Malawi, Mosambik, Zimbabwe ja Etelä-Afrikka – Pretoria 3 joulukuu 2010

Nyt ei juttu luista. Yleensä aloitan kirjoittamisen, kun koetut asiat ovat hieman hautuneet ja pystyn palaamaan raikkaasti koettuihin tilanteisiin. Nyt ei ole pienintäkään ideaa miten aloittaisin ja pääni ei ole totutun tyhjä. En tiedä pitäisikö aloittaa lainkaan. Ei se mitään, aloitan kuitenkin, vain hieman eritavalla, koska tilanteeni on nyt hieman erilainen kuin yleensä, jolloin siis kirjoittamisen aloitan. Helpointa kirjoittamista lienee kertominen tämänhetkisistä tapahtumista, joten miksipä en aloittaisi nyt siitä miten tämän matkatarinan kirjoittaminen alkaa ja missä olen juuri nyt.

Hetki sitten nousin ylös rivitalon olohuoneen lattialta Hararen lähiössä. Hain jääkaapista banaanin. Sen ovessa silmiini pisti Barack Obaman muotokuva ja etenkin sen alla ollut sana Hope. Söin banaanin lisäksi kourallisen pähkinöitä ja join lasillisen vettä, jotta jaksaisin odottaa muiden aamupalapöytään heräämistä. Onko hope, toivo, asia jota juuri nyt tarvitsen, ajattelin hetki sitten. Illalla vieressäni pelattiin shakkia yömyöhään. Kolme hehkulamppua valaisivat sini-valkoisten lakanoitteni valkoiset raidat kirkkaiksi. Ei paikka ollut huono nukkua, mutta en saanut unta kuitenkaan.

Edelliset seitsemän kuukautta tienpäällä nukuin käytännössä keskimäärin lähes kahdeksan tuntia yössä, silloin tällöin tulleita heikompia öitä lukuun ottamatta, jotka johtuivat usein kuumista tai meluisista olosuhteista. Nyt olin nukkunut huonommin jo kolme viikkoa. Lilongwen perheeni heräsi meluisasti aina kello viisi, enkä saanut kuumuuden vuoksi nukuttua kovinkaan aikaisin, joten uneni jäivät 12 päivän aikana kovin vähiin. Kehooni lukkiutui biologinen kello, joka on herättänyt minut sen jälkeen uskomattoman tarkasti joka aamu kello 5.30.

Yöllä pääni oli perhosina. Ajatukseni lentelivät sinne tänne. Olin taas katkolla. Kyseenalaistin jälleen kaiken mitä olen, ajattelen ja teen. Elän nyt minua muutaman vuoden vanhempien ihmisten seurassa. He ovat menestyviä ulkomaan kirjeenvaihtajia ja hyväntekijöitä. Heidän elintasonsa on moninkertainen minuun verrattuna ja heillä vaikuttaa pyyhkivän niin sanotusti hyvin. Yöllä ajattelin, että olen irtautunut todellisuudesta. Ajattelin ajatuksieni, tekojeni ja koko elämäni olevan vain väärien valintojen tuskaa, joka ei anna muille kuin harmia ja näyttää siltä ettei ole aina helppoa itsellenikään.

Edellisenä aamuna vieraanamme kävi ranskalaisnainen joka oli menettänyt vuonna 2000 ostamansa maatilan Zimbabwen senaattorille. Nainen puhua papatti niin paljon ja kiihkeästi ranskaksi, että vitsailin häntä haastatelleelle Ranskan yleisradion toimittajalle hänen saanen enemmän tarinoita kuin minä kokonaisessa vuodessa. ”Niin varmasti, se on työmme ja sinä vain pyöräilet”, hän vastasi.

Tuntuu oudolta kirjoittaa näitä itsehoitokirjoituksiani. Nyt aamulla toimittajat ovat matkalla tupakkafarmille keräämään tietoja ihmisiä kiinnostavasta Zimbabwen tilanteesta. He oppivat itse tietämään lisää ja lisäävät heitä kuuntelevien ihmisten tietämystä Zimbabwesta. Voisin tehdä itse samaa. Haastatella ihmisiä ja kertoja nettisivuni lukijoille tarinoita Zimbabwen erikoisesta todellisuudesta, mutta valitettavasti minulla ei ole siihen voimia ja intoa. Joudun laskemaan standardini alas tarinoihin, jotka eivät vaadi taustatyötä, vain kirjoittamista siitä mitä on tapahtunut, pääasiassa omassa ahtaassa päässäni. En tee rehellistä työtä näiden kirjoitusten eteen. Ei minulla ole enää intoa lukea toisten matkaajien kirjoituksia ja oppia heiltä, hakea tietoa ja historiaa paikoista joissa vierailen. Jotain on kuitenkin kirjoitettava, että saan rahaa, joten ei muuta kuin eteenpäin.

Auto tuli juuri hakemaan toimittajia heidän uuteen työpäivään. En tiedä mitä tehdä lyhyiden yöunien voimalla. Teen mitä aika minulle tuo, eläen kuin mielikuvieni taiteilija.

Synkkiä sanojani. Tuntuu uskomattomalta, että itseni kyseenalaistavien synkkien ajatusten taustalla olen tuntenut lähes aina kirkkaan valon loistetta. Tunnen silmissäni unen puutteen ja sormeni hapuilevat näppäimistön väärille kirjaimille. Kaiken taustalla on nytkin kuitenkin jotakin joka pysyy aina samana, eikä väsy koskaan. Vaikka sattuu ja tulevaisuus tuntuu epävarmalta ja silloin tällöin mieleni haparoi huolissa, näyttää siltä että pieniä hetkiä lukuun ottamatta en anna niille mitään merkitystä ja ne ovat kuin ohi meneviä pilviä taivaalla. Joskus mieleni on pouta palleroina, toisinaan synkkinä sadepilvinä. Se vain näyttää olevan mieleni luonto. Pilvien taustalla on aina taivas.

Nyt on hienoa nousta aamuun, astua alas ihmisten seuraan, nauttia ajatuksista, jotka uudelleen alkaneet univaikeudet ovat nostaneet mieleeni, kävellä jäykillä polvilla yläkerran vessaan ja odottaa mitä tämäkin fyysisesti heikkovoimaisen päivän tunnit tuovat tullessaan.

Olen vapaa siinä mielessä, ettei kukaan ole aamulla kertomassa mitä minun pitäisi tehdä. Mitään ei voi jäädä tekemättä, koska minulla ei ole mitään tekemistä. Voin sopeutua ja olla tyytyväinen siihen mitä on ja vapaa vaihtamaan suunnitelmia, jos olen tyhmyydessäni sellaisiin ollut takertumassa. Niin minun pitää kyllä kirjoittaa tarinoita ”maailman ympäri pyöräilystä”, mutta sekin tehtävä on siinä mielessä vapaa ja helppo, että voin kirjoittaa juuri siitä mitä tämä matka tuo tullessaan, olivat ne sitten blogini otsikon olettamia eeppisiä pyöräseikkailuja tai sitten näitä itsehoitokirjoituksiani.

Kyllä se mietitytti edellisen yön hiljaisina tunteina, että saatan menettää taloudellisen tuen josta olen riippuvainen, kun en pysty elämään kovin vitaaalista elämää, jollaista ”maailman ympäri pyöräilijään investoineet” saattavat odottaa, mutta aamulla aivojeni loiske oli tasaantunut ja ymmärsin ettei mahdollisilla menetyksillä ole väliä ja on turha yrittää pitää kiinni mistään. Näyttää vain olevan mieleni luonto tarttua kaikenlaisiin huoliin ja vouhotuksiin, sille ei voi mitään, joten voin korkeintaankin vain tarkkailla ja oppia tuntemaan sitä. Se, se vasta mielenkiintoinen show onkin, vaikka joskus sattuukin.
Kaikki muuttuu, kuten tämä matkani on hyvin osoittanut. Tämä kirjoittamisenikin on muuttunut alkumatkasta. Se ei ole huonompaa eikä parempaa kuin ennen, vain erilaista. Se, että matkani on takkuillut viimeisen kolmen vuoden ajan on tuonut siihen vain uusia vivahteita. En kuitenkaan sano perinteisesti vastoinkäymisten vain vahvistaneen minua, päinvastoin, olen pyöränpäällä heikentynyt pikkuhiljaa ja tunnen olevani aina vain epävarmempi persoona.

 

Tässä lieneekin elämän yksi kauneus, minun ei tarvitsekaan olla vahva. Minun tehtäväni on nyt kirjoittaa ajatuksia ja tapahtumia, joita pitkä pyörämatkani tuo minulle tullessaan. Tekemisiäni eivät haittaa heikkoudet tai ongelmat. En ole ranskalaistoimittajien tapaan etsimässä muita kiinnostavia tarinoita muista ihmisistä. Kirjoitan oman elämäni tarinaa. Se antaa minulle vapauden velvoitteista, odotuksista, kehityksestä ja kauniista sanoista. Kuten jo sanottua, voin laskeutua vapaasti vaivoihini, halata niitä ja nauttia niiden seurasta. Minun ei oikeastaan tarvitse löytää edes keinoa päästä niistä eroon. Otan ne vain huomioon ja jatkan eteenpäin niiden kanssa. Iloitsen kun ne haihtuvat ja yritän vastaanottaa ne kärsivällisyydellä kun jälleen tapaamme, taas kerran todeten kuinka monitahoista yksinkertainen elämä onkaan, niin mysteeristä, etten edes uskalla yrittää hallita sitä tai koettaa pujotella ohi sen tarjoamien haasteiden.

Olen alakerrassa jo yksin. Kaikki ovat lähteneet töihin. Yläkerrassa tosin nukkuu vielä Zimbabwelainen nuorimies Dimitri, joka on ryypännyt itsensä pitkään uneen.

Nyt kun polvivaiva tuntuu hieman paremmalta ei minulla ole syytä jättää matkaani vielä kesken Hararessa. Polvivaivan kanssa on mahdotonta edetä, mutta univaikeudet ovat vain hidaste. Nautin edelleen matkanteosta kuten lähtiessäni ja haluan yrittää, kenties epäonnistua ja yrittää uudelleen eteenpäin. Tyydyn ja nautin nyt tästä tilanteesta kun pyörä ei oikein kulje ja kirjoittaminen takkuaa univelan vuoksi. Sekin olisi ihan kivaa, jos terveemmät päivät koittavat taas joskus, se olisi palautetta siitä, että olisin ymmärtänyt jotakin olennaista ja saanut pyörät taas pyörimään eteenpäin, suuntaan jonne on kuitenkin kaikkein mukavinta matkata.

 

Täältä Hararelaisen lähiön rivitalonpätkän olohuoneenlattialta hämmentynein ajatuksin alkoi tämänkertainen tarinani. Niin ei se oikeastaan vielä edes alkanut, vaan seuraavassa palaan kaksi viikkoa taaksepäin ja alan kirjoittaa sitä varsinaista matkatarinaa, jonka alusta minulla ei ole vieläkään ideaa, joten aloitan sen sitten joskus myöhemmin. Dimitrikin heräsi juuri, laskeutui alakertaan ja pulahdamme pian uima-altaaseen. Jatkoimme yhteistä taisteluamme, minä vaivojani ja hän olutpullon avausta vastaan.

 

Asiaan, siis satulaan. Jätin pastori Chombolle jäähyväiset Lilongwen laitamilla. Lähdin polkemaan kohti Mosambikiä ja Kapkaupunkia. Myöhemmin iltapäivällä olin 50 kilometrin päässä kun pastori pysähtyi vierelleni auto täynnä hänen ystäviään, kaikki matkalla Kapkaupunkiin. Hän oli taas ajatellut minua ja viilensi kuumaa päivääni jäisellä vesipullolla. Olisi hienoa asua jälleen hänen luonaan Afrikan etappini päätteeksi ja tavata hänen ydinperheensäkin, jota en vielä oppinut tuntemaan.

Illalla majatalon portailla vierelläni istui yövahti. Maksoin pedistä euron yöstä ja olin paikan ainut vieras. Maissia ja kalaa syönyt mies katseli hiljaisesti horisonttiin, kuten on varmasti tehnyt lukuisina iltoina. Hänen palkkansa ei voi olla 15 euroa enempää kuukaudessa. Horisontissa rekka-autot kuljettivat Itä-Afrikan taloudellisen kasvun hedelmiä ohi tämän pienen kylän. Sähkölinja kulki 20 metrin päässä hotellista, mutta yövahti tarjosi minulle kynttilän valoa. Kaikissa muissakin ränsistyneissä taloissa vasta haaveiltiin sähköstä. Pyöräilin läheiselle kaivolle hakemaan pesuvettä. Mies istui hiljaisesti tovin ja nukahti oven vierelle varhain.

Seuraavana päivänä olin jo Mosambikissä. Ihmiset puhuivat englannin sijaan portugalia. Malawin maisemat olivat järveä lukuun ottamatta vaisut, epämääräistä hoitamattoman oloista peltoa ja ryysittyä luontoa. Mosambikissä maisemat olivat luonnollisempia, komeat vuoret kohosivat horisontissa ja vihreät puut rikkoivat luonnontilaisen pusikon ja pienten peltojen kuivuutta. Maaseutu oli Malawia harvaanasutumpaa ja sain ajella pitkälti ilman tervehdyksiä, jopa lapset olivat hiljaisia.

Illalla olin jo tiheämpään asutulla alueella, enkä löytänyt telttapaikkaa. Minut ohjattiin poliisiasemalle. Hoitamaton hiekkatie johdatti minut muutaman talon pihapiiriin. Ympäristö näytti likaiselta, mutta organisoidulta, kaikki oli vain niin vanhaa ja ränsistynyttä, että koko paikka vaikutti ruostuneen. Kaksi traktoria makasi keskellä pihapiiriä, kummassakin oli perä ja keula kaukana toisistaan ja ainoastaan konepellin pieni sininen maalilaikku viestitti, että nuo metallikasat ovat joskus tulleet ulos tehtaan liukuhihnalta.

Nuorimies näytti minulle poliisiaseman. Se oli vain yksi toisten rapautuneiden talojen joukossa. Poliisiasema oli kirjoitettu tuhruiseen seinään grillihiilellä. Pihapiirin ihmiset olivat kaikki rauhallisia, he hyväksyivät minut hiljaisesti, mutta eivät puhuneet mitään. Otin paikan kodikseni, vaikka poliisia en ollut vielä nähnytkään. Hain yhdestä talosta vettä, peseydyin ja keitin ruokaa. Olin keittänyt ruokaa myös pian saapuneelle poliisille, mutta hän oli juuri tulossa vaimonsa illallispöydästä. Ei se mitään, olin polkenut 100 kilometriä ja minuun upposi helposti hieman suurempikin annos kasviksia, hedelmiä, tonnikalaa, pähkinöitä ja spagettia.

Oli jo pimeää. Näin poliisimiehen vartalon- ja kasvonpiirteet vasten loimuavia pusikkopaloja. Kysyin kuinka noin nuorella miehellä voi olla jo neljä lasta. Hän sanoi olevansa jo 46-vuotias. Vasta otsalampun valossa erotin miehen poskipäiden alkaneen jo laskeutua, sekä havaitsin ensimmäisiä ryppyjä hänen silmäkulmissaan.

Kylä on hänen mukaansa rauhallinen, eikä töitä ole paljoa. Vain ryyppäävät miehet aiheuttavat säännöllisesti harmia. Poliisiasemalla on yksi pöytä, kaksi sänkyä, käsiraudat, kaksi pamppua, kissa ja toinen poliisi, joka oli nyt kaupungissa. Asetta kylässä ei kuulemma tarvitse.

Ei miehen olemus toisaalta viitannutkaan tappajaan. Hän ei esitellyt itseään puheella tai teoillaan, mutta hänen olemus jäi vahvasti mieleeni. Keitin hänelle erikoista ruokaa, levitin tuntemattomia tavaroita hänen lattialleen ja venyttelin hänen toimistossaan. Hän tarkasteli minua tuolillaan istuen hiljaisen uteliaana ja hyväksyvän rehellisellä katseella. Hänen työpäivänsä ovat pitkiä, mutta ei hän pienen palkkansa eteen tee paljoakaan työtä, jos taakkaa verrataan suomalaisen poliisin työhön. Rauhallinen työ, rauhallinen mies. Kysyn joskus tyhmiä vain kysyäkseni tyhmiä: Kysyin: ”mitäs pidät täällä työskentelystä?”

”Se on minun tehtäväni”, vastasi poliisimies.

Myöhemmin illalla nuori peruskoulun opettaja tuli juttelemaan kanssani. Hän kuten niin monet muutkin afrikkalaismiehet ihmettelevät miksi en ole jo naimisissa. Hän ehdotti, että etsisin vaimon hänen kylästään. Sanoin tienvarren talossa asuvan ja minut poliisiaseman suuntaan neuvoneen tytön olleen kyllä poikkeuksellisen kaunis, mutta kenties hän on jo naimisissa ja tuskin kiinnostunut minusta. Minun yllätyksekseni hän ei saanut mieleensä kyseistä nuorta naista, mutta sanoi yhden oppilaansa olevan niin kaunis, että hän haluaisi naida hänet. Häntä harmitti, että oli kiirehtinyt naimisiin. Sanoi myös, että kylässä on vaikea elää naimattomana. Hän olisi halunnut opiskella lisää ja matkustaakin. Hänellä on jo lapsi, eikä vaimo ole huono, on nuori ja käytökseltäänkin kuulemma ihan okei.

Ilta oli lämmin, kuiva ja savuinen. Vasta myöhällä ilma oli pitkän päivän pyöräilyt jäähdyttävää. Poliisimies ja hänen pieni kissansa heräsivät uuteen työpäivään kello viisi. Aamulla koin yöllisen sateen kosteuden ja ilma oli viileän raikas. Raikkaan ilman kulttuurishokki piristi väsynyttä itseäni ja kapusin mielelläni satulaan.

Sanoin jäähyväiset viereisessä talossa asuvalle opettajalle. Oli sunnuntai, hänen ainut vapaapäivänsä. Iltapäivällä pilviverho oli jo haihtunut, kuuma aurinko paistoi iholleni ja alamäki oli vaihtunut kumpuilevaksi maastoksi. Maastoauto pysähtyi vierelleni, miehet ojensivat minulle kylmän oluen ja vesipullon. Juttelimme hetken ja miehet päättivät kutsua minut heidän vieraakseen Teteen, kaupunkiin johon olinkin menossa.

Kumpuilevan maaston jälkeen tie jatkoi laskuaan. Sambesi-joen sivuhaarojen rannalla ilma oli 40 asteista. Eteläafrikkalaisten veljesten mukavasta talosta sain itselleni hienon huoneen joustinsängyllä ja ilmastoinnilla. Olin hiljaa mielessäni ajatellut, jopa toivonut, että olisi mukava löytää viileä majapaikka, mutta en uskonut sen olevan mahdollista, sillä Teten alue käy läpi kaivosbuumia, ja alue on täynnä ulkomaisia työntekijöitä ja hotellit ovat siten erittäin kalliita. Miesten kutsu oli minulle kuin siunaus. Syrjäinen, vain joitakin vuosia sitten sodan lähes autioittama Tete voi tulevaisuudessa olla maailman suurin hiilikaivosalue. Veljekset olivat pitämässä huolta siitä, että kolikoita tippuu myös paikallisten ihmisten taskuihin.

 

Sambesi-joelta tie lähti kohoamaan kohti Zimbabwen ylänköä. Ensimmäiselle ruokatauolle pysähdyttyäni olin kiivennyt vasta noin sata metriä ja ilma oli yhä polttavan kuumaa. Litran vesipullo oli huikka. Pusikosta lounaspuuni alle käveli keski-ikäinen kohteliaasti puhuva, gollege-paitaan ja liiviin pukeutunut pyöreäkasvoinen mies. Hän sanoi, että motivoin häntä jatkamaan eteenpäin. Tarjosin hänelle vettä ja pientä purtavaa. Kongolainen Lucien oli jalkamatkalla kohti Zimbabwea. Yhtäkkiä hän jätti minulle jäähyväiset lämpimästi ja toivotti minulle hyvää matkaa. Aistin kuitenkin, että mies ei olisi halunnut jatkaa matkaa. Tunnistin hänen kasvoiltaan tunteen, joka minulle on tullut kun olen ollut avuntarpeessa, mutta en ole kehdannut tai väsymyksessäni ja turhautuneisuudessani osannut avata suutani.

Otin kävellen liikkeellä olleen miehen pian kiinni. Jatkoimme yhtä matkaa ja aloin udella hänen tarinaansa. Hän oli pakolainen Itä-Kongosta. Ne perheen jäsenistä, joita ei ollut vielä tapettu Kongon viidakkoon, olivat paenneet Malawiin, Etelä-Afrikkaan ja Zimbabween. Hänen ydinperheensä asuu nyt Malawissa, mutta heillä ei ole siellä yhtään mitään. Kongossa yksityislentäjänä työskennellyt Lucien oli työnhakumatkalla Etelä-Afrikkaan. Hänet oli ryöstetty edellisenä yönä, eikä hänellä ollut päällä olevia vaatteita lukuunottamatta mitään. Ei ruokaa, eikä edes vettä. Matkaan varatut 30 euroakin olivat menetetyt. Eikä rajanylityksiä helpottanut passittomuus.

Hän ei halunnut jatkaa matkaa kanssani läpi tiheästi asutun kylän, jotta ihmiset eivät epäilisi hänen olevan ulkopuolinen. Poliisit aiheuttavat pakolaisille kuulemma harmia Mosambikissä ja tien partiopisteiden johdosta hän eteni osittain pusikoissa. Hänen lähimmät sukulaiset asuivat Hararessa 400 kilometrin päässä. Annoin hänelle rahaa bussimatkaan rajalle asti, josta hän toivoi saavansa pakolaisstatuksen. Palasin hetken päästä takaisin ja annoin hänelle vielä kaikki Amerikan rahani, kokonaiset kuusi dollaria, jotta hän saisi syödäkseen Zimbabwessakin. Huonoryhtinen ja keskivartalolihava mies oli liian kohtelias ja liian korkean sosiaalisen statuksen aiemmin omannut, jotta olisi kehdannut pyytää minulta mitään. Hän oli kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen pienestä avustani ja siunasi minun matkani.

Lucienin hitaasti laahustava hahmo näkyi jo kaukana takanani. Luonto ympärilläni oli kaunista. Paksuvartiset ja leveälatvaiset, mutta tähän vuoden aikaan lehdettömät Baobab-puut kohosivat hiekkamaasta pienten pusikkojen yläpuolelle. Ihmisasutus oli keskittynyt pieniin kyliin, joiden välillä nautin kuivan ja karun luonnon rauhasta. Nukuin yöni pusikossa, jossa oli vielä illalla lämpöä lähes 40 astetta.

Raskaasti askeltavan Lucienin tavattuani ymmärsin olevan kuin tehty etenemään pitkiä matkoja omilla lihaksillani. Vaivoistani huolimatta tuonakin päivänä taakseni oli jäänyt jo kymmeniä kilometrejä nousuvoittoista maantietä 40 asteen kuumuudessa, mutta pyöräni vain jatkoi yllättävän kevyttä kulkuaan. Olisi helppo jossitella, että täysin terveenä voisin nauttia vielä paljon pidempään jatkuvasta ja vauhdikkaammasta kestävyydestä. Kenties nämä vaivat ovatkin taas vain rikkaus, jotka saavat minut etenemään hitaammin, jotta maltan pysähtyä tarkastelemaan maailmaa, jossa steriilisti suoritan tätä nuorenmiehen viiden vuoden takaista päähänpistoa.

 

Oli mielenkiintoista polkaista Zimbabween, maahan jonka taloudesta CIA factbook antaa seuraavia tietoja: Bruttokansantuote alle 100 USD/henkilöä kohden, työttömyys 95 prosenttia, köyhyysrajan alapuolella elää 68% väestöstä, inflaatio vuonna 2008 oli 15 000 000 000% ja julkinen velka on 283% BKT:stä. Maailman pohjalukemia kaikki.

Rajakaupunki oli hiljainen. Supermarketti oli suuri, mutta hyllyt puolityhjät. Maksoin ostokseni kynttilän valossa. Neidillä ei ollut antaa vaihtorahaa dollarin setelistä, sillä maassa on amerikan rahaa vain seteleinä. Jouduin ostamaan lisää hyödykkeitä, jotta dollari tuli täyteen. Ruokaravintolaa en löytänyt, joten kokkasin itse. Afrikkalaisittain kalliissa hotellissa oli kaikki rempallaan. Oli kuin kylä olisi palannut kymmeniä vuosia ajassa taaksepäin. Aamun kirkkaudessa näin tuoretta maalia vain seinien tupakkamainoksissa.

Jatkoin matkaani kohti pääkaupunkia Hararea. Maaseutu oli hiljaista. Talojen pihoilla ei soinut musiikki, ei lasten nauru. Useat maaseudun olkikattoisten pyöreiden talojen pihapiirit vaikuttivat tyhjiltä. Hylättyjä, kaikesta tarpeellisesta karsittuja autonraatoja makasi tienvarrella toistuvasti. Useat tienvarren kaupoista olivat sulkeneet ovensa ja mainosmaalit niiden seinillä olivat haalistuneet. Pyöräilin myös rakentamatta jääneen työvoimatoimiston ohi. Jo pystyssä ollut runko oli kenties hylätty sen pienuuden vuoksi. Kylienraiteilla istuvat hiljaiset ihmiset eivät olisi kaikki mahtuneet asioimaan toimistossa. Ihmiset olivat huomattavan rauhallisia ja lämpimän vastaanottavaisia. Pellot ja laidunmaat olivat kultaisempia, viljavampia ja paremmin hoidettuja kuin useimmissa muissa käymissäni Afrikan maissa. Tie oli hyvä, sähkölinjat pystyssä ja koulut kauniita. Sähkölinjoissa ei kuitenkaan kulkenut sähkö ja tie oli hiljainen. Menneet menestyksen päivät olivat näkyvissä, mutta ilmapiiri kaikkialla oli verkkainen, etten sanoisi seisahtunut.

Oletin minulla olevan riittävästi dollareita ja Etelä-Afrikan randeja Harareen asti, mutta yksi 200 randin(20 euron) seteli osoittautui väärennetyksi, joten minulla oli vaikeuksia maksaa ostoksiani. Keniassa minut majataloonsa majoittanut eteläafrikkalainen Lydia antoi matkaani raamatun ja 50 Randia, jotta minulla olisi varalta hieman rahaa, kun saavun hänen kotimaahansa. Raamattu oli kannatellut minut pitkälle, mutta sen sivuista ei ollut nyt hyötyä, mutta muistin tuon 50 randin setelin ja sain siitä ostoksien päätteeksi vaihtorahana takaisin vielä kokonaiset kaksi dollaria. Zimbabwen dollari on poistettu käytöstä ja maan talous pyörii nyt ulkomaisella valuutalla, pääosin juuri randeilla ja dollareilla.
Seuraavana aamuna ostin dollarilla suuren paketin valkoista leipää ja säästin toisen dollarin hätävaraksi. Harareen oli kahden päivän matka.

Pysähdyin hedelmäpuun alle lounaalle. 18-vuotias poika tuli juttelemaan kanssani. Hän tarjosi minulle 16-vuotiasta siskoaan. Meidän ikäeromme ei ollut kuulemma ongelma. Itsestään hän toivoo lakimiestä ja naimisiin hän menee kuuden vuoden kuluttua.

Takaisin satulassa tuntui hassulta naida 16-vuotias, mutta mikäpä ettei, sillä enpä ole itse noista ajoista tainnut paljoakaan muuttua. Ajattelin myös, että jos kaikkien afrikkalaisten nuorten lääkärin tai lakimiehen uraa koskevat haaveet toteutuisivat, olisi Afrikka tulevaisuudessa täynnä työttömiä ja sairaita lääkäreitä ja rikollisia lakimiehiä. Omat suunnitelmani eivät olleet vielä naimisissa ja uravalinnassa, vaan valkoinen leipä oli jo alkanut närästää ja mietin miten viisaimmin käyttää viimeinen dollari.

Etsin majapaikka pusikosta, mutta näin pensaiden toisella puolen suuria rakennuksia, joista päätin kysyä lupaa telttailla aidatulla nurmella. Koulun vararehtori oli ymmällään mitä tehdä minun kanssani. Maan poliittisessa tilanteessa on kuulemma hieman arkaa olla tekemisissä ulkopuolisten ja tuntemattomien kanssa, etenkin jos he ovat valkoisia. Hän uskoi minun kuitenkin olevan vain matkaaja ja sain majapaikan luokkahuoneen nurkasta. Ilmapiirissä ei ollut tilaa lisäkysymyksille. En ihmetellyt sitä, että he olivat hieman epäileväisiä, vaan pikemminkin sitä että kaikista vastoinkäymisistä ja väkivallastakin huolimatta he olivat valmiit pitämään minusta hyvää huolta.

Heräsin uuteen aamun ennen oppilaiden kouluuntuloa ja sain diettiini hieman vaihtelua syömällä viimeiset kaurapuuron rippeeni luokkahuoneen pulpetilla. Hararen lähestyttyä vehnäpellot laajenivat ja hohtivat auringossa yhä kultaisemmin. Pelloilla ahersivat traktorit. Laidunten lehmätkin lihoivat ja ympäristö vaikutti hyvin eurooppalaiselta. Olin saapunut alueelle, jolla oli tapana olla valkoisten maanviljelijöiden hoidossa.

Hararen ulkopuolella söin viimeiset leipäni ja päätin käyttää viimeisen dollarin soittaakseni minut majoittaneelle belgialaispariskunnalle. Pääkaupunginlaitamilla palasin rahan ja mainosten maailmaan. Keskustan rakennukset kimaltelivat iltapäivän auringossa ja kuin taloudelliselle katastrofille kintaalla viitaten kohosivat korkealle kohti taivasta. Ihmiset olivat siististi pukeutuneita ja vaikuttivat säntäilevän tehtäviltään toisille kuin ohjelmoidut koneet.

En saanut nostettua rahaa yhdestäkään pankkiautomaatista. Seisoin pyöräilyvaatteissa jonottamassa jo neljännessä pankissa. Seurailin elämän lipumista silmieni ohitse. Jalkani alkoivat jo puutua ja olin tulossa nälkäiseksi. Taskussani ei ollut penniäkään käypää rahaa. Olikin helpotus kun pitkän jonon päätteeksi sain istua rahanvaihtotiskin ihanalle tuolille. Olisin voinut istua siinä ikuisuuden. Aivoni olivat pitkän pyöräilyn raukaisemat tai paremminkin jo horrokseen vaipuneet, ja minun piti vielä olla tarkkana jokaisen kysymyksen ja kaavakekohdan täyttämisen kohdalla.
Sain lopulta vaihdettua rahaa verrattain edullisesti ja dollarit taskussani tuntuivat todelliselta vihreältä kullalta. Olin taas vapaa mies syömään mitä tahdoin. Matkalla isäntäni luo löysin kuitenkin vain
pikaruokaravintoloita. Ympäristö ei todellakaan vaikuttanut paperilla maailman köyhimpään maahan, saati Afrikkaan kuuluvalta. Talot olivat kauniita, autot uusia ja katukauppiaat harvoja. Aivan kuten minkä tahansa kehittyneen maan katuelämästä karsittua, omien aitojen taakse sulkeutunutta lähiöelämää, jossa ei tunneta omia naapureita.

Polveni eivät olleet Hararessa lainkaan huonommassa kunnossa kuin lähdettyäni Tetestä, päinvastoin, ne tuntuivat melko hyviltä. Päätinkin jatkaa matkaa rauhallisesti viiden lepopäivän jälkeen.

 

Poljin kolme päivää rekkoja kuhisevalla kapealla tiellä. Lukuisat kerrat joudun laskeutumaan jyrkkäreunaiseksi rapautuneelta tieltä alas hiekkaiselle pientareelle. Joskus takaa ohitseni kiirehtineet rekat lähes hipoivat pyörälaukkujani. Yritin vaalia kuitenkin elämääni ja pahimmissa paikoissa pysähdyin odottamaan rekkojen hurauttavan ohitseni.
Kahtena iltana käännyin piikkipusikkoon, pystytin telttani ja nukuin. Pusikoista matkaani tarttui piikkejä ja ensimmäistä kertaa 13 000 kilometriin kärsin rengasrikon. ”When it rains, it pours.”, sanoi Lance Armstrong epäonnekkaan kahdeksannen etapin jälkeen tämän vuoden Ranskan ympäriajossa. Seuraavina päivinä sainkin pysähtyä paikkamaan renkaita useasti, jopa viidesti yhden päivän aikana.
”On kaunista. Kuulumme harvoihin onnekkaisiin”, sanoi hoikka, mutta urheilullisen jäntevä, ruskeahiuksinen ja brittiläisen vaalea nelikymppinen maanviljelijä Kathryn ihaillessaan mökin korkealta parvekkeelta persikkaviljelmien, ruohostomaan ja korkealla kohoavan mustan kallion maisemaa. Ilma oli kasteen raikastama, ruoho oli kuivankauden jälkeen vielä silmiinpistävän vaaleaa vasten sadepäivän tummaa taivasta. Karjatilallisella oli edessä taas yhden vuodenkierron odotettu alku, jolloin lehmät alkavat pulskistua ja päivät täyttyvät yhä kiivaammin maatilan askareilla.

 

Hänen puolisonsa Jaco, valkoinen zimbabwelaismaanviljelijä oli hakemassa nuorinta tytärtään koulusta viikonlopunviettoon. Edellisenä päivänä hän oli ajanut 560 km edestakaisen matkan Harareen hakeakseen toisen sairastuneen tyttärensä kotiin. Jokainen maanantai ja perjantai hän tekee tuon samaisen matkan tuohon pääkaupungin yksityiseen kouluun. Vuosikymmeniä aikaisemmin hänen kotikylänsä Chatworthin koulu oli laadukas ja hän luki siellä itsensä yliopistokuntoiseksi. Nyt hän haluaa antaa hyvän koulutuksen lapsilleen. Hänen käymänsä koulu on kuulemma vain haalea muisto menneestä, eikä ole mahdollista laittaa hänen lapsiaan kouluun, jossa ei ole kirjoja, ei ruokaa, eikä isoja kakarakatraita paimentaville opettajille ole maksettu viime vuosina aina palkkaakaan, joten he ovat jääneet usein kotiin matkarahan ja motivaation puutteen vuoksi.

Pariskunta tapasi toisensa vuonna 1996 ja menivät pian naimisiin. ”Kathryn ei olisi varmastikaan nainut minua, jos olisi tiennyt mitä tuleman pitää”, totesi lyhyt, verrattain vanttera, kaarevaselkäinen, lämminkasvoinen ja suurikorvainen Jaco totisesti naureskellen. Vuonna 1996 Zimbabwella meni hyvin, tilalla oli 3000-4000 päätä karjaa ja se antoi toimeentulon hänen isälle ja äidille ja kolmen veljensä perheillekin.

Vuonna 2000 Zimbabwessa alkoivat maauudistukset. Siitä lähtien heidän maansa ovat pikkuhiljaa pienentyneet. 90% maasta, kolme perheen taloa, 16 työntekijöiden taloa ja suuri määrä muuta infrastruktuuria on valunut väkivallankin uhalla maat heiltä vieneille. Jacon veljet viljelevät nyt maata tai ovat muiden renkeinä Etelä-Afrikassa. Heidän maansa ovat nyt mustien uudisasukkaiden viljelyksessä tai karjan laidunmaina. Villieläimet ovat nyt tapetut menetetyltä mailta, jossa Jacon suku ennen niitä suojeli. Jacon isoisän 1930-luvulla ostamat maat ovat nyt pääosin hoitamattomia ja tehottomassa käytössä. Veroja hallitukselle alueen maanviljelijöistä maksaa ainoastaan Jaco itse. Aikanaan Zimbabwessa oli 4000 valkoista maanviljelijää, jotka omistivat 70% maan viljavimmista maista. Maauudistuksen jälkeen maassa on enää 250 valkoista viljelijää ja pahimman ruokakriisin aikaan neljäsosa asukkaista oli ulkomaisen ruoka-avun varassa maassa, joka tunnettiin aiemmin Afrikan vilja-aittana.

”Maauudistukselle oli kyllä tarvetta ja meitä valkoisiakin voi syyttää monesta, mutta että kaikki tapahtui näin katastrofisella tavalla,” sanoi Jaco. Käytännössä maauudistukset ovat olleet Presidentti Mugaben vaalitempaus, jolla pitää kiinni ikuiselta tuntuvasta vallankahvastaan. Sanomattakin lienee selvää, että suuri osa vallatusta maasta on sujahtanut presidentin omalle jengille tai jollain lailla siihen yhteydessä oleville henkilöille.

Tuskin olisi Jacon anoppi antanutkaan tytärtään Zimbabween naitettavaksi, jos olisi tiennyt tulevasta. Kathrynin äidin ollessa vierailulla Englannista oli hän Jacon kanssa supermarketissa, jonka hyllyllä oli enää vain vessapaperia. Jaco oli miettinyt pitkään voisiko ostaa rullan, jonka hinta vastasi kymmentä Amerikan dollaria. Inflaatio oli niin hurjaa, että leipäjonossa takana ollut saattoi joutua maksamaan leivästä kaksinkertaisen hinnan. Vaikka Jaco maansa menettikin, sai hän onnekseen myytyä suurenosan karjastaan itse. Valitettavasti inflaatio vei pian kolme neljäsosaa niistäkin rahoista.

Anoppi oli katsellut Jacoa hieman pitkään kaupassa ja hänen kotiinpaluunsa jälkeen englannista alkoi kuulua viestejä, että eiköhän Kathrynin olisi parasta palata saarivaltioon. Voi Jaco parkaa.

Kathryn on kuitenkin päättänyt jäädä Zimbabween, jota hän kovin rakastaa. He ovat kuulemma selviämisen rajoilla, kun lasten koulutuskin vie lähes 20 000 dollaria vuodessa. He haluaisivat laajentaa toimintaa uudelleen vuokraamalla menetettyjä maita, mutta epävarmuus on kasvamassa ensi vuoden vaalien vuoksi, eikä tulevaisuudesta ole kuulemma pienintäkään taetta.

Oli ilo olla heidän kauniissa keitaassaan pieteetillä kohdeltu vieras, josta he olivat aidon kiinnostuneita ja ilahtuneita. Polkaisin tutuksi tulleen perheen parista hiekkatien kautta päätielle, jonka varrelle Jaco oli pysäyttänyt autonsa kolme päivää aikaisemmin ja kutsunut minut heidän vieraakseen.
”Niin yritämme vain mennä eteenpäin ja pysyä positiivisina”, sanoi Jaco aiemmin. Toivotin heille kaikkea parasta ja kiitin kaikesta mitä he olivat minulle tarjonneet.

 

 

Ajoin Ugandasta asti sadepilvettömän taivaan alla, eikä päälleni tippunut kuukausiin vesipisaraakaan. Pienet rakeet nipistelivät nyt ihollani, ajolasieni linssit olivat pisaraiset ja ihoni märän raikas. Etenin ukkosen mahtavassa sinfoniassa ja kaikkialla ympärilläni löivät suuret salamat. Minulla ei ollut mahdollisuutta piiloutua keskellä villiä pusikkoa mihinkään, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin ja nauttia voimakkaan näytöksen silmässä olemisesta. Olin juuri kuullut, että Zimbabwessa on suuri riski tulla salaman lyömäksi. Minulle kerrottiin myös, että jo ajamallani tiellä ja edessäpäin olisi suuri riski tulla ryöstetyksi maantierosvojen toimesta ja että telttailemani puskatkin kuulemma kuhisevat kobria ja mustamamboja. Tietämättömän elämä oli helppoa, ei tarvinnut murehtia vaaroista, joista ei ollut tietoisuutta. Tyhmän elämä oli kivaa, joten en tarttunut ihmisten pelotteluihin ja jatkoin murehtimatta eteenpäinkin.

Ukkosen jälkeen luonnossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Seesteisyyden rikkoi vain pienten juuri syntyneiden purojen kevyt loiske. Polvin tyynessä helppoudessa Masvingoon. Verrattain hyvin varustettu ja siisti kaupunki oli afrikkalaisittain varsin hiljainen. Tunnelma sivukaduilla oli kuin maaseudun kuolleiden kylien autioilla raiteilla.

Zimbabwe on Amerikan dollarien käytön myötä noussut hintavaksi maaksi, enkä ole juuri missään saanut rahoilleni yhtä vaatimatonta vastinetta. Hotellini Masvingo oli hinta-laatusuhteeltaan pohjanoteeraus. Suuri diesel-generaattori antoi valoa tunkkaiseen hotelliin, koko kaupungin ollessa taas pimeänä. Korkeassa katossani loisti kirkas lamppu, jolle en löytänyt katkaisijaa. Kysyin hotellin yövahdilta miten saan sen sammutetuksi. ”Kyllä se siitä sammuu kun sähkö tulee. Odotamme sähköä kello kymmeneksi.”, vastasi yövahti. Nauroin pitkään vahdin totista tokaisua, ”kyllä lamppu sammuu kun sähkö tulee.”

Menin nukkumaan ennen kymmentä, päässäni lentokoneesta saatu silmälappu. Ennen puolta yhtätoista sähkö todellakin palasi ja kattoon syttyi toinen lamppu. Pian yövahti kävi sammuttamassa generaattorin ja toinen lamppu sammui. Nousin ylös sängystä ja sammutin katkaisijasta sen sähköverkon sähkölläkin loistaneen lampun, yhä naureskellen miten ihmiset jollain tavalla aina löytävät tavan mennä eteenpäin maassakin, jossa ei useimmiten toimi juuri mikään.

Eteläinen Zimbabwe oli yhä vähävaraisempaa, ilmasto oli kuivempi ja maaperä köyhempää. Monet ihmiset valittivat nälkää ja kerjäsivät rahaa. Telttailin ainoan matkan varrella olleen pienen kylän suuren hotellin pihalla. Etsittyäni minua juomalle kutsunutta miestä ravintolasta, huusi telttani viereisessä huoneessa asunut toinen mies minut pöytäänsä, käski tomerasti istua alas ja tilata ruokaa.

Melkoisen iäkäs Jack oli kuullut siltä mieheltä jota etsin, että olen pitkällä pyörämatkalla. Hän sanoi: ”En tiennyt, että olet niin pitkällä matkalla. Tulet myöhemmin kiittämään, että olet tuollaisella matkalla. Olen siitä aivan varma. On hyvä ettet elä niin kuin kaikki muut ja kerää kaikkea turhaa ympärillesi.”

Zimbabwen oma Buffalo Bill on viettänyt suuren osan elämästään erilaisissa projekteissa erämaissa. Nyt hän suunnitteli kansallispuistoa Mosambikiin, jotta ihmiset eivät ahneudessaan tuhoaisi viimeisiä villejä maita. Sain hyvin syödyksi ja takaisin teltalla sain pakata viereisellä pöydällä kokkaajaa odotelleet ruokatarvikkeet takaisin laukkuihini.

Edellinen yö jäi lyhyeksi, kun teltta oli yli 30 asteinen. Nyt teltassa oli satoja muurahaisia. Paikkasin Jeesus-teipillä kaikki reiät, mutta jostakin niitä tuli sisälle vieläkin. Avattuani oveni vetoketjun tippui patjalleni kymmeniä muurahaisia, vaikka olin jo ravistellut enimmät murkut alas nurmelle. Illalla oli helppoa ymmärtää miksi Mugaben on ollut helppo taipua vaihtoehtoon, jossa kukistaa väkivallalla omaa mukavuutta uhkaavia ihmisiä.

Yritin sopeutua elämään muurahaisten kanssa, mutta pikku hiljaa niitä alkoi kuolla lakanoilleni. Yleensä tyhjennän teltan ötököistä ennen nukkumaan menoa, jotta ne pääsisivät elävänä takaisin omaan ympäristöönsä. Oli mielenkiintoisen traagista huomata oma raadollisuuteni, kun olin valmis tuhoamaan muurahaisia uneni puolesta. Ymmärsin, että todellisuudentajuni on todella kaukana todellisuudesta ja unet todellinen ongelmani. Olin univelkainen edellisen hikisen yön johdosta ja halusin nukkua hyvin. Asetin oman mukavuuteni kaiken muun edelle. Ymmärsin olevani riippuvainen unen suomasta raikastavasta vaikutuksesta, niin riippuvainen, että olen valmis tuhoamaan elollisia sen puolesta.

Toimintani oli ymmärrettävästi idioottimaista, sillä olisin voinut kärsivällisesti ravistella muurahaiset pois teltastani elävänäkin. En kuitenkaan vajonnut synkkyyteen, vaan jouduin jälleen kerran vain nielemään oman typeryyteni ja lyhytpinnaisuuteni maailman teillä. Episodi toi hyvin esille kuinka mieleni on riippuvainen unesta ja sen tuomasta virkeydestä. Tuo riippuvuus on juuri se seikka, joka saa minut pelkäämään nukkumista ja palauttaa univaikeudet aina silloin tällöin harmikseni.

No, tulipahan lähdettyä jatkamaan matkaa varsin hiljaisena poikana osuudelle, joka kuuleman kuhisisi varkaita. Olipahan mahdollisuus ymmärtää heidän toimintaansa kun olen itse murhaaja. Vaikuttaa henkilökohtaisesti siltä, ettei murhaaja osaa ymmärtää minkään kuin oman hyvinvointinsa päälle. Jos olisin yrittänyt sopeutua kutinaan, olisin voinut jatkossa oppia nukkumaan yhä tukalammissa paikoissa ja voisin pikku hiljaa irtautua minua rajoittavasta noidankehästäni. Olisinpa kuin muurahainen. Sopeutuisin lähes kaikkialle, olisin aina liikkeessä, työskentelisin ja pitäisin huolta ystävistäni ja olisin vapaa monitasoiseen ajatteluun kykenevien ihmisaivojen mukana tulevasta tuskasta.

 

 

Olisin ilman muuta ajatellut, että Etelä-Afrikan puoli raja-asemasta vaikuttaa kehittyneemmältä. Aina ei kuitenkaan kannata ajatella. Zimbabwessa tienvartta reunustivat suuret ja hyvin varustetut huoltoasemat, hotellit ja supermarketit. Etelä-Afrikan puolella ranskalaisia perunoita myytiin peltimajoista.

Tie oli kuitenkin äärettömän paljon parempi ja turvallisempi Etelä-Afrikan puolella. Musinan laitamilla kengättömät lapset pelasivat jalkapalloa vaatimattomien talorakennelmien keskellä, mutta ostin seuraavan päivän ruokani supermarketista, jonne kävelin halki kiiltävimmän näkemäni afrikkalaisen ostoskeskuksen. Kaikki mitä kuvitella voin, oli ostettavissani. Valitettavasti afrikkalaisen menestystarinan tuiskeessa ihmisten mukavuustaso on noussut niin korkeaksi, etten löytänyt kuin hyvin varustettuja hotellihuoneita. Hotellissa toimi kaikki, näin ensimmäistä kertaa sekoittavan vesihanan Afrikassa, kuulin uusimmista murhista ja raiskauksista suoraan televisiosta ja ennen kaikkea nautin ilmastoinnin viileydestä, kun ulkona lämpö kohosi 40 asteeseen. En haikaillut vastaanoton lutuselle likalla luikahtaneita lukuisia lantteja.

Edessäni oli keskipitkä vuorinousu 500 metristä 1250 metriin. Polkaisin sen ylös kevyesti, mutta polviani alkoi lievästi jomottaa ja oikeassa koin kevyitä pistoksia. Sain vinkin telttailla maatilalla, jonne ei olisi opaskylttejä ollutkaan. Pirteä Gail otti minut vastaan ja sanoi, että mökki taitaa olla sinulle hieman liian kallis, mutta telttailu onnistuu. Sade ja Gail tulivat telttapaikalle samaan aikaa ja hän sanoi minun tarvitsevan hyvää lepoa ja oli valmis antamaan mökin hinnasta alennusta 80 prosenttia. Märän teltan sijaan lepäilin luksusmökin lämpimässä ulkoilmakylvyssä, raikkaassa metsämaassa ja vuorten siimeksessä. Valitin opettajapariskunnalle polviani ja pääsin heidän kauttaan hyvään hoitoon. Pyöräilevän ja vuorikiipeilevän lääkärin mukaan polvieni jännetulehdus on lievä ja pitäisi lähteä kuuden viikon kevennyksellä. Hän antoi lääkkeitä kuukaudeksi ja suositteli vähintään kolmen viikon pientä aktiviteettia sisältävää lepoa ilman matkaamista. Olin Gailin ja Alistairin paikassa lopulta kaksi yötä ja sain kaiken herkun ilmaiseksi. Ennen lepoa jatkoin vielä kuitenkin muutaman päivän Pretoriaan asti.

 

Istuin illallispöydässä. Edessäni oli mukillinen täysmaitoa, lautasella suuri rasvainen porsaanlihapihvi ja perunoita. Pidin kiinni Shaugnetin ja Peterin käsistä, muodostimme perheen pöydässä viiden hengen rukoiluringin, jossa siunasimme ateriamme. Olin aiemmin päivällä polkenut jo 130 kilometriä. Olette varmaan joskus nähneet viidenkympin hiihtäjän tai maratoonarin olevan kisan jälkeen hieman tokkurassa ja omassa maailmassaan. Niin olin minäkin kysymysten tulvassa aluksi, mutta vaikka ryhtini alkoi päivällispöydässä jo painua kasaan ja kehoni haikaili lepoa, nautin olla uudessa perheessäni, seurata sivusta heidän rutiinejaan ja jakaa heille omia tarinoitani.
Olisin saanut olla talossa niin pitkään kuin haluan ja minua hoidettiin 100 prosenttisella täysihoidolla. Oli mielenkiintoista olla kolme päivää syvästi uskovassa perheessä, jossa lapsiakin opetetaan omien oppien mukaan kotona.
En ole kai ollut täysin piittaamaton uskontoa kohtaan. Olen lukenut muutaman sivun raamattua, perusteita islamista ja hindulaisuudesta, sekä tutustunut buddhalaisuuteen. Vaikka sanonkin aina olevani kristitty johon minut on kastettu, olen kasvanut koulun aivopesua lukuun ottamatta täysin uskonnottomasti eivätkä tapani tuntuneet kovinkaan uskonnollisilta ollessani perheen parissa.

Rippikoulussa kuuntelin jossakin taustalla, kun nohevammat oppilaat kyselivät ja keskustelivat papin kanssa syvällisiä asioita. Oli mielenkiintoista kuunnella. Minulla ei ollut mitään kysyttävää ja vaikka joskus mieleni tekikin liittyä keskusteluun, koin sen aina täysin turhaksi, sillä se ei olisi johtanut mihinkään. Ei minulla ole ollut koskaan vahvoja mielipiteitä, joten olen yleensä aina vain alentunut kuuntelijan osaan, kuten kävi tämänkin perheen raamattupiirissä. Minulla ei vain kenties ole ollut vielä riittävästi aikaa ja halua analysoida eri uskontoja, jotta olisin löytänyt sen joka parhaalla tavalla sopisi omiin arvoihini, näkemyksiini, tarpeisiini ja tavoitteisiini ihmisenä. Olen kaikessa oman elämän kiireessäni kenties aina vain ehtinyt koskettamaan uskontojen samankaltaiselta tuntuvia pintoja, enkä ole Jonesin perheen tapaan saanut raaputettua esille uskontojen välisiä eroja, joista he minullekin mielellään saarnasivat.

Voin myöntää, että rippikoulusta läpi pääseminen aiheutti minulle tuskaa ja stressiä. Jos kiinnostusta mitataan asteikolla 0-100, oli kiinnostukseni opetella ulkoa käskyjä ja rukouksia tasan nolla. Muistan vielä kuinka kävelin turhautuneena ympäriinsä, yritin ottaa paperit käteen, mutta en pystynyt keskittymään ulkolukuun. Ehkä kolmannella kerralla pääsin kokeista rimaa hipoen läpi ja se oli suuri helpotus. Olin taas vapaa elämään. Tuskistani huolimatta en tuntenut olevani välinpitämätön uskontoa kohtaan, en vain yksinkertaisesti saanut siihen minkäänlaista kosketusta, koska sitä piti opetella älyllä ja mekaanisemmin kuin kielioppia, jota en sitäkään tahtonut koskaan oppia.

Lähtiessäni polkemaan kohti Pretoriaa Shaugnet rukoili, että pääsisin lähemmäksi jumalaa ja matkani sujuisi hyvin. Heidän mielestään en siis ole kovinkaan lähellä jumalaa, joten he tarjosivat lisäturvakseni pippurisumutetta. En tuntenut halua vastaanottaa sumutetta. Ajattelin pyöränpäällä miksi en halunnut turvautua siihen. Vain muutamaa päivää aiemmin olin murhaaja, mutta ehkä olin nyt paremmin levännyt enkä halunnut ottaa matkaani välinettä, joilla aiheuttaisin toisille turhaa kipua. Tuntui oudolta matkata eteenpäin itsepuolustusvälineen kanssa, jonka sitten olisin valmis kaivamaan jostakin olettamani vaaran uhatessa. Se olisi toisaalta ollut helpompaa, sillä vaaran uhatessa minulla olisi siten ollut vain yksi tapa toimia lukemattomien mahdollisuuksien sijaan, joita joudun nyt mahdollisessa vaaratilanteessa aistimaan kun en kanna mukana itsepuolustusvälineitä. En osaisi kenties myöskään elää pelon kanssa, jota pippurisumutteen käyttö sen väkivaltaisen luonteen vuoksi minulle väistämättä aiheuttaisi. Sen vaikutuskin kuitenkin lakkaisi joskus ja minulla on aina edessäni tie josta minut on helppo löytää. Toisaalta onko itselläni mitään puolustettavaakaan. Varusteeni saatan kyllä menettää, mutta ne ovat korvattavissa. Voisin tietysti vammautua, mutta vähemmälläkin pärjää. Niin ja voihan joku ottaa henkenikin, mutta en tiedä olisiko sekään mikään menetys.

 

Joskus maailma on omituinen paikka. Zimbabwessa harmittelin yksi aamu kun en ollut muistanut ostaa vessapaperia. Pian tienvarressa keskellä autiota pusikkoa lojui valkoinen uusi rulla ja minulla oli taas millä pyyhkiä. Bolokwanessa minun oli tarkoitus ostaa uusi juomapullo rikkoutuneen tilalla. Unohdin koko jutun. Lähtömaanantaita edeltävänä iltapäivänä pyöräilin Bolokwanen ulkopuolella kevyttä lenkkiä, kun silmäni huomasivat maassa sinisen pyöräilyjuomapullon. Pullo oli sentilleen täydellisen kokoinen juomatelineeseeni, enkä olisi voinut löytää etsimällä parempaa. Mario oli täysin oikeassa sanottuaan minulle, että älä hyvä veli huoli, Afikkaa kyllä tarjoaa kaiken mitä tarvitset.

 

Etelä-Afrikan kartassani oli enemmän nelikaista moottoritietä pelkästään Johannesburgin alueella kuin kaikissa muissa vierailemissani Afrikan maissa yhteensä. Yksityisautojakin Etelä-Afrikassa saattaa olla enemmän kuin kaikissa vierailemissani Afrikan maissa yhteensä. Ei se mitään, minulla oli leveä piennar vain itselläni ja kovasta liikenteestä huolimatta sain ajella kaikessa rauhassa. Kolme poljettua päivää olivat streriiliä suorittamista poikkeuksellisen steriileissä olosuhteissa. Tien varren näkymistä ei voinut maisemina puhua ja koko pitkällä matkalla valkoisten maanomistajien tilat olivat korkeasti aidattuja. Tiellä ei pyöräillyt kukaan muu, kävelijöitä en nähnyt ja poliiseja lukuun ottamatta minulla ei juuri ollut mahdollisuutta puhua kenenkään kanssa, sillä ihmiset huristivat autoillaan ohitseni hirviässä kiireessä.
Minua oli useasti varoitettu telttailemasta pusikoissa, joten olin päättänyt, että pariksi yöksi minulla olisi varaa investoida hotellihuoneeseen tässä afrikkalaisittain hintavassa maassa. Lopetettuani pyöräilypäivän ainoastaan lepäsin, söin ja venyttelin. Nautin yksinkertaisesta, laboratoriomaisesta elämästä, jossa oli vain yksi tarkoitus, edetä Pretoriaan mahdollisimman vähän polvia rasittamatta.

Jos minulle ei ole suurissa kaupungeissa vielä mitään kontakteja, kysyn usein majapaikkaa sohvasurffaajilta. Lähetin Pretoriaan kolme kyselyä ja Connie oli ensimmäinen minulle vastannut.

 

Erityisesti kun takana on pitkiä päiviä yksinkertaisissa oltavissa, en ole puhunut päiviin ihmisten kanssa, keho alkaa olla niin väsynyt, että sormien heiluttaminen ja varpaiden koukistelu on työtä ja kun mieli alkaa olla niin puutunut, että herkkyys havaita on tipotiessään, alkaa mieli halajaa ärsykkeitä ja keho naisen hellää kosketusta. On kuin väsymyksen tyhjyydessä puuttuisi jotakin ja mieleen tulee ajatus naisen lämpimästä ja turvaa antavasta sylistä jonne edetä.
Kysyin Bolokwanen perheeni nuorimmaiselta, eloisan viekkaalta kymmenvuotiaalta Vernonilta lähtöaamua edeltävänä iltana onko hänen reppu jo pakattu aamun lähtöä varten. ”Valitan, mutta en voi lähteä kanssasi, minulla on täällä koti, perhe ja kaikki, enkä voi jättää niitä, mutta minä rukoilen että löytäisit tyttöystävän, ehkä niin olisi parempi ja hänen kanssaan olisi mukavampi pyöräillä kuin kanssani, eikö niin?”

 

Aamulla kysyin taas onko pyörä valmiina. ”Ei, en tosiaan voi lähteä, mutta ihan oikeasti ja tosissani minä rukoilin illalla, että löytäisit tyttöystävän. En välttämättä sellaista joka polkisi kanssasi, mutta ainakin sellaista joka jaksaisi ainakin odottaa sinua, että saat matkasi loppuun.”

En voinut kuin hymyillä.

Jotkut varmasti muistavat kaulakorun, joka minulle jäi pantiksi kun kaivertaja Nkhata Bayssä ei maksanut velkojaan takaisin. Pyöräillessä minulle tuli mieleen tuleva emäntäni Connie ja tuo nimi alkoi pyöriä päässäni. Se kuulosti tutulta. Sitten muistin, pysähdyin, kaivoin puisen kalanmuotoisen korun tankolaukusta ja näin siinä lukevan Connie. Muistin vielä Vernonin rukoukset ja sen, että Connien profiilissa ja blogissa oli mielenkiintoista juttua mielenkiintoisista asioista. Ehkä olen vain taikauskoinen tai elämäni tylsistämä, mutta Connie palasi jäljellä olevina pyöräily päivinä jatkuvasti ajatuksiini. Huomasin mieleni haikailevan, että Connien kanssa tapahtuisi jotakin kivaa.

Odotin Pretoriassa Connieta hänen pihallaan kaatosadetta puun alla pitäen. Hän oli jo haihtumassa mielestäni ja tiesin ettei Vernon tarkoittanut rukouksen toimivan näin pian. Tiesin, että ajatukset Conniesta olivat vain mielen metkuja tarttua johonkin muuhun olevaan kipuun. Niin, ja kenties tarvitsin vain energiaa polkea yksitoikkoiset maantiekilometrit ja kaipasin jotakin muutakin ajateltavaa kuin omat vaivani. Heti tavattuamme suhteemme asettui paikoilleen. Aloin kuulla häntä ja ratkoa hänen rakkaushuoliaan. Hymyilin vain mieleni haaveille ja sille miten ne tulevat ja menevät kuin pilvet taivaalla.

Nautin olla Connien seurassa ilman kosketustakin. Olin taas löytänyt paikkani maailmasta, jossa olla ja lepuuttaa itseäni niin pitkään kuin on tarvis, kunnes minut potkitaan pois tai kutsutaan kylään jonnekin muualle.

Hän kysyi heti alkuunsa: ”Miksi teet sitä mitä teet? Keräätkö rahaa hyväntekeväisyyteen? Haluatko oppia jotakin? Etsitkö jotakin? Oletko etsimässä itseäsi? Vai oletko vain liikkeessä?”

”Olen kai vain liikkeessä”, vastasin kaulakorusta myöhemmin ilahtuneelle Connielle.

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *