USA – Denver

Katselin ulos Kapkaupungista nousseen lentokoneen ikkunasta. Katseeni kohdistui kuivien vuorten ympäröimään vihreään laaksoon. Tunnistin sen samaksi, jonka halki aiemmin pyöräilin. Vuoret näyttivät lintuperspektiivistä loivilta ja matalilta. Päivittelin miten voin tunnistaa laakson, jossa vietin kovin lyhyen ajan. Tunnistin sen muodon, muistin kuinka mietin mihin kapeat vuorenrinteellä mutkittelevat polut kulkevat, kuka ne on tehnyt, eläimet vai ihmiset ja miksi ne ovat omituisen kiemuraiset. Lentokoneessa ihmettelin kuinka paljon tarkkailenkaan ollessani tienpäällä.

Myöhemmin olin jo niin ylhäällä, että näin vain pilviä. Aloin katsoa Avatar elokuvaa. Olen hidas, enkä aina pysy elokuvien tahdissa, joten pysäytin kuvan silloin tällöin ja annoin jo koettujen kuvien muhia. Käytävän toisella puolella nainen katsoi samaa elokuvaa. Hän oli aloitanut katsomisen minua myöhemmin.

Hän oli kuin liimattu elokuvaan. Hänen kasvot elivät sen mukana. Hän ei pysähtynyt. Tunnistiko hän ajatuksia joita elokuva on herättänyt hänessä? Vai onko hän vain juonen ja tehosteiden pauloissa? Näkikö hän elokuvan ohjaajan mielentuotteena? Elikö hän elokuvassa ikäänkuin tarkkailen ohjaajan mielenliikuntoja ja hänen ideoita siitä kuinka ahneita olemme ja miten olemme kadottaneet yhteyden luontoon? Teinkö minä itsekkään niin vaikka se tuntui siltä? Tarkkaileeko hän jotakin muuta mistä minulla ei ole harmainta aavistustakaan?

Katselin naista. Annoin ajatusten virrata ja tarkastelin niitä, jos niitä ei noussut tarkastelin sitä, ettei niitä noussut. Olin lentämässä uuteen alkuun ja ajattelin mitä on maailman ympäri pyöräily? Konkreettisesti. Mitä se tekee minulle? Mitä se opettaa? Mitä saan siltä?

Nainen jatkoi elokuvan katselua. Hänen kehonsa eli yhä elokuvan tahtiin. Koko matkaaminen itsessään tuntui täysin tyhjältä. Koko maailman ympäri pyöräileminen tuntui täysin tyhjältä. Siis tyhjältä, ei turhalta, vaan täydelliseltä. Kenties elokuva herättää minussa erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia kuin sitä kaytävän toisella puolella katsoneessa naisessa. Se ei siis tarjoaisi kaikille absoluuttisesti samaa kokemusta, vaikka kaikki katsovat absoluuttisesti samoja kuvia. Maailman ympäri pyöräilykään ei siis välttämättä automaattisesti antaisi minulle jotakin absoluuttista.

Luulin tietäväni, että todennäköisesti katselen maailmaa, tuota laaksoa ja Avatar-elokuvaa vain omasta muistoihini, kokemuksiini, saamiini opetuksiin ja menneisiin ajatuksiini rajoittuneesta mielestäni. Todennäköisesti tämä matka ei tuo mitään uutta. Koen näennäisesti uutta näkemällä, maistamalla ja haistamalla uusia asioita, mutta kaikki kokemukset, aivan kaikki, suodattuvat todennäköisesti läpi oman egoni filtterin, sellaisiksi, joista oletan olevan hyötyä eli nautintoa itselleni. Koko matkani olisi siis vain ohi menevässä nautinnossa piehtarointia ja pian pölyttyvää illuusiota.

Todennäköisesti en pystynyt näkemään tuota laaksoa sellaisena kuin se on. Tarkastelin sitä älylläni, muistojeni kautta. Silmäni tarkastelivat vain sitä mitä ne ovat oppineet tarkastelemaan ja älyni keksi siitä kirjoitettavaa. Ne muodustuivat sanoiksi, jotka egoni halusi julkaista koko maailmalle nettisivuillani viime kirjoituksessa, jotta siitäkin laakson halki pyöräilystä olisi jotakin hyötyä itselleni. Siis minulle, Jukka Salmiselle.

En siis usko, että tällainen matka opettaa itsessään mitään olennaista. Tosin en ole mitään lähtenyt oppimaankaan. Kenties olen vain pakomatkalla? Tai sitten vain matkalla? Onkin hyvin todennäköistä, että palaan kotiin yhä pahemmin vanhoihin ajatusrakenteisiini lukkiutuneilla aivoilla, jotka vain jatkavat alituista nautintojen etsimistä ja ikuisen kärsimyksen kehässä tarpomista. Todennäköisesti tälläkin matkalla, lähes jokainen hetki, etsin sellaisia asioita ja ajatuksia, jotka tekevät oloni hyväksi kyseisessä hetkessä. En kenties pysty irtautumaan tavoistani, ideoista ja uskomuksistani. Minulla on vanhoja muistoja siitä mikä on tuntunut hyvältä ja muistoista muodustuu ajatuksia, jotka kertovat millaisia kokemuksia etsiä tienpäällä.

Kaikkine kokemuksineenkin voi siis olla niin, että tämä maailman ympäri pyöräily ei herätä minussa tai missään muussakaan mitään uutta. En kenties tarkoita uudella sitä, että oppisin uusia ideoita, asioita ja uskomuksia, vaan sitä, että vapautuisin olemassa olevista illuusioistani.

Monet ovat päivitelleet, kuinka koen ja etenkin näen niin paljon. Mitä väliä sillä on, että koen ja näen uutta, jos aivoni kiertävät kuitenkin aina ja ikuisesti vain samaa ideoihin, ajatuksiin, oppeihin, ja kokemuksiin samaistunutta kehää ja tuottavat kirjoituksia, jotka pyörivät kuukaudesta toiseen sanojeni ahtaassa kehässä, joita lukevat ihmiset, jotka todennäköisesti lukevat minun juttujani aivan samalla tavalla kuin minä luen laaksoa, poimien sen täydellisestä olemuksesta vain itseä hyödyttävät ja viihdyttävät hedelmät.

New Yorkissa

Kävelin Broadwayllä. En kohdistanut katsettani mihinkään. En katsonut liikennevaloja, mutta osasin pysähtyä. Näin vastaantulevan tytön, mutta katseeni ei kohdistunut arvioimaan kauneutta. Ihmisiä käveli ympärilläni. Kävelin suoraan, mutta kuin automaattisesti väistelin kaikkea vastaantulevaa. Vierelläni kohosi korkeita rakennuksia ja niiden sisällä oli menossa monenlaisia aktiviteettejä. Päälläni oli repaleiset housut, ystäväni pusakka, dollarin pipo ja hanskat. Tunsin kuinka jalkani veivät minua kevyesti eteenpäin, kylmä viima puhalsi takareiteni viileiksi. Silmäni eivät siis kohdistunet mihinkään, mutta aistin kokonaisvaltaisen liikkeen ympärilläni.

Myöhemmin, kun Intersportin lähettämät uudet vaatteet olivat jo vapautuneet tullista, pyöräilin upouusissa housuissa Hudsonjoen rannalla. Nautin uuden, puhtaan pyöränketjun äänettömyydestä. Tunsin kuinka tiukasti, mutta mukavasti uudet tukevat pyöräilykengät istuivat jalkoihini. Niiden pohjissa oli uudet klapittomat klossit. Tuntu oli kaunis, taloudellinen. Mitä kovempaa painoin poljinta, sitä kovemmaksi tuuli kasvoillani yltyi. Poljin työmatkapyöräilijöiden perässä. Mutkittelin liikenneruuhkassa. Oikealla liplatti joen aallot ja vasemmalla kohosivat polvenpiirtäjät. Olin jo Manhattanin kärjessä. Vapauden patsas näytti pieneltä kaukana merellä. Tummat pilvet rokkuivat meren yllä. Paksut pilvet avautuivat hetkeksi. Auringon säteet paistoivat komeimman pilvenpiirtäjän huipulle. Olisin saanut täydellisen valokuvan. Minulla ei ollut kameraa. Olin vain tavallisella lepopäivän pyörälenkillä, joita olen tehnyt kotona, Savannakhetissä, Lhasassa, Munchenissa, New Yorkissa ja missä lie.

Elin New Yorkin ajastani puolet kahden vanhan miehen kanssa joilla käy paljon vieraita. “Sinä menetät paljon.”, sanoi Howard viitaten siihen, etten kiertänyt New Yorkissa samoja museoita ja nähtävyyksiä kuin useimmat muut vieraat. Hän oli varmasti oikeassa, tietoa minulle ei kaupungissa tulvinut.

Myöhemmin mieleeni tulivat nuo hetket joina kävelin ja pyöräilin New Yorkin kadulla sen paremmin menemättä mihinkään, vain toistaen samaa monotonista opittua oman elämäni kaavaa kuin teen kaikkialla.

Mietin mitä minulta jäi oikeasti kokematta, mitä menetin. Kävelin Broadwayllä näyteikkunojen ohi ja pyöräilin pilvenpiirtäjien vieressä, mutta en halunnut mitään. Menetinkö tosiaankin vain mielikuvan siitä, että voisin kertoa muille ihmisille olleeni vapauden patsaan vieressä ja ynnä muissa paikoissa, kun näemme niitä samasta televisiosta, vai jotakin muuta, jotakin konkreettista, pysyvää, sellaista joka lisää itseeni jotakin, kenties tärkeää tietoa, jopa onnea? Menetänkö jokaisessa paikassa jotakin? Onko matkani siis aina menetys? Olisinko täysi vasta kun olen oppinut ja kokenut kaiken? Jos kävisin aina läpi kaikki mahdolliset huvit, eläisinkö jatkuvasti sellaisessa keveyden tilassa, jollaisessa tallustelin Broadwayllä? Onko tuo keveyden tila juuri se mitä ihmiset nautinnoilla, tiedolla ja kokemuksilla etsivät?

Jätinkö nähtävyydet näkemättä, koska ääni sisälläni ei käskenyt lähteä kokemaan niitä? Olisiko ollut viisampaa käskeä itseni kokemaan ne? Olisiko se kuitenkin ollut väkivaltaa? Onko mahdollista kokea mitään olennaista ellei astu ulos ovesta kokemaan? Voiko kaiken olennaisen kokea, vaikkei astuisi ovesta ulos lainkaan?

Asiaan eli satulaan

Aaltojen takana näin Manhattin loittonevan. Onko mitään mitä New Yorkista ei löytyisi tai mitään, jota siellä ei voisi tehdä? Kompakti, mutta siin suuri. Todellinen kaupunki. Kenties esimerkki tulevaisuuden kaupungista, jossa eletään yhdessä ja tiheään. New Yorkilaisen hiilijalanjälki on vain kolmasosa keskimääräisestä amerikkalaisesta. Taakseni jäi taas yksi kaupunki, jossa voisin vaikka aloittaa oikean ja kunnollisen oman elämäni rakentamisen.

Aloitin uuden mantereen tällä kertaa ottamalla lautan lahden toiselle puolelle New Jerseysiin, josta pääsin suoraan pienelle tielle. Manhattanin korkeuksista palasin kirjaimellisesti maanpinnalle, metsään ja omaan uuteen telttaani. Yö oli kylmä ja uusi makuupussi lämmin.

Muutos monikulttuurisesta pilvenpiirtäjien New Yorkista oli suuri. Olin kuin maaseudulla. Oli hienoa olla uudessa alussa ja aloittaa polkeminen halki TV:stä tutun Amerikan ihmemaan.

Ensimmäiset kolme päivää ajelin maaseudun kauniilla tiellä ihmetellen uuden maanosan antia. En nähnyt juuri muita ulkonaliikkuvia ihmisiä. Istuin pikkukaupungin puistojen penkeillä, mutta kukaan ei tullut puhumaan kanssani. Ympäristö oli kuitenkin kaunista ja pienet kaupungit idyllisiä.

Pysähdyin Philadelphian yliopiston edustan penkeille tekemään leipiä. Kenties, jotta voisin ihailla ohitse lipuvia tyttöjä. Ihmettelin mitä eroa on yliopiston luentosalin penkillä ja puistonpenkillä, molemmilla voi korkeimmillaankin saada vain korkeimman opin. Ymmärsin puistonpenkillä toki sen, että puiston- saati pyöränpenkiillä ei ansaitse maisterin papereita. En kuitenkaan harmitellut, sillä edes yliopistossa ei jaeta tutkintoja korkeimmasta opista, joka ei oikeastaan oppi olekaan.

Parinkymmenen metrin päässä nainen jakoi innokkaasti lehtisiä. Olin varma ettei häntä oltu palkattu jakamaan HappyHour kutsuja arki-iltoina hiljentyvään lähiöbaariin. Olin oikeassa ja hänen ideansa maailman pelastamiseksi oli kasvistensyönti ja eläinten olojen parantaminen.
Lehtisillään hän halusi aivopestä minut pois pihvien ääreltä. Nostin palelevan perseeni penkistä ja jatkoin kampeamista, ideaani, josta lähetän lehtisi tänne nettisivuille ja aivopesen ihmisiä tuskillani, tai millä lie.

Olin polkenut halki tiheästi asutun Philadelhian ja sen lähiöiden. Saavuin maaseututielle ja kysyin leirivettä suuresta talosta. Minut kutsuttiin yöksi ja jäätymisen sijaan telttani kuivui perheen äidin Terryn valokuvastudiossa.

Sain oman huoneen. En ollut nukkunut sängyssä viiteen viikkoon, joten pehmytshokin pelossa levitin makuualustani lattialle.

Perheen isä sanoi, että haluaisi tehdä jotakin samankaltaista kuin minä, mutta perheen pitävän hänet kahleissa. Vaimo vastasi nopeasti perheen pitävän heidät yhdessä. Kysyin onko heillä pientä erimielisyyttä.

“Avioliitoa”, naurahti kirvesmies Jon.

Lähdin perheessä vietettynä lepopäivänä kävelylle. Kävelin kultaisten niittyjen yli. Uudet jalkineet tuntuivat mukavilta ja erittäin kevyiltä. Tulin kapean joen varteen. Minulla ei ollut mitään tekemistä, joten istuin alas. Huomasin joessa pyörteen. Vuorotellen joenpinnalla seilanneet ilmakuplat saapuivat siihen. Pyörre muutti joidenkin kurssia hieman, mutta ne jatkoivat suoraan eteenpäin, vahvimmat näkökykyäni pidemmälle. Toiset jäivät pyörteeseen, pyörivät hetken, mutta vapautuivat ehjinä tasaiseen joenvirtaan. Kolmannet kuolivat suoraan pyörteeseen.

Seisoin joenrannalla pitkään arvioiden pystynkö hyppäämään sen yli. En malttanut olla yrittämättä. Epäilin kestääkö pehmeä maa allani ja tiesin etten omaa Usain Boltin räjähtävyyttä. Sitä en ottanut huomioon, että vastarannan olkien alla oli upottava savimaa. Onneksi palasin vieraaseen perheeseen, jonka äiti ei kehdannut huutaa minulle kuin omalle pojalleen upouusien kenkieni oltua savessa.

Illalla Jon kyseli kävinkö New Yorkissa nähtävyyksillä ja yöelämässä. En ollut taas kehdata vastata kielteisesti, mutta enpä tohtinut valehdellakaan. Myöhemmin hänelle selvisi, ettei minulla ole missään muuallakaan elämää ja ilmaisi sen varsin suoraan. Tuli siis selväksi, että minä todellakin menetän paljon.

Myöhemmin myös joki puhui minulle. Se kertoi, että ilmakuplien tapaan meillä kaikilla, aivan kaikilla ihmisillä on edessämme samanlaisia pyörteitä, eikä ketään voi menettää yhtään mitään. Menetys ollee vain mielemme hassu idea, jonka monet ottavat usein turhan vakavasti.

Tyttöjä Amerikassa

Oli kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Miehet pukeutuivat sistiin pukuun ja lierihattuun. Naiset tummaan takkiin, hameeseen ja huiviin. Ihmiset kulkivat ohitseni hevosilla ja lapset leikkivät siististi pukeutuneena puisen koulun pihalla. Tytöt olivat mekoissa, pojat puvuissa. He eivät näpytelleet kännykkää. Pidin lounastauon ja tarkkailin Amissi kylän elämää kirkon pihalta käsin.

Amissit elävät yksinkertaista elämää ja ovat sulkeutuneet omaan maailmaansa. He ovat sitä mieltä, että tekninen kehitys on mennyt liian pitkälle. He ovat sulkeutuneet sen saastoittamasta maailmasta. Minä tulisin varmasti hyvin toimeen kylässä joka on sulkeutunut maailman nautinnoista omiin ahtaisiin ideoihinsa. Minä pidinkin kylästä. Se oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainut kylä Amerikassa, jossa kauniisiin mekkoihin sonnustautuneet nuoret naiset hihittelivät ja vilkuttelivat minulle tervehdittyäni heitä niin kauniisti kuin vain osaan.

Päivä oli erittäin mäkinen. Ne sattuivat jaloissa, mutta illalla opin niiden tekevän vain hyvää. Telttailin 64-vuotiaan miehen pihalla, joka pyöräilee yhä 18 000 kilometriä vuodessa, eli selvästi enemmän kuin minä ja vauhdilla, josta en voi unelmoidakaan. Hän on ikäluokkansa maantiepyöräilyn Amerikan mestari. Kerrankin join teetä pöydässä, jonka toisella puolella istui mies, jonka kanssa minulla oli yhteinen kiinnostuksen kohde. Tuona harvinaisena aamuna en ollut ainoastaan kuunteluoppilas.

PÄIVÄN MOVE

Retkeilyreitillä

Seuraavana päivänä saavuin autottomalle retkeilyreitille. Vietin koko seuraavan sateisen päivän metsässä. Nukuin huonosti rankan sateen piiskattua telttaani. Väsytti ja satoi, joten päätin pitää lepopäivän teltassa. Tekemisen puutetta en valitettavasti kokenut, kun olen kahlittu kirjoittamaan näitä juttuja. Jotkut tosin ovat sanoneet minulle sen olevan vapautta, että voin kirjoittaa omasta matkastani.

Kävelin sateisella polulla. Huomasin vesipisaroiden tipahtelevan oksan päästä. Katseeni kiinnittyi yhteen niistä. Päätin katsoa kuinka se kasvaa ja kehittyy niin painavaksi, että painovoima pudottaa sen. Muut pisarat tipahtelivat tiheään, mutta tuo uusi ystäväni jämähti paikoilleen. Aloin jo väsyä tuijottamaan jotakin mitätöntä pisaraa, kunnes aloin huomata yksityiskohtia sen pinnalla. Näin toisia oksia, itseni ja utuisen taivaan. Näkymä väreili ja muuttui tuulessa ja siksi en kenties kiinnittänyt siihen aluksi huomiota. Ajatella, minun piti väsyä ennen kuin osasin pysähtyä täysin, jotta huomaisin liikkeen. Minun siis piti pysähtyä täysin, jotta huomasin liikkeen.

Kävelin takaisin teltalleni taas muutamaa lisäkysymystä tyhmempänä. Voiko jotakin huomata, jos pysähtyy tietoisesti, jotta huomaisi jotakin? Voiko tietoisella toiminnalla siis koskaan oppia ja löytää jotakin todella uutta, sellaista joka ei perustu vanhoihin kokemuksiin? Voisiko jotakin todella uutta löytää vain tarkastelemalla sitä mikä jo on? Minä en ainakaan jäänyt metsään ja noussut ylös teltastani, jotta voisin oppia jotakin vesipisaroilta. Niin tyhmä minäkään en sentään ollut. Jäin metsään vain siksi, että väsytti ja aloin tuijottaa vesipisaraa koska satuin huomaamaan sen.

Seuraavana aamuna telttani oli paksun jään peitossa. Poljin eteenpäin joenvartta myötäilevällä hiekkatiellä, joka oli sateen jälkeen varsin tahmea. Olin lehdettömien lehtipuiden metsässä. Vain päiviä aiemmin lumen alta oli paljastunut viimesyksyinen lehtipeite. Lämpötila oli vielä niin kylmä, että vasemmalla puolella olleen, käytöstä jo poistuneen kanavan tyyni vesi heijastaisi puiden vihreää vasta monien viikkojen kuluttua. Suuri vesilintulintu lensi puiden luomassa tunnelissa kanavan yllä. Aika ajoin se pysähtyi oksalle, jäi odottamaan minua ja kun olin lähempänä se alkoi taas kiihdyttää vauhtiaan hitain, raskain ja humisevin siiveniskuin. Lopulta hukkasin linnun ja aloin taas keskittyä polkemiseen. Polkemiseen joka vei minua hitaasti eteenpäin, enkä koskaan tiennyt minne. Pysähdyin kun sain vettä tai kun ei huvittanut enää polkea.

Langaton yhteys

Istuin kahvilassa Cumberlandissä. Minulla ei ollut ollut nettiyhteyttä pitkään aikaan, joten minulla oli runsaasti töitä. Sisääntulevat asiakkaat toivat ovesta mukanaan kylmää ilmaa joka sai minut värisemään. Pyörälaukkuni olivat vieressäni, sillä en jättänyt niitä kastumaan räntäsateeseen, joka oli maalannut maan jo vaaleaksi. Jaloissani painoi ja halusin pitää pari lepopäivää. 80 dollarin hotelli oli liian kallis. Valittelin tilannetta nettipäiväkirjaani. Olin kuitenkin tyytyväisenä lähdössä metsään lepäämään, kun kannettavani oli jo latautunut. Mies jolla oli samanlainen tietokone kuin minulla tuli pian pöytääni kysymään apua tekstinkäsittelyohjelmaansa. En osannut auttaa, mutta hän oli pastori ja sain kolmeksi yöksi majapaikan kirkon mukavasta takahuoneesta. Kirkossa elämääni helpottivat pyhähenki ja uudempi langatonyhteys, Wifi.

Pyörämatkani käänteet yllättivät taas ja metsän sijasta illalla istuinkin kirkkoon kokoontuneessa Anonyymien narkomaanien tapaamisessa. Kaksi kertaa viikossa he kokoontuvat purkamaan elämän tuskaansa tovereilleen. Kaikki puhuivat vuorollaan. Kaistapäistä kampeamista ei laskettu narkoottiseksi riippuuudeksi enkä saanut omaa puheenvuoroani. En tuntenut paremmuutta siitä, että olen pysynyt puhtaana niistä aineista mistä he eivät ole. Olisi tietysti ollut romanttista, että olisin voinut nousta ylös, puhua heille kauniita ja tarjota näkemykseni siitä miten elää hyvä ja huumeista vapaa elämä. Jokaisen suun sanoissa tunnistin kuitenkin itseni ja omat haasteeni. Olen itse päivittäin, etten sanoisi joka hetki, samojen haasteiden edessä, kuin nämä hauraat riippuvaiset. En ole itse saanut rakennettua sellaista asioiden turvaverkkoa, jonka pehmeästi vastaanottavaan voimaan tietäisin horjahduksen tullessa putoavani. Myös nuo kirkon alakerrassa elämäntilanteiden vaikeudesta puhuneet narkomaanit tietävät varsin selkeästi ja kirkkaasti sen, ettei heilläkään ole minkäänlaista turvaverkkoa. Horjahtaessaa he tippuvat kovalle maalle ja se sattuu.

Ymmärrättekö että sanani ovat vain sanoja. Niitä kirjoittaessani teen västämättä jonkinlaista vertailua joutuessani luomaan faktoja, eli sanoja, siitä mikä ei koskaan ole faktaa, eli se tuntemus mikä on ennen sanojani ja ajatuksiani. Tämäkin esimerkki on vain vaisu yritys viestittää niitä tuntemuksiani, jotka olen ennen ajatuksiani ja niitä seuranneita sanojani kokenut.

Toisena päivänä pidin luonastauon pienen tekojärven rannalla. Parinkymmenen metrin päässä kyltti kertoi alueen olevan “urheilumiesten aluetta” ja järvi oli ainoastaan yksityiskäytössä. Muille varoitettiin 300 dollarin sakosta. Järvi oli autio ja istuin tekemään leipiäni puun alle kaikesta huolimatta. Pian auto ajoi ohitseni ja mies kysyi kuulunko “urheilumiesten kerhoon”. Vastasin kielteisesti, mutta hän antoi minulle “tällä kertaa” luvan syödä evääni loppuun. En sitä itse kysynyt, vaan olin valmis nostamaan takapuoleni nurmesta.

Jos istuisin tämän oman aitansa taakse itsensä rajoittaneiden urheilumiesten kerhossa, voisinko nähdä elämän raadollisuuden yhtä kirkkaasti heidän puheissaan kuin anonyymien narkomaanien kokoontumisessa? Voi olla, että heidän puheensa keskittyisi enemmänkin siihen kovan maan ja horjahduksen välissä olevaan oletttuun turvaverkkoon ja sen vahvistamiseen, joka on pakokeino elämän raadollisuudesta. Kenties he piehtaroivat ideoineen, uskomuksineen, vakuutuksineen, tavaroineen ja kerhoineen aina tuossa turvaverkossa. Kenties he haluavat rakentaa siitä niin tiheän, etteivät he edes näkisi sen alla olevalle kovalle maalle. Kenties he käyttävät kaiken tarmonsa sen mukavalta ja turvalliselta tuntuvan verkon rakentamiseen, siis kaiken tarmon, sellaisella energialla, ettei se jätä aikaa pysähtyä huomaamaan, että horjahdus on jo ollut. Oli ihminen kuin rikas tahansa ja ideoineen kaunis, ovat kaikki turvalta tuntuvat asiat lopulta katoavia ja tapahtunut horjahdus johtaa lopulta aina kovalle maalle romahdukseen, tai sitten ei.

Narkomaani joka taistelee joka hetki horjahdusta vastaan ja on tietoinen kuinka kovalle maalle tippuminen sattuu, on kenties laajemmin, avoimemmin tietoinen ihmiselämän haasteista ja sen samankaltaisuudesta. Siitäkin huolimatta, että monet narkomaanit olivat epävarman, vaisun ja ailahtelevan oloisia, ottivat he minut vastaan halauksin, antoivat minun olla rauhassa, eivätkä kysyneet mitättömiä kysymyksiä.

Muista, etten ole vieraillut “urheilumiesten kerhossa” enkä voi sanoa heistä mitään, joten kyseenalaista koko tämänkin virren tarkoituksenmukaisuus.

Narkomaanit taistelevat sitä vastaan etteivät pistäisi suoneensa turvaverkkoa, jonka rentouttavaan ja vapauttavalta tuntuvaan nautintoon laskeutua. Todennäköisesti suurin osa anonyymeistä narkomaaneistakin etsii vain toista, vähemmän kehoa vahingoittavaa ja hyväksyttävämpää turvaverkkoa, mutta ovatko he yhtään kauempana siitä mahdollisesta totuudesta, että asioihin ja uskomuksiin perustuvaa turvaverkkoa ei voi rakentaa, kuin ne joilla “menee hyvin” ja jotka kutovat omaa verkkoaan ilman sen suurempia vastoinkäymisiä?

Se ei ole mielenkiintoinen kysymys onko narkomaaneilla ja niillä joilla ”menee hyvin” mitää eroa. Sillä lieneekin enemmän väliä, luonko minä itse omia turvaverkkojani vertaamalla toisia keskenään ja luomalla johtopäätöksistä ideoita itselleni siitä miten luulen asioiden olevan? Edellistä voin pohtia ainoastaan minä itse, joten jatka välittömästi eteenpäin.

Jos minun olisi pitänyt avata suuni anonyymien narkomaanien kokouksessa olisin saattanut aloittaa aivan kuten muut: “Nimeni on Jukka, olen riippuvainen.” Eri aineet, sama sairaus.

Vuorille

Saavuin Curberlandiin räntäsateessa, poistuin sieltä t-paidassa. Saavuin koko matkani tasaisimmalla tiellä, poistun vuorinousuissa. Olin saapunut Appalakeille. Seuraavana kahtena päivänä vastatuuli oli niin kova ja reitti mäkinen, että etenin yhteensä vain 70 kilometriä. Lämpokin tippui pakkaselle. Appalakit ovat loivia, mutta pieni tie ei kiemurrellet, se kohosi suoraan ylös rinteitä. Poljin viikon ajan ja nukuin jokaisen yön teltassa.

PÄIVÄN MOVE

Löysin aamulla ensimmäistä kertaa Amerikassa halvan ruokakaupan. Tein ostokset. Laukuissani oli nyt parsakaalia, porkkanoita, salaattia, tomaatteja, kurkkua, omenoita, appelsiineja, saksanpähkinöitä, pähkinöitä, auringonkukansiemeniä, venhäalkoita, pellavansiemeniä, kaurahiutaleita, täysjyväleipää, papuja, pähkinävoitä, hummusta, hunajaa, 85% suklaata, kuivattuja luumua, -mangoja, -rusinoita ja soijamaitoa.

Kasvissyönti lehtisiä Philadelphiassa jakanut nainen ja terveysintoilijat olisivat varmasti tyytyväisiä nähdessään laukkujeni sisällön, mutta itse ihmettelin onko siinä mitään järkeä. Olen ruokailussakin vain oman uskomukseni uhri. Luulen onnen tulevan ruuasta ja haaskaan energiaani koko tyhmään prosessiin, joka vie minulta enemmän energiaa kuin antaa ja se painaa jaloissakin. Ruoka ja kaikki muut terveelliseltä näyttävät tapani ovat vain opittuja tapoja, joilla yritän täyttää tyhjää itsetuntoani ja päteä omissa silmissäni. Syömällä hyvin luulen eläväni terveellisesti ja se nostaa itsetuntoani verratessani itseäni toisiin, jotka syövät “epäterveellisesti”. Ruuan tarkoitus ei ole minulle antaa energiaa kaloreina, vaan psykologisena itsetuntoruiskeena. Tuskin on mitään järkeä kuljettaa tuollaista arsenaalia pyörälaukuissa, vähemmälläkin pärjäisi. Sekin, etten paljoakaan välitä ruuan mausta ja syön lähes mitä vain, on vain sitä, että haluan olla puritaani, kova jätkä, kuin munkki tai pappi, joka haluaa tappaa itsestään kaikki nautinnot ja elää “puhtaassa maassa” nautintojen perässä juoksevia ihmisiä halveksien. Onko sekin vain uskontoni, etten ole pitkään aikaan syönyt lihaa?

Vai onko toimintani vain luonnollisesti, itsestään vuosien varrella pikku hiljaa hioutunutta? Olenko itsekseni ollut joskus, jostakin tietämättömästä syystä kiinnostunut syömään hyvin siksi, etteivät tyhmät elämäntavat kuluttaisivat ainutkertaista kehoani turhanpäiten. Onko se, että voin syodä mitä vain kuitenkin vain sitä, etten ole riippuvainen ruuan tarjoamista aistinautinnoista ja siten suussani maistuu hyvältä oikeastaan mikä vain? Voiko olla, että ruoka on minulle vain polttoainetta ja valitsen puhtainta sellaista, eli sitä mikä vahingoittaa kehoani mahdollisimman vähän? Enkö siis valitse “terveelliseksi todettua” ruokaa vain siksi, että se lisäisi minuun jotakin, kuten terveyttä tai itsetuntoa, vaan siksi, että se vahingoittaisi mahdollisimman vähän jo olemassa olevaa?

Kirjoitin tämänkin taas siksi, että se oli hyvä esimerkki siitä mitä pyörän päällä ajattelen(ellen siis ole pitkään aikaan ajanut kauniin tytön ohi, jota Amerikassa tapahtuu valitettavan harvoin). En koe, että yritän etsiä vastauksia kysymyksiini. En kenties etsi mitään uutta, vaan kyseenalaistan ja mietin jo olemassa olevia tapojani ja niiden mielekkyyttä elämän kokonaisuudessa. Tätä olen kutsunut siksi, että kyseenalaistan mielenterveyteni ja tämä on juuri sitä, jota kirjoituksissani on pidetty masentavana. Voiko olemassa olevan tarkastelu kuitenkaan sisältää iloa tai surua? Kumpuaako olemassa olevan tarkastelu ilosta tai surusta? Vai voiko ainoastaan olemassa olevan arvostelu sisältää surua tai iloa? Onko mahdollista, että olemassa olevaa tarkastelemalla voisi huomata jotakin olennaista, josta kumpuaa itsestään jotakin uutta, kenties muutos, mutta ilman minkäänlaista työtä ja vailla minkäänlaista halua? Voiko se, että miettii ja käy läpi asioita jotka jo ovat olla jo aika paljon? Onko tarvetta lähteä parantamaan ajatuksella asioita, joiden aiemmat ajatukset ovat todenneet olevan vajaita tai epämiellyttäviä?

Olin ajatuksineni mitä kauneimmalla tiellä. Se oli kapea, käytännössä autoton ja kulki talven harmaantamassa jyrkkien kumpujen ympäröimässä laaksossa, jonka kapeilla pelloilla ruokailivat lehmät sen enempää ruokavaliotansa miettimättä.

Amerikka

Pyöräilin poikki köyhän ja rähjäisen slummin. Poljin pilvenpiirtäjien varjossa. Kuljin läpi lukuisten tienvarrella olevien autojen valtaamien markkinatujen. Juttelin syrjäisen kylän pikkuruisen huoltoaseman myyjän kanssa. Päivittelin sillalta 12 kaistaista maantietä, mutta pian pyöräilin kapealla maaseudun reitillä, jota joki ja metsä myötäilivät. Maaseudulla ihmiset halusivat jutella. Suurkaupungin lähiöissä kiireiset ihmiset juoksivat karkuun kysyttyäni suuntaa. Nukuin suuressa amerikkalaisessa unelmatalossa ja pyysin vettä vaatimattomista parinkymmenen neliön parakkitaloista. Jotkut sanoivat myös matkanneensa maailmalla, monet totesivat etteivät voi neuvoa minua, koska eivät ole olleet niin kaukana minne halusin samana päivänä mennä. Pyöräilin suurten ja pienten tehtaiden ohi, joiden arvelin olevan täydessä touhussa, mutta jotka eivät avaa seinien sisällä olevaa salaisuuttaan ohi polkevalle pyöräilijälle. En nähnyt lainkaan leikkiviä lapsia. Harvat pyöräilijät olivat joko urheilijoita tai köyhiä mustia, joilla ei ole rahaa autoon. En nähnyt yhtäkään lasta jalkamatkalla kouluun, sillä kaikki kulkivat koulubusseissa. Koulujen pihoilta ei kuulunut leikin riemu. Jokaisessa kaupungissa oli saatavilla lähes kaikki kuviteltavissa oleva materiaali. Tieverkosto oli niin laaja, että suunnistus oli osa työtäni. Autot olivat suuria ja roskaruokaravintoloita kaikkialla. Kuljin ohi monien komeiden sairaaloiden, johin tosin pääsevät vain valitut. Tienvarsille autojen ikkunoista heitetty tavaran laatu ja määrä oli korkeampi kuin useimmissa Afrikan kaupoissa.

Ensimmäisinä viikkoina Amerikka vaikutti todelliselta vastakohtien maalta. Oli myös mielenkiintoinen siirtyminen maailman köyhimmästä maanosasta Afrikasta, rikkaimpaan Pohjois-Amerikkaan. Etelä-Afrikan ansiosta en kokenut shokkia, mutta en voinut olla päivittelemättä eroja. Amerikan infrastruktuuri on kuin eri maailmasta, mutta elämä näyttäytyy pyöräilijälle kovin yksitoikkoisena. Afrikassa elämä on ulkona kylien raiteilla, kaivoilla ja markkinoilla ja pääsen siitä osalliseksi. Amerikassa eletään sisällä ja katsotaan TV:tä keskimäärin yli 5 tuntia päivässä. Ei se mitään, olen nauttinut yksitoikkoisuuden yksinkertaisuudesta ja siitä, että kaikkea tarpeellista on taas saatavilla.

Ladossa

Telttailu alkaa aina tuntemuksesta, joka kertoo, että nyt on pyöräilty riittävästi. Seuraavaksi etsin paikan jossa täyttää vesisäiliöni ja sitten alan silmätarkkana etsimään maastosta paikkaa jonne kätkeä telttani kenenkään huomaamatta.

Olin Pennsyvanian ja Länsi-Virgianian mäkisillä ja tiheään asutuilla rajamailla, enkä ollut millään löytää suojaisaa paikkaa teltalle. Käännyin pienelle, suurelle talolle johtaneelle tielle, josta parin sadan metrin päässä oli tyhjä lato. Talossa ei ollut ketään kotona, mutta koska oli tulossa pimeä, päätin pystyttää telttani latoon.

Pian auto ajoi talon pihaan ja päätin kysyä lupaa olla ladossa, vaikka olisin hyvin voinut viettää siellä yön kenenkään huomaamatta. Tiesin, että voin joutua lähtemään, mutta tunsin, että on parempi ilmoittaa ladossa olevan vieras. En halua piilotella toisten nurkissa kuin rakkikoira. Nuori, suuri kokoinen mies tervehti minua reippaasti: ”Hey Buddy.” Seuraavat lauseet olivat vähemmän ystävällisiä ja hän kehotti minua lähtemään ladosta, sillä se ei ollut heidän ja sanoi, että isäpuolen tultua kotiin minun olisi joka tapauksessa lähdettävä. Hän sanoi, että olisi minuna huolissani turvallisuuden puolestani.

Kysyin heti tappaisiko isäpuoli minut, sillä tuskin ketään tulisi latoon ainoastaan korvapuustia antamaan.

”En sanonut niin. Valitan herra, on parempi, että lähdet”, jatkoi nuorimies tylysti.

Ei ollut mukava pakata leiriä, mutta ei se harmittanutkaan. En ole tekemässä maailmasta kaltaistani, vaan joudun ottamaan vastaan mitä se minulle tarjoaa. Hänessä näin vain pelotellun, ideoihinsa ja pelkoihinsa lukkiutuneen nuoren miehen, eikä minulla ollut lainkaan tarvetta jankata, sillä näin miten syvällä poikaan ideat on hakattu ja olisi ollut täysin turhaa selitellä tilannettani sen enempää.

Olin pakkaamassa, kun ladon ohitse ajoi auto. Olin tyytyväinen ja lähdin heti kävelemään talolle. En ajatellut mitään, olin vain tyytyväinen, että voisin tavata nuorenmiehen isäpuolen. Jossain syvällä tiesin, ettei olisi mikään ongelma viettää yötä ladossa.

Hoikka mies oli kasvoiltaan kireä, sillä tavalla, että on helppo uskoa hänen muiluttaneen uuden vaimonsa poikaa. Hän kysyi muutaman kysymyksen ja halusi nähdä passini. Matkalla latoon juttelimme niitä näitä ja hänen poistuttua hieman myöhemmin oli hän jättänyt minulle jo email-osoitteensa. Nukuin sateensuojassa niin hyvin, ettei nuorenmiehen pelottelut väkivallasta kenties tarttuneet mieleeni.

Psykiatrin vieraana

Päivät kuluivat. Jotkin niistä olivat jo lämpimiä. Lämmön myötä kaduille saapuivat ihmiset ja Harley Davidsonit. Usein oli kuitenkin vielä niin harmaata ja kylmää, että ihimiset olivat sisällä ja olin useimmiten yhteydessä vain suurilla pihoilla vapaana oleviin koiriin, jotka juoksivat ilolla perässäsi. Vinttikoirien leijuvan vaivaton liike oli ihailtavaa. Lyhytjalkaisten mäyräkoirien tiheä tepastus, korvien lepatus ja hännän heilunta nostivat hymyn huulilleni.

Saavuin Columbukseen. En tuntenut kaupungista ketään, mutta sohvasurffauksen kautta sain majapaikan psykiatrinaisen asunnosta. Hän kysyi heti alkuunsa: “Misät paikasta pidit eniten? Onko sinulla suosikkipaikkaa?”

Vastasin: “En tiedä, eipä kai”

“Kylläkai sinulla pitää jokin suokikkipaikka olla”, hän jatkoi.

Hän ei oppinut tuntemaan minua tulevina kahtena päivänä kovinkaan hyvin, uskoisin. Hän vietti aikansa tietokoneella aamusta iltaan. Hän valmisteli seminaaria. Silmät päässä seisoen hän silloin tällöin nousi sängyltään ja kysyi minulta onko kaikki ok, haluatko teetä tai ruokaa? Hän oli huomioiva, mutta on vaikea uskoa, että hän olisi huomioinut. Olin joskus hänellä lähes kuin aave, silloinkin kun hän puhui minulle. Hymyilin huomattuani, ettei hän huomaa minua. Olisi ollut mukava vilkuttaa hänelle kauniisti ja sanoa: “Hei, minun nimeni on Jukka, olen tässä edessäsi, katso, aivan kokonaisena, mitään ei puutu.” En kuitenkaan sanonut hänelle mitään, sillä hänen rauhattomasta väsymyksestä huomasin, että elämä yrittää häntä kyllä jo herätellä.

Olin kenties jotakin, jolle antaa maja, en sellainen, jolta saada jotakin, joten minussa ei ollut arvoa. Hänkin halusi kyllä puhua. Opin sen istuessani hiljaisesti olohuoneen nurkassa. Sohville oli kokoontunut neljä ystävää. He maalasivat ja sen jäkeen juttelivat monenlaisia.

Emäntäni kertoi ystävilleen, että hän haluaa säilyttää kaiken, hän ei halua heittää mitään pois, eikä luopua mistään. Hän halusi lisääkin. Perheen. Hän myös kertoi halustaan muuttaa pois tylsästä Columbuksesta, jossa ei ole sosiaalista elämää.

Psykiatri ei noteerannut minua, mutta sohvalla istunut musiikin professori vilkaisi silloin tällöin suuntaani hymyillen. Oli hiljaa, mutta huomasiko hän minun keskustelevan sisälläni?

Myöhemmin hän kysyi minulta: “Mitä mieltä olet tästä mitä me juttelemme.” Kaikennäköistä perhe-elämästä, filosofiasta, taiteista ja mitä lie olivat korvani kuulleet. Kysymys tuli kuitenkin nopeasti ja jäin suu ommolleen: “En minä kai mitään ajattele. Kuuntelin vain.”, sanoin epäröinnin jälkeen.

Voiko sanoilla korjata kaiken? Voiko psykiatri korjata sanoillaan lopullisesti asiakkaansa? Sanoillaan, jotka opetetut aivot ovat muodostaneet kuullun tarinan pohjalta? Voiko ihmisten välillä olla muuta kuin sanoa, tapoja ja tekoja? Kommunikoimmeko koko ajan, silloinkin kun emme puhu tai ole edes läsnä?

En juurikaan puhunut professorin kanssa, mutta hän halusi vaihtaa email-osoitteet. Myöhemmin hän lähetti minulle sähköpostin, jossa luki, että oli mukava tavata. Hän kertoi myös kavereistaan länsirannikolla, jotka voisivat auttaa minua.

Yhtenä päivänä kirjoitin sängyllä optimoidussa, kehon mahdollisimman rentona pitävässä asennossa, jonka keho kasassa konettaan näpyttelevä Denitzakin yllättäen huomioi ja sanoi: ”Sinä työskentelet ja lepäät samalla aikaa

”Työnkentelen tekemättä töitä ja teen töitä silloinkin kun en työskentele”, vastasin hänelle. Hän ei tainnut vastata mitään ja kenties piti mnua hieman hassuna.

Lähtiessäni emäntäni pahoitteli, että töiden takia hänen tilansa ei ollut normaali. “Ei se mitään, minulla ei ole koskaan normaalia tilaa”, vastasin lainkaan miettimättä.

“Miten niin ei ole, kyllä kai kaikilla on normaali tila”, jatkoi Zeda.

Zeda jäi parantamaan asiakkaitaan yksi kerrallaan kohti normaalia. Minä jatkoin polkemista kohti Indianapolista.

Unettomuus

En saanut unta minulle ilmaiseksi tarjotussa motellissa. Kello oli jo kolme yöllä. Olen taas nukkunut epäsäännöllisesti täällä Amerikan mantereella. Se vie kestävyyteni tienpäällä.

Mitä on unettomuus? Onko se vain ja ainoastaan minun mielenterveydellinen ongelma, yksin ja ainoastaan, täysin ja sataprosenttisesti itseni luomaa ja erillään kaikkien muiden ihmisten kärsimyksestä? Pitääkö minun itse löytää keino siitä poispääsemiseksi? Onko se vain yksi korjattava ongelma muiden joukossa, vaiko heijastus suuresta kaikkien ihmisten kanssa jakamastani kärsimyksestä?

Vai onko se edes ongelma, vaan ainoastaan sataprosenttisesti sitä mitä minä olen itse? Eikö se siis olisikaan minuun 12.4.2003 kovan harjotusjakson jälkeen tullut erillinen sairaus? Olenko se siis minä itse täydellisyydessäni? Voisiko jokainen uneton tunti sängyssä olla juuri parasta mitä minulle sillä hetkellä voisi tapahtua? Onko se vain opettamassa minulle olennaisia asioita?

Sanoin sen vievän kestävyyteni, mutta viekö se todellisuudessa mitään? Onko hyvä kestävyytenikään mikään absoluuttinen minussa oleva ominaisuus, jonka voin menettää? Onko tarvetta takertua menneisiin voimantunnon päiviin joina elin kuin kone, vai onko se aivan yhtä kaunista, että makaan unenpuutteisena sängynpohjalla? Onko jokainen hetki todellisuudessa sellainen, että voisin tuntea itseni täydeksi, eli todellisuudessa minulta ei puuttuisi koskaan mitään?

Univaikeuksien kierteeni johtunee siitä, että minulla on menettämisen pelko. Pelkään menettäväni jotakin mitä minulla on tai mitä olen odottanut tulevaisuudelta. Haluan kaiken, ikuisen onnen ja luulen sen tulevan asioiden kautta.

Yön valvottuina tunteina minulle tuli kuitenkin mieleen, ettei ole todellisuudessa pienintäkään väliä olenko uneton vai en. Nukunko tai en, sillä ei ole kertakaikkiaan mitään väliä. Jos matkani päättyy sen vuoksi, sillä ei todellakaan ole mitään väliä. Jos kuolen unenpuutteen puhkaisemiin sairauksiin, sekin olisi täydellistä. Miten voisi edes olla toisin?

Millä sitten on väliä? Sillä mikä saattaa olla suurin ja kaikkein syvin vastuu. Se, että kun haasteita ja vaikeuksia nousee, en anna niille merkitystä, en samaista itseäni niihin, en lähde ratkomaan ja kasvattamaan niitä ajatuksillani ja toiminnallani, eli älylläni, joka perustuu vain menneisiin kokemuksiini ja voi siten tuoda mukanaan, ei mitään uutta, vaan ainoastaan vanhan toistoa. Se, etten lähde surkuttelemaan saavutettujen asioiden menetystä tai suunnitelmien romuttumista. Se, että annan haasteiden pysäyttää. Se, etten yritä pysäyttää haasteita. Ja etenkin se, että kuuntelen haasteita. Niillä näyttää aina olevan jotakin kerrottavaa.

Vuosimiljoonien ajan ihmiset ovat ajatelleet olevansa erillinen kokonaisuus muista. Uskomukset, kansallisuus, heimo, perhe, sukupuoli, ikä ja ihonväri ovat olleet perusteita jakamiseen. Mitä on jakaminen? Kenties sitä, että haluan itselleni jotakin, jotakin parempaa kuin nykyhetki. Jakamalla saan luotua itselleni identiteetin, identiteetin, jota voin lähteä pikku hiljaa kehittämään. Menestys ja saavutukset ovat kaikki rappusiani matkalla vahvempaan identiteettiin. Tuo identiteettini haluaa aina vain lisää ja kaikki vastoinkäymiset ovat sille uhkia. Kun identiteettini eli egoni taistelee jokaista uhkaa vastaan, ei se ehdi halaamaan niitä lainkaan. Kaikesta tulee vain vihollisia tai rakkaitani. Sitä lienee elämäni. Siitä kumpunevat tuskani.

En usko, että minuun pitää ottaa lainkaan henkilökohtaisesti sitä, että olen itse jakava, sillä se olisi vain lisäjakamista ja oman identiteettini vahvistamista. Olenkin huomannut unettomuuden, mahdollisena kärsimyksen syttykkeenäkin, olevan kenties vain opettajani. Se yrittää opettaa minua luopumaan. Se haluaa kaiken menevän: ideoiden, uskomusten, opetusten, pelkojen ja epävarmuuksien. Se vääntää minua ruuvipenkissä niin pitkään kun ymmärrän kaiken olevan jo nyt. Se haluaa tappaa minut, eli kuvitelmieni Jukan.

Voisinko kokea univaikeudet lääkkeenä itsessään, en vihollisena jota lääkitä? Lääkkeenä todelliseen ongelmaani. Univaikeudet yrittävät herättää minussa egoni alla uinuvan energian. Se herää vasta kun egoni kuolee.

Olen herännyt monesti lyhyiden unien päätteeksi. Olen huomioinut sen, ottanut rennosti ja katsonut mitä päivä tuo tulleessaan, antamatta surkuttelulleni sen enempää arvoa.

Tänne motelliin johtaneen päivän aamuna olin heikkojen unien päätteeksi hieman rauhaton ja väsynyt. Jatkoin kuitenkin eteenpäin hitaasti, keskittyen siihen mitä tein. Joskus ajatus karkasi surkutteluun, jaloissa painoi ja päätä jomotti, mutta tarkastelin niitäkin ja otin ne huomioon, mutta en antanut niille merkitystä. Päivän mittaan tuli hetkiä. Sellaisia vaivattomia, energisiä hetkiä, jolloin olin tietoinen siitä mitä tapahtuu sisällä ja ulkona. Niissäkin hetkissä tunnistin jäykkyyden ja väsymyksen tunkkaisuuden olevan pinnassa, kuin haukan lailla valmiina iskemään, mutta antamatta sille ajatuksiani, oli vointini oikein hyvä. Koin olevani täysi.

Samana iltapäivänä kävelin lamppukauppaan täyttämään vesipullot. “Onpas komea kauppa,” päivittelin kaupan tädille.

“Oletko vain katselemassa vai voinko auttaa”, hän kysyi.

“Voisit kuule valaista päivääni täyttämällä säiliöni kuumalla vedellä.”

Hän täytti säiliön, mutta kutsuikin minut pian yöksi hänen motelliinsa. Kävelessäni takaisin minulle tuli ajatus, miten asiat menivät hienosti, sillä ulkona oli tulossa kova pakkanen.

Tulin kauppaan iloisena, näin lamppujen kauniit värit ja muodot. Oli nautintoni jakaa hetkiä kassan takana istuneiden rouvien kanssa. Kenties rouva ei aistinut kuinka väsynyt olin, vaan sen ilon mitä tunsin ollessani tunnelmallisessa kaupassa. Jos olisin tarkkailemisen sijaan surkutellut itseäni koko päivän, olisin saattanut joutua nukkumaan jäisessä teltassa. Tarkkailemalla ja kuuntelemalla olen usein tullut osalliseksi sellaisesta erikoisesta energiasta ja ilosta, jolle en löydä kohdetta ja jota en voi osoittaa. Se vain on ja kumpuaa silloinkin, kun egoni yrittää sanoa asioiden olevan päin helvettiä.

Jos pystyn vastaanottamaan haasteet kuuntelemalla ja tarkkailemalla torjumisen sijaan, saatan tehdä palveluksen kaikille ihmisille. Saatan kulkea kipu kehossa, mutta hymy huulilla. Silloin en jaa mitään hyvään tai pahaan, enkä anna energiaa kärsimyksen siemenelle. Voi olla, että sinussakin on kylvettynä tuo sama kärsimyksen siemen kuin minussa. Jos sinussa ei ole tuota siementä, nukut yösi hyvin. Jos tunnet tietäväsi, ettei sinussa ole tuota samaa siementä, nukut yösi hyvin.

Kun olin pahemmin uneton ja selkänikin oli kipeä, en voinut tehdä juuri mitään. Hymyilin sisälläni kuitenkin usein, sillä vointini oli oikein hyvä. Aivan kuin joku sisälläni olisi tarkastellut elämän jatkuvaa leikkiä, jossa kipukin oli vain yksi vivahde muiden joukossa. Noina hetkinä luulee ymmärtävänsä sen, ettei elämänleikin niillekään hetkille joina ”kaikki on kohdallaan” kannata antaa suurta merkitystä. Mikä syntyy, kuolee. Mikä kukoistaa, luhistuu. Mikä kehittyy, vajoaa. Voit nähdä tämän kaiken luonnossa, voit nähdä tämän kaiken minussakin.

Mutta ennen kuin alat etsiä niitä itsestäsi, kannattaa todellakin kyseenalaistaa ja miettiä tarkkaan sanojani. Älä usko mitään. Älä ajattele: kyllä olen samaa mieltä, tai, ei en ole samaa mieltä. Nämä kaikki sanat ovat vain minun ajatuksiani. Niin, eikä minulle ole oikeasti mitään väliä mitä uskot tai ajattelet, joten olen kyllä iloinen, olet kanssani sitten samaa mieltä tai eri mieltä tai et ajattele minusta mitään.

Minä siis alan kenties uskoa, että meissä kaikissa on kylvettynä sama kärsimyksen siemen, joka on kuin yhteinen tajuntamme. Kenties siitä on tulossa uusin elämääni rajoittava uskomukseni.

Nämä olivat ajatuksiani, joita minulle nousi lamppukaupan motellihuoneessa, jossa vietin yhden väsyneen lepopäivän valvotun yön jälkeen.

Vastatuulen helppous

Seuraavana kahtena päivänä matkaani helpotti ensimmäistä kertaa Amerikassa vastatuuli. Ajoin vaivattomasti kahdessa päivässä 280 kilometriä ja saavuin Indianapolikseen, johon New Yorkista kertyi pienten mutkien kautta noin 1800 kilometriä. Lepäsin kaupungissa kahdeksan päivää ja jatkoin matkaani Amerikan tasaisilla keskimailla kohti länsirannikkoa. Seuraava määränpääni oli Denver, jossa olen jo ja aioin pitää pidemmän lepo- ja valmistautumisjakson ennen korkealle kohoavia Kalliovuoria.

PÄIVÄN MOVE

Terveisin,

Jukka, Denver

3 thoughts

  1. Miksi haluan jakaa mielipiteeni? Suoraan sanottuna olisi vain hienoa kannustaa sinua jatkamaan kirjoittamista, koska se on antanut itselleni niin paljon ajatuksia/olet laittanut ajatuksilleni sanat.

  2. Ajatusten rehellisyyden takia tätä on oikeasti mielenkiintoista lukea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *