Koti, nettikahvila, kuntosali, supermarketti ja kotiin – Pretoria

Olen ollut sulkeutuneena polvivaivoineni kuntosalin, supermarketin, nettikahvilan ja kodin neliöön. En ole saanut pidettyä mieltäni kuitenkaan kurissa ja se on poikinut ajatuksia. Minulla ei ollut aikomusta kirjoittaa matkatarinaa tuosta ahtaassa neliössä kulkemisestani. Päässäni loksahti kuitenkin uuden tarinan palaset kohdalleen ja kirjoitan senkin nyt sitten ylös ennen kuin palaan taas tienpäälle kirjoittamaan niitä virallisia matkatarinoita.

Voi olla, että jatkossa kirjoitan tänne enemmänkin ajatuksiani, matkatarinoihin liitettynä, koska tunnen olevan hyvää kirjoittaa ylös myös päässäni pyöriviä mietteitä matkatapahtumien lisäksi. Ei sitä tiedä vaikka niistä olisi jotakin hyötyä tulevaisuudessa, joten on parempi kirjoittaa kuin olla kirjoittamatta. Varsinkin kun kirjoittamiselle on aikaa ja teen sen mielelläni. Kirjoittamatta tietää mitä tapahtuu, ei mitään. Kirjoittaminen poikii aina jotakin uutta, vaikka en kirjoittaessa tiedä mitä, mutta se itsessään luo pohjaa uusille asioille.

Toki minua on moitittu siitä, että kirjoitukseni ovat masentavaa itsepohdiskelua. Myönnän masentavan sävyni, ehkä kirjoitan niin alitajuisella tarkoituksella, vaikka en masentuneeksi itseäni olisi kokenutkaan. Kokonaisuus muodostuu kuitenkin myös siitä, mikä on sanojen välissä. Luulen, että lukija, joka pitää juttujani masentavina, on muodostanut kokonaisuuden vain sanoistani, ei kokonaisuudesta.

Toisaalta minua on kiitelty siitä, että olen lukijoiden mielestä kertonut tuntemuksiani vapaasti. Monet ovat pitäneet tuota sisäistä matkaani jopa kiinnostavava. Olenkin rohkaistunut kirjoittamaan vapaammin ajatuksista tässä jukkasalminen.com blogissa, jossa pyorallamaailmanympari.com onkin nykyisin vain tähän uuteen osoitteeseen ohjaava suuntaviiva.

Tiedän, että tällaiset kirjoitukset ja matkatarinani yleensäkin ovat varsin raskasta ja monille varmasti tylsää luettavaa. En huoli siitä, koska minulla on myös muita foorumeita, joilla esittelen matkani antia. Eli, jos tunnet näiden kirjoitusteni olevan ikäviä ja masentavia, voi matkaani seurata lyhyesti Huntterin sivuilla.

Enemmän matkatapahtumiin painottuneena ja tiiviimpinä samaa matkaani voi lukea Fillari-lehdessä, suosittelen niitä lukijoille, jotka eivät ole kiinnostuneet sisäisestä matkastani, vaikka se niissäkin varmasti paistaa läpi. Se nyt vaan on niin, etten ole tunteeton ja ajatukseton kone, joten ei muuta kuin eteenpäin. Toivottavasti jaksatte pysyä matkassani alas terveisiini asti!

Ennakkoluuloja

Kävelimme emäntäni Connien kanssa Pretorian keskustassa kohti hänen ystävänsä syntymäpäiväjuhlia. Ympäristö oli korkeina rakennuksina. Ihmisvirta oli tiheää. Kaupat olivat runsaita, mutta eivät loisteliaita. Katukauppiaita oli runsaasti. Ihmettelin kun en nähnyt juuri lainkaan valkoisia ihmisiä pääkaupungin keskustassa maassa, jonka väestöstä kymmenen prosenttia on eurooppalaista rotua. Minihameessa, tiukassa topissa ja helyissä kulkenut Connie, ”The Queen of Bling”, keräsi runsaasti miesten katseita. Muutaman sadan metrin päästä Connie sanoi: ”kaikki katsovat sinua”. Jotkut miehistä heittivät minulle tyhmiä lauseita, virnistelivät ivallisesti tai nostivat peukun pystyyn ylimielisellä katseella. Tuntui omituiselta, että vielä vuonna 2010 ihmiset näkevät siinä jotakin erikoista ja katseiden arvoista, kun valkoinen mies ja musta nainen kävelevät yhdessä kaupungilla. Ymmärsin kuinka syvää ihmisten välinen kitka Etelä-Afrikassa ja maailmassa on. Maailma tarvinnee lukuisan joukon hyväntahtoisia ja tietoisia henkilöitä pesemään ihmismieliin kasautunutta ennakkoluulojen, ylpeyden, ahneuden, suvaitsemattomuuden ja vihan likaista kasautumaa.

Yksi askel

Olimme minibussissa jo kotimatkalla syntymäpäiväjuhlien jälkeen. Sanoin bussissa Connielle: ”Olipa tyhmää lähteä pois ennen kuin juhlat kunnolla alkoivatkaan, sillä siellä oli monta kaunista tyttöä. Ketä heistä olisit suositellut minulle?”

Connie mietti hetken ja sanoi: ”Sitä mustahameista, joka oli hiljainen niin kuin sinäkin.”

Jacky vai?, kysyin”

Turhaan selitin, muistat hänen nimensäkin”

Osuit oikeaan, häntä minäkin olisin itselleni suositellut. Oliko hän ainut vapaa ja suosittelit häntä siksi, vai miksi”

En, te vain olitte samanlaisia.”, lopetti Connie taas pienen miettimisen päätteeksi.

Olin keittiössä juomassa vettä, kun joku kysyi minulta jotakin, johon muistan vastanneeni ”jep” ja käännyin samalla kohti keittiön ovea kävelläkseni pois huoneesta. Pyörähtäessäni ympäri katseeni kohdistui suoraan jääkaapin vieressä hiljaisesti oleskelleen Jackyn silmiin, jotka katsoivat suoraan ja liikahtamatta omiin silmiini. Tuo ilmeetön, sanaton, tunteeton, mutta rento katse on jäänyt mieleeni ja lyhyt hetki tuntuu vieläkin pitkältä kokemukselta. Aivan kuin olisimme yhdessä pysäyttäneet ajan illuusion. Tuntui kuin olisimme katsoneet toisiamme samalla tavalla.

En jäänyt juhliin, koska olin pyöräilyistä vielä väsynyt, en ollut nukkunut hyvin, enkä olisi saanut myöhemmin kyytiä kotiinkaan. Tunsin siis olevani väsynyt. Se oli minulle riittävä syy jättää taakseni mahdollisuus tutustua viehättävään tyttöön. Minulla nyt vain oli sillä hetkellä tähdellisempää tekemistä kuin naisen naurattaminen. Tartutin pohjattoman tylsyyteni Connieenkin ja hän lähti matkaani kohti kotia.

Ilalla en ollut saada Jackyä mielestäni, jollaista ei ole tapahtunut pitkään aikaan, jos koskaan. Ajattelin vain olevani väsynyt ja ylikierroksilla puutteellisen levon vuoksi. Olin herkässä puhumaan tytöstä ja Connie sanoi: ”Minä hommaan sinulle hänen yhteystiedot.”

Connie lähti viikoksi Johannesburgiin. Odotin Connielta luvattua viestiä maanantaina. Olin valmis tekemään aloitteen ensimmäistä kertaa elämässäni, sillä tiedän jo kokemuksesta, etten ihastu helposti tai usein. Maanantaina odotuksessa minuun iskivät myös seksuaaliset halut.

En ottanut Connieen yhteyttä, enkä pyytänyt häneltä yhteystietoja, vaikka niitä odotinkin. Kun minuun sattuu vuorinousussa, ei sille kannata antaa merkitystä, se kyllä menee ohi. Kun minuun nousee ihastus ja halu, ei niillekään kannata antaa merkitystä, nekin menevät ohi.

Tiesin etten minä löydä mitään etsimällä tai yrittämällä. Tiistaina Jacky ei käynyt enää niin useasti mielessäni ja seksuaaliset halutkin olivat laskeutuneet rauhaan. Odotin vielä luvattuja yhteystietoja, mutta odotukseni oli vain rauhallista uteliaisuutta nähdä miten asiat etenevät. Tiesin, että asiat menevät aivan oikein ilman, että minä vaikutan niihin väkivallalla ja halulla. Kun ihastus haihtui nopeasti rauhalliseen olemiseen, tiesin etten ollut ainoastaan seksuaalisten halujeni ohjauksessa, vaan halusin ottaa yhteyttä tyttöön, koska olin kiinnostunut hänen olemuksestaankin ja mielessäni oli pieni mahdollisuus, ettei tuo tyttö näkisi minua outona idioottina.

En saanut Connielta viestiä koko viikon aikana. Jacky ei tullut mieleeni enää usein. Yhtenä iltana Connie sitten sanoi, että yritti saada tänään Jackyn yhteystietoja, mutta ei onnistunut, koska hän on nyt Zimbabwessa. En harmitellut lainkaan, mutta kuvia hänestä alkoi palata aivoihini ja aloin ymmärtää miksi kenties olin ihastumassa häneen.

Jollain tavalla hän tosiaan taisi muistuttaa minua. Muut katsoivat jalkapalloa ja elivät sen mukana kiihkoisasti. Jacky istu hiljaisesti ruokapöydässä ja minä sohvalle. Silloin tällöin vilkuilimme toisiamme. Myönnän, että kun katsoin Jackyä, tuli mieleeni jonkinlaista vipinää jollaista en muista kokeneeni ikuisuuksiin. Hän ponnahti pariin kertaan tuolilta yläkertaan. Katseeni nautti hänen vaivattomasta ja keveästä liikkeestä. Hän ponnahti tuolilta portaille kuin tyhjää vain, aivan kuin hän ei olisi tehnyt työtä lainkaan. Selkävaivan johdosta olen opiskellut kehonkäyttöäni ja kiinnittänyt siihen huomiota aiempaa enemmän. Joskus kävellessä tunnen kehoni olevan kitkaton ja eteneminen tapahtuu ponnistelematta, aivan kuin joku kannattelisi minua eteenpäin. Näin samaa Jackyssä.

Kävelin curryntuoksuiseen keittiöön ja totesin ruuan tuoksuvan hyvältä. Vieressäni ollut Jacky vastasi lyhyesti ja selittelemättä: ”Kiitos.” Aivan kuten minä itse niin usein vastaan samanlaisissa tilanteissa.

En sanoisi hänen olevan sillä lailla kaunis, että hän kääntäisi useiden miesten päitä kadulla. Kirjoitin erään tytön yksityiskohtien olleen kauniita, mutta kokonaisuuden olleen kuin kuivalle maalle kuolleen kalan. Jackyssä silmäni eivät jääneet lepäämään yksityiskohtiin, vaan ihastelin vaivattoman kevyttä kokonaisuutta. Hänen jalkansa olivat vahvat, ylävartalo hentoinen, aivan kuin minä veistettynä naisen kehoon.

Menin yläkertaan levätäkseni sängyllä ennen kotiinlähtöä. Jackykin oli tullut lepäämään. Hänen kapea kehonsa lepäsi sängyn seinän puoleisessa laidassa aivan samassa asennossa kuin minäkin yritän nukkua päiväuneni. Hänen selkänsä katsoi minuun ja toinen puoli sängystä oli vapaana, kuin minulle valmiiksi aseteltuna. Olin sängystä askeleen päässä. Suljin raollaan olevan oven perässäni, otin askeleen taakse ja kävelin takaisin alakertaan.

Kukkia puistossa

Myöhemmin Connie sanoi, että tarvitsen seksiä ja tyttöystävän. Hän sanoi sen olevan rentouttavaa. Hän ei kai huomannut, että istuin tuolissa aivan rauhallisena.

Heti ensimmäisenä iltana saavuttuani hänen luokseen aloin kuunnella hänen rakkaushuoliaan. Hän elää seksikkäämpää elämää kuin minä ja vierailevia miehiä riittää usealle viikonpäivälle. Hänellä on nyt poikaystävä, joten muiden kanssa hän vain juttelee, pitää hauskaa ja on ainoastaan ystävä. En osannut antaa Connielle mitään valmiita neuvoja parisuhdedraamaan ja vaikka paljon puhuinkin oli samomani oikeastaan yksinkertainen: ”Sitä saat mitä olet tilannut, äläkä huoli, ei muissa ihmisissä ole sen enempää vikaa kuin sinussakaan, hekin saavat vain sitä mitä ovat tilanneet.”

Olisin voinut sanoa Connielle seuraavia. ”Kun menet puistoon rauhallisena, hyvinvoivana ja pirteänä, näyttävät kaikki kukat sinulle kauniilta ja nautit niiden väreistä ja tuoksusta luonnollisesti. Tunnistat kukissa saman kauneuden kuin itsessäsi, eikä sinulle nouse tarvetta poimia niitä. Arvostat niitä sellaisina kuin ne ovat. Pirteä mieli palaa pirteämpänä kotiin ihmetellen maailman kauneutta.”

Kun menet puistoon turhautuneena, pahoinvoivana ja väsyneenä antavat upeimmat kukat silloinkin sinulle muistutuksen omasta sisäisestä kauneudestasi ja ne piristävät mieltäsi. Väsyneenä haluat pirteän mielen pysyvän, tartut kukkaan ja kuljetat sen kotisi maljakkoon. Kukan hajujen ja jalon kauneuden vaikutus säilyy keittiön pöydällä koko puistoretkeä seuraavan ruokailun ajan, mutta seuraavan kerran ruokaillessasi väsynyt mielesi ei kukkaa enää noteeraa. Pian kukka nuukahtaa, koska keittiön maljakossa ei ole luonnollista voimaa, joka pitäisi sen hengissä. Kaunis, kaikille silmille esillä julkisessa puistossa ollut kukka kuoli yhden ihmisen hetken hurman illuusioon. Kukkia riittää kyllä poimittavaksi. Äläkä huoli Connie, kyllä sinä yhden elämän aikana saatat pystyä löytämään riittävästi uusia kukkia, jotta jaksat pienten piristysten voimalla kahlata läpi tämän masentavan elämän.”

Rentouttavaa ihmisseuraa

Ajatus seksistä tai ihmisseurasta rentoutuskeinona on kyllä ymmärrettävä, enkä sen lyhytaikaista tehoa lainkaan epäile. Miksipä muuten me olisimme täällä maanpäällä, jos emme auttaaksemme toisiamme. Siten onkin jollain tavalla kierosti ymmärrettävää, että henkilö hakee apua turhautumiseensa ja tylsyyteensä toisista ihmisistä. Mielestäni näen tällaista toimintaa jatkuvasti ja se tunnutaan hyväksyttävän täysin normaalina. Jos olen itse turhautunut ja väsynyt, minä en koe, että minulla olisi mitään annettavaa tai autettavaa toisille ihmisille, ainakaan jos haen heistä tietoisesti seuraa. Tiedän kyllä, että seksi ja ihmisseura varmasti voisivat rentouttaa minua, kun olen turhautunut. Ihmistenvälisessä kanssakäymisessä saattaa tosin olla jotakin tärkeämpääkin kuin itsensä lääkitsemistarkoitus.

Kun olen hyvinvoiva, ei minulla ole silloinkaan tietoisesti mitään annettavaa ihmisille, mutta sellaisessa tilassa olen huomannut olevani kiinnostunut ihmisistä ja nauttivani heidän seurastaan luonnollisesti. Silloin minulla ei ole puutetta, jonka haluaisin heillä täyttää. Pystyn siten olemaan tietoisena hetkessä, joka tuo spontaanisti mukanaan sellaisia asioita, joita ei ajatuksella olisi edes voinut kuvitella. En tiedä voinko auttaa heitä silloinkaan, mutta olen lähes varma, etten voi auttaa yhtäkään ihmistä, jos käytän heidän seuraansa rentoutuskeinoja, eli viihteenä. Olen kuitenkin nähnyt monien ihmisten tekevän näin. ”Haluan löytää sen, joka tekee minut onnelliseksi”. .Jos lähden täyttämään ihmisillä vain ajattelemiani puutteita, voin korkeintaankin täyttää vain ne ja useimmiten tuo täyttäminenkin jää vain puolitiehen ja on illuusio. Mikä pahinta, aitaisin silloin rajattoman elämäni.

Miksi minulla ei ole ollut tyttöystävää 28 vuoden aikana. Minun ongelma on tosiaankin se, että yritän olla tunkematta itseäni ihmisten ilmoille ollessani väsynyt tai turhautunut tai kun luulen hulluudessani, että minulla olisi jokin puute. Minun on silloin luonnollisempaa levätä ja odottaa hetkeä, jolloin osaan taas olla ihmisten seurassa. Tämä seikka johtaa toiseen ongelmaan. Kun minulta ei tunnu puuttuvan mitään ollessani ihmisen seurassa, ei minulla ole myöskään tarvetta saada mitään ihmiseltä. Niinpä en ole osannut mielistellä, kielistellä ja kosiskella tyttöjä, jotta saisin heidät itselleni, koska kun olen tavannut heitä on minulla ollut jo kaikki mitä tarvitsen. En osaa sanoa kuinka rakastan häntä, kuinka tärkeä ja erityinen hän on minulle ja kuinka kaipaan häntä poissa ollessani. Vaikka olin ihastumassa Jackyyn, en silti tuntenut tarvetta toimia tuon tunteen mukaisesti. Vaikka hän vaikutti samankaltaiselta kuin minä, tiesin tunteeni olevan vain illuusio ja olin tietoinen, ettei sille tarvitse antaa merkitystä. Asiat kyllä etenevät luonnostaan, kunhan niille antaa tilaa, eikä niihin yritä tarttua. Mitä vanhemmaksi tulen, jollain tavalla ihastun aina vain useampaan ihmiseen, joten miksi antaisin jollekin heistä suuremman merkityksen. Minulla ei ole tulevaisuuden suunnitelmia, joiden täyttämiseen tarvitsen vierelläni olevan naisen. Naisen puutteeni ei taidakaan olla minun ongelmani, vaan niiden lukemattomien afrikkalaisten oma ongelma, jotka ovat surkutelleet elämäntilannettani.

Olen tienpäällä huomannut ihmisten käyttävän suunnattoman määrän energiaa parisuhdeongelmien ja sen oikean löytämisen vuoksi. En ole riittävän fiksu tai energinen viemään elämääni, ja lieneekin parempi, että annan elämälle tilaa elää minussa. Tiedän valitettavasti, että näin on helpompi sanoa kuin tehdä.

Ajoittaiset tunteet ja seksuaalinen vetovoima ovat minulle vain osoitus, että olen terve ja hyvävoimainen ihmiskehon eläjä. Minun on helppo antaa tuollaisille tunteile jokin merkitys, aivan kuin ne kumpuaisivat jostakin puutteesta joka pitää täyttää. Olen joskus viitannut kintaalla haluille ja tuntuville puutteille ja aina huomannut, että pian halut ovat kaikonneet ja puutteetkin olivat illuusiota.

Nuotioita ja mikroaaltouuneja

Minulla ei ole ollut tyttöystävää siis siksi, etten ole kenties vielä pystynyt käsittelemään ihmisiä kuin mikroaaltouuneja.

Kun minulle nousisi tarve ruuan lämmittämiseen, lämmittäisin sen nopeasti ja käytännöllisesti miksrossa. Ruoka lämpiäisi sieltä täältä. Jotkin osat olisivat tulikuumia, toiset kylmiä, mutta sekoittamalla ruoka menettelisi. Mikro ei kävisi koskaan muulloin mielessäni, vain kun välitön tarve sen käyttöön nousisi. Jos mikroon tulisi odottamaton ongelma, se lähettäisi ikävää säteilyä, jolloin mikro olisi parasta jättää omaan rauhaan, ettei se vain aiheuttaisi itselle pienintäkään turhaa stressiä tai vahinkoa. Ongelmaa ei kuitenkaan kannattaisi korjata, koska kodinkoneliikkeestä saa uuden helpommalla ja halvemmalla.

Toiseksi ei ole tarkoituksenmukaista, että ketään käyttää minuakaan kuin mikroautouunia. Mikrot eivät kestä seurassani kovinkaan pitkään. En ole tavannut vielä tyttöä joka haluaisi minun olevan mikroautouunin sijaan kuin nuotio. Nuotio kävisi mielessä muulloinkin kuin välittömän tarpeen tullessa, se olisi kuin elämäntapa. Nuotion polttopuiden keräämistä ja ostamista pitäisi ajatella, sen eteen pitäisi tehdä työtä, se vaatisi kärsivällisyyttä ja antaisi se joskus stressiäkin. Sen lämmittäminenkin vaatisi tarkkaa työtä. Ruoka kattilassa lämpiäisi hitaasti, mutta tasaisesti kaikkialta. Ruuan lämmittäminen ei olisi yksistään nuotion käsissä, vaan ruokaa voisi hämmentää itse kauhalla sekoittaen. Lämpiämistä odotellessa olisi aikaa istua sen vierellä ja nauttia siitä hohtavasta lämmöstä. Jos sen ihanaan lämpöön takertuu, polttaa siinä pian itsensä. Se ei voi rikkoutua, mutta nuotion vaatimasta prosessista on aina pidettävä huolta. Joskus sade voi sen sammuttaa, mutta sille voi antaa väliaikaisesti suojaa katon alta ja kuivemmat päivät koittavat lopulta aina, joten ulos luonnolliseen tilaan voi aina palata takaisin. Sen käyttö ei ole sidottu pistorasian sähköön. Sen lämpö ja apu ovat saatavissa kaikkialla, kunhan on itse valmis näkemään työtä polttopuiden pilkkomisen eteen. Loppuun palettuaan nuotio jättää maaperään uuden polttopuu sukupolven kasvun alkuun auttavia ravinteita.

Vaikka pyörälaukuissani onkin tilaa rajallisesti, saan kuljetettua mukana riittävästi vaatteita, eikä minun tarvitse kuluttaa energiaani oman nuotioni metsästämiseen. Pidän kuitenkin silmäni auki, nuotioiden lämmössä on mukava riisuutua.

Enkelini

Vaikka en ole käynyt viikkoihin juuri missään ja olen elänyt vain kuntosalin, supermarketin, nettikahvilan ja kodin neliössä, on elämä silti tarjonnut minulle riittävästi ärsykkeitä. Suurelta osin kiitos Connielle ja hänen ystävilleen, joista voisin kirjoittaa vaikka pienen kirjan, mutta tyydyn vain raapustamaan yksinkertaisia ja lyhyitä ajatuksia siitä mitä pääni läpi on tässä pienessä asunnossa kulkenut. Vaikka kirjoitan esimerkit vain minun ja Connien välisestä kanssakäymisestä, koen, että Connie on minulle nyt vain sopiva välikappale purkaa niitä kokemuksia, joita ihmisten tapaaminen tienpäällä on minussa herättänyt. Kirjoituksissa en siis tunne olevan mitään henkilökohtaista Connieta kohtaan. Connie on vain ajatuksiani ja sanojani ymmärrettävään muotoon välittävä enkelini. Nautin Connien seurasta ja avusta niin paljon, etten haluaisi kirjoittaa seuraavia, mutta olen itsekäs. Jotta saan kirjoitettua minun omia ajatuksiani, täytyy minun nyt käyttää välittäjänä tuota ihanaa ihmistä.

Istuin keittiön ja olohuoneen välillä olevilla rapuilla. Connie oli juuri tullut töistä. Hän touhusi vilkkaasti kuin joka päivä kotiin tullessaan. Hän oli juuri sanonut olevansa todella väsynyt, kuten joka päivä kotiin tulleessaan. Silti hän ei pysähtynyt huilaamaan. Hän keitti roskaruokaa. Hän sanoi, että meille oli tulossa vieras, jonka olin jo oppinut tuntemaan naimisissa oleva miehenä, joka ei ole harrastanut seksiä vaimonsa kanssa vuoteen ja jonka kanssa Connie halusi suhdetta aiemmin. He ovat nyt kuitenkin vain ystäviä, joilla on miehen mukaan ”erityinen” suhde.

Istuin portailla hilaisesti ja seurasin nuoren naisen hektistä elämää. Oloni oli tyyni, mutta samalla syvän tunteikas. Olin surullinen olematta surullinen. Itkin ilman kyyneleitä. Iloitsin ilman iloa.

Oli kuin olisin nähnyt läpi Connien koko elämän. Tuntui etten käyttänyt näkemiseen ainoastaan silmiäni. Pienetkin yksityiskohdat vaikuttivat selviöiltä ja luulin hänen toiminnan johtavan ja ylläpitävän vain kärsimystä. Arvelin myös, että hän on täysin tietämätön mitä tekee itselleen ja muille. Annoin ajatusten virrata ohitseni ja istuin hiljaisena. Hän huomasi sen ja kysyi olenko surullinen. Vaikka en tuntenut olevani surullinen, en voinut olla myöntämättä suruani, joten vastasin: ”Kyllä.”

Miksi olet surullinen? Onko sinulla ongelmia? Mitä on tapahtunut? Onko tapahtunut jotakin ikävää? Haluatko jotakin? Puuttuuko sinulta jotakin? Kerro, voinko tehdä jotakin?, kyseli Connie.

Voisit tehdä paljonkin, mutta et voi tehdä mitään.”, vastasin.

Connien kysymykset vain vahvistivat tunnettani, joka vaikutti olevan kaikki sanoin kuvattavissa olevat tunteet samanaikaisesti olematta kuitenkaan tunne lainkaan. Tunsin jotakin jonka voin rehellisesti sanoa olevan surua Connieta kohtaan, mutta joka oli enemmänkin sitä, että tunsin tiedostavani ja näkeväni sellaisia asioita, joita Connie ei näe itsestään. Sellaista on vaikea uskoa ja hyväksyä. Olen luullut näkeväni niin monien muidenkin ihmisten parissa, mutta tuona portailla istuttuna hetkenä tunsin, ettei näkemiseni voi olla joka ikinen kerta vain omaa illuusiotani.

Kun Connie jatkoi kyselyä miksi olen surullinen, en tuntenut valehtelevani, että vastasin: ”Olen surullinen, koska tuhoat itseäsi”.

En tosin tuntenut olevani surullinen, säälinyt Connien vuoksi tai edes ajatellut, että hän tuhoaisi omaa itseään tai elämäänsä. Sanoin Connielle niin vain siksi, että hän saa edes pienen käsityksen miksi istuin rapuilla hiljaisesti. Pikemminkin luulin tunnistavani hänessä saman heikkouden kuin olen luullut tunnistaneeni usein muissa ihmisissä. Nyt osasin vain yhden ihmismielen sijaan yhdistää heikkouden koko kollektiiviseen ihmismieleemme, josta me kaikki kenties kärsimme.

En surrut siis sitä, että hän tuhoaa omaa elämäänsä, vaan sitä, että hän yleensäkään luulee, että hänellä on oma elämä, jota hän itse ohjaa ja jolta hän itse haluaa jotakin. Se on heikkous, jonka en voi pitkällä kaavalla uskoa johtavan muuta kuin tuhoon. Koin, että tuon oman itsensä ja oman elämän illuusion johdosta hän vain erkanee yhä kauemmaksi niistä hetkistä, jolloin hän todellakin on oma itsensä, eikä hänen ajattelevan mielen tuottama illuusio omasta itsestä, jota tuo sama mieli, eli se minkä hän kokee itsekseen, yrittää toiveillaan, haluillaan, pettymyksillään, tunteillaan, odotuksillaan ja peloillaan ohjata. Toivottavasti olen väärässä.

Hyväntekijöitä

Kävin Connien työpaikalla ja hän ilmoitti minulle iloisesti, että aloittaa juoksemisen samana päivänä. Illalla kysyin mihin aikaa hän menee juoksemaan. Hän sanoi, että aloittaa juoksemisen vasta huomenna. Vastasin kannustavasti: ”Ole huoleti Connie, et sinä aloita juoksemista.”

Johannesburgissa oli yksi mies, jota Connie sanoi rakastavansa, mutta jonka kanssa asiat eivät mene eteenpäin. Hän ei silloin ollut vielä varma poikaystävästään. Kun tapaaminen taas peruuntui hän sanoi unohtaneensa sen miehen ja ilmoitti pitävänsä hänen kanssaan korkeintaan enää vain hauskaa, mutta keskittyisi nyt paremmin poikaystäväänsä. Annoin sanojen lipua ohitseni, antaen ajan tuomita Connien sanat. No, hänen puhelimensa soi vielä ainakin kertaalleen, eikä se unohtaminenkaan niin helppoa ollut…

Connie on hyvin koulutettu, tekee taloudellista kehitystyötä suuressa kansainvälisessä avustusjärjestössä ja selvästi nauttii työstään ja tekee sen varmasti hyvin. Halusin vain vahvistuksen ajatuksilleni ja kysyin: ”Tunnetko työsi olevan vapauttavaa.”

Erittäin ja aina”, vastasi Connie.

Ai niin, että ainakin työssäsi tunnet tekeväsi jotakin hyvää.”, jatkoin.

Juuri niin,” vastasi Connie.

Sain kysyttyä kysymykset niin rennosti, että Connie ei itsekään huomannut mitä vastasi, eikä hänen egonsa eli ajatuksensa ehtineet puolustusreaktioon. Hän sanoi sen suoraan minulle minkä olin jo nähnyt itsekin. Hän ei sitä itse tajua, mutta jollain tasolla hän kenties tuntee vapauden elää miten itse tahtoo vapaa-ajallaan, koska tietää työnsä tekevän hyvää muille ihmisille ja sen ajatuksen varaan hän voinee tukeutua murheen ja ongelmien keskellä. Työ voi olla hänen egolleen yksi lääke muiden nautintojen joukossa.

Maailman köyhyys ja puute saattavat johtuvat juuri siitä samasta syystä, että ihmiset jakavat itsensä minuun ja muihin. Se voi olla ahneuden, väkivallan ja kärsimyksen sytyke. Jos auttaja kokee työnsä olevan vapauttavaa, voi siinä olla jo valtava ristiriita, joka estää todellisen auttamisen. Siinä vaiheessa ihminen on jo jakanut itsensä auttajaan ja muut autettaviin. Kuulemani perusteella monet auttajat mieltävät auttamisen heidän elämäntarkoituksekseen. Tuo elämäntarkoitus vaatii, että maailmassa on aina runsaasti köyhiä, vähäosaisia ja puutteesta kärsiviä ihmisiä. Oma luultu itse eli ego saanee siitä sitten voimaa, kun pystyy muita tiedollisesti ja materiaalisesti menestyvämpänä auttamiseen. Jos hakee vapauttavaa tunnetta toisten auttamisesta, haluaa silloin toiselta jo jotakin ja taitaa ruokkia vain samaa kierrettä jonka vuoksi köyhyyttä ylipäätänsä on. Ongelmat ja avustusjärjestöt kasvavat vain suuremmiksi ja suuremmiksi vuosi vuodelta ja siitä riippuvaisia auttajia ja autettavia on aina vain enemmän. Ymmärtääkseni asianhan pitäisi olla päinvastoin.

Olen kauan sitten miettinyt miksi kehitysapu ei tunnu toimivan tavoitteiden mukaisesti. Olen tavannut nyt monia kehittäjiä ja monet heistä tuntuvat haluavan kehittää pääasiassa omaa elämäänsä muiden kehittämisen kautta, vaikka eivät sitä itse kenties tajuakaan. En lainkaan epäile, etteikö heidän tarkoituksensa unelmien tasolla olisi mitä vilpittömin. Monet heistä ovat näkemäni perusteella kuitenkin kiireisiä, stressaantuneita ja kiukkuisia, eivätkä osaa olla läsnä, ainakaan työn ulkopuolella ja voivat tartuttaa tietämättään negatiivisuutta ympäristöönsä, eli saattavat elää ja ovat juuri päinvastaisesti kuin itse luulevat. Useat heistä, kuten kenties Connie, eivät välttämättä tiedosta sitä seikkaa ja hyvän tarkoituksen sivussa ruokkivat vain samaa sairauden ja köyhyyden kehää, jota pyrkivät itse ajatuksen tasolla rikkomaan. Muita voi pitkällä kaavalla ja pysyvästi kyetä kenties auttamaan vasta kun on auttanut ensin itseään, eikä erota enää itseään toisista, vaan auttaa pelkästään kokonaisuutta. Voi olla ettei ihminen voi auttaa pitkällä kaavalla toisia, jos ei ole itse jo vapautunut jostakin, kenties siitä oman itsensä illuusiosta. Voi olla, että egoaan ruokkiva ihminen ei voi pitkällä kaavalla auttaa ketään. Ilman egoa operoiva tietoinen ihminen ei tosin varmastikaan voisi enää sanoa auttavansa ketään, sillä sana sen merkityksessä saattaisi kadota.

Savimaapaskaa

Kuten sanoin alussa, en ole tuntenut halua auttaa ketään. On mielestäni hyvä, että ihmiset käyttävät älyään, miettivät mikä maailmassa ja toisten ihmisten asioissa on väärin ja yrittävät löytää teknisiä oivalluksia helpottamaan muiden elämää. Mielestäni se on oikein hyvä, koska se auttaa edes hetkeksi. Katastrofeissa auttaminen on ainut vaihtoehto, eikä mielestäni silloin ole suurtakaan väliä minkä vuoksi ihmiset auttavat, kunhan pitävät kanssa ihmiset elossa ja pois epäinhimillisestä kärsimyksestä, jotta heidän mahdollisuutensa oppia olennaisia asioita maanpäällä jatkuu.

En ole siis tuntenut halua auttaa ketään siksi, etten ole koskaan kokenut ymmärtäväni olennaisia asioita, joita voisin toisille tietoisesti siirtää. Jos en itse ymmärrä jotakin olennaista ja myös elä sen ymmärryksen mukaan, en mielestäni ole tilanteessa, jossa voisin auttaa toisia ihmisiäkään. Toki voin heittää jollekin lantin, jos hän on pulassa, mutta ainakaan työn kautta tietoisesti auttaminen ei ole tuntunut minulle mielekkäältä. Se olisi kuin korjaisin savimaalle rakennetun talon vuotavaa kattoa. Kyllä, katon korjaus auttaisi ja helpottaisi talon asukkaita hetkeksi ja minun mielenikin tulisi hyvästä työstä iloiseksi, mutta ennen pitkään minun työhön käyttämäni aika ja energia uppoisivat kuitenkin syvälle savimaahan.

Olen vuosien varrella kenties tietämättäni keskittynyt vain itseeni, oppimaan mitä tapahtuu itsessäni ja seurannut toisia ihmisiäkin vain, jotta ymmärtäisin itseäni. Kyllä, voi olla itsekeskeistä kusipäisyyttä, mutta olen ajatellut itsekin olevani osa elämää ja jos haluan ymmärtää sitä, on lähin ja helpoimmin saatavissa oleva käsikirja minä itse. Voi olla, että olen tietämättäni halunnut kouluttaa itseni sellaiseen tilaan, jossa voin karsia sanavarastostani sanan auttaminen, ennen kuin edes aloittaisin ”auttamisen”.

En ole siis tuntenut halua auttaa itseäni muiden auttamisen kautta. Voi tosin olla, että jokin toinen ihminen on joskus kokenut, että olisin auttanut, mutta olen tehnyt pääsääntöisesti itsekkäästi sitä mikä on tuntunut hyvältä itselleni. Olen tyytyväinen, jos olen siinä sivussa auttanut jotakin. Voi olla, että ennen auttamista minun pitäisi ensin tulla tietoiseksi tietoisuudesta. Uskon, että tietoisena ihmisenä jokainen tekoni, ajatukseni ja sanani kumpuisivat lähteestä joka tiedostaa aina kokonaisuuden. Antaminenkaan ei olisi enää jalo uhraus. Jokainen tekoni olisi silloin auttamista. En voisi tehdä eroa auttamisen ja elämisen välillä. Jos olisin aina tietoinen ja elämäni ei olisi vain oman egoni eli luullun itseni palvelemista, auttaisin toisia ihmisiä aina, huomaamattanikin. Tämäkin voi tosin taas olla vain itsekeskeisen kusipään itsesäälistä todistelua, jotta egoni saisi toisten ihmisten herjauksesta taas polttoainetta puskea Kapkaupunkiin asti

Lapiohommissa

Tietysti on vaativaa korjata talon koko perusta, eli talon alla oleva savimaa, johon kaikki hyvää tarkoittavat korjaukset siis ennen pitkää uppoavat. Kokenut rakennusmies voisi tulla näyttämään minulle kiveä, kovaa ainetta. Hän käskisi minun purkaa talon ja sanoisi: ”Kaiken tuon turmiollisen savimaa paskan alla on kovaa, ikuisesti tukevaa kiveä. Nyt tiedät sen, tehtäväsi on alkaa lapioimaan.” Tuo kivi mielessäni lähtisin lapioimaan savea. Kovan työn jälkeen näkisin ensimmäistä kertaa kivistä perusmaata, mutta takaisin valuva savi peittäisi iloisen kohtaamisen nopeasti. Työni jatkuttua päiväkausia, näkisin iloisia vilahduksia yhä useammin. Lopulta peruskallio olisi kaivettu paljaaksi ja voisin rakentaa sille talon. Uuden talon kattoon tulisi edelleen reikiä, jotka antaisivat hetkeksi harmia, mutta tietäisin korjauksen olevan kannattava, sillä nyt talo olisi rakennettu tukevalle perustalle. Itsekin kuolisin varmasti joskus, mutta paikka olisi nyt perusvahva tukemaan tulevia sukupolvia, jonka päälle he voisivat hyvillä mielin rakentaa itselleen mieluisan kodin.

Olen siis kenties mieluummin lapioinut tuota turmiollista savimaapaskaa, kuin korjannut paskan päällä lojuvia vuotavia kattoa. Olen lapioinut paskaa mielelläni. Voi olla, ettei paskahommissa ole mitään järkeä ja kenties en koskaan saa koko peruskalliota näkyviin ja uppoan itse saveen, mutta yritän ainakin olla rakentamatta taloani savimaalle, sillä on vaikea uskoa, että siinä olisi mitään järkeä.

Hullua treenaamista

Olen tätä kirjoittaessani ollut Pretoriassa jo kuusi viikkoa ja aion viettää täällä vielä yhden lisäviikon. Lääkäri suositteli minulle kuuden viikon lepoa. Mitä olen tehnyt näinä viikkoina. En mitään, jos tekemiseksi koetaan sellainen tekeminen joka johtaa johonkin näkyvään lopputulokseen. Olen kirjaimellisesti elänyt kuntosalin, supermarketin, nettikahvilan ja kodin neliössä, enkä ole polvenkuntoutuksen, syömisen, pienen lukemisen, tämän kirjoittamisen ja nukkumisen lisäksi tehnyt juuri mitään.

Kun ei tee mitään ei tietenkään voi oppia tai saavuttaa mitään kuten minulle on koulussa opetettu. Toisaalta minulla on aikaa keskittyä pieniin asioihin ja tehdä ne kunnolla, saan seurata ajan kanssa ympärilläni olevia ihmisiä. Kun en tee mitään ja voin hyvin, en osaa antaa ”päämärillekään” enää niin suurta merkitystä.

Harjoittelin murrosikäisenä ja sen jälkeen paljon kestävyysurheilua. En kilpaillut, enkä tiennyt miksi sitä tein. Niin vain tapahtui. Hulluksikin minua kutsuttiin ja jollain tasolla ajattelinkin, että hukutan vain omaa tuskaani päättömään suorittamiseen. Toisaalta, se vain tuntui kiinnostavammalta kuin kavereiden kanssa ryyppääminen ja naisten perässä juokseminen. Jollain tasolla en tuntenutkaan, että olisin hukuttanut ainoastaan tuskaani, sillä tunsin joskus oppivani jotakin olennaista. Harjoittelussa minulle kaiken avain oli alusta asti levon ja rasituksen suhde, jota oli vaikea hallita optimaalisesti ja sen toimintaperiaatteita oli mielenkiintoista opiskella onnistumisten ja epäonnistumisten kautta.

En keskittynyt koulun käyntiin kovinkaan vakavasti ja keskiarvoni laski lukiossa tasaisesti jossakin 6 ja 7 välillä. Englannista en päässyt läpi ja jouduin lisävuodelle. Pitkässä matematiikassakin tipuin kärryiltä ja sain nelosia, vitosia ja kuutosia. Päätin kahlata matematiikankin uudelleen läpi, kun sille oli tilaa neljäntenä vuotena. Laskin paljon kotona ja käytin harjoitusoppeja, joita olin metsäpoluilla, maanteillä ja hiihtopoluilla toteuttanut ja vapaa-ajallani miettinyt. Ylioppilaskirjoituksissa sain sitten parhaan arvosanan pitkästä matematiikasta.

Unettomuuden aikana luin maantieteen pääsykokeisiin. Tutkimusten mukaan aivojen kapasiteetin pitäisi laskea kymmeniä prosentteja kovassa univelassa. Luin siitä huolimatta ja taas harjoittelussa oppimani rytmityksen mukaan. Väsyneenä karsin kaiken turhan pois ja keskityin vain olennaiseen, tai siis siihen minkä oletin olennaiseksi.

Pääsykoepäivänä Oulun yliopiston aulassa monet lukivat vielä kokeisiin. Itse en ollut lukenut kymmeneen päivään yhtään mitään. Kun koepaperi annettiin eteeni, olin niin väsynyt ja raukea, etten viitsinyt avata sitä ja katselin viisi minuuttia hiljaisesti ympärilleni. Kaikki muut avasivat paperit heti ja alkoivat pian kirjoittaa. Aloitin hitaasti kuin dieseljuna, eikä koe mennyt mielestäni kovinkaan hyvin. Minulla ei ollut tavoitteita, ei odotuksia. Soitin myöhemmin yliopistoon kysyäkseni kokeen tuloksia. En ollut nukkunut yli vuoteen yhtään yötä normaalisti ja koetta edeltävänä yönä nukuin muistaakseni 2-4 tuntia ja siitä huolimatta ääni puhelimen toisessa päässä kertoi, että olin saanut sadoista hakijoista parhaat pääsykoepisteet.

Kyllä, luin kokeisiin määrällisesti melko paljon ja säännöllisesti. En kuitenkaan viimeistä lukuviikkoa lukuun ottamatta lukenut yli 4.5 tuntia päivässä. Lepäsin joka 45 minuutin välein, viikonloppuina en lukenut, joskus luin paljon tekstiä, toisina päivinä keskityin vaativiin tehtäviin ja viimeisenä kymmenenä päivänä unohdin maantieteen täysin. Lukemiseni oli hyvin vaihtelevaa.

En välittänyt pääsenkö yliopistoon vai en. En siis muista raahanneeni haaveita tai tavoitteita. En voinut olettaa yliopistoon pääsemistä umpiväsyneenä. Olin vain kiinnostunut siitä prosessista mikä edelsi pääsykokeita, sillä ei minulla ollut mitään muutakaan. Yritin optimoida ainoastaan tuon prosessin, en lopputulosta. Siitä huolimatta olin kaikissa kolmen yliopiston pääsykokeissa jotka kävin läpi, muistaakseni vähintään viiden parhaan hakijan joukossa.

Minäkö tyhmä?……….todennäköisesti…..

En ollut lukiossa siis tyhmä, korkeintaan hieman hidas ja laiska. Eivät kestävyysharjoittelun oppinikaan tainneet hukkua kankkulan kaivoon, sillä käytin noita yksinkertaisen metsämiehen oppeja akateemisen jalouden parissa ja lopputulos olikin lähes täydellinen. Voiko olla, että kaikessa toiminnassa toimivat samat periaatteet ja paras lopputulos ei voi koskaan tulla ainoastaan tavoitteiden ja päämäärien kautta, vaan olemalla läsnä hetkessä, jolloin on kiinnostunut itse toiminnasta lopputulosta edes ajattelematta. Päämääriäkin on hyvä olla, mutta ne saattavat olla korkeintaan vain avuliaita suuntaviivoja hetkessä. Esimerkiksi kuuden maanosan pyöräileminen on päämääräni, mutta ajattele sen saavuttamista useinkaan, enkä oleta sen tuovan onnellissuuta elämääni, joka minulta nyt puuttuisi. Siitä huolimatta se on vahva suunta viiva, joka viitoittaa toimintaani monessa hetkessä. Tiedän mitä on tulossa, on helpompaa hahmottaa ja aistia mikä on olennaista tässä hetkessä.

Pienetkin vaivat tulevat tarpeeseeni. Tuskin ne minulle taivaasta sattumalta satavat. Ne voivat vain olla opettamassa minua ja pitämässä minut oikealla polulla, tai suuntaamassa minua oikealle polulle, jos olen taas eksynyt. Jos minulla olisi lukkoon lyötyjä tavoitteita ja niiden mukanani odottamiani unelmia tällä matkalla, aiheuttaisivat nämä polvivaivatkin vain kitkaa niiden saavuttamiseen. Nyt olen malttanut jälleen pysähtyä ja kuunnella mitä kerrottaa näillä vaivoilla ja tällä pysähtymisellä on. Suuntaviivani on kuitenkin Amerikan mantereiden halki pyöräily ja sen mukaan hahmotan miten minun tulee toimia ja hoitaa polvivaivojani.

En ole voinut lainkaan huonommin kuin terveenäkään. Saan yhä tarkastella sitä samaa prosessia kuin nuorempana täysin terveenä ja vahvana harjoitellessani ilman selkävaivoja, polvivaivoja ja univaikeuksia. Yksinkertaisesti sanoen saan edelleenkin tarkastella elämää. Unelmat voivat täyttyä vain onnistumalla, mutta tähänastisen kokemukseni mukaan elämää voi tarkastella ja oppia kaikkialla; terveenä tai sairaana, vapaana tai vankilassa(en tosin ole vielä päässyt maistamaan vankilan oltavia, joten tämä on vain oletus). Voin periaatteessa elää aina ”täysillä”, vaikka en voisi tehdä mitään. Se on todella kaunista. Mutta valitettavasti tiedän senkin, että kohdallani tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Tämä pysähdys on tuonut paljon muistoja menneestä kuten olette jo lukeneet ja palapelin palasia on taas loksahdellut kohdalleen tai sitten olen vain tulossa hulluksi. Ainakin tiedän sen, että palapelistäni puuttuu vielä perhanan paljon palasia, enkä tiedä mihin esi-isäni ne ovat oikein piilottaneet.

Jälkeenpäin katsoen elämäni tapahtumilla tuntuu aina olleen selkeä johdonmukaisuus, jossa edellinen tapahtuma on johtanut seuraavaan ja niin edelleen. Aivan kuin asiat olisivat aina menneet vain eteenpäin, vaikka kaikki tietävät, että tälläkin matkalla on ollut niin sanottuja mutkia, joskus vastassa on ollut betoniseinääkin. En ole kuitenkaan koskaan tiennyt miksi teen sitä mitä teen. Olen vain aina ajautunut tilanteesta toiseen ja yrittänyt sopeutua. Se antáa minulle kuitenkin lohtua, että olen todellakin huomannut elämäni olleen jonkunmoinen jatkumo, joka ei ole vielä johtanut täydelliseen tuhoon. Se voisi antaa luottamusta jokaiseen mahdolliseen rauhattomuuden hetkeenikin, sillä nekin ovat tuntuneet kuuluvan samaan elämän loputtomaan jatkumooni. Olen vain niin tyhmä, että ikävässä hetkessä sitä on joskus vaikea hahmottaa.

Johdonmukaisuus on kuitenkin niin selkeää, että aivan kuin olisin alitajuisesti aina kuitenkin tiennyt mitä haluan. Näin on voinutkin olla, mutta minulla ei ole ollut sille sanoja. Ehkä tuo alitajunta, tietoisuus eli kaiken perusta onkin ohjannut minua. Kenties se yrittää ohjata jokaista ihmistä. Kenties sen ohjaukselle pitää vain antaa tilaa. Aina en ole antanut sille tilaa, vaan olen yrittänyt viedä elämääni omilla ajatuksillani ja tuo tietoisuus on sitten antanut minulle vaivoja, joiden takia olen joutunut luopumaan siitä, joka on tukkinut tuon tietoisuuden tarvitseman tilan. Vai onko minulla ollut vain huono tuuri, taivaasta tippuneet?

En ole vielä lukenut lainkaan Etelä-Afrikan historiaa. Ei minua ole vielä edes kiinnostanut. Tiedän, että se toisi tietoisuuteni mitä hirvittävimpiä tekoja, kuten lähes kaikkien maailman maiden historiat. Olen matkannut paikasta toiseen lähes neljä vuotta ja tavannut monia ihmisiä. Ihmiset tuntuvat kokonaisuudessaan olevan hyvin samankaltaisia kaikkialla, vaikka yksilöissä voin havaita toki eroja. Olen myös huomannut ihmisten kärsivän kaikkialla täysin samoin ja samoista ”asioista”, oli hän köyhä, rikas, intialainen tai saksalainen. Aivan kuin ihmiset olisivat kollektiivisen heikkouden, etten sanoisi sairauden kourissa, josta minäkin siis olen saanut osani. Muiden kärsimyksille en anna suurta arvoa, koska en pystyne auttamaan ketään niin pitkään, kunnes varmasti tiedän onko kollektiivisessa mielessämme muka jotakin heikkoutta ja olen myös karsinut tuon heikkouden pois itsestäni. Kuinka voin olla niin julma, etten halua antaa merkitystä tai sääliä muiden kärsimyksille. Jos annan merkityksen omalle kärsimykselleni, olen huomannut luovani sille vain polttoainetta kasvuun. Siksi kai säälin sanotaan olevan sairautta.

Tyhmiä missejä?

Connie katsoi missikilpailujen esikarsintoja TV:stä ja kuulin hänen sanovan missien olevan tyhmiä. Tulin sohvalle ja ihmettelin Connielle mitä väliä kauneuskilpailussa on älyllä. Hän sanoi, etteivät he edes tiedä mitä lyhenne AIDS tarkoittaa. Sanoin etten tiedä itsekkään. Hetken päästä kysyttiin mitä on ilmaston lämpeneminen. Mielestäni se on äärimmäisen vaikea ja moniselkoinen kysymys, enkä ymmärtänyt miksi on olennaista kysyä missiltä noin monimutkaista kysymystä, johon tiedemiehetkin vasta etsivät vastausta.

Pitää olla jotkin standardit, koska missit ovat esikuvia muille”, sanoi Connie. ”Missin pitää olla älykäs ja itsevarma esimerkki toisille naisille.”, jatkoi Connie.

Ihastelin kauniita tyttöjä ja ihmettelin miksi tunnen taas olevani irtautunut todellisuudesta. Sanoin Connielle: ”Joskus minua ei harmita, ettei minulla ole koulutusta, työpaikkaa, asemaa, taloa, omaisuutta, autoa tai vaimoa. Eipä ainakaan tarvitse vaatia tiettyjä standardeja toisilta ihmisiltä. Säästyn siltäkin vaivalta.”

En päässyt kosketuksiin Connien tunteiden ja sanojen kanssa, kun hän moitti, kehui, arvosteli ja nauroi misseille, hennoille nuorille naisille.

Yhtäkkiä päässäni naksahti, enkä halunnut olla enää sivusta seuraaja. Sanoin Connielle: ”On minulla sittenkin tietyt standardit. Sitten on aika hyvä kun tällaisille kilpailuille ei ole enää markkinoita, eikä niitä tarvitse järjestää.”

Connie vastasi: ”Ei se ole mahdollista, kilpaileminen on ihmiselle luonnollista. Kilpailu on ihmisen verissä aivan kuten eläimillä.”

Ai se on luonnonlista, että ihmiset kilpailevat sotimalla ja tappamalla toisiaan”, kysyin.

Niin, ihmiset kilpailevat aivan kuten eläimet. Selviytymiskamppailua.”

Ihmiset eivät siis ole sen kehittyneempiä elollisia kuin eläimet?”, jatkoin.

Ovat. Eläimet kilpailevat yhä ruuasta, mutta ihmiset kilpailevat eri asioista, kehittyneemmistä asioista. He eivät enää kilpaile ruuasta.”

Minulla ei ollut enää kysymyksiä. Aavistelin, että koko ihmiskunnan yhteinen tajunta ja mieli on viime kädessä juurikin se yksi ja sama asia jonka takia lähes kaikki ihmiset kärsivät kaikkialla ainakin jossain vaiheessa elämäänsä. Ihmiset todellakin pitävät kilpailua luonnollisena.

Luulin ymmärtäneeni, että juuri tuo kilpailu ja sen mukanaan tuoma erillisyys on todellakin se kaiken kärsimyksen alku ja jatkumo. Kaiken lisäksi tuo kilpailemisen ja oman itsen eli egon koodi tuntui olevan kuin koodattu kollektiiviseen mieleemme. Ihmiset ovat joskus kenties olleet niin hassuja, että ovat luulleet toiseksi sen minkä aistit kertovat aivoille ulkopuoliseksi. Niin, että minä muka olisin erillinen itsenäinen kokonaisuus kaveristani. Jotta minä voin voida hyvin, minun pitää saada jotakin itselleni, vaikka sitten kaveriltani. Kilpailu on tullut niin hyväksytyksi, että siihen jopa kannustetaan.

Minä olen jumala, ehkä

Monilla ihmisillä lienee olevan tarve ruokkia omia ajatuksia, eli omaa egoa toiveille, unelmilla ja tavoitteilla, jotta voisivat kokea olonsa hyväksi ja itsensä menestyneiksi ja hyväksytyiksi tässä hetkessä. Se ei välttämättä ole kuitenkaan läsnäoloa, vaikka hyvältä joskus saattaa tuntuakin. He haalivat kaikkea ulkopuolista aineellista mammonaa kuten edellä mainitsemiani asioita koulutusta, työpaikkaa, asemaa, taloa, omaisuutta, autoa tai puolisoa. Ei edellisissä asioissa mitään vikaa mielestäni ole, mutta jos tulevaisuuden odotukset niistä lääkitsevät tätä hetkeä, tuntuu se mielestäni hieman hassulta.


Kilpailun pinteessä he saattavat elävät niin kuin luulevat muiden ihmisten silmissä olevan hyvää ja hyväksyttyä. Se ei tunnu luonnolliselta. Ihmiset voivat kenties olla niin syvästi egoonsa kytkeytyneitä, että auttavat toisiakin vain saadakseen polttoainetta omalle egolleen, kuten kehitysapu Afrikassa osoittaa. Kaikki tuo polttoaine voi kuitenkin olla häviävää ja väliaikaista.

Muistan perjantai-iltoja murrosikäisenä, jolloin kaverini olivat lähdössä ryyppäämään, mutta minä halusin jäädä kotiin. Minulla ei ollut mitään juhlimista, kavereita tai alkoholia vastaan, mutta en vain osannut lähteä. En ymmärtänyt juhlimisen antia. Ilta olisi kiva, aamu ikävä. En ymmärtänyt juhlimisen kokonaisuutta. En vain tajunnut miten se voisi tuoda loppupeleissä minkäänlaista iloa elämääni. Ilta toisensa jälkeen olisi samankaltainen. Oma kestävyysharjoitteluni oli mielenkiintoinen, herkkä ja vaativa prosessi, jota vein eteenpäin itse ja joka vaati jatkuvaa itsensä tarkkailua ja hereillä oloa. En osannut lähteä pitämään hauskaa siksikään, että usein minulla oli jo hauskaa, vaikka en hauskaa pitänytkään.

Tunsin, että menettäisin jotakin, jos seuraisin kavereitani. Saatoin viettää iltoja yksin kotona, oloni oli kevyt ja rauhallinen, mutta en tiennyt miksi.

Kirjoitin viime matkatarinassa: Olen kaikessa oman elämän kiireessäni kenties aina vain ehtinyt koskettamaan uskontojen samankaltaiselta tuntuvia pintoja, enkä ole Jonesin perheen tapaan saanut raaputettua esille uskontojen välisiä eroja.

Olen joskus hieman kiero, eikä minun kirjoituksia tahdo aina ymmärtää Jukka Salminenkaan. Irtaudun myös aina todellisuudesta, tai siltä ainakin tuntuu, kun kuulleen uskonnollisten ihmisten moittivan tai halveksivan toisia uskontoja. Olen tavannut moisia uskovaisia. En ole syvällisesti perehtynyt uskontoihin, mutta jokainen lisälause jonka luen tai kuulen on aina vain vahvistanut sitä tuntemustani, että kaikki valtauskonnot koettavat sanoa vain yhtä ja samaa asiaa. Sitä, että on vain yksi jumala, joka on kaikkialla ja ikuisesti. Ehkäpä tuota asiaa kaikki uskonnot eli todellisuudessa ne henkilöt, joista uskonnot ovat saaneet alkunsa, ovat yrittäneet kertoa meille tietämättömille ihmisille.

En ollut lukion ensimmäisellä luokalla tutustunut pakkoa enempää uskontoihin, mutta muistan kirjoittaneeni uskonnon kokeen jumalaa koskevaan kysymykseen jumalan löytyvän ja olevan minussa itsessäni, eli se olisin silloin minä itse. Asia unohtui pitkäksi aikaa kokeen palauttamisen jälkeen ja vastauskin oli väärä, sillä sen vieressä muistan olleen aika monta riviä punakynää.

Olen ajatellut, että tuo itseni ja asioiden tarkkaileminen, sitä seurannut keveys ja rauhallisuus ilman tuntuvaa syytä, on saattanut juurikin olla sitä, että olin kosketuksissa tuohon jumalaan, tai miksi ikinä sitä haluaakin kutsua, joka ei ole omat ajatukset ja niiden egoistinen leikki. Jumala on sanana niin väärin ymmärretty, että voisi olla tarkoituksenmukaista käyttää synonyymeinä vaikka sanoja: tietoisena oleminen, tietoisuus, mielenrauha, alitajunta tai oleminen. Oleminen kuulostaa minun korvaani oikein hyvältä. Olkoon oleminen yhtä kuin jumalani, mutta tehdäkseni asiat mahdollisimman vaikeaksi, käytän tässä tarinassa myös sanaa jumala, oli se väärin ymmärretty tai ei. Tai siis, oli se sana ymmärretty lukijan toimesta miten tahansa. Kaikki kirjoittamani sanat te lukijat kuitenkin miellätte eri tavalla kuin minä niitä kirjoittaessani, joten voiko niillä ylipäätänsä olla suurinta merkitystä.

En siis kuitenkaan tarkoita jumalalla sitä valkopartaista kirkkaalta pilvenhattaralta maailmaa, ihmisiä ja niiden tapahtumia despootin tapaan ohjaavaa suurta yliluonnollista henkilöä. Tarkoitan vain sitä, joka on kaiken perusta, on kaikkialla, ohjaa aisteillamme nähtävää elämääkin, mutta joka on kuitenkin keskinäisriippuvuudessa muun muassa meihin ihmisiin, joissa se voi tulla esille, materialisoituu ja voi tulla jopa ymmärretyksi. Minun tehtäväni voi kenties olla vain tuleminen tietoiseksi tuosta tietoisuudesta, kaikessa olevasta kaiken luojasta, syvimmästä perustasta, eli jumalasta. Minä voinen kokea tuon jumalan olemassaolon hiljaisena kokonaisvaltaisena tietoisuutena, joskus harvoin, kunhan maltan laskeutua alas niin mukavalta tuntuvista aivoistani sinne kuka todellisuudessa saatan olla. Jos kykenen siihen, kaikki tulee perästä, tai niin Raamatussa ainakin sanotaan. Enkä voi oman kokemukseni perusteella noita Jeesuksen sanoa vakavasti epäillä.

Tupakka

Connie oli aiemmin sanonut minulle, että aloitti tupakanpolton maaliskuussa, mutta hän aikoo polttaa vain vuoden ajan. Muutaman päivän kuluttua kysyin Connielta, miltä tuntuu lopettaa tupakointi jo kolmen kuukauden kuluttua.

Ei, lopetan vasta vuoden 2011 lopussa.” vastasi Connie.

Miten pystyt tietämään, että pystyt varmasti lopettamaan.”, jatkoin.

Pystyn kyllä. Minä tunnen itseni.”

Mieleeni palasivat muistot ajasta jolloin olin 10-12-vuotias. Olimme kaveriporukan kanssa pihalla ja pojat juttelivat tupakoinnista. Kaikki porukassa olleet pojat sanoivat, etteivät he koskaan aloittaisi tupakanpolttoa. Olin ainoana keskustelun ulkopuolella, enkä sanonut mitään. Muistan ihmetelleeni miten pojat voivat olla niin varmoja itsestään. Toivoin toki itsekin, etten aloittaisi tupakointia, mutta en tuntenut, että voisin koskaan luvata sellaista. Tunsin, etten voi tietää miten elämäni sujuu tulevaisuudessa, sillä niin monet aikuisetkin polttavat. Miten voisin tietää toimivani viisaammin kuin nuo aikuiset.

En ajatellut näin tietoisesti, mutta minulle tuli sen kaltainen tunne, että minun on pidettävä itsestäni jatkuvasti huolta ja oltava hereillä, jotta tupakoinnille ei tule tarvetta. Ajattelin ajan näyttävän miten meille käy. Huulieni välissä ei ole vielä koskaan palanut tupakka. Joidenkin pojista tiedän polttaneen.

Muisto oli tärkeä. Muut pojat kenties vahvistivat omaa egoaan ajatuksilla ja sanoilla, jotta tuntisivat oman olonsa vahvaksi ja itsevarmaksi siinä hetkessä. Itse voinen sanoa aistineeni jotakin laajempaa. En ajatellut mikä olisi hyvä tai paha minulle, vaan aistin kokonaisuutta. Elämä vaikutti vaikeammalta ja monimuotoisemmalta kuin yksi pihalla tehty päätös ja olin sen edessä voimaton. Todennäköisesti olen ainut joka muistaa elävästi tuon tilanteen. Olin siinä tilanteessa läsnä ja tietoinen. En elänyt omien ajatuksieni kautta, En lähtenyt luomaan tulevaisuuttani ajatuksieni kautta ja olettamuksilla siitä mikä olisi hyvä, joka oletuksena olisi tietysti perustunut vain muistoihini ja oppeihini menneisyydestä. Itse olin yhteydessä siihen rajattomaan tietoisuuteen, energiaan ja voimaan joka ymmärtää kokonaisuuden ja palvelee aina ainoastaan sitä. Siksi hetki on jäänyt mieleeni.

Tämä palannut muisto on vahva osoitus siitä, kuinka rehellinen, voimakas, vahva ja hyväntahtoinen on tila, jossa en elä elämääni oman egoni eli päässäni omaa elämäänsä elävien ajatusteni kautta ja olen irtautunut hyvän ja pahan jakavasta maailmasta. Silloin elämässäni on nautinto jo kyseisessä hetkessä. Mieleeni on palannut myös muita vastaavia esimerkkejä lapsuudestani, mutta ei niillä ole väliä. Muistan myös hetkiä lapsuudestani, jolloin olen ollut egoni ohjaama. Ne eivät tuoneet mukanaan kuin harmia.

En edelleenkään tiedä tulenko koskaan polttamaan tupakkaa, se voi tapahtua vaikka tänään, ellen pysy hetkessä hereillä. Mennyt elämäni ei ole rakentanut minulle itsevarmuutta, jotta voisin vieläkään sanoa, ettenkö koskaan polttaisi tupakkaa. En osaa enää edes toivoa ettenkö koskaan polttaisi, mutta toivottavasti pysyn mahdollisimman monessa tilanteessa tietoisena niin kun tuolloin pikkupoikana, sillä silloin ei olisi mitenkään mahdollista tuntea edes pienintä vetoa omaa kehoa vahingoittavaan asiaan. Tietoisuus lienee paljon voimakkaampi taho kuin egon päätös.

Minä toivon sydämeni pohjasta, että Connie tietää mitä sanoo kun hän toteaa ”tuntevansa itsensä”. Haluaisin uskoa, että hän lopettaa tupakoinnin 31.12.2011, mutta kaikki hänen merkit, eleet, olemus, sanat ja teot viestivät minulle sen olevan lähes mahdottomuus. Juuri tuon asian näkeminen teki minut surullisen oloiseksi Connien rappusilla. Luulin Connien elävän omien jakavien ajatusten eli egon kautta ja tiedostin, että suuri osa ihmisistä saattaa toimia tiedostamattaan aivan samoin ja tunsin sen johtavan ainoastaan kasvavaan kärsimykseen. He eivät kenties osaa olla kovinkaan usein, vaan elävät joko menneisyyden muistiin piirtyneissä tapahtumissa tai egon luomissa tulevaisuuden odotuksissa. He kenties ohjaavat elämää omilla ajatuksillaan, jotka ovat aina vain kokemukseen ja muistikuviin perustuvia ja siten rajallisia. He eivät siis osaa olla useinkaan läsnä hetkessä, eli kosketuksissa jumalaan, tuohon ajatusten taustalla olevaan voimaan, jossa ajatuksetkin taitavat tapahtuvat. Heidän aivonsa eli ajatukset yrittävät elää omaa elämäänsä ja ovat unohtaneet niiden oikean tehtävän. Niiden tehtävä saattaakin olla vain materialisoida tuosta syvemmästä tietoisuudesta eli jumalasta kumpuavia asioita. Se lienee sitä, kun olen joskus aiemmin kirjoittanut, että asiani kyllä etenevät omalla painollaan.

Pieni poika, pieniä asioita

Pikkupoikana mietin joskus pieniä asioita. Minun mielestäni kaikki vaikutti vaikuttavan kaikkeen. Minulla oli sellainen olo, että jos pysähdyn puhumaan naapurin sedän kanssa muuttaa se koko tulevaisuuteni. Se muuttaa itseäni, ajatukseni muuttuvat ja siihen käytetty aika muuttaa koko elämäni ”aikataulun”. Ajattelin myös, että jos pissaan laiturilta veteen, on vedenpinnan noustava Intiassa saakka ja sielläkin veden lämpötilan on lopulta noustava, sillä koko merihän on yhteydessä ja keskinäisriippuvuudessa. Hieman vanhempana mietin, että joka ikinen tekoni vaikuttaa joka ikiseen ihmiseen jollakin tavalla, vaikka vain pienimmällä mahdollisella tavalla ja olen siten vastuullinen oikeastaan kaikista ihmistä. Yksinkertainen käytännön esimerkiksi: jos näytän keskisormea kadulla vastaan tulevalle henkilölle, muuttaa se hänen mielentilaansa, joka siirtyy seuraavaan hänen tapaamaan ihmiseen ja niin edelleen. Puhumattakaan siitä näkymättömästä muutoksesta jota emme aisteillamme havaitse.

Murrosikäisenä ihmettelin, kun kaikki ympärilläni olevat ihmiset eivät mielestäni nähneet samoin. Tai ajattelin, että he varmasti näkevät samoin, mutta heitä ei asia kiinnosta koska se ei ole tärkeä tai he vain näkevät asiat minua paljon selkeämmin. En osannut lähteä perjantai iltaisin juhlimaan, koska tunsin sen yhden huonosti nukutun ja aktiivisen yön vaikutuksen kantavan pitkälle seuraaviin päiviin ja viikkoihin. En halunnut menettää energiaa päiviksi muutaman hauskan tunnin johdosta, varsinkaan siksi, että tunnit olivat varsin hauskoja siis ilman juhliakin ja tunsin tarvitsevani energiaa jokaisessa hetkessä.

Olen tavannut maailmalla satoja ihmisiä ja ollut vieraana kymmenissä perheissä. Olen nähnyt vähän elämää ja aavistellut, että monet ihmiset eivät edes halua ymmärtää tuota syyn ja seurauksen suhdetta eli elämää. Heille riittää lyhyiden aistinautintojen tuoma ilo. He haluavat elämältä jotakin ja he haluavat ohjata sitä. Ikään kuin he olisivat maailman napa, jonka ympärillä pyörivästä elämänkarusellista he poimivat maukkaimmat palat. Itse olen kokenut, että elämälle pitää antaa tilaa elää itsessä. Tuon syy-seuraus suhteen, kaiken taustalla olevan elämän eli jumalan lain kokonaisuuden ymmärtäminen ja siitä tietoisena oleminen on minun mielestäni ollut merkittävää, jotta itsessäni säilyy tilaa elämälle. Tai sitten olen haaskannut ajatuksiani ja aikaani vain turhuuteen.

Nimi on totuus?

Connien vieraana kävi sudanilainen Omer. Kysyinkö onko hänellä sisaruksia. Hän vastasi hänellä olevan 28-vuotias sisko. Kysyin onko hän vapaa minun naitavaksi. Kyllä hän oli, mutta Omer sanoi, että minun pitäisi olevan muslimi, jotta voisin naida hänet. Sanoin, että voin vaihtaa uskontoa, sillä kaikki ne ovat samanlaisia.

Eivät ole”, vastasi Omer.

Miten niin eivät.”, kysyin

Muslimit uskovat yhteen jumalaan, kristityt uskovat jumalaan ja ihmiseen(kristukseen) ja buddhalaiset ja hindut palvovat ihmistä.”

Enpä ole huomannut miten se muka näin menee”, jatkoin

Niillähän on eri nimetkin. Miten ne voisivat olla samoja asioita, jos niillä on eri nimet. Miten ihminen voisi olla jumala jos niillä on eri nimet”, jatkoi Omer.

Omerilta tuli kuin kultatarjottimella se mitä hetkessä tarvitsin. Sain kosketuksen opetettuun mieleen. Koin ymmärtäneeni millä tasolla meidän yhteinen tietoisuutemme on. Ongelma lienee se, että ihmiset yrittävät ajatuksilla ymmärtää asioita, jotka eivät ole ajateltavissa. Minun ongelmani on se, että yritän kirjoittaa asioita, jotka eivät ole kirjoitettavissa. Sanani ovat vain suuntanuolia. ”Kuuhun osoittava sormi ei ole kuu.” kuuluu buddhalainen sanonta.

Sanat, ajatukset ja noiden sanojen ja ajatusten oletus omasta itsestä, ympäristöstä ja jumalasta on juurikin se sama ja ainut asia, joka saattaa estää ihmisiä olemasta tietoisia eli olematta yhteydessä jumalaan. He eivät ole, vaan ajattelevat. Jotkin ihmiset, kuten minä vähintäänkin silloin tällöin, sitten luulevat, että nuo ajatukset ovat ihminen itse ja yrittävät ymmärtää maailmaa ja jopa jumalaa niiden kautta. He eivät ymmärrä , että nuo ajatukset ja halu ymmärtää ja etsiä jumalaa on juuri se asia joka estää ymmärtämisen ja löytämisen.

Toinenkin ihminen yrittää ymmärtää maailmaa samoilla välineillä eli aivokapasiteetillä ja luulee myös ymmärtäneensä jotakin. Kun nuo kaksi ihmistä tapaavat, on heillä erilainen todellisuudentaju ja ajatukset. Molemmat luulevat olevansa oikeassa. Molemmilla on siten uskonto, jotka alkavat riitelemään keskenään, kuten minäkin olisin tehnyt Omerin kanssa, jos minä uskoisin johonkin. Eivät ne sodatkaan taivaasta tilaamatta tipu.

Jeesus, Buddha, Mohammed ja kaikki muut ihmiset, joista eri uskonnot ovat saaneet alkunsa, ovat kenties vain olleet ihmisiä, jotka eivät uskoneet mihinkään, vaan olivat suoraan yhteydessä jumalaan, eli osasivat olla hetkessä ilman menneisyyden painolastia ja tulevaisuuden huolia. He pystyivät olemaan ilman pelkoja. Tuo elämänvoima oli heissä vapaana ja he toivat sen meidän tietämättömien ihmisten nähtäville. Kenties he näyttivät meille asian joka on kaikkein luonnollisin ja meidän kaikkien ihmisten todellinen luonto ja olemus. Herääminen tuohon todelliseen luontooni ja olemukseeni saattaa olla olennaista minullekin

Itsellänikö tarkoitus?

Olenkin kenties tullut tietoiseksi tuosta samasta asiasta, että matkallani ja elämälläni saattaa sittenkin olla tarkoitus, vaikka se ei sellaiselta tunnukaan, jollaiseksi tarkoitus yleensä mielletään, vaan ainoastaan luonnolliselta elämääni kuuluvalta asialta. Tarkoitus saattaa olla, että pystyisin löytämään kosketuksen omaan todelliseen itseeni, kaikkialla olevaan jumalaan, eli oppia olemaan ja tunnistamaan se oleminen, joka on ajatuksieni taustalla, jotta tajuaisin etten ole ajatukseni tai vellovat tunteeni, jolloin en antaisi niille tai maanpäällisille taphtumille liian suurta merkitystä. Jos pystyisin siihen, voisi olla, että kaikki olennainen todella tulisi omalla painollaan.

Sanoin, että mieluummin lapioin sitä savimaapaskaa kuin korjaan vuotavia kattoja. Jos elän nautintojen ja hyvän ja pahan maailmassa, ovat vuotavia kattoa elämässäni nuo nautintojen ja hyvien asioiden puutteet. Kun saan niitä hetkeksi tekevät ne mieleni iloiseksi hetkeksi, mutta mieleni vajoaa lopulta tuohon savimaahan, sillä kaikki nuo omaa hyvää oloa ruokkivat asiat ovat lopulta katoavaisia ja mieleni haluaa niitä aina vain lisää, koska sekin ymmärtää niiden olevan katoavaisia. Tämä on minun elämäni hiirenloukku.

Oleminen eli jumala lienee aina kaiken taustalla, velloivat tunteeni tai ajatukseni kuinka kovin tahansa. Koin tämän unettomuuden aikaan, jolloin kehoni oli joskus väsynyt ja rauhaton, mutta jossakin taustalla säily syvempi rauhallisuus. Koska olin tietoinen tuosta syvemmästä rauhallisuudesta, eivät muut ihmiset useimmiten edes huomanneet minun olevan todella väsynyt, ellen itse niin kertonut. Vaikka en ollut kosketuksissa tuohon rauhallisuuteen, tunnistin sen olemassa olon ja tärkeyden ja osasin toimia hetkessä sen mukaisesti, jotta loisin itselleni olosuhteet luoda tuo kosketus uudelleen. Kosketus löytyi aina nopeasti, vähintäänkin muutamassa tunnissa.

Ajatukset, halut, puutteet, himot ja uskomukset ovat juuri tuota savimaapaskaa, jotka estävät minua olemasta ja jota haluan kenties lapioida, jotta pystyn olemaan kosketuksissa tuohon kaikkialla ja ikuisesti kannattelevaan peruskallioon. Peruskallion päälläkin ehjästä katosta voisin edelleen nauttia ja se on tärkeä, mutta sen väliaikaiselle suojalle ei tarvitsisi enää antaa merkitystä, sillä vaikka se katoaisi kokonaan, olisi peruskallio edelleen aina tukemassa uuden alkua.

Miksi koen, että olisi tärkeää olla kosketuksissa tuohon peruskallioon eli jumalaan. Connien luona ilmapiiri oli useimmiten hieman nihkeä, vaisu, tahmea ja negatiivinen, vaikka nautinkin olla hänen luonaan. Hänen luonaan jouduin kuitenkin ponnistelemaan ja rasittamaan itseäni, että pysyin tietoisena ja herkkänä tapahtumille ja hänelle. Connie potki minut ulos tilanpuutteen vuoksi, mutta tutuksi tullut naapurin vanhempi rouva Gail kutsui minut kylään. Hänen luonaan ilmapiiri on ollut aavistuksen helpompi, vapaampi, herkempi, aistikkaampi, vastaanottavampi ja positiivisempi. Gailin hengellisistä asioista kiinnostunut ja meditoiva mieli ei enää kenties elänyt egon täydellisessä sokeudessa.

Eläinystäviemme viisaus

Hyvän esimerkin olemisen voimasta kuitenkin antaa Kaakkois-Aasian tsunami vuodelta 2004. Tsunamissa kuoli hyvin vähän eläimiä. Eläimet siirtyivät luonnostaan korkeammille maanpinnan kohdille. He eivät tuskin edes aistineet mitään vaaraa vaan huomasivat vain olevansa liikkeellä kohti korkeampia paikkoja. Eläimet eivät stressaa menneitä ja huoli tulevia niin kuin me ihmiset ja he ovat kosketuksissa luontoon, eli elämään itseensä, jota siis jumalaksikin kutsutaan. He ovat yhtä elämän kanssa, ainakin enemmän kuin me ihmiset. Ihminen pystyy tulemaan toimeen näennäisesti aivojensa ja ajatustensa kanssakin, mutta siitä voin puuttua aina luonnollinen kytkös elämään ja tehokkaat aivot saattavat olla ihmisille todellisuudessa vain rasite, ellei ihminen osaa ajattelemisen lisäksi myös olla. Olemisesta syntyy kosketus kaikkein luovimpaan ja viisaimpaan voimaan.

Eläin ei voi kenties tulla tietoiseksi tuosta kaikessa vaikuttavasta yhdestä maailmankaikkeuden laajuisesta luovasta energiasta ja yhteydestä. Voi olla, että me ihmiset voimme tulla tietoiseksi tuosta tietoisuudesta ja meissä tuo materiaaliton, näkymätön ja havaitsematon kaikki voi tulla maanpäälle tietoiseksi itsestään. Mitä väliä sillä sitten on olemmeko tietoisia mistään vaiko emme?

Voi olla, että tietoisena olisimme paljon vastuullisempia ja viisaampia ja loisimme luonnollisesti ympäristöömme olosuhteet, jossa ei ole tilaa kärsimykselle enää niin kovin paljoa. Palvelisimme silloin siis itseämme, mutta myös kaikkia muita elollisia, jotka ovat jo syvemmin yhtä luonnon kanssa, mutta eivät voi tulla tietoisiksi siitä itse. Tulemalla tietoisiksi omasta luonnostamme, loisimme muillekin elollisille luonnostamme paremmat ja inhimillisemmät elinolosuhteet. Silloin arvostaisimme jopa eläinystäviemme hiljaista viisautta, joka ainakin minulta saattaa siis puuttua.

Niin, ja tietoisena oleminen saattaa olla kivaakin. Se olisi hauskaa ilman krapulaa.

Nyt olemme kokonaisuutena kiinnostuneet pääasiassa kenties siitä, että maksimoisimme oman itsemme hauskuuden jokaisena hetkenä. Tuossa jatkuvassa puutteen täyttämisessä ei kuitenkaan välttämättä ole minkäänlaista kosketusta kokonaisuuteen ja kaikki tuosta negatiivisesta egon lähteestä kumpuava toiminta saattaa pitkän päälle johtaa vain kärsimykseen, sekä ihmisten, että eläinten kärsimykseen. Jatkamalla näin eteenpäin, emme voi koskaan tulla tietoiseksi siitä hienosta asiasta, joka ajoi eläimet korkeammille paikoille Kaakkois-Aasian rannoilla.

Ihan sama

Mikä muuttuu nyt kun olen tajunnut ”jumalan olemassa olon” ja sen tärkeyden. En ole todellakaan tajunnut tai oppinut mitään uutta. En tunne olevani tietoinen mistään uudesta. En voi kuitenkaan olla täysin piittaamaton minusta kummunneille ajatuksille ja tapahtuneille asioille, jotka ovat saaneet minut vain tietoiseksi siitä minkä uskon aina olleen ja siitä suunasta johon olen kenties aina tietämättäni halunnut kulkea, niinäkin aikoina joina olen tyhmyydessäni ollut poikkeamassa egoni palvelukseen ja jo ollutkin sen palveluksessa.

Näin on vain tapahtunut. Minun tehtäväni ei olekaan miettiä kumpi on parempi ego vai jumala, onko niillä ylipäätänsä mitään ero vai ovatko nekin vain keskinäisriippuvuudessa toisiinsa. En ole filosofi. Maallinen tehtäväni tässä maailmassa on tämä maailman ympäri pyöräily ja sen mukana tullut vastuuni on kirjoittaa tämän ”projektin” mukana heränneitä ajatuksia ja tapahtumia. Olen huomannut, että minulle on helpompi kirjoittaa omia ajatuksiani, kuin miettiä ajatuksia ja kirjoituksia sen mukaan minkä luulen olevan hyvää ja myyvää. Toivottavasti uskallan kirjoittaa ajatuksiani vapaammin tulevaisuudessa. Sillä en koe olevan mitään väliä mihin ajatukseni johtavat tai mitä muut niistä ajattelevat, toivottavasti

En halua tietoisesti parantaa täydellistä maailmaamme, joka on juuri sellainen, kuin me ihmiset olemme valinnoillamme siitä tehneet, pidimme siitä tai emme. Luulen kuitenkin, että olemalla läsnä hetkessä vailla pelkoja, tekee maailmasta paremman ja inhimillisen paikan itsessään. Sitä en tiedä miten pystyn olemaan aina läsnä, se minun opittava uudestaan jokaisessa hetkessä. Tavoittelemalla on mahdoton löytää läsnäoloa. Se on juurikin se sama asia joka estää läsnäolon, ajattelin.

Voi olla, että kirjoittamalla vapaasti omassa päässä liikkuvista asioista, antaa se ihmisille mahdollisuuden oppia elämästäni. Sillä ei ole mielestäni väliä kumpuaako kirjoittamiseni positiivisesta olemisen eli jumalan lähteestä, vai negatiivisen tuhon eli egon menneisyydessä tai tulevaisuudessa elävästä lähteestä. Lisään tähänkin kuitenkin sen, etten ole varma kumpi on positiivinen jumala vai ego ja onko sellaisille käsitteille ylipäätänsä mitään tarvetta. Se on kuitenkin sataprosenttisesti totta, että aivoissani on käynyt seuraavankaltainen ajatus: ”Egolle ei ole tulevaisuudessa tilaa tässä maailmassa, sillä se tulee tuhoamaan oman elintilansa.” Edellinen on lauseena fakta vain koska se on ollut ajatukseni. En yritä kirjoittaa tai etsiä faktoja tai totuuksia. Kirjoitan vain ajatuksiani, joiden tapahtuminen on ollut fakta. Minulle ei ole mitään väliä ovatko ajatukseni faktoja. Olen pyöräilijä, en tiedemies.

Olen tyytyväinen, jos ymmärrän jotakin olennaista ja voin siirtää sitä muille ihmisille näiden matkakirjoituksieni kautta. Sekin olisi jonkinmoista auttamista, vaikka ei siltä tunnukaan. Jos kirjoittamiseni kuitenkin kumpuaa negatiivisesta tuhon lähteestä, ei sekään haittaa, sillä tiedän syy-seuraussuhteen eli jumalan tai elämän lain olevan järkähtämättömän rehellinen ja jos minä käytän polttoaineenani negatiivista energiaa, tulee elämänikin olemaan negatiivinen. Ei se mitään, hienoa on se, että silloinkin ihmiset voivat oppia elämästäni ja syy-seuraussuhteen toiminnasta, ainoastaan negatiivisen kautta. Toki aiheutan silloin kärsimystä itselleni ja ihmisille. Itselläni ei ole väliä ja muille ihmisillekin kärsimys tulee tarpeeseen, jos on tullakseen ja voi parhaassa tapauksessa olla herätysruiske siirtymään korkeammalle tietoisuuden tasolle.

Tärkeintä siis lienee se, että kirjoitan vapaasti ajatuksiani. Silloin voin todennäköisesti opettaa ihmisiä heidän omalla tiellään, elin yhteydessä jumalaan tai ruokkien ajatuksiani maallisilla nautinnoilla ja mammonalla. Toivottavasti olen valmis vaikka tuhoutumaan, jos siitä koituu edes pientä iloa, energiaa, vapautta, ymmärrystä, rakkautta tai myötätuntoa toisille ihmisille.

Uhosta tuhoon, tuhosta tietoisuuteen

Jos olisin kirjoittanut tällaisia ajatuksiani julkisesti vaikka keskiajalla, olisi minut voitu polttaa roviolla noitana tai minä lie olentona, joka uhkaa ihmisten kankeita ajatusrakenteita eli luultua totuutta. Nyt minun ei tarvitse pelätä sitä. Tiedän, ettei ole vaaraa tulla teloitetuksi sanojeni vuoksi. Maailma on nyt tietoisempi ja sivistyneempi paikka kuin 500 vuotta sitten noitavainojen aikaan. Kenties syy miksi haluan kirjoittaa tai antaa esimakua päässäni pyörivistä ajatuksista on se, että aikaa tietoisuutemme muuttamiselle ei ole enää paljoa ja minun on työskenneltävä itse sen eteen nyt. Minun on tiedostettava, että se on tärkein tehtäväni. Muiden tietoisuutta en valitettavasti voi muuttaa, enkä haluakaan, sillä voi olla että tarjoaisin vain savimaapaskaa. Jos voisin sen muuttaa, olisi Jeesus tehnyt sen jo 2000 vuotta sitten, eikä sille olisi enää tarvetta.

Tiedemiesten kertoma fakta on se, että käytämme nyt 1.4-kertaisesti niin paljon luonnonvaroja kuin maapallo meille tarjoaa. Ilmastonmuutoskaan ei liene sattumaa, vaan suora seuraus siitä, että ihmiskuntaa kokonaisuutena ei ole edes kiinnostanut elää syy-seuraussuhteen kirjoittamattomien lakien mukaan, saati kunnioittaisi tuota jumalan ja elämän lakia. Nyt ihmiskunta kärsii omista valinnoista luonnonmullistusten ja muiden vaikeuksien keskellä. Jos minä en pidä huolta itsestäni tulee minulle esimerkiksi uni-, polvi- tai selkävaivoja. Maailma lienee aivan samalla tavalla toimiva kokonaisuus kuin oma kehoni, mutta vain suuremmassa mittakaavassa. Nopein tapa positiiviseen muutoksen on tietoisuuden muutos.

Tärkeä tehtäväni tuon sisäisen tehtäväni lisäksi on se, etten teoillani tuhoaisi elinolosuhteitani. Meidän olisi kenties hyvä kouluttaa toisiamme kertomalla tieteellisiä tosiasioita siitä miten elää sopusointuisesti luonnon kanssa ja minun tulee myös elää noiden oppien mukaan, jotta jättäisin tuleville sukupolville mahdollisuuden ja enemmän tilaa keskittyä siihen, jonka koen olevan sisäinen tehtäväni ja jonka löytäminen saattaisi muuttaa kaiken kohti positiivista luonnollisesti omalla painollaan.

Voi olla, että aika ei kuitenkaan riitä, elleivät ihmiset ala kasvavassa määrin kaivamaan tuota yhteisessä mielessämme peruskallion päällä lojuvaa savimaapaskaa, joka saattaa olla kaiken ahneuden, vihan, kateuden ja katkeruuden eli kärsimyksen perusta. Jeesus oli maanpäällä vieraillut kokenut rakennusmies, joka tiesi tuon savimaapaskan alla olevan kovaa ja tukevaa peruskalliota. Hän myös näytti sen ihmisille kivenä. Tietoisesti etsimällä emme voi löytää peruskalliota, mutta joku voi näyttää sen meille ja elämämme syvä viisaus voi johtaa meidät näkemään sen, vaikka sitten kärsimyksen kautta.

Uskonkin, että asiat rullaavat aina eteenpäin itsestään, joten vaikka luulin, että minulla ja ihmiskunnalla on tarkoitus, uskon sen enemmänkin vain olevan suunta, johon olemme väistämättä menossa. Kaikki mikä on tapahtunut on pitänyt tapahtua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voisin elää päättömästi miten tahdon. Kaikki mikä on tapahtunut on siis pitänyt tapahtua, mutta minun on herättävä nyt. Herääminen voi tuoda mukanaan vastuullisuuden, joka saattaa olla avain siihen, että pystyn oppimaan näistäkin polvivaivoista ja pystyn etenemään haavojen kanssa tienpäällä jatkossakin.

Olen siis ajatellut, että nyt kokemani vaikeudet ovat vain opettamassa minua oikeaan suuntaan ja ne ovat minulle vain herätysruiske ymmärtääkseni oman virheellisen oletukseni itsestäni. Näin kehoni on opettanut minua. Miksi maailma ei opettaisi ihmiskuntaa samalla tavalla. Kaikki on kuitenkin yhtä, vai kuinka.

Voinko siis oppia mitään olematta tekemättä mitään kuuden viikonaikana?

Eipä kai.

Voin kuitenkin unohtaa jotakin. Poljetut kilometrit, otetut valokuvat, hienot kokemukset, lukema pankkitilillä, kirjoitetut kauniit sanat, eeppiset pyöräilyt, vahvat jalat, kauniit tytöt ja hurjat seikkailut ovat kaikki asioita, jotka saattaisivat lähteä viemään minua. Kun kaikki on hyvin, jalat pelaavat, takapuoli jaksaa pumpata, juttu luistaa, valokuvia tulee otetuksi ja rahaa virtaa pankkitilille tulen helposti omien ajatuksieni uhriksi, hahmotan itseäni asioiden ja materiaalin kautta ja kadotan siten kosketukseni olemiseen. Tiedän, että minun on helppo eksyä sille tielle, jos olen koskaan edes ollut jollakin muulla tiellä.

Terveisin,

Jukka

P.S: Sanoin tässäkin viestissä kaiken kyllä tapahtuvan omalla painollaan. En ollut tänään, tämän jutun julkaisemista edeltävänä iltapäivänä vielä varma haluanko lainkaan julkaista tätä juttua. Kirjoitin Malawin pysähdyksen aikanakin pitkän jutun, mutta jätin sen julkaisematta, koska niin ei vain tapahtunut tai en kokenut sitä tarkoituksenmukaiseksi. Olisi jollain tavalla helpompaa julkaista matkajuttuja, jossa kerron petipunkeista, huonoista tyynyistä, ihanista oltavista, nähtävyyksistä ja superihanista paikallisista ihmisistä. Olen kuitenkin käynyt jo läpi matkailun aakkoset, enkä osaa enää antaa päähuomiotani sellaisille asioille, joita ihmiset yleensä pitävät merkittävinä matkoillaan. Kaikki vastaantuleva on minulle jo kuin koti. Se on jättänyt minulle tilaa. Tilasta on noussut tällaisia ajatuksia. Näitä ajatuksia ei ole mukavaa julkaista ja tiedän ettei minulla tule olemaan huomenna palavaa halua klikata WordPressin ”julkaise” kohtaa.

Päivien aikana en kuitenkaan päättänyt julkaisua suuntaan enkä toiseen, vaan ajattelin ajan tuovan luonnollisen päätöksen itsestään. Gail sanoi minulle samaa, kun sanoin tulleeni hulluksi, enkä tiedä haluanko julkaista juttuani.

Muutama tunti sitten tulin kotiin kuntosalilta ja kysyin Connielta kuinka voit. ”Empä tiedä. Kuulitko, että siskoni yritti itsemurhaa?, hän vastasi. En päättänyt julkaista juttuani, elämä teki sen puolestani. Toivottavasti sisko toipuu ja hän saisi uuden mahdollisuuden oppia olennaisia asioita.

Watch Fifty Shades Darker (2017) Full Movie Online Streaming Online and Download

8 thoughts

  1. Etelä-Afrikka ja sitä ympäröivät maat pitäisi jokaisen suomalaisen käydä tsekkaamassa, muuttuu käsitys elmästä ja kuolemasta totaalisesti. Ehdottomasti suosittelen.

    p.s. sinulla on kiva tyyli kirjoittaa 😉

  2. Huh-huh, uppoaa minuun kuin häkä. Että voikin vanha pieru vielä haltioitua, kiitos.
    Mukava on lukea matkatapahtumiakin, mutta minulle nämä ihmisaiheet ovat olleet mielenkiintoisimpia.
    Hienoa kuvailua ihmissuhteista, ajatuksista ja elämästä.
    Paljon kiitoksia.

  3. Mahtavaa.
    Kuin omia ajatuksiani, mutta sinä osasit koota sen tekstiksi. Sinä osasit ja uskalsit jakaa nuo ajatukset myös muille.
    Luen paljon näitä asioita koskevaa kirjallisuutta, mutta tässä tekstissäsi on ehkä onnistunein kuvaus aiheesta johon olen törmännyt.
    Olen nauttinut kaikista kirjoituksistasi, tämä oli kuitenkin omaa luokkaansa.
    Kiitos, että julkaisit.

  4. Sain vinkin näistä sivuista yhteiseltä tutulta 😉 Todella mielenkiintoista ja hyvin kirjoitettua tekstiä. Tyylisi ei mielestäni ole masentavaa, päinvastoin! Minäkin itsekseni koitan opiskella aiheeseen liittyen ja olen huomannut, että hyväksyvä läsnäolo hetkessä toimii. Tsemppiä matkan tekoon ja kirjoittelehan varsinkin sisäisestä matkastasi. Tiedä vaikka joskus kohdataan 😉

  5. Edellinen ”03-12 Malawi, Mosambik, Zimbabwe ja Etelä-Afrikka” ei avaudu. Löysin sen kuitenkin netistä word-tiedostona.

  6. Moi Jukka!
    Löysin matkatarinasi entisen poikaystävän kautta, joka sai kimmokkeen omalle reissulleen tarinasi kautta.
    Yksi seikkailemisen pääpointti on mielestäni matka itseen ja siitä saa kukin kirjoittaa blogissaan vapaasti, kunhan ei vahingoita toista ihmistä. Pohdintasi ovat hienoja, en suoraan sano allekirjoittavani kaikkea, mutta toisten ihmisten pohdinnat saavat omat aivot pohtimaan samoja asioita. Eron käsittelyssä minulla on tullut aika, jolloin on pakko kirjoittaa. Myös tämän tekstin seurauksena syntynee runo tai toinen. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *