USA 2 – Denver

Indianapolisista matkani jatkui pääosin maantiellä 36 kohti Coloradoa ja Kallioviuoria. Matkaan ei mutkia tai yllätyksiä juuri mahtunut ja yksinkertaista etenemistä värittivät lähinnä vain alkukevään vaihtelevat säät.

Astun Indianapolisin hostellin lämmöstä Amerikan keskilännen kylmään ja kosteaan päivään. Edessäni on 1750 kilometriä maantietä ennen seuraavaa pidempää lepoa.

Päivät kuluvat. Myötätuulisina päivinä pyöräilen pitkälle, vastatuulisina vain kivenheiton päähän. Poljen eteenpäin monotonisessa, tasaisessa ja mutaisessa peltomaisemassa. Olen peltojen saartamassa ulkoilmassa täysin yksin.

Pyöräilen ohi koulujen ja työpaikkojen, mutta en näe elämää. Voin vain arvella kokemuksieni perusteella mitä seinien takana tapahtuu. Tehdessäni ostoksia pienten kaupunkien marketeissa, pääsen hetkeksi osalliseksi Amerikkalaiseen arkeen. Pitkän polkemispäivän raukeudessa en tahdo löytää kaupasta mitään, mutta nautin siitä että sain liikkua muulla tavalla kuin polkemalla. Pyörän päällä vietän aikaa aivan riittävästi, keskimäärin lähes viisi tuntia joka päivä kolmen viikon ajan.

Kaupasta muut suuntaavat kotiin lämmittämään juuri ostettuja ruokiansa. Minä istun alas kaupan seinän viereen, syön kylmät eväät ja jatkan polkemista. Iltapäivällä etsin telttapaikkaa. Löydän kauniin lepopaikan pienistä metsätilkuista. Pystytän leirin, peseydyn kylmässä puroissa, syön, venyttelen ja heiluttelin jalkoja kävelemällä. Muita velvoitteita pyöräilypäivääni ei mahdu.

Viikon jälkeen en jaksa enää polkea ja päätän jäädä aamulla metsään lepäämään. Vain viikkoa aiemmin satoi lunta, mutta nyt hikoilen 33 asteisessa ilmassa. Käyn viereisessä joessa uimassa muutaman tunnin välein. On rentouttavaa roikkua kaatuneen puunoksassa ja antaa kehon heilua viileän joen pyörteissä.

En ole taas kommunikoinut pariin päivään kenenkään kanssa ja pitkä ja hidas pyöräilykin alkaa käydä puuduttavaksi. Pysähdyn täyttämään vesipulloja puiselle talolle. Verannalla kaksi cowboyta kuorivat perunoita. He nauttivat lämpimästä päivästä ja country-musiikista. He kertovat etteivät pidä kaupunkien hälinästä ja suosivat maaseudun rauhaa. Minä kun olin juuri luulemassa, ettei silmänkantamattomiin jatkuvien peltojen maaseudulla ole yhtään mitään. Ehkä rauha jää kokematta hänelle joka yhä etenee, vaikka keho pyytää jo lepoa.

Asiat eivät viihdytä tällä pätkällä. Se on eteenpäinmenemisen yksinkertaisuus ja jatkuva haaste, joka tekee tästäkin “paperilla tylsästä” pätkästä ainutlaatuisen. On aina seikkailu kun polkee kohti vierasta ja etsii telttapaikan mistä lie. Nukun muun muassa tyhjässä kanalassa, autioissa taloissa, vanhan rekan lavalla, lehmänlantapohjaisessa hylätyssä navetassa ja monesti luonnon raikkaudessa.

Telttailen pienessä metsätilkussa, joka on noin 200 metrin päässä talosta. Valitettavasti talon isäntä tulee hämärän laskeutuessa taluttamaan koiraansa tontilleni. Kuullessani askeleita nousen ylös teltasta. Mies pysähtyy ja on hetken hiljaa. Sitten hän menee shokkiin.

“Mitä teet täällä. Luulin, että telttasi on suuri kivi. Et tiedä mitä teet. Lähde pois. En edes tunne sinua. Mitä teet täällä, minun maillani. Mitä helvettiä ajattelet tekeväsi”

Sanon miehelle, että mietitään hetki mikä olisi paras ratkaisu, mutta kun en saa pienintäkään vastakaikua, alan purkamaan leiriäni. Potkut eivät harmita minua, vaikka on jo niin hämärää, että pakkaan otsalampun valossa. Olen teltan sisällä kun mies palaa teltalleni.

Astuessani ulos teltasta hymyilen, kun näen kiväärin hänen kädessään. Tiesin, että hän hakisi sellaisen. Pakkaan varusteet reippaan rauhallisesti ja puhelen niitä näitä, jos jotakin tulee mieleeni. Miehen hysteerisyys ja pelko alkavat pikku hiljaa laskeutua. Kun pyöräni on pakattu ja lähdemme kävelemään ulos metsästä, mies pahoittelee, että hänen pitää tehdä minulle näin.

“Olen ollut epäkohtelias sinulle, mutta en ole sentään julma. Vien sinut autolla parempaan telttailupaikkaan”, sanoo mies tielle päästyämme.

Hän vie minut parin mailin päähän hylätyn talon taakse. Miehessä huomasin kuinka kahlitsevaa pelko onkaan. Kuinka kauniina voisinkaan maailmaan kokea, ellen itse olisi alituisten pelkojen vanki.

Vaikka olen erittäin onnekas välttäessäni pahimmat lumi- ja pyörremyrskyt, ovat Keskilännen säät silti äärimmäisen vaihtelevat. Saavun St. Josephiin kylmässä vesisateessa hytisten. Hemmottelen itseäni ja yövyn kaupungin halvimmassa motellissa. Minua ei huvita edetä kahtena seuraavana päivänäkään. Minulla ei ole tahdonvoimaa edetä väsyneenä. Alistun taas väsymyksen todellisuuteen.

Astuessani ulos St. Josephin markkinakadulle en todellakaan näe yhtäkään ihmistä kävelemässä. Jalkakäytäviä ei ole ja kaikki kulkevat autolla lyhimmätkin matkan. Kaikki tutut Amerikan palvelut kyllä levittäytyvät tienvarressa, mutta kovin elottomasti ja steriilisti. Kaikki liikkeet ovat suuryritysten pieniä yksiköitä, joissa työskentelevevien ihmisten ainoa intohimo työnsuhteen lienee palkkakuitti. He tarjoavat asiakkaille tutun ja turvallisen ruokailu- tai ostokokemuksen, joka on saatavilla kaikkialla Amerikassa.

Päivät kuluvat taas. Missourin osavaltion jää muistoihini keskilännen mäkisimpänä. Pikku hiljaa tila kylien välillä kasvaa ja autoliikenne hiljenee. Alan miettiä kuinka paljon kantaa vettä mukana. Tie kohoaa pikku hiljaa ylöspäin ja Keski-Kansasissa laidunmaat alkavat vallata tilaa pelloilta. Maisema alkaa kumpuilla kauniisti ja mutaiset pellot muuttuvat talvivehnän vihreyteen ja vaaleisiin ruohostomaihin. Lehmät kääntävät päänsä kohti poikkeuksellista ohikulkijaa.

Jotkin pienistä kylistä, niiden talot ja ympäristö on usein niin rähjääntynyttä, että on vaikea uskoa olevani maailman rikkaimmassa maassa.

Päätän pitää vielä yhden lepopäivän, kun unenpuute alkaa vaivata. Kirjaudun motelliin Oberlinissä. Pieni kylä on peltojen ja laidunmaiden saartama. Kylänraitilla on rakennuksien puolesta villinlännen tunnelma, mutta elokuvien vilkas elämä vain mielikuvani. Pyöräilen koko kylän halki, mutta näen ihmisiä ainoastaan kaksi. Tylsistyneet pikkupojat heittävät kiviä perääni.

Kaupassa kaikki näyttävät tuntevan toisensa. Istun kahville baariin. Sisustus ravintolassa oli kuin seinän televiosta tulleessa lännenfilmissä. Aseet eivät tosin pauku, eivätkä kauniit neidot viehätä matkamiestä. Ruokapöydässä istui harvasanainen ja lihava miesjoukkio juomassa olutta valtavasta tuopista ja syömässä ranskanperunoita rasvaisella pihvillä ja majoneesillä. Oberlinin pääkadun elokuvateatteri näyttää kerrallaan yhtä elokuvaa, lauantai ja perjantai iltaisin. Oven kyltin mukaan Kansasin viimeisen kukistetun Intiaanien hyökkäyksen paljon mainostettu muistomuseo on auki, mutta hoitaja on ilmeisesti kahvilla asiakaspulan vuoksi. Pienessä keskilännen kylässä kohoaa eri seurakuntien kirkkoja lähes jokaisessa kadunkulmassa.

Motellin omistaja, eläkeikää lähestyvä, ontuvasti kävelevä ja ylipainoinen nainen kertoo olevansa innokas lukija ja sanoo, että on aina halunnut matkustaa. Hän kertoo lukeneensa kaikenlaisia kirjoja maailman paikoista ja haluaisi käydä ainakin Euroopassa ja Australiassa.

“Ehkä sitten myöhemmin”, hän sanoo poistuessaan auttamasta minua pyykinpesussa.

Seuraan hänen vaivalloista etenemistään vastaanottoon asti ja hiljaisesti tiedän hänen matkojensa jatkossakin tapahtuvan sanojen herättämissä mielikuvissa. Oberlinissä on aikaa mielikuville.

Kylmä, nollastuntumassa oleva sade piiskaa kehoni hytinään ja kysyn maatilalta lupaa syödä evääni ladossa. Leveäharteinen nuorekas mies, todellinen Cowboy nyökkää hiljaisesti myöntymisen merkiksi. Harvasanainen mies tuo minulle tuolin jolle istua, takin johon käpertyä ja lämmintä ruokaa. Kysyn haluaako hän vaihtaa pari sanaa maalaiselämästä ja menemme sisällle istumaan. 34-vuotias maatiloilta toisille työnperässä matkaava Montanalainen renki viihtyy rikkaan isäntänsä suurella maatilalla yksin. Hänellä on tyttöystävä läheisessä suuremmassa kylässä, mutta ei ole siitäkään enää niin varma. Kolme avioeroa on syönyt luottamusta jämerästä miehestä. Hänen pikku hiljaa lämpiävästä olemuksesta huomaan ilon, jonka hän minua auttaessaan kokee. Ihmiskohtaamisten ainutlaatuista iloa ja kokemusta ei koe kirjoista, vaan pitää olla liikkeessä. Liikkeessä, joka alkaa Denverin tuntumassa jo sattua.

Ei se mitään, tiesin sen etukäteen ja aoin levätä kaupungissa pitkään, jotta voisin jatkossakin nauttia yhtä tuoreesti ja avoimesti pyörämatkaamisen suuresta annista, ihmiskohtaamisista.

Viimeisen mäen päältä avautuu komea näkymä Denverin taustalla kohoaville Kalliovuorille. On kuin olisin palannut kotiin. Olen ollut aina parhaimmillani vuorilla. Tiedän tarvitsevani muutaman viikon aktiivista lepoa, jotta voisin nauttia jatkossakin pyörämatkaamisen suuresta annista, etenemisestä.

PÄIVÄN MOVE

Terveisin,

Jukka, Denver

2 thoughts

  1. Terve !
    Ajattelin, mitenhän tämän kommentin aloittaisin (niin kovin lattean synkältä maisemasi tällähaavaa vaikuttaa) Paitsi, että aina löytyy kuvattavaa, jos jaksaa tonkia; makro mukana ?!!!). En ole vielä ehtinyt keskittyä lukemaan/ajattelemaan/katsomaan hienoja kuviasi aikaisemmilta matkoiltasi, mutta ymmärrän koitoksesi määrän. Toivon Sinulle tuvallisia kilometrejä ja olkoon suojellus kanssasi (kuka se kellekkin lienee) siellä god bless in Americassa. T. Pekka Lehtiniemi

  2. Kiitos kun jaksat kirjoittaa ja ladata meihin niitä mielikuvia, joihin on Oberlinin lisäksi aikaa myös täällä Jumalten Saarella, kaukoidässä. Innolla odotan uusia sanojasi, sekä niitä mahtavia kuvia, joihin olet hetkien häviävän kauneuden saanut tallennettua.

    Tsemppiä ja Iloa matkaan!

    Toivottaa Lage Edupoli and his Wife W.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *