Colorado (Las Vegas 19 heinäkuu 2011)

Viimeisen mäen päältä edessäni avautui näkymä Denverin pilvenpiirtäjille ja niiden taustalla kohoaville lumihuippuisille Kalliovuorille. Vuorenhuippuja vasten näin oikealle kääntyvän Himalaya Roadin kyltin. Nähdessäni vuoret tuntui kuin olisin palannut kotiin, niin monet vuorijonot olen jo kolunnut. Olen ollut aina vahvimmillani vuoristoissa. Olin kuitenkin väsynyt. Takanani oli kolme viikkoa ja 1700 kilometriä pyöräilyä monotonisessa peltomaisemassa ja vaihtelevissa säissä.

Kirjoitan usein olevani väsynyt. En tarkoita sillä sellaista väsymystä, että rojahtaisin sohvalle jaksamatta tehdä mitään ja kiroaisin kuinka perseestä elämä on. Tarkoitan, että olen fyysisesti väsynyt, joko siis olen pyöräillyt paljon tai nukkunut vähän. Olisin kyllä jaksanut polkea ylös Kalliovuorille vaikka heti, jos olisi ollut tarve, mutta en olisi voinut tehdä sitä kevyesti. En tiedä onko työn tekemisessä mitään järkeä, ellei sitä voi tehdä kevyesti, ei välttämättä joka ikinen hetki kevyesti, mutta kokonaisuutena kuitenkin.

Tiesin mäenpäällä, että tulen olemaan Denverissä ainakin 3.5 viikkoa. Mitä tehdä sinä aikana? Mikä on kaikkein olennaisinta kun saavun kaupunkiin väsyneenä? Ei, en todellakaan pohtinut tuota kysymystä etukäteen vaan se on läsnä eri muodoissaan joka hetki. Jälkeenpäin voin todeta koko viiden kaupungissa viettämäni viikon ajan punaisen langan olleen keveys. Sanotaan polkemisen keveys, joka oli katoamassa kampiini.

Olisin voinut tutustua uusin ihmisiin luoden kontakteja, joista minulle olisi voinut olla hyötyä ja olisin voinut iloita kaupungin juhlissa ja nähtävyyksissä, mutta ei, minä vain pääasiassa lepäsin ja pyöräilin. Niin tylsältä kuin se kuulostaakin.

Kaupunkiin tullessani takareiteni olivat jumissa, vointini tokkurainen ja vanhat mummotkin polkivat ohitseni pyöräteillä. En liittynyt ystävieni mukaan yhteislenkeille. En uskaltautunut muiden vauhtiin. Tunsin, että minun tehtävä jokainen harjoitus äärimmäisellä keskittymisellä ja aistikkuudella, jotta saisin tukossa olevan elimistöni taas toimimaan. Se on mahdollista vain kun pyöräilen omaa vauhtiani. Aloin tehdä vauhdikkaita vetoja vuorenrinteellä, vaikka takareiteni olivat vielä jumissa. Jokaisessa vedossa aistin miltä jalat tuntuvat ja kuinka kovaa voin polkea, jotta se riittää kunnon nousuun, mutta olisi samalla riittävän kevyt, jotta takareidet palautuisivat. Tiesin sen olevan suuri riski. Pienistä takapakeista huolimatta avonaisuus ja vauhti alkoivat kuitenkin palata kehooni viikkojen kuluessa.

Ei, en kuitenkaan elänyt täysin kuin urheilijakone, vaan asuin ystävien luona nauttien heidän seurastaan ja heidän ajoittaisista riennoistaan, kuitenkin aina luonnollisesti tiedostaen sen, että olen kaupungissa lepäämässä ja palauttamassa tekemisen keveyttä, kuten aina kun pysähdyn.

En tarkoita keveydellä ainoastaan sitä, että pyöräni kulkee kevyesti, mutta koska se on ajallisesti suuri osa elämääni, on se hyvä asia johon viitata. Keveyteni on kaikessa, jokaisessa sanomassani sanassa, askeleessani, kirjoittamassani sanassa, muissa teoissani ja jopa nousevissa ajatuksissani. Enkä tarkoita sitä, että keveyteni olisi jotakin sellaista, jota minun pitäisi etsiä jos sitä ei ole. En todellakaan. Keveyteni voinee olla, vaikka keveyttä ei olisikaan. Keveyteni noussee myös sen puutteen tiedostamisesta ja sen havaitsemisesta ettei keveys itsessään ole mitenkään tärkeää. Jokainen tilani on sellaisenaan on aina täydellinen, eikä minun siis tarvitsisi tavoitella mitään olevan tilan puutteellisuuden vuoksi. Tärkeää tosin voi olla se, että keveyden tila on punainen lankani, jonka tiedostan silloin kun olo ei ole kevyt, mutta myös silloin kun olo on kevyt. Keveys on ikään kuin tila johon aina palaan tai ainakin voisin palata. Aikani maanpäällä on ollut on jatkuvaa levon ja rasituksen kiertokulkua ja vaikuttaa, että elämä yrittää aina ohjata minua takaisin keveyteen, heti kun on taas sen aika aktiivisuuden jälkeen. Miksi? Kenties siksi, että keveys lienee tila, jossa on tilaa, tilaa jollekin uudelle. Keveyden tilastani uusi kummunnee kuin itsestään. Kenties elämä ikään kuin pääsee toimimaan luonnollisesti kauttani. Riippumatonta keveyttä en voi siis välttämättä löytää tavoittelemalla, mutta se tullee luonnostaan kun tiedostan sen puutteen, pysähdyn ja kuuntelen mitä sanottavaa keholla ja elämällä on.

Sekin on mahdollista, että punainen lankani on keveyden sijaan asiat, kuten vaikka poljetut kilometrit, koetut ja nähdyt paikat, urakehitys, koulutus, rahamäärä, parisuhteet, saavutukset, maine, ystävät ja mitkä lie loputtamat asiat. Jos punainen lanka elämässäni ovat asiat, tulee keveydestäkin silloin asia, asia jota tavoitella asioiden kautta. Vain asioita voin tavoitella. Keveys ei liene kuitenkaan asia. Mihin se johtaa kun tavoittelen asiaa, joka ei ole asia? Kenties oravanpyörään eli noidankehään, jota minäkin sitä peläten saatoin maailmalle paeta kiertämään.

Se, jos tavoittelen keveyttä asioiden kautta ja omien aivojeni ideoilla, ollee kuin tekisin työtä lusikalla, vaikka sisälläni lienee minua automaattisesti ja luonnollisesti ohjaava rajaton supertietokone.

Jos en anna asioille liian suurta merkitystä, enkä tavoittele niiden kautta mitään, jäänee tiedostamiselle ja kuuntelemiselle tilaa itsestään. Elänen siis jatkuvassa levon ja rasituksen kiertokulussa. Elän myös asioiden maailmassa, sillä minun on tehtävä jotakin, jotta pysyn elossa. Jos kuitenkin annan asioille suuremman merkityksen kuin niille kuuluu, kasaan jatkuvasti vain rasitusta ja luonnollinen levon ja rasituksen kiertokulku rikkoutuu. Kaiken lisäksi, kun olen kadottanut kosketuksen levon ja rasituksen kiertokulkuun, en ymmärrä sen vaihtelevuuden kauneutta ja saatan antaa liian suuren merkityksen keveyden tilalle, jota sitten lähden palvomaan ja tavoittelemaan. Siitä tilasta ,joka ei ole keveys tulee sitten viholliseni jota välttää. Mitä siitä sitten seuraa kun jostakin tulee vihollinen? Jokainen lukija voi tutustua maailman historiaan.

Esimerkiksi en tunne nyt merkittäväksi mitä kirjoitan ja mikä on tämän kirjoitukseni lopputulos. Se lienee ainoastaan merkittävää missä tilassa kirjoitan. Jotakin uutta voi syntyä vain jos voin kirjoittaa kevyesti kuin itsestään, siis niin että työskentelen tekemättä töitä, mutta ollen tietoinen siitä mitä teen. Jos kirjoitan väkisin, ikään kuin velvollisuuden tunnosta, kiertävät juttuni varmasti samaa vanhaa, ideoitteni ahdasta, alati supistuvaa kehää. Aloitettuani kirjoittamaan tällä kertaa minulla oli vain hatarat suuntaviivat siitä mitä kirjoittaa ja suuri osa sanoistani syntyy vasta kirjoitushetkessä. Aina kirjoitus ei tahdo sujua, mutta runttaan sanoja silti. Sekin on ihan okei.

Sekin on ihan okei, että mummot pyöräilevät ohi, mutta muutaman viikon levon ja harjoittelun jälkeen oli mukavaa polkea ylös tutuksi tullutta vuorenrinnettä ja jättää taakseni kaikki kevyillä pyörillä polkeneet maantiepyöräilijät. Ei siksi, että olisin tuntenut iloa muiden kukistamisesta, mutta siitä kun jalat toimivat moitteettoman sulavasti ja sain lisättyä pyöriin vauhtia vaivattomasti ja suurella skaalalla kuin kaasusta vääntämällä. Viiden viikon jälkeen oli hyvä hetki jatkaa matkaa.

PÄIVÄN MOVE

Mitä on rakkaus?

Olin Denverin asuntoni viereisessä kuubalais-baarissa teellä. Baaritiskillä vieressäni hykerteli rakastavaiset. Kauniin naisen kasvot suuntasivat minuun, miehen poispäin minusta. Jokainen hetki kun katseeni kääntyi oikealle, näin naisen hykertelevän, hymyilevän ja silittävän miestään. Hänen olemus pursui naurua, iloa ja energiaa, siitäkin huolimatta, etteivät he kovinkaan hauskoja puhelleet. Hän taisi olla rakastunut.

Katselin naista monesti, mutta hän ei huomannut minua. Huomasiko hän pitkän pöydän toisessa päässä kännykkäänsä näpyttelevän nuoren miehen vaisun elon, entä hänen toisella puolella teennäisen oloisesti keskustelua ylläpitävän kahden nuoren naisen olon tai baarimikon taidokkaat kädenliikkeet, asiakkaille työn lomassa heitetyt hymyt ja kiireen. Ei en usko, että hän oli huomannut seinällä olleita pastellinsävyisiä valokuvia Kuubastakaan.

Olin lapsi, en muista kuinka vanha, enkä muista tilannettakaan kunnolla, mutta muistan olleeni kouluryhmässä ja jostakin syystä piti kirjoittaa tai sanoa mitä rakastaa. En osannut vastata, mutta muistan monien vastanneen heidän rakastavansa vanhempiansa. Itse en tuntenut rakastavani vanhempiani. Ei, en tuntenut vihaavani heitä, mutta tuntemukseni heitä kohtaan eivät olleet mitenkään erilaiset kuin muita ihmisiä kohtaan. Tiesin kyllä, että olisi hyväksyttävämpää, kohteliaampaa ja sopivampaa sanoa rakastavansa vanhempiaan, mutta se vain tuntui jotenkin vastenmieliseltä sanoa tai kirjoittaa. En edes tuntenut tietäväni miltä rakkaus tuntuu tai mitä se on. Oletin sen kuitenkin olevan jotakin positiivista. Sellainen mielikuva minulle oli jäänyt siitä sanasta kun olin kuullut siitä puhuttavan. Taisin lyhyesti ajatella itsessäni olevan jotakin vikaakin kun en pystynyt tuntemaan rakkautta vanhempiani kohtaan.

Oliko tuossa baarinpenkeissä istuneen parin olotilassa rakkaus? Se mikä minulta pikkupoikani puuttui. Siis oletan edelleenkin rakkauden olevan jotakin positiivista, sellaista joka tuo mukanaan jotakin rakentavaa, kehittävää ja vapauttavaa. Anteeksi, jos mielikuvani siitä sanasta ovat väärät, mutta niin minä edelleen koen, kun olen kuullut rakkaus sanaa käytettävän. Lauletuissa ja kirjoitetuissa sanoissa kaikki tuntuvat sitä kaipaavan, joten ei se voi ainakaan pahalta tuntua.

Oliko tuon naisen elossa siis rakkaus, sellainen olemus, energia, joka tuo mukanaan ainoastaan jotakin positiivista? Onko jokainen rakastuminen, eli oletettu rakkauden tila tuonut aina mukanaan jotakin positiivista, eli sellaista joka ei ole väkivaltaa?

Iloitsin vain siitä, että olin vaivautunut baarin istumaan, johon oma kaavamainen elämäni rikkoutuu harvoin. Oli hienoa nähdä Denverin kaupunkiasuntoni seiniä vilkkaampaa elämää, vaikka kolmen viikon jälkeen seinätkin näyttivät vielä kauniilta. Nautin pelkästä istumisesta, joka tuntui vaivattomalta, kun vuosien selkävaiva edelleen avautuu pikkuhiljaa. Teenkin join, mutta en tullut baarin sen vuoksi. Minusta vain tuntui, että olisi mukava lähteä ulos katselemaan maailmanmenoa.

Seurasin kaikkea ympärilläni, en oikeastaan ajatellut mitään edes rakastavaisesta pariskunnasta. Nämä ajatukseni ja kysymykseni heräsivät vasta myöhemmin. Voisiko rakastuminen olla asia, jonka kautta tavoitella keveyden tilaa? Mitä on rakkaus?

Baarin söpö tarjoilija hymyili minulle aina pitkään suoraan silmiini katsoen kun hän kävi muutaman kerran hakemassa puhtaita laseja tarjottimilleen. Ennen kuin huomasin hänen hymynsä katsoin vain hänen kauniita käden liikkeitään, jotka taidokkaasti täyttivät tarjottimen. Hymyilin hänelle takaisin niin kauniisti kuin vain osaan, tai ei, ei hymy tullut opitusta osaamisesta.

Olisinko voinut kokea todellisen, tiettyyn ihmiseen kohdistuvan rakkauden vain, jos olisin lähtenyt tavoittelemaan sitä vikittelemällä tuota ihanaa tarjoilijaa? Tarvitseeko rakkaus aina kohteen? Olisiko hänen hymyjensä minussa aikaansaama kihelmöinti saanut täyttymyksensä rakkautena vasta, jos olisin tutustunut häneen paremmin? En tiedä miksi joidenkin naisten ulkomuoto vaikuttaa viehättävämmältä kuin toisten. Ei minun edes tarvitse tietää mikä on muodon eli ihmiskauneuden merkitys. Kenties sekin vain on. Ehkä sen näkeminen vain pysäyttää minut ja ajatukseni ja itseni sisässä olevalle kauneudelle jää tilaa. Ihmiskauneudella minun ei siis liene tarvetta antaa merkitystä, vaikka en sanoisi etteikö sillä olisi merkitystä. Minulle olennaisempaa saattaa olla se mitä on rakkaus. Tai oikeastaan sekään, ehkä vain sen näkeminen mitä se ei ole.

Jos tietäisin rakkauden, siis sellaisen kutkuttavalta näyttävän tunteen, jonka huumassa vieressäni istunut nainen vaikutti olevan ja josta lauluissa lauletaan. Jos minulla olisi henkilökohtainen kokemus sen kenties ihanasta, elämää tehostavasta vaikutuksesta, olisiko ainoa rakkaudellinen teko siis ollut se, että olisin lähtenyt etsimään tuota tunnetta söpöstä tarjoilijasta? Onko rakkaus tai rakastuminen siis jotakin sellaista joka puuttuu ja jota pitää etsiä jostakin, kun sitä ei tunne?

Ensi näkemällä minulla ei ollut herännyt mitään ajatusta tai halua tuota tarjoilijaa kohtaan. Katselin vain hänen käsiään työntouhussa. Vain katselin ja tarkastelin. En muista etsineeni mitään, halunneeni mitään, arvioineeni hänen tekemisiään ja kenties katselin vain liikettä. Hetki oli rauhallinen. Totta kai tiedän ettei tuollaisesta olemisesta ole mitään hyötyä ja arvoa, mutta niin se vain oli.

Mille tarjoilija sitten hymyily? En voi pois sulkea sitä mahdollisuutta, että katselin häntä kuolaa valuvalla himolla, mutta sanon vielä, että tänä kirjoitushetkenä muistan vain rauhallisen hetken, jona seurasin katseessani liikkuvia käsiä. Jos katseeni oli samankaltainen rauhallinen, nauttiva ja haluton, kuten muistamani olotilani, mille tarjoilija sitten hymyili niin makeasti? Vastasiko hän johonkin, vai hymyilikö hän vain?

En siis tiedä mitä on rakkaus, mutta myöhemmin minulle heräsi taas kysymys: Voisiko rakkaudelle jäädä tilaa, kun mielessä ja ajatuksissa ei ole sitä mikä ei ole rakkaus?

Jos tarjoilijan hymy olisi aiheuttanut minussa halun ja himon, eli nostattanut ajatuksen yhteisestä tulevaisuudestamme, olisinko vasta silloin ollut rakkauden todellisella, nautintoon ja hyvään johtavalla polulla? Tyydyttääkseni ajatukseni tulevaisuudesta, olisi minun pitänyt saada tarjoilijalta samankaltaista vastakaikua, jotta olisin ollut tyytyväinen. Olisin siis ollut riippuvainen tarjoilijan minua kohtaan tuntemista tuntemuksista. Syntyäkseen rakkaus olisi siis tarvinnut kohteen eli riippuvuuden. Juuri tuota asiaa en ymmärtänyt silloin ala-aste ikäisenäkään. Miten voin rakastaa jotakin, jos samaan aikaan en rakasta jotakin? En ole lainkaan viisaampi nyt.

Mille tarjoilija siis hymyili? Minulleko? Hyväksyvänä vastakaikuna minun haluavalle katseelleni? Ei, en usko että hän tunsi mitään ”sillä tavalla” minua kohtaan. Todennäköisesti hän vain hymyili. Todennäköisesti hän vain hymyili kun näki minut uudestaan. Todennäköisesti hän ei tiennyt miksi hän hymyili. Ehkä hymylle ei edes ollut tietoista syytä, kenties se vain nousi ja sitten oli hetken. Ehkä sen ei edes ollut tarkoitus johtaa mihinkään. Ehkä omalla tarkastelullani ja hymylläni ei ollut mitään merkitystä, eikä mikään siten johtanut mihinkään. Totta kai tiedän, että sillä mikä ei johda mihinkään ei ole mitään arvoa, mutta niin se nyt vain oli. Astuin ulos kahvilasta ja pian nautin uudesta liikkeestä, kävelystä takaisin majapaikkaani.

Toivottavasti vieressä istuneen pariskunnan rakastuminen on energiana sellaista, joka ei luo koskaan väkivaltaa: harhailevia ajatuksia, hyökkääviä sanoja tai fyysistä kipua. Jos heidän parisuhteensa kariutuu, toivottavasti rakkaus ei pääty.

En tiedä voinko koskaan oppia tai haluanko edes tietää mitä rakkaus on, saati kokea se, mutta voi olla, että tarkastelemalla olevaa voisin matkani varrella oppia ymmärtämään mitä se ei mahdollisesti ole.

Matka jatkuu

Viiden Denverin viikon jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Vointini oli flunssanpoikasta lukuun ottamatta vetreä. Jätin taas taakseni uudet ystävät. En ole koskaan erityisen läheinen kenenkään erityisen ihmisen kanssa ja minun on ollut helppoa jättää jäähyväisiä. En ole henkilö, jota kukaan kutsuisi parhaaksi ystäväkseen, eikä minulla ole parasta ystävää. Voi olla, että olen aina yksin, olin kenen kanssa tahansa. Toisaalta saattaa olla, että vasta kun olen aina yksin, voisin olla ystävä kaikkien kanssa. En jäänyt surkuttelemaan eroamme vaan sanoin hei hei, nähdään joskus tai sitten ei.

Pyöräilin Denverin rikkaiden lähiöiden läpi. Ensimmäinen tauko kaupunkilähiön nurmikolla sai minut tuntemaan itseni taas matkamieheksi, joka pysähtyy syömään eväänsä missä lie paikassa kun nälkä on tuloillaan.

Viikkojen kuluessa hitaimmatkin puut olivat puhjenneet vihreyteen. Vuorten lumetkin olivat alkaneet sulaa ja poljinkin pyörätiellä sulavesistä vellovan joen varrella kohti Boulderia. Pojat pelasivat nurmella pallopelejä, rakastavaiset kuhertelivat viltillä, opiskelijat rentoutuivat puun alla, paidaton poika juoksi kovaa vauhtia ohitseni, nainen heitti koiralle frisbeetä, kodittomat ryyppäsivät puistonnurkassa ja maantiepyöräilijät jäähdyttelivät jalkojaan vuorilta alas laskevassa kylmässä joessa. Kaikki nauttivat alkukesän auringosta.

Boulderin siistissä keskustassa pyöräilijöille annettiin tilaa. Näin kirkkoja, oppilaitoksia, buddhalaisen yliopiston, kuntosaleja, joogapaikkoja, apteekkeja, buddhalaisen temppelin, fysioterapia- ja hierontapaikkoja, sekä muita putiikkeja joissa voi ratkaista elämän ongelmia. Ostin ruokani luomukaupasta. Kävelykadun varrella oli taidenäyttelyitä, studioita ja eurooppalaistyyppisiä katukahviloita. Kaupungin keskustasta avautui näkymä korkealle kohoaville vuorille. Istuin penkillä. Turistit virtasivat ohitseni ja kuuntelin nuoren katusoittaja pariskunnan musiikkia. Juttelin hetken kolme vuotta yhdysvalloissa kiertäneen söpön parin kanssa. Tuin heidän elämäntapaansa heittämällä kolikkoni auki olleeseen kitarakoteloon.

Boulder on monissa mittauksissa huippuluokan kaupunki.

Monet boulderilaiset ovat kenties havahtuneet, että kaikki ei ole elämässä kohdallaan. He ovat kenties etsineet ja alkaneet rakentamaan jotakin uutta, oikeampaa, parempaa ja kehittyneempää. Kaupunki on valittu tai todettu muun muassa koulutetuimmaksi, onnellisimmaksi, älykkäimmäksi, terveimmäksi ja parhaimman ruoan kaupungiksi Yhdysvalloissa. Se on saanut huippusijoituksia myös lukuisissa muissa vertailuissa. Boulderiin kerääntyneet ihmiset ovat saavuttaneet paljon, mutta en tiedä ovatko he saavuttaneet kaikkea.

Poljettuani kaupungin halki, oli vaikea ajatella paikkaa, joka tarjoaisi yhtä suotuisat ulkoiset olosuhteet ihmiselolle. Kaupungissa on tarjolla lähes kaikki mahdolliset palvelut, täydellisen sään ja pienehkön kaupungin raikkaassa ja vaivattomassa paketissa. Kaupunki on monien urheilijoiden, taiteilijoiden, älyköiden ja hengellisten hippien paratiisi.

Voi olla, että tutkijoiden kehittyneillä aivoilla mitaten Boulder onkin yksi maailman kehittyneimmistä ja parhaimmista paikoista olla ja elää. Boulderiin siis lienee keskittynyt ihmisjoukko, joka on havahtunut, että kaikki ei ole ihan okei omassa elämässä tai maailmassa.

Amerikkalainen unelma on ollut kenties se, että elämästä karsiutuisivat kaikki negatiiviset häiriötekijät, kuten puute, kylmyys, nälkä, jano, sairaudet ja tylsyys yms. Kenties on ollut tiedostamaton tavoite rakentaa jokaisesta hetkestä nautinnollinen. Monet ihmiset ovat kenties heränneet siihen, että maksimointi ja täydelliseen mukavuuteen pyrkiminen ei ole johtanut, eikä johtane väkivallattomuuteen ja riippumattomuuteen. Amerikka yrittää yhä ratkaista maailman ongelmia sotimalla ja monet amerikkalaiset yrittävät lääkitä pienimmätkin vaivansa lääkkeillä ja viihteellä.

Mielenkiintoinen kysymys on se, onko verrattain liberaalinen Boulderin ja Denverin alue yksi niistä paikoista, josta maailmanlaajuinen herääminen siihen todellisuuteen alkaa, että elämme väkivaltaisessa ja tuhoisassa maailmassa? Ei, ei se olekaan mielenkiintoisin kysymys, koska sen lienee tajunneen kaikki ja kaikkialla.

Mielenkiintoisempi kysymys onkin se, onko Boulder yksi niistä paikoista, jossa kehittyy uudet keinot, ideat ja elämäntavat, jotka ratkaisevat pahoinvointimme ja väkivaltaisuutemme kierteen? Ei, ei tämäkään ole mielenkiintoisin kysymys.

Minulle herännyt kysymys oli se, voisiko Boulder eli sen ihmiset kaikessa hyvyydessään ja kauneudessaankin olla kokonaisuudessakin eli kenties tyhmästi yleistäen vain paikka, joka kyllä ymmärtää tämän hetkisen elämän ongelmallisuuden, mutta joka ei hyväksy sitä täydellisyytenä. Voiko olla, että herääminen todellisuuteen on synnyttänyt monissa boulderilaisissakin vain uudet teot, yritykset, ideat, uskomukset ja elämäntavat, jotta he saavuttaisivat heidän tavoitteleman ideaalisen elämän joskus tulevaisuudessa. Herääminen todellisuuteen ei olisi siis välttämättä tuonut mukanaan todellisuuden hyväksymistä, vaan se on voinut heti muovautua tiedoksi siitä, ettei kaikki ole hyvin. Todellisuudesta on voinut tulla tieto ja siitä tiedosta vihollinen, jota ihmiset ovat saattaneet ryhtyä tietoisesti muuttamaan olettamuksena, että tulevaisuudesta tulisi parempi. Tulevaisuudesta, jonka uudet keinot muovaisivat paremmaksi kuin tämä hetki. Tyytymättömyydestä kumpuavat keinot parempaan eivät voine kuitenkaan koskaan olla uusia, vaan pohjautuvat aina vanhoihin kokemuksiin, niistä kummunneihin mielipiteisiin ja mielipiteistä kummunneisiin tekoihin. Voisiko olla, että hyväksymällä ja ymmärtämällä olevan täydelliseksi, jää vasta sitten tilaa jollekin uudelle, koska silloin ei etsi tai tavoittele mitään, eikä ole menossa mihinkään? Jos asia on näin, saattaa monien boulderilaisten vihreä, urheilullinen ja hengellinen elämäntapa olla ainoastaan uudelleen maalattu sama vanha noidankehä.

Jos asia on niin, että jotakin todella uutta ja luovaa voi syntyä vasta kun hyväksyy olevan täydelliseksi eikä etsi mitään, on valitettavaa, että olevaa ei voine ymmärtää täydelliseksi sanomalla itselle, että hyväksyn olevan täydelliseksi, sillä se itsessään olisi etsimistä, yritys ja keino johonkin parempaan.

En toki sano, että pitäisi palata kivikaudelle ja kaiken muutoksen pitäisi pysähtyä ja ihmisten joutaisi töllöttää kukkaa päivästä toiseen ihmetellen sen kauneutta. En toki. Tuntuu vain siltä että jotkut ihmisistä etsivät, kysyvät, tavoittelevat ja suunnittelevat alituisesti jotakin. Aina menossa johonkin, tehden jotakin jonkin vuoksi. Enkä sano, ettenkö olisi yksi heistä. Enkä sano sitäkään, että se itsessään ainoana sen hetkisenä mahdollisuutena olisi jotakin muuta kun täydellistä. Tiedän senkin, että etsivät, kysyvät, tavoittelevat ja suunnittelevat ovat ihmisistä kaikkein ihailluimpia ja menestyneimpiä. Erityisesti tavoittelemiseen ja suunnittelemiseen jopa kannustetaan. On myös cool olla kunnianhimoinen.

Toki ihmiset saavuttavat kovalla touhuamisella paljon, mutta en siis tiedä saavuttavatko he kaikkea. Se kaikki voisi olla se mitä ihmiset ilmeisesti tavoittelevat ja etsivät, tyytyväisyys olevaan täydellisyyteen. He kenties siis yrittävät luoda täydellisyyden, jonka tulevaisuudessa olevasta oletetusta olevuudesta kumpuaisi myös tavoiteltu tyytyväisyys eli onnellisuus, kenties tuo keveyden tunne.

Minulle tuli mieleen sellainen mahdollisuus, että osa inhimillisestä materiaalisesta kehityksestä mitä Boulder on kokenut, ei välttämättä olisi kummunnut siitä, että ihmiset olisivat hyväksyneet todellisuuden täydellisyytenä ja toimineet siitä kummunneen itsestään kohoavan kaiken hyväksyvän energian ja luovuuden pohjalta, jonka muotoa ei voi etukäteen koskaan tietää. Voi olla että tyytymättömyys on vasta metsästämässä tyytyväisyyttä ja tutkimuksissa esille tuleva onnellisuuskin olisi vain näennäistä, siitä havainnosta noussutta nautintoa, että asiat ovat Boulderissa paremmin kuin jossakin muualla. Tyytymättömyyden ase on idea paremmasta. Ajatuksen maailma ollee aina epätäydellinen, joten ovatko kaikki tyytyväisyyttä metsästävät ihmiset kuin tiedemiehiä, jotka metsästävät ikuisesti pienempää hiukkasta kuin tämän hetkinen pienin tunnettu hiukkanen? Lienee loputon suo. Ehkä loputtomassa suossa tarpominenkin voi olla kuin ruusuilla tanssimista, jos metsästämisen kohde on vain suuntakyltti elämisen jo täydellisellä tiellä.

Eipä siinä mitään, eiköhän kaikki Boulderissa, Denverissä ja kaikkialla muualla tapahtunut ja tapahtuva ole ollut täydellistä sellaisenaan ja asiat kehittyvät varmasti ainoaan mahdolliseen suuntaan, eli siihen suuntaan mihin ne tulevat kehittymään, joten onko tällä minun Boulderista alkaneella pohtimisellakaan tarvetta olla loppupäätelmääni ja mielipidettäni siitä miten asiat Boulderissa, ihmisissä tai jossakin muualla ovat? Voisinko sallia tämän kirjoitushetken ja ajatuksieni olevan vain kuin lintu tarkkailevan kissan elämässä, jota ei enää ole sen kadottua puunlatvaan?

Onko sinun, lukijankaan tarve vetää johtopäätöstä tai mielipidettä sanoistani jotka kirjoitin Boulderista? Ne olivat vain hetkessä nousseita ajatuksiani, joita ei enää ole. Lukemasi sanani ovat vain muisto nousseista ajatuksistani. Kirjoitettunakin ne häviävät joskus, oli minun tai Googlen kovalevyt kuinka hyvin turvattuja tahansa. Miten voisit muodostaa todellisuuden mukaisen mielipiteen sanoistani ja ajatuksistani, jotka ovat jo ohi menneet tai tuomitut tuhoutumaan?

Urheiluharjoittelu

Pyöräilyharjoittelu on kuin puu. Puunjuuret ovat kuin lahjakkuus jotka omalta osaltaan määräävät kuinka suuren puun pyöräilijä voi itsestään rakentaa. Puun runko ovat tuhannet pyöränsatulassa vietetyt kevyesti pyöritetyt pohjaa rakentaneet tunnit. Puunoksat voisivat kuvailla niitä harjoituksia, joissa pyöräilijä polkee vauhdikkaasti melko pitkään ja kehittää niin sanottua vauhtikestävyyttä. Puunlehdillä kuvailen niitä lyhyitä hetkiä kun polkija runttaa muutamia minuutteja täysillä kehittäen maksimaalista hapenottokykyä. Silloin kun harjoittelussa on kaikki osaset tasapainossa ja on sen aika, puhkaisevat kauniit kukinnot puun täyteen loistoon.

Se, että pystyisin suoriutumaan tästä nuoren miehen päähänpistosta alkaneesta ”maailman ympäri pyöräilystä” ei vaatisi sitä että puuni puhkeaisi kukkaan matkalla. Voisin ajaa joka päivä pitkiä päiviä hitaasti ja edetä siten kartalla vauhdikkaasti. Tukkini olisi paksu ja vankka, oksani harvat ja lehteni maanpinnalle maatuneet. Pysähdyin Denveriin, jotta uudenkierron lehdet alkaisivat taas vihertää oksieni päissä.

Vaikka tämä matka lieneekin vain puhdas pyöräilysuoritus, olen siitä huolimatta silloin tällöin malttanut hidastaa ja antanut pyöräilypuulle aikaa puhjeta kukkaan. Kukassa olevan puun ympärillä elämä vilisee.

Pystyyn kuollut tukki jaksaa kyllä polkea, mutta kaikki pienetkin muutokset ja häiriötekijät elämän olosuhteissa ovat sille stressiksi ja tuhoksi. Eloisan puunkin kukat lakastuvat, lehdet varisevat ja oksat peittyvät lumen alle, mutta se tietää niiden olevan normaalia elämänkiertokulkuja, eivätkä ulkopuoliset stressitekijät hetkauta sitä paljoakaan, vaan ne ovat vain välivaiheita matkalla uuteen kukkaan.

Pystyyn kuollut tukki lahoaa pikku hiljaa, mutta eloisa puu uudistuu vuodesta toiseen. Se on yksi syy miksi en ole edennyt jatkuvasti pitkiä päiviä polkien ja pysähdyn silloin tällöin luomaan tukkiini eloa.

Minun juurieni päälle ei voi koskaan rakentaa kukkivaa punapuuta ja olenkin mieluummin vaikka kukkiva risukoivu kuin pystyyn kuollut satametrinen punapuu. Kukissa on kaunis tuoksu.

Tosin tienpäällä ollessa vankka runko on kuitenkin pyöräilypuun tärkein ominaisuus, joten pian koittaa taas aika jolloin Coloradossa puhjennut kuntoni lakastuu väsyneisiin jalkoihin. Ei kukintoja ilman runkoa. Ei runkoa ilman kukintoja.

Vuorenrinteellä

Edellisenä päivänä Boulderissa parkkeerasin pyöräni kahvilan aitaa vasten tehdessäni ruokaostoksia. Pyöräni vieressä lounastaneet miehet kysyivät kuinka kauan olen ollut tienpäällä ja mihin olen menossa. He sanoivat ettei siellä vuorenrinteellä ole telttapaikkaa, mutta toisella miehestä oli kaveri, joka asui samalla tiellä.

Heräsin vuorenrinteellä perheen äidin toimistosta. Äiti ja 8-vuotias poika lähtivät kalliokiipeilykilpailuihin. Minulla ja perheen isällä, entisellä ammattilaismaastopyöräilijällä oli paljon juteltavaa aamulla ja lähtöni venyi melko myöhään.

Flunssani ei ollut vielä täysin ohi, mutta tukkoisten sieraimien ja pökkeröisen pääni taustalla tunsin keveyden, joka oli palannut Denverissä kehooni. Oli aurinkoinen lauantai, ohitseni pyöräili enemmän maantiepyöräilijöitä kuin olen koskaan nähnyt. Vaikka ajoin kevyellä matkavauhdilla, jotkin 40 kiloa keveämmällä pyörällä edenneistä maantiepyöräilijöistä eivät olleet päästä ohitseni. Tiheästi puuskuttanut vanha mies totesi, että minä olin viimeinen jätkä, jonka hän olisi halunnut nähdä.

Kuusimetsät, vuorikosket ja sininen taivas olivat kauniita, mutta voisiko mikään olla yhtä seksikästä kuin tiukkapeppuinen täydellisillä säärillä ohitseni polkeva kilpapyöräilijänainen. Valitettavasti hänen hiottu, eleettömän ryhdikäs, pehmeä pyöritys oli päivän vauhdikkainta. Olin odottanut tuollaista kaunista näkyä lähes 60 000 kilometriä. En kuitenkaan luullut itseäni liikoja ja annoin ohi liitäneiden kurvien kadota suosiolla seuraavan mutkan taakse ja jäin iloitsemaan vain siitä, että poljin jyrkkää rinnettä edelleen ylös vaivattomasti, vaikka nenästäni ei ollut juuri hengittämiseen.

PÄIVÄN MOVE

Saavuin pian Estes Parkiin. Hirvet ruokailivat kaupungin edustan kedolla ja korkeat vuoret kohosivat sen taustalla. Satuin pyöräilemään turisti-infon ohi ja kysyin onko Trail Ridge Road auki. Nauhoitettu puhelinvastaaja oli kertonut minulle aiemmin, että tie olisi auki pyöräilijöille, mutta nainen tiskin takana totesi tien olevan vielä lumenpeitossa. Hän ei tiennyt koska tie aukeaisi.

Kysyin leirintäalueelta telttapaikkaa. Nainen sanoi tilaa olevan ja alkoi heti kysy tietojani. Toppuuttelin häntä ja utelin ensin hinnan. En maksanut 34 dollaria yöstä, vaikka hän mainosti kuumaa suihkua. Täytin vesisäiliöni kuumalla vedellä, jolla suihkutella ja lähdin etsimään ilmaista majapaikkaa.

Kilometrin päästä löysin upean kallioiden suojassa olevan villin kanjonin, jonka halki virtasi pauhaava joki. Kallion kulman takaa minulle avautui näkymä lumihuippuisille vuorille. Pystytin telttani havujen päälle puiden suojaan.

Illalla istuin alas keskelle laajaa ketoa, pauhaavan kosken vierelle. Tunsin viileän viiman ihollani, kuulin lintujen iltasoinnin, koin kosketuksen pehmeään neulasvaippaan, havaitsin avautuvan hengitykseni ja tunsin eloisan energian sisälläni. Minua ei harmittanut, etten maksanut telttapaikasta maantienvarrella.

Aamulla telttani viereisellä ruoholla ruokaili hirviä. Pesin kasvoni jääkylmässä koskessa. Pakkasin tavarani ja lähdin polkemaan kohti kansallispuistoa, jossa olisi parempaa tietoa tien avautumisesta. Poljin sinne asti kuulemaan huipulla olevan vielä yli 6 metriä lunta. Kestäisi kenties muutaman päivän, että suuret koneet saisivat tien lakaistuksi.

Palasin Estes Parkiin. Huilasin tovin hampurilaisbaarin takapihalla ja katselin pienessä altaassa uiskentelevia sorsia. Niillä ei näyttänyt olevan kiire mihinkään. Uiskentelivat ympäriinsä vailla havaittavaa päämäärää. En tuntenut oloani vahvaksi, joten olin vain tyytyväinen, että sain odottaa flunssan lopullista haihtumista ja päätin odottaa tien avautumista kiertämisen sijaan.

Palasin leiriini kuuntelemaan koskea, kävelemään ympäriinsä ja istuskelemaan kivellä. Olin kuin sorsa, ei minulla ollut mitään tähteellistä tehtävää, mutta eipä ollut tylsääkään.

Parin päivän päästä mies huusi minulle kadulla, että olen onnekas, sillä tie aukesi juuri. Hassua, että mies tiesi minun odottaneen sitä. Hassua, että lähdin polkemaan kohti 3700 metrin huippua, vaikka tekemättäkin oli hauskaa. No sainpahan kerätyksi minuutteja ja metrejä Movescountiin, jossa minun ihmisarvoni mitataan:

PÄIVÄN MOVE

Amerikan korkeimmalla maantiellä

Estes Parkissa oli muitakin tien avautumista odotelleita. Tiellä oli paljon liikennettä, vaikka ei se juuri minnekään vie. Ihmiset olivat lähteneet joukolla katselemaan ylängön upeita maisemia ja ennätyspaksua lumivaippaa. Alhaalla nurmi vihersi ja vasta 22 ylämäkikilometrin jälkeen lumi alkoi hohkaa viileyttä lihaksiini. Keskipäivän aurinko korkeassa ilmanalassa salli kuitenkin t-paidassa elon. 3600 metrissä syy tien kiinnioloon selvisi, sillä vieressäni oli kolme kertaa itseäni korkeampi lumivaippa. Näin yli Kalliovuorten korkeiden huippujen, söin pari energiapatukkaa ja lähdin kurvailevaan alas lumikourun läpi kulkenutta mutkaista tietä.

Vuorten toisella puolella, soisen laakson pohjalla monet puut vielä vihersivät, mutta taustalla kohoavilta vuorilta pahamaineiset kuusikuoriaiset olivat jo popsineet vihreyden suuresta osasta puista. Jäljellä oli vain pystyyn kuollut harmaa karuus. Epätavallisen kuumat ja kuivat kesät sekä lämpimät talvet ovat mahdollistaneet kuusikuoriaisten epidemian. Kymmenen kertaa tavallista suuremmalla invaasiolla on katastrofaaliset vaikutukset Kalliovuorten luontoon.

Sohvasurffaus on hieno nettiyhteisö. Sen kautta tavoittamani Ben ei ollut vielä kotona, mutta hän päästi minut pieneen taloonsa, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä minkälainen kusipää olen. Kyllä kelpasi pitkän päivän jälkeen suihkutella ja lepäillä omassa pikkutalossa vuoren juurella.

Vaikka päivä Amerikan korkeimmalla kulkevalla kauttakulkumaantiellä sujui kevyesti, tiesin sen rasittaneen, joten päätin pitää Lake Cityssä pari lepopäivää.

Amerikkalaisen mittapuun mukaan vanha puurakenteinen, rauhallinen kaivoskylä vetää tänä päivänä turisteja syrjäisellä lännen fiiliksellään ja kansallispuistollaan. Juttelin kadulla tupakkaa polttaneen ja olutta juoneen keski-ikäisen miehen kanssa. Los Angelesilainen Scott sanoi, ettei enää koskaan palaa takaisin kiireiseen kaupunkiin.

Vastatuulta

Jatkoin matkaa Lake Citystä. Poljin Coloradon keskiosien kuivista kanjoneista toisiin kahden päivän ajan, aina vasten navakkaa tuulta. Korvissani humisi ja jouduin painamaan poljinta alamäissäkin. Matkani eteni hitaasti, mutta enpä ollut menossa minnekään, joten ei tuosta ohimenneestä ilmiöstä muodostunut vihollista, jota vastaan taistella lohduttavin ajatuksin.

Nettisivujeni olemassa olon ansiosta, minut kutsuttiin amerikkalais-suomalaiseen 2.5 henkiseen perheeseen, jossa vietin rentouttavan päivän syöden ruokia, joiden makua oli ajateltu ja sen eteen tehty työtä.

Herkullisen tankkauksen jälkeen pyöräni kulki mainiosti, mutta ohimenneestä ilmiöstä ei muodostunut ystävääni jonka perään haikailla lohduttavin ajatuksin, sillä pian jouduin sopeutumaan puun alla ja kivisellä alustalla syömiini askeettisiin eväihini.

Ikuiset vuoret

Edellisenä päivänä olin ajanut pitkähkön vuoren ylös reippaasti. Tunsin sen jaloissani pienoisena jäykkyytenä. Viiden kilometrin vuorinousun loppupuolella jalkani alkoivat kuitenkin lämmetä. Hyvä niin, sillä pitkän alamäen jälkeen edessäni oli kymmenien kilometrien vuorinousu hiekkatiellä.

Vieressäni kohosi jylhä, sianselkämäinen puurajan yläpuolelle kohoava vuori. Sieltä alas laskeva koski pauhasi vieressäni.

Lumi sataa ja sulaa. Puut vihertyvät ja lakastuvat. Joki velloo ja uinuu. Kesällä vuoritiellä liikkuvat ihmiset autoillaan ja pyörillään, talvisin vain villieläimet.

Vuori näyttää olevan kaiken liikunnon keskipisteenä vuosituhannesta toiseen ja ikään kuin tarkkailee liikkumattomasti kaikkea sitä ohimenevästi koskettavaa.

Intiaanit pitivät/pitävät joitakin alueen vuorenhuipuista pyhinä. Niiden kiviseen pintaan uurtuneet vedenvalumisuomat viittasivat niidenkin kuitenkin olevan liikkeessä eli muutoksessa.

Ajoin leikittelevän kevyesti ylös mutkittelevaa tietä, vaikka olin aiemmin päivällä siis jo tällännyt tuon 5 kilometrin töppyrän ylös kiireellä. Olin polkenut jo parikymmentä kilometriä mutaista tai irtosoraista nousua. Olinko tyytyväinen? Kyllä. Olinko tyytyväisempi kuin niinä lukemattomina hetkinä viimeisen yli kolmen vuoden aikana, jolloin pyöräni ei ole kulkenut kevyesti vaativissa oloissa? Empä tiedä.

Tiesin, että minulla on menossa samankaltainen fyysistä kukoistusta lähenevä hetki kuin viereisellä kedolla puhkeamassa olevilla voikukilla. Voikukat eivät ajattele, että onpa sikakivaa kivaa taas kukkia. Ne vain ovat. Onko minullakaan tarvetta tehostaa sitä mikä on, sillä, että toitottaisin itselleni kaiken olevan taas hyvin? Vaikka näennäisesti tavoittelin, tai ainakin toimin ja aistin toimintaani niin, että tuolle kukkivalle pyöräilykunnolle nousisi taas tilaa olla, onko itse kukkivalle pyöräkunnollekaan tarvetta antaa suuntaviivaa suurempaa merkitystä, sellaista, että se saapuessaan toisi mukanaan jotakin mikä aiemmin puuttui?

Erikoinen havaintoni on se, että silloin kun olen tuntenut olevani jumissa, eikä pyörä kulje lainkaan, olen havainnut sen. Erikoin havaintoni on se, että silloin kun olen tuntenut pyöräni kulkevan kevyesti ylös jyrkkää rinnettä, olen havainnut senkin. Silloin kun havaitsin ettei kulje, ei minulla ollut ikävää. Nyt kun huomasin, että kulkee, en juhlinut. Minä vain havaitsin.

Kaikki asiani ovat muutoksessa, mutta tuo havaitsija vaikuttaa pysyvän samana oli tilanne mikä tahansa. En tiedä mikä on tuo havaitsija. Jos minulle ei riitä se, että havaitsen eli elän, saattaa havainnostani nousta nautintoa etsivä ajatus, joka joko syleilee hyvältä tuntuvaa hetkeä tai hylkii ikävältä tuntuvaa hetkeä. Sitten ajatukseni lähtevät tavoittelemaan sitä mikä tuntui hyvältä ja välttämään sitä mikä tuntui pahalta.

Etenkin tässä maassa havaitsen, tai ajatukseni luulevat, että havaitsen kuinka monet ihmiset ovat lähteneet tavoittelemaan hyvältä tuntunutta havaintoa ja kokemusta, sillä apteekista löytyy lääke kaikkiin vaivoihin, kodeissa on työkalut ja mukavuudet jokaiseen ongelmaan ja niihin hetkiin kun fyysiset epämukavuudet on peitottu, löytyy kaikkialta mahdollisuus viihteen hemmotteleviin aistinautintoihin. Menestyneimmillä ihmisillä ovat työkalut kaikkiin vaivoihin ja riittävästi materiaalia, joilla luulisi pystyä täyttämään kaikki mahdolliset tylsyyden hetket hautaan asti.

Intiaanit kokivat vuoren olevan pyhä. Oliko vuori pyhä siksi, että se on jotakin ikuista turvaa antavaa, vai ainoastaan siksi, että intiaanien ajatukset siitä kertoivat heille niin?

Voisiko se kaikkien villien ajatuksieni taustalla oleva havaitsija ja tarkkailija olla pyhä, ainoa aina oleva ja pysyvä asia? Elämässäni kuin taustalla oleva riippumaton kaikkea liikuntoa tarkkaileva valvontakamera ja tapahtumakenttä, jossa asioista tulee asioita. Jos jotakin sen kaltaista pysyvää olisikin, en tiedä kannattaako sillekään antaa mitään pyhää, sen muista erottavaa leimaa. Miten tarkkailija voisi olla, jos ei ole mitään tarkkailtavaa. Miten tapahtumakenttä voisi olla vailla tapahtumia?

Tarvitseeko minun antaa asioille, kuten fyysiselle kunnolleni suurta merkitystä, jos ne ovat ainaisessa muutoksessa? Kannattaako sille tarkkailijallekaan, joka pysynee aina samana, antaa liian suurta merkitystä, sillä sekin voinee siis vain olla, jos sillä on asioita tarkkailtavanaan? Eli jos näin monimutkaisen yksinkertaisesti elämääni pohdin, ei minun siis kenties olisi ollut edes syytä juhlia eli pitää sitä saavutuksena, että pyöräni kulki taas monien vuosien tauon jälkeen. Se nyt vain oli niin.

Pyhätkin vuoret kyllä kuluvat tasangoksi ja kenties joskus ihmiset tai muut tulevaisuuden maanpäälliset oliot matkustavat muualle kuin Coloradoon löytääkseen rinteitä joilla pyöräillä ja lasketella. Minulle tulee taas myös hetki, jolloin pyörä ei kulje.

Toisaalta monet urheilijat ovat onnellisia vasta, tai luulevat saavuttavansa onnen vasta kun voittavat. Niin ja monet pitävät sitä pyhänä mikä pysyy aina samana, etsivät sitä ja rakentavat sille uskomuksia, kirkkoja, moskeijoita ja temppeleitä.

En siis oikein tiedä mitä tässä maailmassa pitäisi tavoitella, kun edes pyöräilykunnon uudelleen löytyminen monien kuoppien kautta ei tuonut mukanaan sikamakeeta fiilistä, vaikka pyöräilykunnon palautuminen on kuitenkin asia, jonka eteen olen viime vuosina kiivaimmin työskennellyt. Ehkä otan itseäni niskasta kiinni ja yritän monien tapaan etsiä sitä aina pysyvää Pyhää ja opettelen nauttimaan elämäni saavutuksista. Tai sitten jatkan vain eteenpäin ja tyydyn fiiliksen, joka ei ole sikamakean makea.

Niin se minun oli todellakin tehtävä, sillä olin vasta nousun puolivälissä ja jatkoin siis vain eteenpäin, kukkaketojen halki kohti seuraavaa vuoritien mutkaa. Poljin halki mitä kauneimpien vuorimaisemien ja läpi maailman toiseksi suurimman koivumetsän. Huipun 3000 metrissä lumikinosten vieressä oli jo selvää, että tämä 7.5 tunnin kuormittava, mutta kevyesti kulkenut päivä hiljaisella Kalliovuorten hiekkatiellä oli yksi niistä päivistä joka jää kirkkaasti muistiini.

PÄIVÄN MOVE

Laskin alas Crested Butteen, suurten kallioseinämien suojassa olevaan vuorten helmeen. Värikkäästi tyylitellyiden puutalojen kadulta löysin pyöräkaupan, jossa uusi ystäväni, isäntäni Josh työskenteli. Pumpulisesta pyöräilytuntemuksesta huolimatta kymmenet nousukilometrit ja pitkät päivät olivat lyöneet minua kovaa. Olin raukea, enkä jaksanut seisten Joshia odotella ja aivonikin olisivat halunneet vain olla. Olin kuitenkin taas uudessa paikassa, uusien ihmisten parissa, uudessa asunnossa ja korkeimmassa ilmanalassa sitten Etiopian. Edessäni oli päiviä, joina olisin väsynyt, mutta joina minun tulisi taas sopeutua uuteen täydelliseen paikkaan ja sen uusiin ärsykkeisiin. Ei se mitään, olen ollut usein väsyneenä uusissa ja vaihtelevissa tilanteissa ja olen huomannut, ettei sillä ole oikeastaan mitään väliä onko väsynyt vai ei, sopeutuminen ja läsnä oleminen on mahdollista silloinkin, tosin epätodennäköisempää kuin pirteänä.Watch Full Movie Online Streaming Online and Download

Crested Butte

Crested Buttessa ei ole lainkaan Amerikkan kaupunkeja koristavia ketjumyymälöitä. Sen katuja vierustavat pienet yksityiset liikkeet. Minun ei tarvitse lukita pyörääni. Monet kulkevat pyörillä. Kävelijät etenevät hitaasti. Vanhan kaivoskaupungin kaduilla vaeltaa vanhoja hippejä ja liikunnallisesti aktiivisia nuoria. Turistit pysähtyvät ottamaan kuvia pääkadun värikkäistä rakennuksista. Jokaisen asukkaan ovelta pääsee suoraan luontoon ja vuoret ovat vain muutaman askeleen päässä. Kesällä vaelletaan ja pyöräillään, talvella hiihdetään ja lasketellaan. Kylään ovat muuttanet ihmiset, jotka rakastavat villiä luontoa ja korkeita vuoria. Sain nauttia vuorten korkeuksista lisäviikon, kun isäntäni Josh päätti lähteä matkaani mukaan. Lepäämisen sijaan poljin vuorilla 3000 metrissä.

Tein kunnonkohotusjakson viimeisen kovan ”harjoituksen” Crested Buttessa. Lämmittelyn jälkeen aioin polkea vuoritien ylös maksimaalisella vauhdilla. Ensimmäiset 20 minuuttia sujuivat erittäin hyvin ja vauhdikkaasta, etten sanoisi pelottavan helposti, vaikka ajoin 185 sykkeillä. Yhtäkkiä menoni kuitenkin pysähtyi. Olin nukkunut huonosti viime päivät ja olin univelan uhri. Keskushermosto tai mikä lie simahti täysin. Minulle on tapahtunut niin ainoastaan univelkaisena, joten tiesin syyn. Pyöräilypuuni ei taaskaan puhjennut täyteen kukkaan, kuten ei ole tehnyt oikeastaan vuosikausiin. Tällä kertaa minut täydestä kukasta erotti ainoastaan muutama huonosti nukuttu yö. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Palasin häntä koipien välissä kotiin. Olin rauhaton kovan rasituksen ja univelan päätteeksi. Yksi aikakausi matkallani kuitenkin tuli päätökseen, vaikkakin vailla kukoistavaa kruunua. Olin päässyt hyvään fyysiseen kuntoon ensimmäistä kertaa sitten Afrikassa vuonna 2007 alkaneen alamäen.

Harjoituksen päätyttyä aloin heti miettiä tulevia reittejä ja etenemistä Keski-Amerikassa, joka sinänsä oli täysin turhaa. Tarkkailija kuitenkin tiesi ettei mikään ole turhaa ja hyväksyin sen täysin, että mieli lähti haikailemaan tulevaisuuteen, vain lisäten väsymystä väsyneeseen mieleen ja kehoon. Tiesin sen luovan jotakin uutta.

Sekin lienee ok, että mieli harhailee missä lie turhuuksissa. Harhailut olevat vain eri taajuisia nuotteja elämäni musiikissa. Jos takerrun korjaamaan yhtä nuottia halutessani luoda elämäni musiikista täydellisen, en sitä enää kuule. Kun tyydyn kuuntelemiseen, koen kauneimpien sointujen ja kamalimpien kolinoiden täydellisen sinfonian.

Annoin itseni vapaasti haikailla tulevilla Meksikon teillä, luin nettikarttoja ja kuuntelin elämäni musiikin kolinaa. Hyväksyttyäni epävarmuuteni kolinat, ei kulunut pitkään kun havaitsin kuuntelevani elämäni sinfonian hetkessä olevia kauniita sointuja. Palautuminen pääsi alkuun ja kolmen päivän päästä olin jo tienpäällä lakastuttamassa pyöräilypuuni vihreitä lehtiä pitkiin ajopäiviin, vain, jotta loisin pohjaa uudelle yritykselle kohti täydellistä pyöräilypuun kukoistusta, siitäkin huolimatta, ettei kukoistuksella liene mitään merkitystä.

Viimeinen veto Kalliovuorilla

Heräsin tyyneen aamuun kirkkaan vuorijärven rannalla. Matkatoverini Josh juoksi pian alas polkua ja istui aamulenkin päätteeksi syömään. Pakatessa kova myrskytuuli alkoi riepottaa telttojamme ja muutamat vesipisarat putoilivat jo aaltoilevaan järven pintaan.

Edessämme oli nousu 3800 metriin. Kaksi kolmasosaa matkasta kruisailimme kevyesti loivaan mäkeen. Tundran rajamailla tie jyrkkeni rajusti, allani pyörivät irtonaiset kivet ja tie peittyi virtaavaan veteen. Jyrkimmissä kohdissa jouduin kiihdyttämään täysillä. Kahdesti matkani pysähtyi kiviin. Vierelleni pysähtynyt nelivetoauton kuski käski minun kääntyä takaisin, sillä huipulla tie jyrkkenisi.

Opin paremman tekniikan jyrkimpiin, kivisimpiin ja vetisimpiin paikkoihin. Pyörityksen sijaan siirsin ketjuni raskaammalle rattaalle ja runttasin voimalla yli esteiden. Huippukuntoinen juoksija ja pyöräilyn harrastaja Joshkin sai vietyä pyöräänsä eteenpäin.

PÄIVÄN MOVE

Josh on 24-vuotia New Yorkilainen juoksija, joka lähti yliopistosta valmistuttuaan rakastamilleen vuorille. Pyöräkaupassa nyt leipänsä ansaitseva innokas juoksija saatetaan nähdä juoksumaailman huipulla, jos hän saa pohdiskelunsa päätökseen ja aikoo panostaa täysillä pitkiin vuorijuoksuihin ja ultramaratoneihin.

3800 metrissä vierellämme oli kolme metriä korkea lumivaippa. Olimme puurajan yläpuolella. Kukat kuitenkin kukkivat jo kohdissa, joihin aurinko pääsee paistamaan pitkin päivää. Takanamme oleville vuorille paistoi vielä aurinko, mutta viereiset yli 4000 metrin huiput olivat pilvessä. Pilvistä päällemme satoi rakeita ja lämpötila tipahti nollantuntumaan. Hoikka Josh väreili kylmästä.

Alamäki oli myös jyrkkä, märkä ja kivinen. Vaihtoehtona oli jyrätä kivien yli jarruttamatta tai edetä hitaasti mutkitellen. Minä etenin rytisten yli kivien, mutta huono jarruisella pyörällä matkalla ollut Josh joutui ranteet ja kämmenet kipeiksi saaneeseen jarrutusurakkaan.

Upeiden maisemien halki laskimme Silvertoniin. Kuolemassa ollutta entistä kaivoskylää reunustavat nyt kirkkaassa maalissa olevat putiikit, joita pitävät vuorien korkeuksiin ohutta ilmaan hengittämään tulleet luontoa arvostavat ihmiset. Kaupan pihalla jalkojaan lepuutteli suurta reppua vasten nojannut atleettinen patikkamatkassa oleva nuorimies. Talvella kylää ympäröivät villit vuoret kuhisevat hurjapäisimpiä vapaalaskijoita. Kylässä on vain yksi päällystetty tie, muut kujat pöllyävät hiekkaa. Talojen pihoilla makasi runsaasti lumikelkkoja, joilla kylä kulkee talven paksussa lumipeitteessä. Sekä talvella, että kesällä ihmisten sieluja lämmittävät pääkadun hämyiset saluunat.

Me molemmat olemme panostaneet elämässämme vain liikkumiseen, joten syrjäisen kylän kalliit hinnat panostivat meidät karsimaan ostoksiamme. Olimme polkeneet jo pitkän päivän ja tankkasimme kaupan pihalla halpoja kaloreita seuraavaa edessämme ollutta vuorinousuja varten. Ajoimme vielä kymmenen kilometriä hyväpintaista vuorinousua, kunnes edessämme avautui upea näkymä järvelle ja sen taustalla kohonneille kallioisille vuorille. Päätimme maksaa yhdessä 12 dollaria telttailusta.

Hyvä niin, sillä aamulla leirintäalueen omistaja John kertoi pitävänsä hyvin hoidettua aluetta pystyssä yksin. Hän joutuu tekemään kahta muutakin työtä, jotta saa pidettyä rakkaan alueensa pystyssä. Hän on pitänyt 11 vuoden aikana vain 6 lomapäivää. Hän sanoi työn pitävän hänet nuorena ja nättinä.

Oli jo kolmas yhteinen pyöräilypäivämme ja olin tottunut siihen, että pitkän ajopäivän ja aamulenkin päätteksi Josh lähtee vielä tunnin iltalenkille. Turisteilla ja urheilijoilla on hieman eri touhut. Minä vietin viileän illan Teksasilaisten geologian opiskelijoiden sytyttämän nuotion välittömässä läheisyydessä.

Heräsin seuraavana aamuna Joshin tultua aamulenkiltä. Söimme aamupalan pikkuoravien kanssa ja lähdimme laskemaan kohti Durangoa, josta Josh liftasi takaisin omaan vuoriparatiisiinsa ja minä aloin taas viettämään muutamaa lomapäivää neljän ajopäivän päätteeksi. Toivottavasti ne nuorentavat vointini niin, että jaksan polkea reippaasti Yhdysvaltojen länsirannikolle halki Utahin, Nevadan ja Kalifornian aavikoiden.

Josh oli elämänsä ensimmäisellä pyörämatkalla kuin vanha, mutta innokas tekijä. Toivottavasti johdatukseni pyörämatkailun maailmaan lämmitti hänenkin mieleltään, enkä lainkaan ihmettele jos Josh jonakin päivänä ilmoittaisi tulevansa peesiini polkemaan pidemmäksikin aikaa tai rehellisesti sanoen, olisin taas tyytyväinen jos hän tulisi halkaisemaan minulle tuulta.

Durangosta edennyt jo Las Vegasiin halki monen osavaltion, mutta niistä yksinäisistä seikkailuista ehkä sitten myöhemmin…….

Terveisin,

Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *