljainen ja ainoastaan vessanpytty, valot ja verhot olivat rikki, mutta sellaiset kuitenkin oli. Söin pitkästä aikaa jopa maittavaa ja ravitsevaa ruokaa ravintola Valkoisessa talossa.

Edessäni oli lihaa, papuja, riisiä ja kolmenlaista kasvismuhennosta ja vieressäni ollut mies kysyi: ”Oletko turisti täällä ja vierailemassa Katavi kansallispuistossa.”.

Vastasin: ”Valitettavasti”, ja jatkoin herkullisen aterian syömistä, takapuoltani silloin tällöin raapien.

Nipottaja

Illalla sulloin tulpat korviini ovien paukuttua, kirosanojen lennettyä ja vihan levittyä. Aamulla maailma oli yhden riidan verran tuskaisempi paikka elää. Otettuani tulpat ulos korvistani kuulin käytävältä riidan vaimeaa jälkipuintia

Olin jälkipuinut omaa väsymystäni onnistuneesti neljä päivää ja minun oli aika suunnata takaisin vastatuulen ja hiekkaiselle tielle.
Vastatuuli oli niin navakka, että jouduin polkemaan loivissa alamäissäkin. Tiestä on enää turha sanoa mitään, se oli sitä samaa. Jalat kuitenkin pelasivat ja veivät minua hitaasti, mutta varmasti eteenpäin.

Kuuden aikaan varjot olivat jo pitkiä ja oli aika täyttää vesisäiliöt telttayötä varten. Kahdeksan litraa vettä riittää hyvin suihkuun, juomisiin, keittämiseen ja tiskaamiseen. Pyysin vettä tällä kertaa pienestä ravintolasta. Mies oli heti innokas täyttämään pulloni ja arvelin hänen haluavan rahaa vedestä, jonka mieluusti aina toki maksankin syrjäisillä alueilla, sillä naiset kantavat veden jostakin purosta. Olin oikeassa ja hän sanoi täyttöhommien välissä haluavansa 200 shillinkiä. Sanoin sen olevan ok.

Minulla ei ollut vaihtorahaa ja maksoin 1000 shillingin setelillä. Mies kuitenkin vaati toista samanlaista toistamalla ”two hundred”. Annoin hänelle melko nopeasti toisen 1000 shillinkiä, eli nyt yhteensä euron. Pienessä hetkessä kun mietin ja kysyin että todellako 2000 shillinkiä, mies alkoi kiivaasti selittää kuinka kaukaa vesi pitää hakea ja niin edelleen. Suostuin hintaan varmasti siksi, että olin jo sanonut ok täytettyämme pullojani. Ilmiselvästi hän sekoitti tuhannet ja sataset, kuten niin usein Tansaniassa käy. Annoin asian olla, enkä viitsinyt selvittää, että hän pyysi kahta sataa. Hän ei ilmiselvästi tosiaankaan tiennyt satasen ja tuhannen eroa, kuten niin monet Tansaniassa.

Euron hinta vedestä on mielestäni kohtuuton ja yleensä naiset ovat olleet taivaissa kun olen antanut Tansaniassa 25-50 senttiä samasta vesimäärästä. Euro on majatalotyöntekijän kahden päivän palkka. Lähdettyäni paikalta rupesin automaattisesti käymään tilannetta läpi.

Oli selvää, että mies näki minussa rahastusmahdollisuuden ja toimi erittäin räväkästi, jotta ei sitä menettäisi. Heti kun hän huomasi, että yritys ei taida onnistua, hän masentui ja alkoi selitellä kuin pikkupoika. Tärkeää ei kenties ole euro vaan se, että saisi blokattua rahastusyrityksen ja toimia niin, että asia tulee hoidettua fiksusti. Monet miehet ympärilläni katsoivat mitä teen ja ehkä tulevaisuudessa yhä useampi näkee veden antamisessa auttamisen sijaan rahastamisen. Maailmalla on lähes kirjoittamaton sääntö, että matkamiehelle annetaan vettä ja ihmiset tekevät sen lähes aina hymyssä suin.

Aurinko oli laskemassa ja ajatukseni olivat jo kenties edessäpäin, sillä en keskittynyt asiaan sen vaatimalla tavalla ja kenties siksi aivoni alkoivat käymään tilannetta läpi jälkeenpäin. Ei, en usko aivojeni kytkeytyneen siksi, että menetin euron ja budjettini, jota en edes laske, meni pilalle, mutta kenties sen vuoksi, että olin kiireessä ja muissa maailmoissa kun minun olisi pitänyt olla ostamassa vettä. En siten pystynyt auttamaan miestä joka halusi rahastaa perustarpeella ja kylvää siten itselleen vain tulevaa kärsimystä, hetken typeryydessään vain euron hurman vuoksi.

Se, ettei minulta ei ole pyydetty rahaa vedestä kuin kerran aiemmin kolmen ja puolen vuoden aikana, sekä epäselvyys summan kanssa tekivät tilanteesta vaikean, enkä tiedä toiminko oikein tai väärin, vaan kirjoitan tästä siksi, etten tunne olleeni läsnä kyseisessä tilanteessa.

En muista, että minua olisi onnistuneesti ”rahastettu” aiemmin Nairobista matkaa jatkettuani, mutta tämä oli jälleen kerran muistutus omasta tyhmyydestäni. Kenties vain idiootti käy läpi tällaista pientä asiaa, jonka yli olisin päässyt nopeasti, vain toteamalla miehen olleen kusipää.

En kuitenkaan tuntenut syyllistäväni itseäni ja lopulta oli mielenkiintoista olla ajatuksissa, johon oma tyhmyyteni oli minut taas ajanut. En tiedä vieläkään onko järkeä käydä millään lailla läpi tällaista pikkuasiaa, mutta telttaleirissäni piikkipuun alla mietin, voisiko tilanteessa läsnäoleminen estää huijarien siemenille veden kaatamisen. Niin, en tiedä mitä läsnäoleminenkaan tarkalleen oikein on, mutta tiedän mitä se ei ole. Sitä, että vettä ostaessa on kiire, jotta voisi löytää telttapaikan ennen pimeää.
Ehkä joskus kun en ole ollut kiireessä, menossa mihinkään tai halunnut mitään, olen saattanut ostosten lomassa tarkastella (huijari)myyjää mielenkiinnolla ja nauttinut hänen seurastaan. Pienessä hetkessä olin oppinut tuntemaan hänet ja olemukseni ja toimintani oli alitajuisesti sellaista, ettei se koskaan kaatanut vettä huijarin siemenelle, joka ei siten päässyt puhkeamaan kukkaan. Sain kenties huijarin alitajunnan tajuamaan jo ennen toimintaa, kuinka typerää moinen teko olisi, tietämättä sitä itsekään.
Kun minulle on tullut tällaisia tilanteita, olen alkanut automaattisesti käymään läpi omaa toimintaani, sillä joskus olen jopa tuntenut, että pienillä asioilla saattaa olla merkitystä. Nytkin olin venyttänyt pyöräilypäivän kenties turhan pitkäksi tai muulla asialla saattoi olla vaikutusta sille etten osannut ostaa tilanteessa vettä.

Ajatuksiini tuli pyramidi ja sen huipulla Bernard Madof, kaikkien aikojen suurin huijari. Mieleeni välähti myös, että jos kaikki maailman ostajat olisivat aina olleet läsnä ostotilanteessa ja siten estäneet toisten ihmisten typerän toiminnan, ei Madofilla olisi koskaan ollut edes siementä, jota lähteä kylvämään. Luulin hetken ajan, että pienilläkin aisoilla saattaa olla merkitystä hyvinvointini kannalta, mutta sitten tajusin, ettei minulla ole pienintäkään aavistusta siitä miten olla aina läsnä ja kyetä siten antamaan arvoa pienille asioillekin. Tajusin pian taas oman tyhmyyteni ja sinne haihtuivat myös ajatukseni koko episodista. Voin vain todeta, ettei tämäkään pikkujuttu opettanut minulle oikeaa tapaa toimia uusissa tilanteissa, jonka turvaa antavalla voimalla voisin luottavaisin mielin edetä kohti tulevia hetkiä.

Kolme viimeistä päivää

Niin, tämä kirjoitus taitaakin taas olla niin pitkä, ettei kovinkaan moni silmäpari ole tänne asti jaksanut. Poljin vielä kuitenkin kolme päivää tänne Mbeyaan ja kertaan nyt sen tapahtumat lyhyesti, jotta minulle jää edes pieni kirjallinen muisto kiikkustuoliin tuoltakin pätkältä.

Nousin ylös pusikosta. Poljin viisi tuntia samaisella tiellä. Ylängön maisemat olivat silmiä lämmittäviä ja pienet maatiilitalot kylmiä Tansanian talviöiden jäljiltä. Sigungassa pysähdyin kylän raitille ja ympärilleni tulleista miehistä Isaac kutsui minut kotiinsa. Hyvin pukeutunut pitkä, hoikka ja kaikin puolin edustava maanviljelijä oli valmistautumassa kolmen kylän kanslerin vaaleihin, mutta valitti, että hänen ystävä, vastustaja ja nykyinen kansleri on kisassa vahvoilla, sillä hallitus on maksanut hänelle viiden vuoden aikana 4000 euroa palkkioita, joilla hänen on nyt mahdollista lahjoa äänestäjiä, kuten pelipaitojen puutteessa olevaa jalkapallojoukkuetta. Hän pyysi minua kuitenkin rukoilemaan hänen puolestaan. Hänen vaimonsa lämmitti minulle kylpyveden ja valmisti poikkeuksellisen maukkaan illallisen. Isäntäni pahoitteli, että olemme Afrikassa, eikä hänellä ole tarjota parempaa. Olin aamulla hieman väsynyt ja kadehdin sylivauvoja, joita pikkutytöt kantoivat selissään heidän saatettuaan minua takaisin samaiselle tielle. Käärön käärityillä, villahattuun puetuilla ja selässä matkustavilla pienokaisilla on vapaus itkeä kun ei ole kivaa, on nälkä, jano tai paikkoja kolottaa. Kun kaikki on hyvin he ilmoittavat siitä hymyllä ja kikatuksella. Voi niitä aikoja. Onneksi kovaa vastatuulta, rasvaista eväsmunkkia ja kuoppaista tietä oli edessäni enää 35 kilometriä ja kolme ja puoli tuntia. Niin hyvältä se tuntui, että olisin laskeutunut pussaamaan asvalttia, ellen olisi tuhannen kilometrin aikana jo sopeutunut hiekkaan ja kuoppiin. ”Juhlistin” tapahtumaa kuitenkin ravintolassa Tundumassa, vilkkaassa ja villissä kolmen maan rajakaupungissa. Syömisen jälkeen juttelin pitkään samassa pöydässä lounastaneen HIV-tutkimusta tekevän lääkärin kanssa. Hänen kenttätutkimukset rajakaupungin yöelämästä olivat tuoneet hänen suuhunsa niin synkkiä sanoja ihmiselämän todellisuudesta, etten niistä kirjoita. Niin tummia kuin kuvitella saattaa. Sitten käännyin koilliseen kohti Mbeyaa ja myös Nairobia. Ironista kyllä, että käännyttyäni suoraan kohti lähtöpistettäni Nairobia, selkääni puhalsi sivumyötäinen ja keskinopeuteni loppupäivänä nousi 100 prosenttia. Illan vietin majatalossa, jossa oli odotettu seuraavaa vierasta jo viikon ajan ja sen vanhahko nainen sanoi heti alkuunsa: ”jos haluat huoneen omalla vessalla, etsi sellainen muualta”. Viimeisenä päivänä ajoin jo sammuneilla lyhdyillä ja yhteistyöhaluttomilla jaloilla. Mbeyassa on ollut hyvä levätä. Google Kartta antoi minulle tiedon, että olen edennyt Nairobista lähes viidessä kuukaudessa vain 1100 kilometriä. Tällä vauhdilla saavun Kapkaupunkiin maaliskuussa 2012. Neljä levättyä päivää eivät sytyttäneet lyhtyjäni takaisin täyteen liekkiin, mutta jos olen ajanut seuraavat 420 kilometriä ja olen Malawijärven rannalla, on tarkoitukseni levätä riittävästi, ainakin kaksi viikkoa, jona aikana lyhtyjeni liekkejä kirkastella.

Terveisin,

Jukka, Mbeya

4 thoughts

  1. Seuraamme mielenkiinnolla matkasi edistymistä
    Tsemppiä Jukka ja hyvää matkaa!

  2. Terveiset Naantalista ja tsemppiä Jukka.
    Hyvin jakso lukea taas tämänkin tarinan loppuun asti! 😉

  3. Terveisiä Myös täältä Oulusta. mukavaa on lukkea nuita juttuja. niin etttä kiitos!!!
    mulla kiinostaa että miten sinun pyörä on kestäny? ja miten sitä onnistaa siellä jeerassa
    huoltaa/korjata??

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *