Etelä-Afrikka – Columbus

Aloitan taas siitä missä olen. En tiedä mikä on läheisen kylän nimi. Minulla ei ole alueen karttaa. Tiedän olevani Manmouthin piirikunnassa, New Yerseyn osavaltiossa, Yhdysvalloissa ja teltassa. Ympärilläni on havumetsää, allani sen pehmeä havupeite, tuuli raksuttaa kuivia oksia ja autotieltä kantautuu vaimea kohina. On sunnuntai. Afrikan päätös oli vain uuden alku, jos alkua ja loppua siis on. Viimeiset viikot ovat olleet pientä säätämistä tätä Amerikan matkaa valmistellessa. Minulle ei tullut hetkiä kirjoittamiseen. Minulle ei tullut hetkeä jolloin sanat kumpuaisivat itsestään, kuin tyhjästä. Nyt tienpäällä poljen ja kirjoitan.  Sormeni ovat viileät, enkä tiedä kuinka kauan ne pysyvät notkeina naputteluun. Toivon, että Etelä-Afrikan muistot lämmittävät niitä täällä kylmässä teltassa.

Pretoriasta eteenpäin

Itkin illalla. En pitkään, ehkä kaksi minuuttia. Ei se ollut yllätys. Olisin kuitenkin toivonut, ettei Connien nuori sisko olisi kuvitellut elämänsä olevan itsemurhan pimeää. Olin aikaisemmin päivällä lähettänyt edellisen tarinani. Uusi matkatarinani alkaa siitä mihin vanha päättyy. Nyt alussa oli itku.

Pretoriassa oli niin mukavaa, etten halunnut lähteä. Tienpäälle oli niin mukava palata, etten jäänyt. En olisi voinut ajatuksin edes toivoa parempaa paikkaa lepuutella polviani. Kiitos Connielle ja Gailille.

Poljin ulos portista. Leidit olivat jo töissä, mutta minulle jäähyväiset vilkuttivat kodinhoitaja ja koirat. Olin taas tienpäällä matkalla kohti uutta.

Olin tunteeton, ajatukseton. Tuossa tyhjyyden ilossa poljin vain eteenpäin.

Ensimmäisessä ylämäessä jalkani olivat kitkattomat. Toimivat polvet nostivat näkymättömän hymyn kasvoilleni. Nautin tuntea myötätuulen takapuolessani ja kuulla kiireistä moottoritietä. Oli mukava edetä omassa pienessä maailmassani, jossa tunsin pitkästä aikaa olevani vapaa, siis vapaa polkemaan, vapaa rasittamaan lihaksiani. Minun ei tarvinnut hidastaa, tarkkailla ja passailla polvieni vuoksi. En tiennyt kestävätkö polveni pitkään, mutta tiesin, että ainakin tuon päivän voisin polkea hitaasti, mutta vapaasti.

PÄIVÄN MOVE

Lähtö Pretoriasta oli kuin matkani kolmas alku, tämän polkupyörämatkani kolmas alku. Polvieni vaiva oli pieni, suurelta osin kivuton, mutta sitkeä. Taas kerran vaivat pysäyttivät kulkuni. Se sai aivoni tai jonkin muun käymään läpi erilaisia asioita.

Ainoaksi muutokseksi ei jäänyt se, etten suunnannutkaan Namibian autiomaille. Yhtenä iltana Pretoriassa olin menossa nukkumaan. Jostakin tyhjyydestä päässäni alkoi kiertää ajatukset. Aluksi ne kertoivat minulle, että lentäisin Patagonian sijasta New Yorkiin. Pian ne kertoivat, etten edes parhaassa tilanteessa olisi valmis Patagonian myrskyihin ja Andien vuorille. Polvet tarvitsisivat kuulemmma kunnollisen parantumisjakson Pohjois-Amerikan tasaisemmilla mailla ennen vuoria. Tuon illan jälkeen en enää ajatellut jatkavani Afrikasta Patagoniaan, vaan polkevani Amerikan mantereet toisin päin. Näin suunnitelmani muuttuivat, jos sellaisia minulla on koskaan edes ollut, vaikka olenkin sellaisista huudellut täällä kotisivuillani. Olin kuitenkin hahmotellut esimerkiksi tilaamiani varusteita Etelä-Amerikan säiden mukaan, mutta en surrut muutosta, joka näyttää olevan vain jonkinlaista liikettä.

Toisena iltana Pretoriassa olin menossa nukkumaan. Jostakin tyhjyydestä päässäni alkoi kiertää taas ajatus. Aluksi ne kertoivat minulle, että minun tulisi luopua painavista valokuvausvälineistä. Myöhemmin ne kertoivat minulle, että tarvitsen kevyempää pyörää ja ”vapaampaa elämää”.

Olen opetellut ja raahannut valokuvausta mukanani. Se on ollut ajankäytöllisesti pieni osa matkaani. Olen kuvannut varsin vähän valokuvaajiin ja muihin matkaajiin verrattuna. Olen joskus kuitenkin tuntenut, että voisin valokuvata paremmin siihen keskittyen, mutta sille ei ole ollut tilaa pyörämatkatessa. Toisaalta tarvetta paneutumiseen ei ole ollut, sillä enhän ole valokuvaaja . Minulle on tullut kuvausideoita, mutta ne kuolivat levon tarpeeseen. Tuntuu ehkä hassulta, mutta kuvat eivät tule itsestään kunhan vaan matkaa eksoottisissa paikoissa ja painaa nappia kun siltä tuntuu. Valokuvaus on vaativa, ainakin minulle. Kuvaan mieluummin hyvin tai huonosti, siltä väliltä tekeminen vaikutti ajan ja energian haaskaukselta joten tuntui että siitä on parempi luopua.

Matkailu avartaa

En tiedä miten tämä ”matkailu avartaa” kappale liittyy Etelä-Afrikan matkatarinaani, mutta antaa senkin olla, sillä ei kaikkea työtä viitsi deletoida ja voin tälläkin pätkällä olla jokin ”tarkoitus”, vaikka se tyhmältä tuntuukin, enkä sitä järjelläni pysty ymmärtämään. Kunhan kirjoitin.

Seuraavia ajatuksia minulle siis kumpusi. Jotkut sanovat, että silloin on parempi kun ei ajattele. En taida olla siis kovinkaan hyvä.

Matkailu avartaa, sanotaan. Kyllä ja ei, ajattelin. Voi olla ettei se avarra, jos liikkeellä on vain keho mielen ollessa edelleenkin kodin kotoisissa oltavissa. Mielen ollessa vielä tutuissa oltavissa matkaaja voi erehtyä arvostelemaan, luokittelemaan, tuomitsemaan tai kehumaan vieraan paikan makuja, hajuja, ympäristöä, asioita ja ihmisiä sen kautta mitä hän on kotoisissa oltavissa kokenut hyväksi tai pahaksi. Kotiin tultua kehon tarkastama kohde on sitten summattu adjektiiveiksi. Ruoka oli hyvää, ilmasto oli enimmäkseen varsin kiva, en voinut sietää ylipursuavia roskiksia, hotellikin oli epäsiisti, kulttuuri oli ihan kiva, mutta en ymmärtänyt sitä ja ihmiset olivat liian päälle tunkevia ja epäkohteliaita. Kokonaisuutena paikka oli kuitenkin ihan positiivinen ja voin suositella sitä toisillekin.

Edellisen kaltainen matkaaja varmasti oppii luokittelemaan ja erottelemaan yhä tarkemmin havaitsemiaan asioita. Mielestä tulee terävä, jopa älykkään oloinen. Ihmiset jotka eivät ole matkanneet, saattavat mieltää matkaajan kokeneeksi ja viisaaksi, ehkä.

Olen nuori ja matkannut vasta noin 35 maassa. En ole kaiken nähnyt matkaaja ja sitäkin vähemmän kokenut. Siitä huolimatta uskaltanen jo miettiä mikä saattaisi olla yksi matkaamisen kauneus. Minulle se ei ole ainoastaan se, että voin maistaa monia ruokia, kohdata erilaisia kulttuureja, nähdä monenlaista luontoa, kokea hienoja nähtävyyksiä ja tutustua monenlaisiin ihmisiin. Nekin ovat olennaisia ja keskinäisriippuvuudessa seuraavaan, joten myös ne ovat kauniita. Kaunista on mielestäni ehkä myös se, että tällä planeetalla kaikki vaikuttaa hyvin samankaltaiselta tai jopa samanlaiselta. Ulkoiselta pinnaltaan elämän eri asiat saattavat tuntua aluksi hyvinkin erilaiselta, mutta pintaraaputuksen jälkeen elämän perustekijät tuntuvat olevan hyvin samankaltaisia. Kuten on kliseisesti todettu, kaikilla ihmisillä on samat tarpeet ja toiveet. Myös luonto vaikuttaa samankaltaiselta, siis minule.

Matkaajat tuntuvat minun huomioitteni mukaan joskus keskittyvän enemmänkin näkyviin eroihin. Voi olla, että matkailun mahdollisuus avartamiseen saattaa olla sekin, että eroavaisuuksien oppimisen lisäksi tiedostaa sen, kuinka samankaltaista elämä kaikkialla on ja kuinka pieniä havaittavat erot saattavat todellisuudessa meidän ihmiselämissä olla. Voi olla, että ymmärtämällä elämämme samankaltaisuuden, voisimme oivaltaa kaikki olevamme samassa vaunussa, sitä kautta ehkä voisimme ymmärtää  itseä eli toisia ja tuntea jopa myötätuntoa itseä, siis toisia kohtaan. Ymmärtämällä sen, että me kaikki saatamme olla  yhteydessä toisiimme, voisi auttaa, jotta osaisimme pitää paremmin huolta itsestämme ja toisistamme eli kaikesta. Jokaisessa teossa olisi silloin vastuu myös jostakin muusta, kuin vain sen hetkisestä oman mukavuuden maksimoinnista.

Yksi avain ykseyden hahmottamiseen saattaa olla se, ettei elä omassa päässä pyörivien, kokemuksista ja opetuksista kumpuavien ajatusten varassa, vaan pystyy olemaan läsnä mahdollisimman monessa hetkessä, silleen niin kuin hiljaisesti tarkkaillen, jotta antaa uusien asioiden tulla perille asti sellaisena kuin ne ovat. Silloin saattaa huomata, että kaiken ydin voi olla sama kaikkialla. Ihmisten elämissä saattaa olla huomattavissa yksi vahva yhteinen seikka. Ketään, missään käymässäni paikassa ei ole halunnut voida huonosti. Jos joku haluaa kärsiä, uskon hänen tekevän senkin vain siksi, että olettaa sen johtavan johonkin parempaan. Jos tuo muinaisten viisaiden ajatus pitää paikkansa, on se meitä kaikki yhdistävä tekijä ja todiste siitä, että olemme jollain tavalla yhtä.

Matkailu voi mielestäni siis avartaa, mutta on mielestäni varsin virheellinen käsitys, että se tekisi niin omalla painollaan. Se saattaa myös vain vahvistaa jakavan ihmisen jakavaa asennetta, joka sitten eriyttää hänet toisesta yhä tehokkaammin. Ainakin minä olen helposti omien vanhojen ajatus- ja toimintamallieni vanki.

Kenties parhaimmillaan matkaaja on mahdollisimman vapaa menneiden ajatusten, kokemusten, opetusten ja pelkojen kahleista. Nauttii siitä mitä on, ei toivo tulevalta matkalta mitään, eikä siis iloitse niistä ja takerru sen oletettuihin hedelmiin etukäteen. Se voisi olla kevyesti matkaamista.

Kevyttä matkaamista tekee myös se, että matkaa keveällä varustuksella. Afrikassa olen matkannut verrattain raskaasti. Olen kantanut painavia vehkeitä yli vuorien ja halki autiomaiden. Mieleni on ollut joskus etukäteen valokuvauksessa ja se on aiheuttanut päänvaivaa. Se ei ole toiminut, vaikka juuri se minun on ollut käytävä läpi ja siis oli täydellistä. Koin siis kuitenkin, että olisi tarkoituksenmukaisempaa jatkaa matkaamista yksinkertaisemmalla ja kevyemmällä varustuksella. Olen saanut jo selkä- ja polvivaivoja ja kevyempi tie eteenpäin lisää mahdollisuutta, että voin polkea läpi pitkän jäljellä olevan reitin, vaikkei sillä sinänsä mitään väliä olekaan, sillä tulisin mielelläni kotiinkin.

Kohti kapkaupunkia

Suuressa moottoritien liittymässä liftasi mies. Pysähdyin miehen kohdalle, mutta polkupyöräkyytini ei kelvannut hänelle. Vaihdoin muutaman sanan. Hänen vaimonsa oli kuollut eilen ja hän oli tulossa pohjoisesta vieraillakseen sairaalassa. Hänellä oli parhaat päällä, mutta ei rahaa puvun taskuissa. Hän kysyi kannanko ruokaakin mukana. Annoin hänelle voileivän. Hän kiitti, sanoi syöneensä viimeksi eilen ja jatkoi liftaustaan.

Asuin ja pyöräilin Pretoriassa alueella, jonka taloja kutsuisin linnoiksi. Nyt moottoritien välittömässä läheisyydessä olin paikassa, jossa ihmiset majoittivat itsensä pikkuruisiin aaltopeltimajoihin.

Muutamat ihmiset, joilla on jo ”kaikki”, ovat sanoneet, että olen onnekas koska minulla on niin vähän ja elämäni on yksinkertaista. Minulla ei ole paljon tavaraa heihin verrattuna(vaikka sen runsautta juuri valittelinkin), omaisuutta tai vastuuta, mutta minulle ropisee riittävästi, jotta pystyn etenemään omalla tavallani vapaasti minne haluan.

Onko se kuitenkaan onnea, että omistaa vähän, ei ole vastuuta ja elää yksinkertaisesti. Monet moottoritievarren ihmisistäkin kuuluvat tuohon kategoriaan vielä paljon syvemmin kuin minä. Monien materiaalisesti yksinkertaisesti elävien ihmisten olen kuitenkin kuullut sanovan minulle, että olen onnekas, kun minulla on rahaa, vapaus matkata ja tulen kehittyneestä maasta

Minua köyhemmät ovat siis sanoneet haluavansa lisää, jotta voisivat elää vapaasti. Rikkaammat eivät halua luopua, mutta ovat sanoneet haluavansa elämäni yksinkertaisuutta ja vapautta. Kumpi on siis parempi köyhyys vai rikkaus.

Elän materiaalisesti varsin vaatimattomasti, ainakin jos määrää mitataan kiloissa, jos vertaan itseäni länsimaisiin kanssaihmisiin. Nautin kuitenkin lämpimästä suihkusta, katosta pään päällä, laadukkaista varusteita, hyvistä ruokakaupoista, sekä kehittyneistä palveluista ja infrastruktuurista. Ilman niitäkin olen voinut hyvin, enkä ole niiden puuttuessa useinkaan haikaillut. Arvostan kuitenkin länsimaiden taloudellista ja materiaalista kehitystä, sillä ilman sitä en voisi edes matkata. Minä kuitenkin nautin niistä hedelmistä, joita suomalaiset pitkillä ja tehokkailla työpäivillään luovat. Minä itse en tuota mitään. Kehittyneessä Suomessa työskentelevät ihmiset antaa minulle mahdollisuuden, ettei minun tarvitse kuokkia jokapäiväistä leipääni vereslihalla. Olen pärjännyt oikein hyvin minulle ropisevilla rehellisen työn murusilla.

Onko mielestäni monimutkaisuus, rikkaus ja kehittyneisyys siis parempi tie onneen kuin puute. On tai ei ole.

Olen joskus ajatellut, että hyvää voisi olla yksinkertainen yltäkylläisyyden maailma. Ihmisten ympäristö voisi olla mitä kaunein, kehittynein ja mukavin ja siitä nauttimassa olisi yksinkertaisesti eläviä ihmisiä. Millainen on yksinkertainen ihminen. Kenties sellainen, joka osaa nauttia mukavista oloista, mutta joka ei ole riippuvainen niistä ja takerru niihin. Yltäkylläisyys on hänelle vain antamassa tilaa keskittyä olennaisiin asioihin. Yltäkylläisyydellä en tarkoita välttämättä sitä, että yksi asuisi palatsissa ja ajelisi Ferrarilla. Tarkoitan vain, että sekin on mahdollista yhden niin valitessa tai paremminkin sitä, että yhdellä on ruokaa, vettä ja katto pään päällä varsin säännöllisesti.

Yksinkertainen ihminen sopeutuisi ja nauttisi toisaalta myös puutteellisista oloista, sillä silloin olennaista olisi puutteen täyttäminen. Absoluuttisessa puutteessa voimaa ja energiaa kuluu puutteiden täyttämiseen ja hengissä selviämiseen, mutta yltäkylläisyydessä ihmisellä on tilaa luoda jotakin kehittyneempää, joka loisi vapaammat olosuhteet yhä useammalle ihmiselle. Tosin vain yksinkertainen ihminen voi elää tasapainoisesti yltäkylläisyydessä ja absoluuttisessa puutteessakin voi voida hyvin. Niin, enkä tiedä mitä se onnikaan on ja enkä muuten sitäkään mikä muka olisi olennaista tai kehittynyttä.

Tiedän kuitenkin mitä onni ei ole, sitä, että luulee sen olevan jossakin. Voisiko olennaista sitten olla se, ettei luule jonkin olevan olennaista. En tiedä onko niin olennaista tietää sitäkään, kunhan ajattelin ja kirjoitin tämänkin ylös.

Tyytymättömän köyhän mieli tyydyttyy hetkeksi haluamalla lisää. Tyytymättömän rikkaan mieli tyydyttyi hetkeksi saamalla lisää. Yksinkertaisesti rikas, yksinkertaisesti köyhä; on ikuinen tyytyväisyys. Janoavasti rikas, janoavasti köyhä; on ikuinen puute. Tai sitten ei.

Ei älkää vaan luulko, että minä haluaisin olla yksinkertainen. Olen mitä olen.

Randfontein

Jatkan Jeesustelulla. Vain yhden polkemispäivän jälkeen pysähdyin Randfonteiniin. Keniassa Lydia majoitti minut hänen kauniiseen majataloonsa. Hänen puolisonsa Wilco ei järjestänyt minulle juhlia, mutta antoi minulle seuraansa kahden päivän ajan.

Pariskunta pitää koulua vähäosaisille Keniassa. Wilco työskentelee Etelä-Afrikan kultakaivoksissa kolme kuukautta pitääkseen perhettään pystyssä heidän Kenian kodissaan. 90 päivän ajan hän työskentelee niin paljon kuin mahdollista ja viettää iltansa yksin pienessä asunnossa, pelaten iltaisin nettishakkia Keniassa olevan vaimonsa kanssa. Kolmen kuukauden välein hänellä on kolmen viikon perheen yhdistävä loma.

Lydia antoi matkaani raamatun. Wilco oli iloinen, että olin sitä myös lukenut. Olin itsekin iloinen.

Pitkä, hoikahko ja kasvonpiirteiltään vahva sähkömies kysyi minulta: ”Tiedätkö miksi on tärkeää hyväksyä Jeesus ja uskoa häneen?”

Sanoin kuuntelevani mielenkiinnolla.

Hän piirsi minulle kuvion. Sen vasemmassa yläkulmassa oli jumala, johon ihminen kadotti yhteyden Aatamin ja Eevan syntisesti omenaa haukattua. Jumala langetti ihmiset syntiin, jonka vankeja he yhä ovat.

Vasemmassa alakulmassa oli mies. Miehestä piirtyi nuolia ylös, puoliväliin asti kohden jumalaa. Nuolia olivat kirkossa käynti, hyveet ja muut uskonnot. Wilcon mukaan jumalaan kosketuksen saamiseen eivät riitä hyvät teot, rukoilu tai kirkossa käynti, saati väärät uskonnot. Hänen mukaansa ainut tie takaisin jumalaan on Jeesus, jonka jumala lähetti maanpäälle kärsimään puolestamme ja vapauttamaan meidät. ”Pelastus on hyväksyä Jeesus” hän kirjoitti paperiin. ”Vain Jeesuksen kautta pääsee elämään taivaan tielle. Ilman Jeesusta, teki yksi mitä tahansa, johtaa hänen tiensä kuolemaan ja helvettiin.”

”Ymmärrätköhän”, Wilco kysyi.

”Kyllä, luulen ymmärtäväni asian samoin”, vastasin.

Kyllä, minä todella luulin, että Aatamin ja Eevan omena symboloi sitä, kuinka ihmiset ovat langenneet ulkopuoliseen mammonaan, joka estää kosketuksen olemiseen, jumalaan, siihen luonnolliseen energiaan, joka ylläpitää kaikkea ja on kaiken perimmäinen olemus. Kenties omenasta alkoi erillisyys, ihmisen onni alkoi olla jossakin ja se piti saada itselle. Luulen myös, että Jeesus oli apu saavuttaa kosketus tuohon ”jumalaan”. Jeesus oli kenties henkilö, jolla oli kosketus tuohon jumalaan, eli hän oli vapaa synnistä, ulkopuoliseen lankeamisesta, jakamisesta. Hän oli silloin myös yksi ja ainoa, ei tosin välttämättä ainut henkilö, joka pystyi näyttämään tien takaisin jumalaan, sillä hän oli yhtä sen kanssa, kuten itsekin sanoi. Voinen yhtyä Wilcon sanoihin siinäkin, että kirkkoon meno, rukoilu,  tietoisesti tehdyt hyvät teot ja toiset uskonnot eivät yksin riitä avaamaan ovea jumalan valtakuntaan.

Viimeksi kirjoitin vertauskuvallisesti, että Jeesus oli kuin kokenut rakennusmies joka näytti kovaa kiveä ja sanoi savimaapaskan alta löytyvän ikuisesti tukeva peruskallio. Jeesus ei kenties pystynyt nostamaan yksin ketään jumalan valtakuntaan, siksi hänellä oli vain pieni joukko seuraajia hänen eläessään. Hän oli kenties vain tuo kivi, esimerkki ihmisestä, joka osasi olla, olla yhteydessä tuohon sanotaan tällä kertaa vaikka  jonkinlaiseen yhteyteen, energiaan, tai tyhjyyteen, eli siihen ”jumalaan”. Hän oli ehkä vain kuin tienviitta. Hän ei välttämättä siis yksin pystynyt nostamaan ketään tuohon jumalan valtakuntaan. Ihmisen tarvitsi mahdollisesti todella uskoa Jeesuksen olemukseen ja ymmärrykseen. Saattaa olla, että yhden oli itse vielä tehtävä ”työtä” sen eteen, että tulee tietoiseksi samoista viisauksista kuin tuo tietä näyttänyt jumalan poika. Voisimmeko me kaikki olla jumalan poikia. ”Voit tehdä sen mitä minä ja vielä enemmän(tai jotakin sinne päin)”, sanoi Jeesus.

Olen kristitty, maksaisin kirkollisveroakin, jos minulla olisi jotakin verotettavaa. Olen lukenut vähän Raamattuakin. Se, että minut on kastettu kristityksi ei mielestäni poista sitä mahdollisuutta, että olisin samanaikaisesti buddhalainen, hindulainen tai muslimi. Jos siis ylipäätänsä tarvitsee olla jotakin.

Olisiko niin, että kristillisyyden korkeimman tavoitteen ja olemuksen saavuttanut henkilö olisi samalla myös buddhalainen, hindu ja muslimi. Häntä ei voisi erotella mihinkään ideaan. Hän olisi kaikki ja ei mitään. Wilcolla ei ollut varmastikaan herännyt samansuuntaisia ajatuksia , joten en keskustellut asioista hänen kanssaan, kuuntelin vain, johon lähes aina ajaudun. Ehkä en ole vieläkään päässyt murtautumaan ulos hiljaisesta takapulpetin pojan häkistä, mutta joskus olen huomannut, että kuunnellessa minun ei tarvitse haaskata energiaa sanojen etsimiseen ja muodostaa mielipiteistä ajatuksista, jotka ovat vain itsestään nousseita päämäärättömiä hajatuksia, eivät siis välttämättä mielipiteitä.

Tämä on taas erikoista matkatarinaa, mutta nämäkin ovat siis vain matkalla heränneitä ajatuksia, joille sytykettä ovat antaneet matkalleni tapaamat ihmiset. Ne siis eivät ole ajatuksia siitä miten asiat ovat, ne ovat vain tämän matkan kirvoittamia ajatuksia, jotka kirjoitan ylös, jotta saan matkatarinaa.  Randfonteinissakaan en käynyt nähtävyyksillä, vaan vietin aikaa Wilcon kanssa, joten mistä muustakaan kirjoittaisin. Kiitokset hänelle.

Niin, ja onko tällä nettisivulla tarpeellista surkutella sitäkään mitä olisi sopivaa tänne kirjoittaa ja minkälaista matkatarinani on. Ehkä ei, mutta surkuttelukin on matkalla herännyttä, matkalla, jonka annista täällä siis kirjoitan. Hassua.

Seuraavaksi asiaan, siis satulaan.

Maaseudulla

Pyöräilypäivän päätteeksi oli pitkästä aikaa hetki löytää teltalleni paikka. Käännyin pienelle tielle kohti leirintäaluetta. Loivasti laskevan laakson pohjalla levittäytyi pienehkö järvi. Tietä reunustivat värikkäät niityt. Tiesin löytäväni kauniin paikan levätä. Valitettavasti en saanut talolleni järvenrantapaikkaa, sillä tontilta pyydettiin aivan liian kallista vuokraa. Täytin vesitankkini ja jatkoin eteenpäin. Peltojen keskellä olivat metsätilkut harvassa ja heti ensimmäisen nähtyäni kysyin talosta lupaa telttailla. Se onnistui ja vietin yöni joenrannalla. Pesin siellä itseni, kuuntelin sen kohinaa, linnunlaulua ja sirkkojen siritystä. Kirkkaalla iltataivaalla tuikkivat tähdet ja kuu. Telttani ympärillä tanssivat tulikärpäset. Olin luonnonhelmassa seitsemän kaupungissa vietetyn viikon jälkeen.

Seuraavana päivänä valitsin pienen maaseututien. Jokaisella metrillä molemmilla puolilla tietä oli maissipeltoa ja sen ympärillä piikkilanka-aita. Tein ruokaostokset pienessä verkkaisessa maaseutukylässä. Päätin kysyä telttapaikkaa jostakin maatilalla, jotka olivat ripoteltuja keskelle peltoja kuin keitaat. Takanani oli myötätuuli ja maatilaehdokkaat vaihtuivat silmissäni vilkkaasti. Kysyin ensimmäiseksi majapaikkaa suurelta tilalta, jonka upeasti hoidetusta puutarhasta olisin löytänyt oivan sijan. Minut ohjattiin seuraavalle tilalle, joka tarjosi kyseistä palvelua.

Vaalea ja iloinen Telma otti minut vastaan lämpimästi. Kun olin purkamassa laukkuja, hän kysyi miksen majoittautuisi huoneeseen samalla hintaa. Se sopi minulle mainiosti.

Seuraavana aamuna kiertelimme maatilan isännän kanssa hänen rakkailla pelloillaan, joiden maissisadon hän sanoi tuottavan tuotantokustannuksia vähemmän rahaa. Iltapäivällä kävelin tilan ympäri, jonka monotoninen maissipeltomaisema kuhisi elämää. Illalla kysyin tilan pojilta miksi heillä on haulikko ladattuna.

”Tapamme kukkoja”, toinen heistä vastasi.

”Miksi”

”Niitä on liian paljon ja ne raiskaavat kaikkia kanoja.”

”Aivan kuten Etelä-Afrikan miehet?”, kysyin.

”Juuri niin”, naurahti jäntevän hoikka ja hyväryhtinen, mutta auringon vanhannäköiseksi polttanut nuorimies.

Afrikan raiskaustilastot ovat surullista luettavaa. Joka kolmas mies myöntää raiskanneensa ja joka neljäs nainen kertoi tutkimuksessa tulleensa raiskatuksi viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Rukoilimme seinään kirjoitetun tekstin edessä ennen lähtöäni. Olin nauttinut kaksi yötä upeasta huoneesta ja syönyt maittavia aterioita, mutta en saanut maksaa palveluista mitään ja Elma totesi olleen hänen kunniansa majoittaa minut.

PÄIVÄN MOVE

Masentava fiilis

Veteni oli loppumassa ja käännyin maatilalle täyttämään pullot. Jouduin tekemään tieni kolmannelle portille läpi kahden portin. Huutamalla sain naisen portille. Pyysin vettä pulloihin. Hän otti ne ilmeettä. Odotin pitkään lähes kolme metriä korkean sähköaidan takana. Suuri koira säntäili ja murisi villisti aidan toisella puolella. Kuola valui  sen rumilta, roikkuvilta kasvoilta. Nainen tuli takaisin ja sanoi vakavasti, ettei saa toisen pullon korkkia auki. Avasin korkin ja annoin sen varovasti takaisin hänelle sähköaidan raosta ja hän palasi täyttämään pulloa. Odotin taas pitkään. Jalkani alkoivat puutua ja istahdin tolpan juurelle. Hetken kuluttua horjahdin sähköaitaan. Kului pienen pieni hetki muissa maailmoissa ja tällistä toivuttuani pyörittelin niskojani, jonka pieni jumi vaikutti lauenneen. Tällä kertaa perheen tytär toi juomapullon. Hän oli myös totinen, mutta lausui hiljaisesti jotakin kun kiitin vedestä. Palmujen katveessa ja aitojen suojassa olevassa pihapiirissä vallitsi omituisen masentava tunnelma. Aistin sen heti alkuunsa ja tunnelma vain synkkeni.

Sade oli tulossa ja käännyin taas maatilalle, tällä kertaa jo yöpyminen mielessä. Kysyin suuressa autossa istuneelta vanhalta mieheltä voisinko telttailla pihapiirissä. Hän alkoi äksyillä minulle, pähkäili kun en puhu afrikaansin kieltä ja kyseli muitakin turhuuksia. Annoin miehen höpöttää, kuuntelin mielenkiinnolla ja vastailin mitä sylki suuhun toi. Pian hänen poikansa tuli vierelleni ja kysyi mitä tarvitsen. Hän sanoi, että voin nukkua talossakin. Hetken kuluttua olin jutuissa jo vanhan miehenkin kanssa ja hän oli jo sitä mieltä, ettei olekaan järkeä opetella afrikaansia koska lähes kaikki Etelä-Afrikassa puhuvat myös englantia.

Perheen talon vessa oli arvioni mukaan ainakin kymmenen kertaa suurempi kuin oma pikkuruinen huoneeni kotona. En voi nyt unelmoidakaan, että minulla olisi joskus vessan kokoinen oma talo. Katsoin uutiset suurelta Sony bravialta, testasin perheen isän uutta Nokia N8:a. Niin, jääkaappikin oli suurempi kuin huoneeni ja talossa oli jopa pieni kuntosali jota kuitenkin käytetään kuulemma liian vähän. Maatalon isännän, suurikokoisen laiskan pulskean Petruksen kilojen alta vaikuttikin puuttuvankin vanttera vahva luinen ja lihaksikas keho, joka kantaisi popsitut herkkupalat huomaamattomasti.

Ei hän ollut enää varsinaisesti maatilan isäntä. Hän oli päättänyt luopua maanviljelystä, sen stressaavan ja epävarman luonteen johdosta. Säät vaihtelevat ja sadosta maksettaviin hintoihinkaan ei voi luottaa. Muistaakseni hän omistaa noin 2000 hehtaaria viljelysmaata, joita hän nyt vuokraa uusille tilanhoitajille. Nyt hän saa reilusti takuuvarmaa rahaa kaksi kertaa vuodessa, olivat sateet minkälaisia tahansa. Hänellä on nyt kuulemma mukava elämä. Ei suuria huolia.

Jossakin sanojen välissä, liikkeissä, olemuksessa tai missä lie, en tiedä, luulin aistivani kuitenkin jotakin, joka tunsi pientä kateellisuutta tai ainakin kunnioitusta vaihtelevaan matkamiehen elämääni, joka ei ole hetki materiaalisesti maksimoidun mukavaa. Tuskin kuitenkaan, ja kenties minä vain herätin hänen kaipuunsa maanviljelijän raskaaseen ja epävarmaan, mutta vivahteikkaakseen elämään.

Voisiko olla mitenkään mahdollista, että varmuudesta ja mukavasta elämästä ei välttämättä seuraa absoluuttisesti kaikkein suurin varmuus ja mukavuus. En tiedä, mutta joskus vaikuttaa siltä, että kaikkein varvimmiltakin tuntuvat asiat ovat alati muutoksessa. Mielikuvat mukavuudesta ja varmuudesta saattavat olla vain mielikuvia tässä hetkessä. Ainakin minun elämässä kaikki asiat tuntuvat muuttuvan. Renkaani kuluvat ja ajatukseni virtaavat. Tämä tuntuu taas varmasti idioottimaiselta hakuammunnalta, mutta joskus minusta on tuntunut siltä, että varmuus kumpuaa ainakin osittain myös epävarmuudesta. Epävarmuudessa huomaa kaiken muuttuvan ja kun sen huomaa, ei välttämättä tarvitsee antaa enää kovin suurta merkitystä asioille ja esineille, olivat ne mitä tahansa, sillä niiden muutos on väistämätön. Jos tavoittelee pysyvyyttä, saattaa alakulo yllättää, sillä pysyvimmätkin asiat saattavat muuttua.

Niin paljon kuin nautinkin Petruksen perheen seurasta ja hoivasta, en osaa, enkä pysty olemaan niin kohtelias, että jäisin taas siihen hyvään mitä he tekivät minulle. Taas lyön minua auttanutta ihmistä, tuntuu kuin kiertäisin miekkaani ystävällisessä lihassa, kun sanon, että tunsin Petruksen mielikuvan tämänhetkisestä mukavasta ja stressittömästä elämästä olevan kuin television saippuasarjan rentouttava, mutta tyhjä transsi, illuusio, jonka nautinto päättyy pysähtyneeseen kuvaan, lopputeksteihin ja seuraavaan mainoskatkoon. Mielestäni näin kuinka suuren mahan alla notkuvat polvet ja pienilihaksiset reidet lähestyivät jo pysähtynyttä kuvaa ja seuraavaa mainoskatkoa. Hän nautti täysin saippuasarjastaan ja transsissaan ei kenties enää muistanut kuinka tyhjältä olo tuntuu kuvan pysähdyttyä kaikkein nautinnollisimmassa kohdassa. Toivon, että hänen saippuasarjansa kestää monta tuotantokautta ja tiedänkin hänen satelliitti arsenaalissaan olevan monta tv-kanavaa.

Ihmettelin illalla Petrukselle sitä, kun- joillakin maatiloilla on ympärillä sähköaidat, mutta hänen tilansa oli avoin. Juttelin siitä kun täytin juomapullot tilalla joka oli kolmen metrin aidan takana ja jossa horjahdin siihen sähköaitaan. Petrus ja hänen appiukkonsa eivät heti tienneet mikä tila oli kyseessä, mutta kun mainitsin korkeat palmut he juttelivat keskenään: ”Juu taitaa olla se tila, jonka isä kuoli juuri.” Maatilan ilmassa aistimani masentava tunnelma ei siis välttämättä ollutkaan oma illuusioni ja vain täydellinen oman pahoinvointini heijastus.

Kevennys

Joku varmasti muistaa kun valittelin viime viestissä rahojeni olleen vähissä Zimbabwessa kun yhden 200 Randin setelin kerrottiin eri tahojen toimesta olevan väärennytty, eikä ketään huolinut sitä.

Istuskelin Connien naapurin Gailin takapihalla hänen ja hänen ystävien seurassa. Heistä Pat oli korkeassa asemassa Etelä-Afrikan keskuspankissa ja työskenteli maan rahojen parissa.

He kutsuivat minut ravintolaan syömään. Olin jo luopunut rahanvaihtamis ja pankkivisiitti ideasta, mutta matkalla autoon päässäni naksahti yhteys ja sanoin ystävilleni hakevani sisältä vielä jotakin.

Ravintolapöydässä Pat tarkasteli seteliä mielenkiinnolla ja totesi sen todellakin olevan väärennös. Hän halusi pitää sen ja tutkia paremmin laboratoriossa. Hän sanoi, etten saisi pankista hyvitystä, mutta hän halusi antaa hyvityksen omasta kukkarostaan. Hullun tuuria?

Hyvä, etten ehtinyt päättää minun kanssa rahan vaihtaneen malawilaisen kaivertajan olleen kusipää. Myöhemmin Pat kertoi rahan olleenkin aito, mutta vain vanha ja kulunut. Hän sai itse vaihdettua sen tuoreeseen paperiin.

Kirahveja ja kuninkaita

Seuraavana päivänä ajoin taas maissipeltojen välissä kulkevalla kapealla tiellä. Illalla tein ostokset pienessä kylässä. Minua harmitti kun kaikkialla oli korkea piikkilanka-aita, eikä lainkaan paikkaa piilottaa telttaa.

Kysyin maatilan miehiltä onko jossakin juhlat kun ketään ei ollut kotona edellisillä tiloilla. ”Ei ole, kävitkö silläkin maatilalta, joka pitää leijonia.” Minua ei enää harmittanut, että tuo maatila oli estänyt pääsyyn hyviin leiripiiloihin poikkeuksellisen korkealla aidalla, jonka ylikiipeämistä en tohtinut yrittää. Sain turvallisemman paikan maatilan traktorinavetan takapihalta.

Minua avitti myötätuuli, mutta matkani ei vain edennyt. Ensi kertaa sitten Tansanian allani oli huono nimismiehen kiharainen hiekkatie. En voinut ymmärtää miten jaksoin tuota rynkytystä Tansaniassa yli 1000 kilometriä. Harjoituksen puutteen pehmentämät käteni alkoivat puutua jo 20 kilometrin jälkeen.

PÄIVÄN MOVE

Pian etenin taas hiljaisesti asvaltilla. Aidan takana näin eläimistä hiljaisempia, kirahveja. Kirahvit katselevat maailmaa kaikkien muiden maaeläinten yläpuolelta. Ne tarkkailevat ohikulkijoita puiden takaa ujosti, antavat kaikkien olla rauhassa ja ottavat mieluummin pari askelta taakse kuin askeleen eteen. Niiden jylhästä pituudesta ei huou korkeaa koppavuutta.

Kyltin mukaan aidan takana oli leijoniakin, mutta kuka niitä haluaisi nähdä. Syövät toisia ja käyttäytyvät ronskisti. Eivät ne puun alta kovinkaan pitkälle näe, mutta luulevat olevansa kuninkaita. Ei niillä taida olla montaakaan ystävää.

Kimberleyssä pysähdyin  ruokakaupan edustalle odottamaan uutta emäntääni. Nuoret miehet kauppasivat kadulla vihanneksia ja hedelmiä. Juttelin heidän kanssaan. Lähtiessäni he alkoivat kerjäämään rahaa. Se on varsin yleistä Etelä-Afrikassa, sillä keskituloisessa maassa ei ole varaa pitää huolta omista kansalaisistaan ja köyhimmät ovat aivan yhtä köyhiä kuin köyhimmät Afrikan köyhemmissä maissa.

Kimberleyssä Kapkaupunki kolkutti jo ovella ja emäntäni Berenicen nettiyhteys piti minut kiireisenä. Kolme päivää hoidin Amerikkaan siirtymistä ja ihmettelin kuinka paljon pieniä asioita tällaiseen yksinkertaiseen matkaan liittyykään. Kolmen päivän asioiden hoitamisen jälkeen pääni oli ajatuksissa ja palasin mielelläni kampia kiertämään.

Berenice neuvoi miten polkea ulos kaupungista, olin lukenut Google karttaa ja kysyin matkalla neuvojakin. Kaikista johdatuksista huolimatta on minun viime kädessä itse kuitenkin aina tarkkailtava ja aistittava ympäristöä, jotta löydän tien valtatien vapauteen.

Silmiin asti jatkuvien viljelysten jälkeen matkani jatkui puoliaavikolla, jossa maissi ei enää menestynyt ja maan vähäisen annin korjaamiseen vaadittiin sitkeitä lampaita. Päivät alkoivat lämmetä ja maatilan majatalossa vietetty yö oli niin kuuma, että joudun vilvoittelemaan itseäni öisessä kylmässä kylvyssä.

Kaikenlaista kansaa

Sadepilvet roikkuivat tummina kylän taustalla. Saavuin sen hiljaiselle raitille juuri ennen sadetta. Kadulla käveli pari poikaa. Vanhat puutalot olivat idyllisiä iltapäivän kauniissa valossa. Kiinalainen kauppias kertoi kauppojen olevan jo kiinni.

Sain kauniista vanhan pariskunnan ylläpitämästä majatalossa halvan huoneen. Mikä ilo olikaan taas tavata uusia ihmisiä ja vastata heidän kysymyksiinsä.

Syrjäisessä autiomaan kylässä oli pysähtynyt tunnelma. Noin seitsemänkymppisen pariskunnan asuntokin oli jo vanha, mutta täysin läikätön ja hyvin hoidettu. Asunnon kauniina pitämistä pidetään varmasti tärkeänä.

Majatalon täti aloitti kyselemään mitäs minä sinne olin oikein päätynyt ja jatkoi seuraavasti. Miksi pyöräilet? Etkö ole yksinäinen? Etkö ikävöi ystäviä ja perhettä? Etkö pelkää? Mitä teet matkan jälkeen? Mikä on lempipaikkasi? Syöt varmasti vähän, että painosi pysyy kurissa?

Niin monta kertaa nuo kysymykset on minulta kysytty, enkä vieläkään tiedä kuinka pitkään minun pitää polkea, jotta tietäisin pitääkö niihin löytää vastaukset. Lempipaikakseni tosin vastasin Strydenburgin, paikan jossa olin, enkä myöntänyt 25-35 tunnin viikkoja polkeneena syöväni kovinkaan vähän.

Sen kyllä tiedän, että kun afrikkalainen nainen on kaunis, näyttää hän todella kauniilta. Onneksi kauppa ei ollut auki illalla, sillä en olisi kenties osannut nauttia vanhojen ihmisten seurasta. Niin täydellinen oli muodoiltaan tuo lattiaa lakaissut kaupan tyttö, että olisi ehkä pitänyt miettiä miksi aamulla piti taas pyöräillä.

Turvattomaksi elämäni kokenut majatalon tädillä saattaa ollakin jo kaikki halutut asiat hautaan asti hoidettu. Lapset kasvatettu, rahat säästetty ja talo maksettu. Hän saattaa tuntea oman tilanteensa vakaaksi kuin syvälle Etelämantereen jäätikköön, miljardien muiden vesimolekyylien suojaan jäätynyt H2O. Onko jäätikön ikiaikaiselta tuntuva suoja todellisuudessa lainkaan turvallisempi saati parempi paikka kuin villi vuoristokoski. Koski jossa H2O säntäilee painovoimaan seurauksena kivistä toisiin. Se ei tiedä, mitä seuraavan kuohun takaa seuraa. Aurinko voi höyrystää sen taivaalle. Se voi pysähtyä järveen, laskea mereen tai jäätyä jäätikköön.

Tietääkö yksi H2O mikä on paras paikka. Rauhallinen ja turvallinen jäätikkö, vuoristokoski, vaiko hahmoton kevyesti leijuva taivaan usva. Haluaako yksi H2O edes tietää mikä on paras paikka vai onko se vain vietävänä. Näkeekö se matkallaan kaiken olennaisen ilman halua. Jäätikössä on kylmä, auringon paisteessa kuuma, koskissa sattuu ja vesiputoukset ovat lähes kestämättömiä, mutta ottaako yksi H2O kaiken vastaan aivan samalla tavalla, ilman tuomitsemista hyvään ja pahaan. Voiko se jopa nauttia kaikesta vastaantulevasta, oli se mitä tahansa.

Toinen H2O tietää tarkkaan, että haluaa jäätyä ikiaikaiseen turvalliselta tuntuvaan jäätikköön, jonka kylmyydessäkin turvaa antavat miljardit muut ympärillä paikallaan pysyvät H2O:t. Siellä ei häiritse havaittava liike, ei kuumuus, vain paikallaan pitävä kylmyys. Mitä tämä H2O näkee vuoristokoskissa, auringon paisteessa, taivaan usvassa tai järven pysähtyneisyydessä. Onko kaikki mitä se näkee vain este ja hidaste jäätikköön pääsemiseksi. Se toki tietää, että jäätikkö on paras ja turvallisin paikka olla, mutta jääköhän sille sitä jatkuvasti janotessa ja nykyhetkeä harmitellessa koskaan tilaa tarkastella. Sattuuko koski siihen niin paljon, ettei se huomaa tarkastella kuinka vuodenajat vaihtuvat joenpenkalla. Huomaako se, että jokainen lumihiutale, joksi se on jäätynyt on erilainen ja aina vain väliaikainen. Huomaako se, että kesällä se tippuu vihreälle puunlehdelle, syksyllä punaiselle, mutta talvella suoraan kovalle oksalle. Huomaako se, että on vain ohimenevää kellua uima-altaan karseassa kloorissa, johon ihmiset hikoilevat, pissaavat ja piereskelevät. Tuskin, kun se aina vain haluaa johonkin. Se ei välttämättä koskaan opi, että kaikki muuttuu. Ilmasto muuttuu, mannerlaatat siirtyvät, jäätiköt sulavat ja ennen pitkään jokainen H2O palaa jäätikön turvastakin liikkeeseen. Käykö jokainen H2O läpi käytännössä samaa ikuista kiertoa.

Papukaija

Kylmät vesipisarat satoivat iholleni. Tunsin niiden herkän kosketuksen ja sen miten niiden viileys nosti ihoni kananlihalle.  Sade paiskasi kasvoihini suoraan oikealta, enkä pystynyt pitämään katsettani siinä metakassa ja ajoinkin pää kallellaan kohti tien vasemmanpuolen harmaata raukeutta. Salamat välkehtivät läheisten mäkien takana. Tuuli heittelehti minua, etenin kuin käärme.

Saavuin kymmenien kilometrien tyhjyyden jälkeen pieneen autiomaan kylään. Tällä kertaa löysin majatalon yksinhuoltaja naisen ja hänen poikansa kodista. Ensimmäinen pitkän ja lihavan naisen olohuoneessa elävistä papukaijoista tuli lähelleni ja pureskeli sormeani. Toinen oli säikky ja osasi vain paeta häkkiinsä. ”Yksi nainen käsittelisi sitä nuorena vähän kovakouraisesti ja nyt se pelkää kaikkia”, kertoi nainen.

Olin omassa huoneessani ja kuulin huutoa. En tiedä mistä äiti silloin poikaansa moitti, mutta myöhemmin äidin moitittua, kuritettua ja kirottua poikaansa olohuoneessa, pidin ”syitä” niin kevyinä, että niille saattaisi riittää naurahdus. Heidän elämänsä tuntui rakentuvan toisillensa nakutteluun. Sateen tauottua kävelin ruokaostoksille ja ihmettelin mitä eroa on papukaijalla ja 11-vuotiaalla pojalla.

Minusta pidettiin kuitenkin hyvää huolta ja aamulla sain matkaani niin rasvaisia keksejä, etten saanut niitä syödyksi. Annoin ne seuraavassa kylässä pikkupojille.

Seuraavana päivänä ei satanut. Karroo oli yhä autiompi. Vain siellä täällä kaukana toisistaan oli vielä muutama lammastila hyödyntämässä maan vähäistä tarjontaa. Maa saattoi olla suurimman osan vuodesta köyhää, mutta tarjosi silmälle mitä kauneimpia elämyksiä. Tämä osa a utiomaastaa oli sadekaudella täynnä värejä ja elämää. Kumpuilevalla arolla matalat ruohokasvit välkehtivät vihreän, harmaan ja ruskean eri sävyillä. Kivet ja korkeat mäet rikkoivat tasaisuuden. Taivas oli sineyden, tummuuden ja pilvenvaalean alati muuttuva tanssi. Tienvarren korkea ruoho heilui tuulessa ja sen keltaisten kukkien väri oli kaikista kirkkain. Siellä täällä virtasivat sadekauden purot. Jossakin vesi oli seisahtunut suureksi lätäköksi, jonka rannalla pesivät linnut ja joissa sammakot kurnuttivat. Poljin lätäköiden ohi ja tarkkailin kuinka kauaksi sammakon äänet kantautuvat. Uskomatonta millaisen äänen niin pieni otus saakaan aikaan.

Olin ajanut jo tuhat kilometriä ilman kunnollisesti palauttavaa lepoa, mutta etenin edelleen melko kevyesti, eikä polviani jäykistänyt.

Etelä-Afrkka on ollut yksi vaikeimmista maista telttailuun. Zimbabwesta asti tienvarressa oli piikkilanka-aita ja suurelta osaltaan laakea maisema ei tarjonnut piilopaikkaa. Tänä päivänä ajoin pitkään etsien sopivaa paikkaa pystyttää pieni telttani, mutta ainoa vaihtoehto oli nukkua maantiesillan alla, jossa sain hyvät unet, vaikka yli ajavat rekat minut muutaman kerran herättivätkin.

Prince Albert

Karroo oli laaja. Olin taas ajanut kaksi pitkää päivää. Tie oli laskenut alle 500 metriin ja ilma oli kuumaa. Pysähdyin pikkuruiseen Prince Albert Roadin kylään, joka oli oikeastaan vain junien ja autojen huoltoasema. Kylässä oli kuitenkin hotelli, jota pyöritti lierihattuihin, hoikka ja länkisäärinen yksinäinen autiomaan mies, joka yritti myydä vanhaa rakasta hotelliaan, josta oli muodostumassa vanhenevalle miehelle liian raskas taakka.

Huoneeni oli todella kuuma enkä saanut rentouduttua siellä pitkän ajopäivän jälkeen, joten lähdin kävelylle. Kolme poikaa istuskeli hiljaisina rautatien varrella. Yksi pojista harmitteli samana päivänä saamiaan potkuja ja kaksi muuta poikaa tappoivat vain aikaa työpäivän jälkeen. Vieressä seisoi myös nuorimies, joka halusi vain olla yksin ja oli vetäytynyt piiloon sillan. Vetäytynyt hiljaisuudesta hiljaisuuteen. Kadulla ei kävellyt ketään muita.

Illalla sain soiton, Malawista tuttu pastori Chombo kysyi missä olen. Hän oli samalla tiellä vain 20 kilometrin päässä. Saatatte muistaa kun Malawissa kirjoitin pastori Chombon muistaneen minua ohi ajettuaan ja tarjonneen minulle kylmää vettä kuumana päivänä. Hän oli taas muistanut minua, tällä kertaa jollakin paljon paremmalla. Pimeän huoltoaseman pihalla hän esitteli suuressa autossa istuvan perheensä ja ystävänsä. Viimeisenä hän esitteli takapenkillä istuneen tytön. ”Ja tämän tytön annan sinulle naitavaksi”, sanoi tanakka ja lupsakka pastori. Oli varsin pimeää, mutta se vähä mitä näin pitkistä sääristä, hienosti palmikoiduista hiuksista ja tummista kasvoista vaikutti joltakin todella kauniilta.

Illalla samat pikkukylän pojat istuivat tyttöjen kanssa huoltoaseman nurmella ja odottelivat jotakin tapahtuvan. Suurimmaksi tapahtumaksi jäi se, että minä istuin heidän seurassaan. En voinut olla ajattelematta, että olisin pian New Yorkissa. Pihalla oli siis todellakin hämärää ja ensin halusin kyllä tarkistaa mitä siellä takapenkillä oikein oli. Jatkoin viimeisiä päiviä kohti Kapkaupunkia. Yli kolmen vuoden taaperruksen jälkeen Afrikan päätös alkoi vihdoinkin lähestyä.

Viinitilalla

Olin taas polkenut kaksi päivää. Jokaisena pyöräiltynä päivänä ja kaikkialla, koen, näen, kuulen ja ajattelen asioita, joista voisin kirjoittaa. Pyöräni päällä tarkkailen aina jotakin, ellen ole vaipunut hetkeä lämmittäviin muistoihini tai suunnitelmiini. Näistä kahdestakin päivästä minulla on mielessä hetkiä ja ajatuksia joita voisin kirjoittaa, mutta jätän väliin, kuten niin usein. Toivottavasti ne asioista, joista päätän kirjoittaa, ovat niitä, jotka antavat tiivistettynä kelpo kuvan matkani tapahtumista ja ajatuksistani. Nuo kaksi päivää jäävät siis ilman sanallisia muistoja.

Kahden päivän tyhjiö vietti minut Karroon ensimmäiseen ja ainoaksi jääneeseen pitkään ylämäkeen. Mikäs siinä oli polkea leveällä tiellä, kun vastatuuli puhalsi minua korkeuksiin. Vauhdikas alamäki laski minut laakson ovelle. Vuorenseinämältä avautuivat jylhät näkymät alas vihreille viiniköynnöksille. Kaikkialla ympärillä kohosivat rutikuivat vuoret.

PÄIVÄN MOVE

Telttailin viinitilan pihalla. Tein illalla rauhallisen kävelylenkin aistien De Doorns laakson tunnelmaa. Jalkani olivat jo jäykät. Olin ajanut päivällä 130 kilometriä. Maistelin erilaisia viinirypäleitä suoraan köynnöksistä. Kaikki olivat vielä raakoja ja suustani tuli hapan. Iltapäivän kova tuuli oli laantunut. Tunnustelin pehmeiden kenkieni läpi minkälaisten kivien päälle askelsin. Viivasuorien köynnösrivien välistä näin auringon laskeutuvan vuorten taakse. Tilan renki täytti traktorin vesisäiliötä. Ihmettelin mihin hän on lähdössä traktorin kanssa hämärän aikaan. Hänellä oli kuulemma hyvät valot ja punaisille viinirypäleille olisi ruiskutettu syvempi synteettinen väri jo kello yhdeksään mennessä. En aikaisemmin tiennyt viininviljelijöiden olevan huijareita. Kävelin takaisin teltalleni ja venyttelin nurmella.

Kiiresti ylös

Nousin aamulla aikaisin, jotta ehtisin polkemaan ulos laaksosta ennen tuulen voimistumista. Edellisenä iltapäivänä en ollut päästä eteenpäin tuulessa, mutta aamulla polkiessani ulos pienestä kaupungista oli vauhtini kaksinkertainen ja hykertelin tyytyväisenä. Maantielle päästyäni huomasin toisen renkaani tyhjenevän. Olin tyytyväinen kun löysin siitä heti piikin ja tiesin mistä paikata. Seuraavien kymmenien minuuttien kuluessa löysin niitä kuitenkin kymmeniä lisää ja molemmista renkaista. Minulla oli enää vain yksi varasisärengas ja paikkanikin loppuivat. Paikkasin renkaita lähes kolme tuntia tekemällä paikkoja vanhasta sisärenkaasta. Tuuli yltyi ja aamupäivän aurinko alkoi hikoiluttaa. Naureskelin tilannetta. Jokainen löytämäni lisäreikä tiesi kovempaa vastatuulta ja lisätyötä ja se tapahtui ainoa aamuna jona olen pitänyt kiirettä lähtemisen kanssa. Elämäni tärkein tehtävä oli renkaanpaikkaus, ei harmittelu, ja teinkin työni niin tarkasti, että pääsin kuin pääsinkin polkien takaisin kaupunkiin ostamaan uudet sisärenkaat. Yksikään paikka ei vuotanut ja sain kaivettua renkaista jokaisen kymmenistä piikeistä. Jatkoin matkaa kovassa vastatuulessa.

Laakso

Ympäristö oli edelleenkin kuivaa. Sadetta se ei saa sen enempää kuin Karroo. Ainoa ero oli, että olin laaksossa. Kuinka lempeä laakso olikaan. Se vastaanottaa kaikki kulkijat. Vuorille satava vesi valuu laakson rauhallisesti virtaavaan joen turvaan. Se tarjoaa tuulille vapaan ja helpon tien kulkea, jossa ei tarvitse etsiä suuntaa. Eläimille se antaa tasaisen ja helpon reitin kulkea, linnuille paikan levätä. Laakso ottaa kaiken vastaan avosydämin. Se ei tuomitse ketään vastaantulijaa. Sen luokse onkin niin helppo tulla, että se kuhisee elämää. Ihmiset ovat vaeltaneet kaukaa viljelemään sen pohjalle vuorita alas rapautuneita viljavia maita, jotka puhkeavat vihreyteen sen halki virtaavan kapean joen vedellä.

Laakso päästää luokseen kaiken uuden. Se ei valitse. Ketään ei ole liian heikko, jota laakso ei ottaisi vastaan. Se ei ole kuin jylhä, kaikkien yläpuolelle kohoava vuori. Majesteettiselta näyttävä vuori rikkoo tuulen tien, ei anna vedelle paikkaa pysähtyä, päästä luoksensa vain vanhimmat, ne jotka jaksavat lentää korkealle ja tai kiivetä ylös jyrkkiä seinämiä. Vuorilla ei kasva mikään, ne ovat yksin.

Vuoret ovat kuitenkin niitä joita ihaillaan. Niiden majesteettisuus on vaikuttavaa. Niitä halutaan valloittaa. Ne vaikuttavat voimalta, ikuisuudelta. Kuitenkin kaikki vuorilla vierailijat joita se ei vastaanota lämmöllä, kuluttavat sitä. Tuuli ja vesi rapauttavat sen seinämiä. Kiipeilijät vauhdittavat vuoren kulumista jokaisella askeleella. Laakso  vastaan ottaa jopa vuoren, sen alas laskeutuvat rapautuneet kivet, hiekan ja pölyn.

Vuori luulee olevansa jotakin ja osoittaa sen jylhillä vaikuttavilla piirteillään. Laaksossa vierailijatkin sokaistuvat sen näkyvistä ominaisuuksista. Se kilpailee jylhyydestä ja korkeudesta toisten vuorten kanssa. Se haluaa muiden huomiota. Laakso tekee vierailijoiden elämän niin helpoksi etteivät vierailijat aina edes huomaa sitä. Ne luulevat, että jylhälle kohoavat vuoret tekevät laakson. Vuori haluaa vain kohota, mutta ennen pitkää se alkaa rapautua kohti sen tyveä. Laakso ei kilpaile toisten laaksojen kanssa. Laakso ei näytä miltään, se on tyhjä, mutta juuri sen tyhjyys antaa vuorille niiden näyttävyyden. Laakso ei ole mitään, joten se ei voi myöskään kulua ja tuhoutua. Se ottaa vastaan kaiken, vierailijat muuttavat sitäkin, mutta se ei kulu. Vuori menettää jylhyyden tunturille, tunturi mäelle ja mäki kummulle. Laakso on aina laakso, vain erilainen eri aikoina. Kun vuoret ja solat ovat kuluneet sen ympäriltä, näkee se vihdoin toiset laaksot. Se vastaan ottaa nekin, yhtyy niiden kanssa ja siitä tulee entistä suurempi.

Täydellinen matkamies olisi kenties kuin laakso. Hän ottaisi kaiken vastaan avosydämin, eli tekisi muiden elämän helpoksi, päästäisi heidät lähelleen vaivattomasti, ei kilpailisi, ei arvostelisi, ei jakaisi, eikä olisi oikeastaan menossakaan mihinkään, vaikka liikkeessä onkin.

Täydellinen matkamiehen tapaajakin olisi kuin laakso. Hän ottaisi uuden tuttavuuden vastaan lämpimästi. Hän ei haluaisi matkamieheltä mitään, eikä haluaisi edes antaa. Hän nauttisi vain seurasta, hetkistä ja antaisi niiden elää omalla painollaan. Hetket varmasti johtaisivat antamiseen ja auttamiseen, mutta hän ei edes huomaisi tekevänsä jotakin hyvää.

On mahdollista, ettei mikään ole kuitenkaan yksin täydellistä. On matkamiehiä, jotka ovat jäykkiä kuin vuoret. On isäntiä kuin vuoret, jotka haluavat antaessaankin vain saada. Niin pitää ollakin. Vuoret ovat laakson peili. Laaksoa ei ole ilman vuoria. Ei vuorta ilman laaksoa.

Matkamiehenä huolta on pidettävä kenties pääasiassa vain siitä, että tavatessani ihmisiä on ohimenevä tuulahdukseni laakson raikastava tyhjyys, ei vuoren alaspäin katsova, tunkkaisen itsevarma jylhyys. Kaikki muu matkalla on vain yksityiskohtia.

Vuorella

Ei, en kirjoittanut siitä De Doorn nimisestä laaksosta, sillä se testasi minua ja antoi tuulen temmeltää hieman liiankin vapaasti ja päästi sen sisään väärän puoleisesta ovesta. Laaksoonkin siis laskeutuu halla ja se testaa tuulella, mutta vain karaistaakseen kulkijaa. Seuraava laakso päästi tuuleen sisään oikeasta ovesta ja myötätuulen avulla pääsisin vuoren toiselle puolelle samana päivänä.

Laaksossa oli helppoa. Pidän kuitenkin vuorista ja valitsen aina vuoritien, jos vain olen terve. Nyt edessäni oli noin 500 korkeusmetrin vuorinousu ja olin polvien suhteen vielä hieman huolissani. Niissä ei ollut ollut ongelmia, mutta eipä ollut ollut pitkiä mäkiäkään. Viimeiset pari viikkoa olin polkenut yllättävän kevyesti. Keskisykkeeni olivat alhaisemmat kuin koskaan. Saatoin polkea kuuden tunnin päivän melko hyvää vauhtia, mutta keskisykkeeni oli ajoajan aikana alhaisimmillaan 92 ja korkeimmillaankin vain 102. Maksimini on 190-196, päivästä ja lajista riippuen.

Kauniin vuoritien painovoima yritti tehdä menostani raskasta, mutta vaikka lihaksissani tuntuikin jo väsymystä nousin asumatonta rinnettä ylös kevyesti. Nostin 60 kiloisen pyöräni ja itseni 500 metriä ylöspäin vain reilussa tunnissa ja ainoastaan 113 keskisykkeellä. Lue mitä tahansa liikuntaohjeita ja ne kertovat sinulle, että tuolla sykkeellä tehdään kevyitä, palauttavia harjoituksia.

PÄIVÄN MOVE

Nyt allani levittäytyi uusi vihreä, tiheään asuttu laakso, jonka tyhjyys leveni jylhältä vuoren huipulta koko komeudessaan. Afrikassa edessäni oli käytännössä enää vain alamäkeä ja kuntoni vaikutti tumman Afrikan lopuksi vihdoinkin valoisalta.

Sykelukemat ovat alhaisia ja osoitus siitä, että jossakin kolme vuotta jatkuneiden erilaisten hidasteiden ja vaivojen alla kehossani uinuu tuhansia kestävyysharjoittelutunteja kerännyt antilooppi. Leijonan voimaa ja nopeutta minun kehossa ei saa herätettyä sitten millään, mutta kun kaikki asettuu kohdalleen ja saan nostettua kuntoa vaivoilta rauhassa, olen useasti huomannut eteneväni melko hyvällä vauhdilla pitkään ja taloudellisesti. Etelä-Afrikassa antilooppi alkoi kääntää kylkeään.

Perille saapuminen

Kapkaupungin laitamat olivat betonisen rumia kuin missä tahansa suurkaupungissa. Minun oli määrä polkea Chombon perheeseen, joka asuu hyväntoivonniemellä Fish Hoekissa. Päätin valita kiertävän rantareitin. Olisiko valintani seuraus kauniimpi voinut olla. En tiennyt lainkaan, että se johtaisi minut pyöräilemään yhdelle kenties maailman hienoimmalle rantareitille. Oli mitä kaunein kesäpäivä, lauantai ja ranta-alueet olivat täynnä ihmisiä. Saavuin pitkältä autiomaataipaleelta keskelle mitä aistikkainta ympäristöä. Muodot, värit, sää ja kaikki olivat täydellisiä, ei niitä sen enempää tarvitse kuvailla. Ajoin ihmetellen eteenpäin. Kaikki ihmisen rakentamakin oli nättiä. Merellinen tuoksu kantautui nenääni ja viileä tuulen vire oli virkistävä. Pyöräkin kulki vielä ihan mukavasti.

Rantareitti oli pitkä ja saavuin myöhään iltapäivällä Fish Hoekiin. Ajoin rannalle, asti, pyysin miestä ottamaan minusta valokuvan Afrikan räpellykseni päätteeksi. Nälkä oli tuloillaan ja pyöräilin syömään Malawilaista maissipuuroa pastorin ruokapöytään.

PÄIVÄN MOVE

Afrikka

Yli kolme vuotta aiemmin Kairossa univaikeuteni alkoivat uudelleen ja selkänikin meni pian kovempaan kipuun. Minulla oli paljon töitä tehtävänä, sillä oli uusia kirjoituksia ja opettelin käyttämään uutta ammattilaiskameraa, sen softia ja kaikkea muuta sellaista. Isän kanssa matkustaminenkin oli muutos. Olin jumissa, eikä matkanteko edennyt.

Saavuin Kapkaupunkiin terveenä, polkeminen kulki, olin hoitanut asiat fiksusti niin, ettei minulla ollut kiirettä Amerikkaan siirtymisessä. Olin paremmissa voimissa kuin Kairosta lähdettyäni. En ollut surullinen Kairossa, en iloinnut Kapkaupungissa ja matka niiden välilläkin oli mitä oli.

Chombon perheessä ja Afrikassa oli niin mukavaa, että olisin voinut jäädä. Lähteminen oli niin mukavaa, etten jäänyt. En odottanut Amerikalta mitään, siirryin sinne kuitenkin. En ole kaivannut Afrikkaa, Pohjois-Amerikka on uusi suosikkimaanosani. Aivan kuten Afrikka oli siellä ollessani. Aivan kuten Eurooppa oli siellä ollessani. Aivan kuten Aasia oli siellä ollessani. Aivan kuten Australia oli siellä ollessani. Etelä-Amerikasta en vielä tiedä. Jos pysyn terveenä tiedän senkin todennäköisesti jo vuoden kuluttua.

Viimeisenä iltana, hauskan viikkomme päätteeksi, kaikki Chombon perheen noin 13 jäsentä pitivät minulle kauniin jäähyväispuheen. Kun tuli minun vuoro, sanoin lyhyesti: ”Kiitos kun kohtelitte minua kuin koiraa.” Pienen hiljaisen hetken jälkeen kaikki nauroivat.

Terveisin,

Jukka

P.S. Niin, en onnistunut naimaan sitä pastori Chombon kaunista ehdokastakaan, joten Afrikkakin oli hukkareissu.

2 thoughts

  1. Mukava lukea taas tarinoitasi. Toivon kuitenkin, että saadaan viekäkin nähdä kuviasi matkan varrelta, vaikka uhkailitkin jättää valokuvauksen. Helppoja kammen kiertoja Amerikkaan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *