USA länsi – Naantali

Matkani on jo päättynyt ja olen kotona. Siitä voi lukea edellisessä postissa etusivun alaosassa. Löysin arkistojen kätköistä tällaisen matkatarinan Amerikan lännestä. Päätin julkaista vielä tämänkin, vaikka matka ei enää siis jatku. Kirjoitin sen jossakin Kaliforniassa ja Meksikossa. Nyt kotona sen kerran tarkastettuani mieleeni tuli kuinka spontaaneja matkatarinani ovatkaan olleet. Ei minulla ole koskaan ollut aikaa hiota niitä. En tee niin nytkään, vaikka kotona siihen olisikin aikaa. Kirjoitusvirheet pois ja sitten painan ”tallenna” nappia. Olen ollut kotona jo yli kaksi viikkoa ja ymmärrän kyllä hyvin, että ajatukseni saattavat kuulostaa hieman erikoisilta, mutta en nyt viitsinyt deletoida niitä. Saanpahan sitten keikkustuolissa ihmetellä kuinka hassu minä olin nuorena miehenä. Matkartarinaakin siellä on joukossa ja sen löytää kohdista joissa on kuvia.

Movie A Dog’s Purpose (2017)

Jos huvittaa, niin teen työni loppuua ja kirjoitan blogin viimeisen jutun Meksikosta lähitulevaisuudessa.

Matkaan

Kuinka tyhmä olinkaan. Kirjoitin aiemmin Kalliovuorten jo päättyneen. Tuntia aiemmin olin jättänyt taakseni kaupungin, jossa hevosvankkurit kuljettavat turisteja, kantrimusiikin soinnuissa kylpevät saluunat juottavat janoisia matkamiehiä ja niiden kauniit tarjoilivat ihastuttavat heitä hymyillään. Nousu aavikon ja vuorten rajamailla lepäävästä Durangosta oli 13 kilometrinen. Tunsin vuorten vertikaalisen paineen jaloissani ja ihollani valui aavikon kuumuuden puristamia hikipisaroita. Taakseni jäivät taas uudet läheiset ystävät. En taaskaan tiennyt kenet seuraavaksi tapaisin ja missä nukkuisin seuraavan yöni.

Tuon edelleenkin kevyesti sujuneen vuorinousun jälkeen edessäni oli vielä 1700 kilometriä kuumaa, mäkistä ja aavikkoista tietä Amerikan länsirannikolle.

PÄIVÄN MOVE

Toisena ajopäivänä maatilat tienvarrelle vähenivät kilometri kilometriltä. Keskipäivällä olin jo kilometrien päässä joesta, jonka vesien viherryttämien peltojen vehreydestä nautin vielä aiemmin aamulla. Aavikon mäkinen katveessa, sotkuisen pihan rähjäisestä talosta käveli ulos ryvettynyt nainen. Ajattelin pyytää talosta vettä ja olin yllättynyt talon ovessa näkemästäni ”open” kyltistä. Sisään astumani huone todellakin oli kauppa ja sen takahuoneesta sain huutamalla vanhan miehen palvelemaan minua. Hän laahusti hitaasti pöydän reunaan itseään tukien. Päästyään puisten hyllyjen eteen – joiden lokeroissa oli myynnissä pitkään säilyviä karamelleja, kolaa, purkkiruokaa, pattereita ja saippuaa, aivan kuten Afrikan syrjäisissä kaupoissa – hän vain pysähtyi sanomatta sanaakaan. Avasin itse suuni ja hän kumartui verkkaisesti ottamaan pyytämäni patukan alahyllyltä. Tussilla puisen hyllykön reunoihin kirjatut hinnat olivat aivan yhtä halpoja kuin polkuhinnoistaan tunnetussa Walmartissa. Lähdettyäni mies murahti muutaman sanan ja aloitti hitaan kävelynsä takaisin takahuoneen pöydän äärelle. Tuntui kuin rakennuksen katto odottaisi romahdusta ja kaupan myyjä kuolemaa.

Kuinka nopeaa onkaan elämänvirran muutos. Muutama sukupolvi sitten valkoiset miehet jyräsivät alueen intiaanit tieltään ja kaikki ihmisen rakentama kukoisti uutuuttaan. Ihmismielissä vallitsi pioneerihenki. Nyt samat paikat ovat väistämättä luisumassa kohti loppuaan ja niistä kiinni pitävät ihmiset tarraavat aina vain ohenevaan köyteen.

Intiaanien mailla

Olin ajanut jo 5500 kilometriä Amerikassa, mutta oli nähnyt vasta muutaman alkuperäisasukkaan, Intiaanin. Joskus satoja vuosia sitten valkoiset miehet saapuivat Amerikkaan, jonka maat jumalan mukaan kuuluivat valkoisille miehille. Intiaaneille jumala kertoi, että maat kuuluivat intiaaneille. Molemmat itsensä toisesta erottaneet ihmisryhmät olivat väkivaltaisia. Syttyi sota. Sodassa kuoli enemmän intiaaneja, koska heidän jousipyssyissään ei ollut ruutia. Valkoisten ihmisten totuus toteutui ja he saivat jumalan heille osoittamat maansa itselleen. Maan omisti valloittajien mielestä nyt oikeat ihmiset. He eivät kuitenkaan olleet läpeensä tuhmia, vaan antoivat kukistetuille intiaaneille, joille maat eivät siis kuuluneet, omaa maata, joka nyt kuului oikeasti heille. He saivat kaikkein kuivimmat ja karuimmat alueet, niin sanotut paskamaat, joita kutsutaan reservaateiksikin.

Nyt näillä karuilla mailla asuvat intiaanit elävät vaatimattomissa taloissaan aavikon kuivassa puristuksessa. Suuri osa ihmisistä on työttömiä ja heille sataa hengenpitimiksi ropoja hallituksen kapenevasta laarista.

Jumala ei kertonut valkoisille miehille, että intiaaneille Etelä-Utahista annettujen reservaattien maaperässä pulppuaa öljyä. Ei se mitään, valkoiset miehet halusivat kuitenkin auttaa ja nostavat intiaanien puolesta öljyä maanpinnalle. Pyöräilin ohi monien hitaasti pumppaavien pienten öljypumppujen.

Tällaisella matkalla olisi oiva mahdollisuus tutustua eri alueiden historioihin yksityiskohtaisesti ja kenties sitä kautta oppia tietämään miten maailma on kehittynyt sellaiseksi kuin se on ja miten se toimii. Olen lukenut vain lyhyen perushistorian ja perusasioita monista käymistäni maista. Yhdysvaltojen historiaan en ole kouluopetusta enempää vielä tutustunut.

Minulle on kuitenkin opetuttu ja olen lukenut sen verran historiaa, että tiedän maailman ja kaikkien alueiden historian olevan samankaltaisia. Olen polkenut halki monien entisten sota-alueiden ja nähnyt televisiosta tuhansia sotaisia kuvia. Ihmisen historian sanotaan olevan sodan historiaa. Monet ihmiset sanovat väkivaltaisuuden ja siitä kumpuavan sodan olevan luonnollista kilpailevalle ihmiselle.

Minua ei ole mietityttänyt yksityiskohtaiset tapahtumat sodissa eli historiassa. Minua on mietityttänyt se, mitä on ihmisen väkivaltaisuus ja miksi historia toistaa kaikkialla itseään?

Jos pystyn astumaan yli sen idean, että ihminen on luonnostansa väkivaltainen, joudun väistämättä tilanteeseen, jossa joudun pohtimaan väkivaltaa ja sitä mitä on sota. Jos et ole koskaan todella pohtinut mitä on väkivalta eli sota, hyväksyt sen, että ihmisen perusolemus on väkivaltainen. Se on fakta.

En ole yrittänyt systemaattisesti ja kaavamaisesti askel kerrallaan miettien, puntaroiden ja pohtien edetä kohti omaa totuuttani siitä miksi ihmiset sotivat. Kuitenkin silloin tällöin erinäisten tapahtumien kautta tai tyhjyydestä on kummunnut ajatuksia sodan luonteesta. Tämä kuulostaa kenties lapselliselta tai äärimmäisen rajulta, mutta niinä hetkinä kun olen miettinyt mitä on sota tai väkivalta, en ole voinut pitää Hitleriä lainkaan pahempana ja raaempana ihmisenä kuin 2-vuotiasta poikaa, joka varastaa pikkusiskoltaan tikkarin. Minun on ollut täysin mahdotonta erottaa toinen väkivaltainen teko toisesta. Aivan samoin kuin uutisia katsoessani en osaa erottaa Libyan mellakoita ja Meksikon huumesotaa toisistaan. En osaa erottaa edes itseäni Hitleristä. Päinvastoin, tunnistan itsessäni tuon saman joukkomurhiin johtaneen sairauden. Todella pohtimalla mitä on sota, en voi ainoastaan tukeutua historioitsijoiden tieteellisiin tutkimuksiin, minun on pureuduttava myös siihen mikä on nyt, eli itseensä, eli ihmiseen, eli ihmiskuntaan.

Miksi pitäisi pohtia mitä on sota? Siksi, että sota ei lopu rauhansopimuksia tekemällä. Sota voi loppua ainoastaan yksilön tasolla, yhden tiedostettua mitä on sota. Kun yksi tiedostaa mitä on sota eli väkivalta, se lakkaa olemasta ja sille jää tilaa joka ei ole väkivaltaa.

Ehkä tuo sairaus jonka tunnistan itsessäni ja joka Hitlerissä väistämättä oli, ei vain ole saanut minusta yhtä raa’alta näyttävää muotoa. Minulla on kuitenkin väkivaltaisia hetkiä. Aina kun koen itseni tylsistyneeksi, väsyneeksi, apaattiseksi, turhautuneeksi, yksinäiseksi tai miksi lie ja haen tunteeseen lohtua jostakin ulkopuolisesta asiasta tai omista ajatuksistani ja haaveistani, olen väkivaltainen. Silloin en tyydy siihen mitä on nyt. Haluan jotakin muuta, parempaa. Haluan pois kivustani mahdollisimman pian.

Sairaus ei ole Hitler, intiaanit tai eurooppalaiset valloittajat. Hitler ja Jukka ovat molemmat sairauden kourissa, mutta eivät sairaus itsessään. Minä ja Hitler olemme koodattuja samalla sairaudella, ihmiskunnan historialla. Ihmiskunnassa on ihmiskunnan todellinen historia, se ei ole paperilla. Minä olen yhtä kuin ihmiskunta. Jos edellinen pitää paikkansa, voisin oppia ihmiskunnan historiasta tarkastelemalla itseäni, eli oppimalla itsestäni.

Jokaisen väkivaltaisen teon taustalla vaikuttaa olevan sama asia, ihmisen halu paremmasta. Halu parempaan kuin oleva hetki ja olevat asiat. Usein tuo halu paremmasta pitää sisällään halun nautinnosta. Historiassa tai tulevaisuuden hahmottelemisessa ei ole mitään vikaa, se kuuluu pienenä osanaan arkiseen elämäämme.

Siitä kummunnee väkivaltaisuus, kun ihminen antaa suunnittelulle ja menneille tapahtumille liian suuren merkityksen. Ihmiset uppoutuvat täysin niiden valtaan luulleen, että he ovat yhtä kuin menneisyyden tapahtumat ja menneisyyden heille suomat asiat. Tulevaisuuden pakonomainen suunnitteleminen ja siellä oleva täyttymyksen odottamien on vain tämän hetken pakoa. Ihmismieli ei ole valmis kohtaamaan tätä hetkeä puhtaana, koska mielen ajatuksista laskeutuminen tähän hetkeen on yhtä kuin mielen ja sen pakonomaisten ajatusleikkien pysähtyminen, eli kuolema. Ajatustottumustemme kehä on kuin virus, joka haluaa laajentua. Se tarvitsee polttoaineekseen tulevaisuuden ruusuisia kuvia ja menneisyyden katkeria muistoja. Tuossa ajatustottumusten kehässä elämä tapahtuu aina jonakin muuna aikana kuin nyt, jossakin muussa paikassa kuin tässä. Se on illuusio ja kaiken väkivaltaisuuden alku ja juuri.

Elämä voi olla aina ja ainoastaan vain nyt. Lapsena mietin sekuntikello kädessäni mitä on aika. Mietin, että sekunnin voi jakaa kahtia, sataan, tuhanteen tai miljoonaan ja niin edelleen. Sen voi jakaa aina vain pienempiin osiin. Sitten mietin toisin päin, mistä koostuu tunti. Tuntiinkin mahtui ajatuksissani aina vain enemmän ja aina vain pienempiä sekunnin osia. En löytänyt aikaa. Ymmärsin, että aina on vain tämä hetki, jonka ymmärsin olevan niin äärimmäisen lyhyt, ettei sitä voi määritellä. On vain nyt ja tunnin päästä tulee olemaan se sama nyt ja niiden välillä on ääretön määrä hetkiä jotka olivat silloin nyt. Kellossa oleva aika tuntui lapselle hassulta.

Olemme aineesta koostuva muoto maanpäällä ja ympärillämme oleva luonto on niin ikään eri muodoissaan olevaa ainesta. Aines on jatkuvassa muutoksessa ja kello aika mittaa tuota muutoksessa olevaa liikettä. Kellossa juokseva aika on vain työkalu. Aivoissa juokseva psykologinen aika on illuusio.

Otan esimerkin ajan illuusiosta liikuntaharjoittelun maailmasta, koska se on ainut asia, jossa osaan edes alkeet.

Jos haluat juosta 10 000 metriä 40 minuuttiin, olisi sinun viisasta edetä oman tämän hetkisen kunnon perusteella systemaattisesti ja päättäväisesti kohti tuota tavoitetta, pitämällä harjoittelun punaisena lankana tuon 4 minuutin kilometrivauhdin. Harjoittelun kuljettua joitakin aikoja, sanotaan kuukausia, voit palata mietteissäsi taaksepäin, käydä läpi harjoitteluasi ja oppia virheistä. Tämä on luonnollista ajan kanssa toimimista.

Ei kellossa juokseva, vaan psykologinen aika on siis illuusio. Jos oletat, että 40 minuutin rajapyykin saavuttaminen tuo sinulle mukanaan jotakin mikä puuttuu nyt: iloa, nautintoa, itsevarmuutta, hyvää oloa tai kauneutta, elät illuusiossa. Siten olet samaistunut menneisyyteni pettymyksiin ja ongelmiin ja miellät niiden olevan yhtä kuin sinä itse. Tunnet itsesi puutteelliseksi. Samassa hetkessä mieli miettii miten itseä saisi parannettua tulevaisuudessa. Se alkaa haaveilla 40 minuutin kympistä ja sen mukana tulevasta täyttymyksestä. Vaikka tavoite täyttyisikin, ei mieli saa tyydytystä onnistuneesta työstä kuin hetkeksi, koska juoksija on koko matkan ajan laiminlyönyt hetken. Hetken, jossa kaikki jo on, tietysti juoksukuntoa lukuun ottamatta. Fyysisen kunto ei voi tuoda mukanaan onnea ja hyvinvointia, koska ne ovat läsnä aina, jokaisessa hetkessä, kun ihminen irrottautuu menneisyyden kahleista ja tulevaisuuden haaveista keskittymään siihen mikä on nyt.

Jos pidätkin 40 minuutin kymppiä vain punaisena lankana olevan hetken toimintaan, nauttien ja keskittyen siihen mikä on jo nyt, et odota tulevaisuudelta mitään, etkä välitä lainkaan epäonnistutko tavoitteessasi vai et. Kaikki tapahtuva ja tapahtunut on arvokasta ja täydellistä itsestään, vailla väliä mihin se on johtanut tai johtaa. Siitä huolimatta teet parhaasi, että saavutat tavoitteesi. Et tavoittele tavoitteen toteutumisen kautta mitään. Se on vain tapasi elää ja valintasi käyttää juoksuharjoitteluun niitä kellossa juoksevia ajan sekunteja. Se ei ole mitään muuta.

Tämä oli vain hauras esimerkki siitä miten ajan illuusio toimii arkipäiväisissä ajatuksissamme.

Historian ymmärtämisen halusta ja tulevaisuuden suunnittelusta ovat kummunneet lähes kaikki ihmiskunnan niin kutsutut suurimmat teot; Ideologiat, lait, uskomukset, ideat, politiikat, näkemykset, tiede, koneet ja vehkeet. Eihän politiikassa, tieteessä, koneissa ja vehkeissä ole väkivaltaa. Eivät ne sodi. Väkivalta syttynee siitä, että ihminen luulee hyvinvoinnin ja totuuden tulevan niiden kautta. Lakeja lisäämällä, koneita hiomalla, politikoimalla, ideoita kirjoittamalla tai juoksemalla kymppi 40 minuuttiin. Ne ikään kuin ovat palvelemassa niiden luojia kohti tulevaisuudessa olevaa oletettua hyvinvointia.

Ihmiset kokevat, että kiihtyvä ajattelu ja uuden luominen eli työnteko ovat ratkaisu maailman ongelmiin. Halu ratkaista ongelmat ja halu tehdä rauha on edelleenkin vain halu. Halu joka siis vaikuttaa paljastuvan jokaisen väkivaltaisen teon takaa, kun pysähdyn miettimään mitä on sota. Halu saada, tehdä tai ymmärtää jotakin joka ei ole.

Onko väkivalta ihmisen perimmäinen luonto, sellainen asia, jonka kanssa vain tulee elää ja johon sopeutua? Onko meidän tehtävämme siten vain tuomita väkivaltaiset ihmiset pahoiksi ja tuomita heidät, sekä laatia uusia lakeja, joilla pitää väkivalta kurissa?

Miksi Eurooppalaiset tappoivat intiaaneja ja tuhosivat heidän kulttuurinsa ja miksi intiaanit panivat aseilla hanttiin? Riittääkö vastaukseksi siis se, että ihmiset nyt vain ovat väkivaltaisia ja se on luonnollista, että erillään olevat ihmisryhmät kilpailevat elintilasta. Onko mahdollista, että ongelma olisikin ollut niin sanotusti vain ihmisten sisällä, ei siis ulkopuolella elintilan puutteessa? Olisiko ihmisen sisäinen maailma ollut hukkunut pettymysten, toiveiden ja ajatusten saastaan ja se lähti hakemaan raikastavaa tilaa ulkopuolelta? Kenties ihmiset janosivat vain elämän makeimpia herkkuja: aistinautintoja, valtaa ja kunniaa.

Onko Amerikan manner tällä hetkellä väkivallattomampi paikka kuin yli 500-vuotta sitten, jolloin eurooppalaiset ihmiset rantautuivat mantereelle? Onko mahdollista, että kaikesta materiaalisesta kehityksestä huolimatta ihmiset janoavat edelleen jotakin? Onko materiaalinen kehitys ollut ratkaisu väkivaltaan eli ihmisten pahoinvointiin: ikävään, tylsyyteen, yksinäisyyteen, kiukkuun, kateuteen, suruun ja masennukseen? Onko kehittynyt koulujärjestelmä poistanut ihmisten väkivaltaisuutta eli sodan siementä?

Joskus minusta tuntuu siltä, että vaikka amerikkalaisilla on nyt paljon enemmän tieteellistä tietoa siitä miten maailma toimii mekaanisesti kuin 500-vuotta sitten ja he pystyvät nyt muokkaamaan maailman luonnonvaroja huomattavasti tehokkaammin ihmisten hyötykäyttöön kuin aiemmin, ei se ole välttämättä tuonut mukanaan minkäänlaista kehittymistä, tai paremminkin vapautumista ihmisten mielen tasolla, vaikka se on tilaa ja hyvinvointia elinolosuhteisiin luonutkin. Kuinka se voisikaan, jos lähtökohta oli tilan hakeminen väkivallan keinoin ulkopuolelta. Ulkopuoliset asiat ovat loputtomia ja niitä voi parantaa loputtomasti. Ne eivät kuitenkaan voi tuoda mukanaan pysyvää tyytyväisyyttä.

Olen tuntenut näkeväni aivan kaikkialla maailmassa raakaa ihmisten välistä kilpailua, vertailua ja arvostelua. Hurjaa, mutta perimmäisyydessään koko materiaalisen kehityksemme perusjalka, koulutussysteemi, perustuu noihin samoihin asioihin ja ihmiset opetetaan nuoresta asti erottamaan itsensä toisesta kilpailemalla kanssa veljiään ja siskojaan vastaan ja oppimaan, että hyvinvointi luodaan tieteellä, taiteella, politiikalla ja kovalla työnteolla.

Niin pitkään kun kilpailuun kannustetaan yhteiskunnan kaikilla aloilla, on epätodennäköistä, että ihmisyksilö pysähtyisi tarkastelemaan mitä on väkivalta. Väkivaltaa ei voi tarkastella huomaamalla se, toteamalla se pahaksi ja haluamalla lopettaa se. Niin se yritetään kuitenkin tukahduttaa, uusilla ideoilla ja tehokkaammilla aseilla.

Onko mahdollista, että tarkastelemalla väkivaltaa täysin vapaasti: ilman mielipiteitä ja ilman halua rakentaa rauhaa, vailla halua mistään lopputuloksesta, olisi mahdollista, että sille jäisi tilaa, joka ei ole väkivalta. Miten tarkastella väkivaltaa ja itseä täysin vapaasti?

Kenties edellisessä kysymyksessä on kätkettynä harso, jonka läpi emme näe asuvamme paratiisissa. Kuten jo esimerkein totesin tässä jutussa, halumme löytää jonkin keinon saavuttaa kaiken, myös paratiisin. Tähän asti olemme etsineet paratiisia muun muassa sotimalla ja väkivaltaisesti kilpailemalla. Haluamme myös auktoriteetin: opetuksen, asian, kirjan, päätöksen, unelman, lain, ihmisryhmän tai toisen ihmisen kertomaan meille miten elää hyvin. Haluamme kaiken ulkopuolelta, koska emmehän me tunne, että ongelma olisi itsessämme, vaan meidän elämäntilanteissamme.

Aina kun tarkastelen väkivaltaa, huomaan sitä itsessäni tai vähintäänkin sen siemenen itsessäni. Silloin myös tiedän, että siemen on kaikissa muissakin. Huomaan myös sen, etten useinkaan huomaa mitään, koska mieleni halajaa aina jonnekin, eikä siinä ole energiaa pysähtyä tarkastelemaan mikä on.

Jos kehoni ei ole palautunut tai minulla on vammoja, en voi lähteä harjoittelemaan lisää ja tekemään kehostani vahvempaa. Minun on levättävä ja odotettava, että kehossani on järjestys ja hiljaisuus. Vasta kehon hiljaisuudessa on tilaa uusille koville pyöräilyharjoituksille, koska vain hiljaisuudessa keho pystyy mukautumaan uusin ärsykkeisiin. Hiljaisuudesta uusi kumpuaa itsestään. Hiljaisuus on perusolemuksemme.

Joskus minulle on tullut mieleen, että Amerikassa tai missään muuallakaan asuvilla ihmisillä ei ole koskaan ollut energiaa pysähtyä odottamaan sodissa saatujen vammojen paranemista ja kärsivällisyyttä tarkastella väkivaltaa ja sitä mikä johti sotaan. Ja miksi olisi. Sodassa hävinnyt osapuoli on kiireinen, jotta saa rakennettua elämän asiat takaisin siihen ”vanhaan ja menetettyyn hyvään” ja voittanut osapuoli on kiireinen toteuttaessaan niitä unelmia, joita sillä sotaan lähtiessä oli. Samanlainen oravanpyörä toistunee minun ja muiden ihmisten pikkuruisissa elämissä, joiden oletamme toisista täysin erillisiä.

Huomaan itsessäni tuon väkivaltaisen oravanpyörän, josta kuitenkin olen suuremmaksi osaksi aikaa todennäköisesti täysin tietämätön, koska voin huomata sen vasta kun se pysähtyy. Olemme kenties niin tottuneita tuohon meitä sokaisevaan oravanpyörään, että emme kerta kaikkiaan halua edes vapautua siitä. Tyydymme pikkutuhmiin nautintoihin viihdyttääksemme itseämme hautaan asti ja toteamme kaiken pahan nyt vaan olevan pahaa. Olemme kenties pahasti juurtuneita siihen ideaan, että kaikki hyvä maailmassa pitää itse tehdä ja saavuttaa omilla teoilla, ettemme uskalla pysäyttää meteliä päässämme aiheuttavaa ajattelemisen ja touhuamisen noidankehää, sillä luulemme että siihen loppuu koko elämämme, vaikka voi olla, että silloin vasta eläisimme, vailla saman vanhan toistoa, ilman menneisyyden kahleita ja tulevaisuuden paineita, vapaasti kuin taivaan lintu.

Jos olen joskus tarkastellut jotakin ja niin sanotusti pysähtynyt, olen huomannut olevani silti elossa ja energinen. En ole kuollut, en ole oikeasti edes pysähtynyt, vain ajatukseni ovat pysähtyneet tai olen kuin sivusta seuraillut mielessäni sinkoilevaa ajatuksen virtaa antamatta niille sen enempää arvoa ja samaistamatta Jukan olevan ne ajatukset. Olen tuntenut energian sisälläni, mutta se on ollut vapaasti virtaavaa, ei sellaista tunkkaista energiaa, joka hakkaa päätään seinään kun jotakin pitäisi ymmärtää, saavuttaa tai saada valmiiksi. Olen tuntenut elämän sisälläni ja kokenut, että olen itse se elämä, sama ikuinen virta jonka liikkeen näen kaikkialla kunhan pidän silmäni auki vailla mielikuvieni verhoa.

Koulussa minulle opetettiin, että hyvässä ainekirjoituksessa on esittelevä alku, höpöttävä keskiosa ja asian tiivistävä ytimekäs päätös. Tämän pätkän kirjoittamisen aloitin jostakin intiaanien ja eurooppalaisten sodasta, mutta en koe että minun pitäisi kirjoittaa tälle kappaleelle mielipiteeni ja asian tiivistävää loppua. Kirjoittaminenkin on kuin elämää, vapaata, joka luo uudet säännöt jokaisessa hetkessä. Jos kirjoittamiseni taustalla on haluni sanoa jotakin muille ihmisille, haluan elämän jatkuvasti virtaavalta ja muuttuvalta energialta jotakin tulevaisuudessa: jotakin pysyvää, konkreettista, johon voisin tarrautua, jonka kautta saavuttaisin jotakin ja josta voisin tuntea turvallisuutta. Kenties se olisi väkivaltaa. Se, ettei hyväksyisi kirjoitushetkeä täydellisyytenä itsessään.

Sen mikä ei ole väkivaltaa, voimme kenties havaita, kun ei ole väkivaltaa. Voisiko se kuitenkin olla jotakin sellaista, jota ei voi absoluuttisesti kuvailla sanoilla ja jolla ei ole osoitetta, jonne raivata tiensä aseilla ja ajatuksilla. Sitä lienee kutsutun olemiseksi, tietoisuudeksi, rakkaudeksi, jumalaksi ja miksi lie kirjain yhdistelmäksi. Sanatkin kuitenkin voinevat kuitenkin olla ainoastaan suuntakylttejä osoitteeseen, takaisin kotiimme, todelliseen ajatuksiemme taustalla olevaan itseemme, jonne ei siis pääse väkivallan avaimella. Kotiin ei oikeastaan edes tarvitse avainta. Kodissa on aina avoimien ovien päivät. Etsijä ei kuitenkaan pääse sisään, jos hän on samaistunut mukanaan kantamiin pettymyksiinsä, onnistumisiinsa ja suunnitelmiinsa. Kotiin ei pääse siis hän, joka mielii vain vieraspöydän makeimpia herkkuja. Hän kiroaa paskaa elämäänsä ja lähtee uudelle ristiretkelle etsimään vieraspöydän makeimpia herkkuja. Hän on menneisyytensä vanki ja tulevaisuutensa uhri, väkivallan kehässä ja sodan lähettiläs.

Tipaton taival

Päivä on kuuma. Juon vettä 10 minuutin välein. Päivän päätteeksi saavun huoltoasemalle, jossa pähkäilen kuinka paljon tarvitsen vettä seuraavalle 140 kilometrin täysin autiolle ja vedettömälle taipaleelle. Varaudun 40 asteen lämpötilaan ja päätän lastata pyörääni kahden päivän vedet. Seuraavassa ylämäessä jalkojani rasittaa 20 lisäkiloa. Nukun yön tienvarren suojaisassa Kanjonissa.

Yön aikana pilviverho on hivuttautunut taivaalle. Vastatuulessa matka etenee hitaasti. Tie laskeutuu alas ylängöltä. Oikealla puolella kohoaa jyrkkä punainen vuorivalli ja vasemmalla tasangon yllä roikkuu massiiviset mustat pilvet. Seuraavassa jyrkässä vuorinousussa koen raikastavan rankkasateen ja lämpötila laskee lähes 20 astetta.

Vuorenhuipulla luen kyltistä, että 140 vuotta aiemmin lähetyssaarnaaja perheet saavuttivat saman huipun. Silloin ei ollut teitä ja miehet joutuivat tasoittamaan alamäkeä kahdeksan päivän ajan, jotta 83 hevosvankkuria saatiin turvallisesti alas. Kiitos heille, minun ei tarvitse raivata maastoa, eikä lämmitellä suhteita intiaaneihin. Lasken mäen alas kymmenessä minuutissa ja nautin mitä kauneimmasta kanjonista.

Tuuli kääntyy myötäiseksi ja sateessa kehoni viilenee rauhalliseksi. Sateen jälkeen lotisee kaikkialla. Kapea joki valuu laiskasti luoteeseen. Kallioihin kuluneista syvistä uomista ryöppyää vesiputouksia, pienet valumat kuluttavat kiviin kauniita muotoja omalla hitaalla tahdillaan. En ole nähnyt luonnossa vettä kahteen päivään. Nyt joenvierustan kapealta viherkaistaleelta puiden ja kukkien raikas tuoksu kantautuu nenääni. Sirkat ja linnut laulavat. Olen syrjäisessä kanjonissa yksin. Olen oikeutettu kokemaan sateen ja tuulen kauneuden, joka on muovannut Etelä-Utahin ylänkömaisemasta niin ainutlaatuisen.

Joen ja kanjonin jäädessä taakseni, edessäni avautui uusi laaja aavikko ja sen taustalla korkeat vuoret, niin syrjäiset, että ne olivat Pohjois-Amerikan viimeiseksi nimetty merkittävä vuorijono. Harvoja sitkeitä aavikon kukkia lukuun ottamatta vihreys on vain muistojeni illuusio.

Loppupäivän myötätuulessa etenen vaivattoman vauhdikkaasti ja saankin poljettua 140 kilometriä yhdessä päivässä. Viimeisessä mäessä jalkojani rasittaa siis vielä toisenkin päivän takatarakalla olevat vedet. Sen huipulta näen kanjoneissa luikertelevan kapean järven ja sen aalloilla tuhansia kelluvia kesämökkejä. On varsin erikoista saapua autiolta aavikolta järvelle, joka sijaitsee kirjaimellisesti keskellä ei mitään ja nähdä tuhannet lomaveneet ja niiden tuhannet ihmiset juomassa satoja tuhansia tölkkejä amerikkalaista olutta. Pakenen kulttuurishokkia kalliin leirintäalueen johdosta lähimpään kanjoniin, jossa ei olisi kyltin kertoman mukaan saanut telttailla.

PÄIVÄN MOVE

Aamulla otin lossin Powell-järven pohjoisrannalle. Seuraavat kaksi päivää ajoin kapealla, hiljaisella ja usein myös hiekkaisella Burr-tiellä laajan taivaan, aavikon, punaisten kanjoneiden, kuivien joenuomien, vuorien, kivimuodostelmien, piikkipuskien, kovettuneiden hiekkadyynien, kuumuuden ja yhden virtaavan puron valloittavassa Etelä-Utahin erämaassa.

Yksinäisyys

Dramaattisista kanjoneista ulospäästyäni pyöräilin taas tuttujen ja turvallisten laidunmaiden ja suomalaiselle silmälle kitukasvuisen havumetsän keskellä. Poljin kiinni saksalaisen pyörämatkaajan Sebastianin. Kuukauden matkalla olevan Sebastianin yksi ensimmäisistä kysymyksistä kuului: ”Oletko joskus yksinäinen tienpäällä?”

”En ole tuntenut niin”, vastasin.

”Minä olen ollut yksinäinen”, Sebastian jatkoi.

Pian me molemmat hymyilimme, sillä hän tiesi minun olleen matkalla jo kymmeniä tuhansia kilometrejä ja minä tiesin hänen matkansa alkaneen kahdeksan päivää aiemmin.

Minulta on kysytty samaa montaa kertaa ja miksipä ei niistä kyselyistä heränneitä ajatuksianikin voisi kirjata ylös. Jollain tavalla tämä sopii tuon väkivalta pohdiskeluni jatkoksi, toisaalta seuraava on taaskin vain hajanaisen hajanaisuuteni hajatuksia. Yksinäisyyttä ei kohdallani ole kuitenkaan voinut käydä läpi vain toteamalla, että sitä on tai sitä ei ole. Pitkään kaavan kautta on yksinäisyydenkin vitsa väännettävä.

En tiedä ovatko ihmiset olleet läsnä kanssani ja kiinnittäneet huomionsa minun yksinäiseltä vaikuttavaan olemukseen, josta olisi kummunnut usein tuo kysymys vai tuntevatko ihmiset joskus itsensä yksinäisiksi ja utelevat samaa tuntemusta minusta, tai kumpuaako kysymys heidän mielikuvastansa siitä, että tällaisella matkalla, jossa etenee pitkään ja yksin, saattaa yksinäisyys yllättää.

Koska en ole juuri koskaan tuntenut itseni yksinäiseksi, tai en kenties ole vielä ainakaan samaistanut itseäni sellaiseen tunteeseen, olen usein itseäni tutkiskellen miettinyt leikkimielisesti mitä vikaa minussa on, kun en esimerkiksi ikävöi perhettä ja ystäviä kotona. Se on johtanut siihen, että olen tarkastellut mitä on yksinäisyys. Kuten niin usein, tarkasteluni ei ole johtanut mihinkään päätelmään.

Jos yksinäisyytenä pidettäisiin sitä, ettei yksi ole tuttujen ihmisten seurassa ja hän tuntee sen vuoksi mielipahaa, on selvää, että ihmisen hyvinvointi ja ilo olisi riippuvainen toisista ihmisistä. Selvää on se, että ihmisen elossa oleminen on riippuvainen toisista ihmisistä. Emme pysy elossa ilman yhteistyötämme. Yksinäisyys kyselyt ovat kuitenkin johtaneet minut pohtimaan sitä seikkaa, onko ihmisen tuntema ilo absoluuttisesti myös riippuvainen toisista ihmisistä. Eli ovatko toiset ihmiset viihdyttämässä minua? Onko yksinäisyys sitä, että rakkaat, läheiset ja mukavat ihmiset eivät ole viihdyttämässä minua?

Ovatko ihmiset toiselle ihmiselle samalla tavalla asia kuin autot, talot, koulutus, työ, asema, omaisuus ja kunnia, joista ihmisten elämät heidän mielissään koostuvat? Asioista koostuisivat siten myös ihmisten vaihtelevat elämäntilanteet ja ne miellettäisiin itse elämäksi. Silloin kun asiat ovat niin kuin itse haluaa on elämän tilanne onni. Jos ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi, ovat ihmiset ihmiselle asia siinä missä auto ja elämäntilanteelle mielessä annettavaan adjektiivin vaikuttavat siten ympärillä olevat ihmiset tai heidän puute.

Jos ihmisen elämä rakentuu väistämättä muutoksessa olevien asioiden varaan, on selvää, että yksinäisyys, eli kaipuu jollekin herää väistämättä jossakin vaiheessa, oli yksi fyysiseesti yksin tai ei. Kaipuu eli halu, halu parempaan kuin tämä hetki. Halu, jonka siis sanoin löytyvän väkivallankin taustalta, kun olen väkivaltaa tarkastellut.

Se, etten ole myöntänyt olevani yksinäinen tai ilmaissut kaipaavani perhettä, ystäviäni ja asioita Suomesta, lienee tullut joillekin ihmisille yllätyksenä, eikä sellaisenaan ole kenties saanut hyväksyntää. ”Kyllähän sitä nyt perhettä kuuluu kaivata”, on minulle sanottu. Yksinäisyys siis vaikuttaa ihmismielissä olevan väistämätön ihmiselämään kuuluva seikka, jonka välttämiseen tulee olla suunnitelmia, ihmisiä ja asioita.

Kyseenalaistan joskus kaikkea, nyt yksinäisyyden? Luonnollisuuden sijaan, yksinäisyyden tunne saattaakin olla vain heijastus samasta sairaudesta kuin väkivalta. Jos yksi on temmeltänyt elämän kentällä pikkutuhmien, omaa itseä viihdyttävien asioiden perässä, jossa ei ole ollut lainkaan kokonaishahmotusta tästä hetkestä ja siitä olemisesta kumpuavaa tietoisuutta elämän laajuudesta ja sen alati muuttuvasta luonteesta, lienee yksinäisyys vain elämän, korkeamman viisauden eli tietoisuuden näpäytys pikkutuhman ihmisen tuhmille sormille.

Sormille näpäytyksestä seuraa totta kai kipu. Me ihmiset olemme ottaneet tuon näpäytyksen usein vain hieman liian vakavasti, olemme pelästyneet sitä ja alkaneet heti miettiä ulospääsyä sen epämiellyttävästä tuntemuksesta. Mieli palasi vanhoihin koettuihin asioihin ja kertoi tästä kärsimyksen hetkestä puuttuvan jotakin, joka tuotti itselle iloa menneisyydessä. Yksinäisyys lienee siis vain pakokeino menneeseen, pois siitä mikä on, pois elämän näpäytyksen kivusta. Yksinäinen ihminen on pohjimmiltaan kuin sotaisa ihminen ja mielii vain elämän tarjoamia makeimpia herkkuja. Kaikenlisäksi luullen, että jostakin löytää pöydän, joka notkuu ainoastaan noita makeimpia herkkuja.

Jos pidät hyvää huolta omista pikkutuhmista aistinautinnoistasi, koet nautittavia hetkiä. Pikkutuhmissa aistinautinnoissa piehtaroidessa ja niiden perässä juostessa saattaa elämästä huolta pitäminen jäädä sivuseikaksi, jos sellaista seikkaa kuin elämä on edes sattunut huomaamaan. Jos on olemassa sellainen seikka kuin elämä, yksi ja sama, yhteinen elämä, voisiko yksinäisyys, kuten väkivaltaisuuskin, olla siis siitä yksinkertaisesta seikasta kummunnutta kärsimystä, ettei yksi ole pelannut samaa nuottia tuon kaikissa meissä soivan elämän musiikin kanssa, vaan on halunnut kaapata itselleen vain musiikin kauniit soinnut. Elämältä, joka pohjimmiltaan olemme me itse.

Voisiko yksinäisyys olla vain mielen tuottama heijaste siitä, ettei yksi ole kulkenut elämänvirran hetkissä tuntien laajaa, syvää jakamatonta vastuuta kaikkea kohtaan, aivan kaikkea: ihmisiä, eläimiä, luontoa ja jopa sitä kohtaan, josta yksi ei edes ole tietoinen. Elämä on kaikkialla, jokaisessa tilanteessa ja siitä harteillamme olevaa vastuu on aina läsnä. Se, että elämme asioiden kautta itseämme viihdyttäen saattaa olla tuon vastuun pakenemista. Olemme paenneet sen kantamista niin pitkään, että kantaminen tuntuu vieraalta. Kun tuttujen ihmisten ja asioiden turvaverkko katoaa meidän ollessa fyysisesti yksin, saattaa noussut omituinen tunne olla vain osoitus siitä, että olemme luiskahtamassa pois oman egomme ahtaiden ajatuksien kehästä. Ajatustottumustemme kehä eli egomme pelkää kuolevansa, se vastustaa tuota luiskahtamista ja se alkaa haikailla menneitä, muistossa olevia asioita. Tuo kärsimyksen ja sitä pakenemisen kierre on se mitä olen kutsunut ahtaaksi kehäksi.

Elämä on muutosta. Muutoksesta asiat tuhoutuvat. Muutos eli tuhoutuminen tuo mukanaan kipua. Vastustamalla tuota muutosta, eli elämää, tulee luonnollisesta kivusta kärsimystä. Jos emme pakene muutosta hetkessä lämmittäviin aistinautintoihin, muistoista kummunneisiin tekoihin ja ajatuksiemme haaveisiin, joudumme tarkkailemaan olevaa ja sopeutumaan siihen. Silloin saatamme tuntea kehomme olevan yksi elämänvirran liikunnossa mukana oleva, katoava asia. Tuntemalla tuon liikunnon, itsessä olevan elämänenergian, nousee sen varjelemisesta suuri vastuuntunto ja ymmärrys, että se on kaiken taustalla oleva tietoisuus, paljon viisaampi ja älykkäämpi kuin omat oppineet aivomme. Ymmärrämme, ettemme ole ajatuksemme ja kehomme, vaan se joka tarkkailee niiden muutosta ja siitä kumpuavaa kipua. Ymmärrämme, että ajatusten ja niihin samaistumisen loputtua, jää tuolle elämän tietoisuudelle tilaa toimia meidän kauttamme. Meistä tulee välikappaleita muodottoman ja muodon välille. Ymmärrämme, ettemme ole ongelmamme ja elämän vaihtelevat tilanteet eivät ole elämämme. Ymmärrämme sen, että ihmisaivoilla on mahdotonta rakentaa robottia, joka pystyy yhtä monimutkaiseen ja hienovaraiseen ajatteluun kuin aivomme, ymmärrämme myös sen, että aivoillamme on mahdotonta pystyä yhtä hienovaraiseen ja kaiken huomioivaan toimintaan kuin se tietoisuus, joka on ajatuksiemme taustalla ja joka pohjimmiltaan olemme me itse. Ajatuksiemme kertomat onnelliset sadut antavat meille illuusiomaisen turvallisuudentunteen ja uskallamme usein hypätä elämän arvaamattomaan, mutta ainoaan väkivallattomaan rakkauden kelkkaan vasta, kun asioiden kautta turvallisuutta ja onnea hamunnut illuusiomme on tuottanut meille kestämättömästi kärsimystä.

Tuo kuvailemani vastuu elämästä, eli kaikesta on mukana jokaisessa hetkessä, myös niissä kun sattuu ja niinä kun on fyysisesti yksin. Jos niinäkään hetkinä kun sattuu, ei pakene lohduttaviin asioihin, kuten hyvien ystävien viihdyttävään seuraan tai mielikuviin siitä, on elämä aina iloista tanssia, koska jokaisessa hetkessä on jo hienoin mahdollinen asia, elämä itsessään ja vastuu sen kanssa samassa tahdissa pysymisestä. Samassa tahdissa pysyminen on kuitenkin niin haastava asia, että siinä onnistuakseen on oltava hereillä joka ikinen hetki. Kun kokee tuon hetkessä läsnäolemisen, eli elämän kanssa yhteisen musiikin soittamisen olevan merkittävin ihmiselämän seikka, ei kukaan voi olla yksin, koska musiikin soittamiseen on keskityttävä joka hetki. Jokaisesta hetkestä tulee mitä merkityksellisin. Ihminen näkee ja kokee kaiken aina uutena. Sen kokijalle yksinäisyys ei voi yllättää, sillä elämä on aina matkassa mukana, oli yksi yksin, kaksi taikka ryhmässä. Kokija ei vastusta elämänvirtaa vaikka se olisi ajelehtinut hänet fyysiseen yksinäisyyteen. Kokija ei ole tekijä, vaan seuraaja.

Elämä on aina läsnä ja on pohjimmiltaan sama kuin nuo ystävät, joita yksinäiseksi itsensä kokeva kaipaa. Kun tienpäällä pitää huolta kaikesta, eli elämästä, ei voi olla rakastavampi ystävillesi, oli heidän seurassaan tai ei.

Tanssilattialla tulee ongelmia, ellei kumppanista pidä tiukasti kiinni ja aisti herkeämättä häneen kehonsa liikkeitä. Siitä puhumattakaan, että katse vilkuilisi kumppanin olan yli mielessään uusi ehompi tanssittajatar.

Elämä haluaa aina tanssia kanssamme. Jos emme pysy sen tahdissa tai vilkuilemme seksikkäämmältä vaikuttavia kumppaneita, se yrittää näpäyttää meidät hereille. Ellemme herää, nukahdamme kärsimyksen katkeraan yksinäisyyteen.

Nämä ovat vain ajatuksiani, jotka ovat nousseet kun minulta on kysytty olenko ollut yksinäinen. Valehtelen joskus ihmisille, vaikka usein kerron seuraavankin. Kerran Australiassa tunsin kenties olevani yksinäinen tai tunsin yksinäisyyden ainakin olevan tulossa. Oli koko matkani toinen telttayö ja olin keskellä autiomaata, josta minulle oli kerrottu hurjia tarinoita. Olin kokenut päivänmittaan kaikenlaista ja tunsin oloni hieman jännittyneeksi. Tunsin, että olisi mukava kertoa tapahtumista tutulle ihmiselle. Tunne haihtui pian, sillä tuntemus vaikutti hassulta sitä tarkkailtuani. Joskus Aasiassa kun jouduin ostamaan ruuat monesta kaupasta ja internet ynnä muut asiat eivät pelanneet, kenties pienenä hetkenä haikailin kauppoja, joista saisi kaiken ruuan saman katon alta ja ettei tarvitsisi juosta monessa nettikahvilassa löytääkseen toimivan yhteyden. Kaipuuta on varmasti ollut enemmänkin, mutta en pysty nyt palauttamaan yksityiskohtia mieleeni. Se ei liene kuitenkaan ollut hallitseva tunne.

Niissä hetkissä kun olen kokenut olevani yksinäinen tai turhautunut, olen tarttunut elämäni asioihin, ottanut ne liian vakavasti ja mieltänyt, että niistä muodostuu hyvinvointini. En ole tyytynyt elämänvirtaan, tarkastellut sen olemusta ja hyväksynyt olevaa.

Olen kuitenkin usein ollut tietoinen siitä, että yksinäisyys tai kaipuu on yllättämässä ja sen mahdollisuus on läsnä jokaisessa hetkessä. Niissä hetkissä vastuuni on vain tarkkailla rauhattomuuttani, sitä kautta ymmärtää se vain tuoksi elämänvirraksi, tuomitsematta sitä mitenkään negatiiviseksi asiaksi, josta pitäisi päästä eroon. Tuo tarkkailija ei voi siis koskaan olla yksinäinen, vain ajatukset voivat.

Ajatukseni nousevat siis ainakin osittain omasta kokemuksestani, joten ei niitä kannata ottaa vakavasti, siis niin, että ne muka olisivat mielipiteitäni, joita saarnaisin sinulle tai joista haluaisin keskustella sinun kanssa jos tapaisimme. Ne vain olivat ja kuolivat. Äläkä huoli, vaikka jatkan jeesustelulla, sekin kyllä loppuu pian….

Tiedon valtatie

Jatkan siis jeesustelulla. Tämä on jo toistoa, sillä kirjoitin samasta asiasta jo historia ja yksinäisyys kappaleessa jo aiemmin, mutta antaa saman asian tulla nyt hieman erilaisissa vaatteissa. Kenties seuraava on jopa jonkin kaltaista jatkoa.

Oli hienoa tavata pitkästä aikaa toinen pyörämatkaaja. Tavatessani Sebastianin ymmärsin kuinka paatunut matkaaja olenkaan. Edellisenä iltapäivänä poljin rankkasateessa 14 asteen lämpötilassa. Väreilin kylmästä 10 kilometrin vuorilaskussa. En kuitenkaan pistänyt lämmintä päälle, eikä minulle edes ollut vedenpitävää takkia. Nautin vain kylmästä ja väreilystä, sillä tiesin sen olevan ohimenevä ilmiö, ei uhka. Vuorilaskun päätteeksi tulin luonnonpuiston parkkipaikalla, jonka ympärillä oli kaunista ja vehreää luontoa. Kylttien mukaan paikassa ei olisi taaskaan saanut telttailla, mutta pystytin kotini kuitenkin suojaisaan paikkaan joenvarrelle. Illalla tein alueella pienen kävelylenkin ja ihmettelin kuinka paljon voin kokeakaan, vaikka en tee mitään, enkä halua ymmärtää mitään. Pelkästään seisomalla oli tarkkailtavana joen liike ja kohina, lintujen laulu ja liike, tuulen vire, lehtien väreily ja maanpinnan muodot jalkojen alla. Katseeni kohdistamalle olisin voinut havaita lukemattomia kiviä, kukkia ja lehtiä, huomata niiden eloisuuden, puhumattakaan omista kehoni tuntemuksista ja pysähtymättömästä hengityksestäni. Minulle tuli mieleen koulu ja muisto siitä, kun oppilas katsoi ulos ikkunasta haaveillen, en muista, mutta kenties tarkkailen talven lumihiutaleita, syksyn sadepisaroita tai pihalla leikkiviä lapsia, kun opettaja käski häntä kääntää päänsä pois ikkunasta ja keskittyä opetukseen.

Pian tapaamisemme jälkeen taivaalta alkoi tippua muutamia vesipisaroita. Sebastian puki päälleen välittömästi sadetakin ja housut. Telttailimme leirintäalueella, koska Sebastian ei saa nukutuksi villeissä, ilmaisissa telttapaikoissa. Illalla hänen oli luettava uutiset ja sanoi olevansa uutisaddikti.

En ole koko matkalla juuri kylmästä välittänyt ja olen saanut nukuttua villeissä paikoissa aivan yhtä hyvin tai huonosti kuin missä tahansa. Muistan kuitenkin sen, että alkumatkalla minäkin halusin pysyä paljon enemmän tietoisena siitä mitä maailmalla tapahtuu uutisten kautta. Ehkä olin vielä lapsi ja innokas oppimaan. Toisaalta uutisaddiktiossani osansa oli varmasti sillä, että olin aivopesty koulussa siihen, että opiskelemalla ja lukemalla oppii, ymmärtää ja saavuttaa.

En moiti tietoa, sen keräämistä tai koulusysteemiä, mutta joskus minusta on tuntunut siltä, että tiedolle on annettu hieman hassu asema. Koulussa olalle taputuksia saavalla oppilaalla on nopea kyky omaksua ja muistaa tietoa. Tiedon omaksumisen kautta muodostuu jopa ihmisen asema yhteiskunnassa. Ihminen, joka ei omaksu tietoa nopeasti joutuu helpommin syrjäytetyksi. Nopeimmat aivot, eli älykkäimmät ihmiset osaavat tehdä rahaa ja tunkevat tossunsa vaikutusvaltaisimpiin asemiin. Ihmiset haluavat olla menestyneitä. Useimmiten menestyksen ja hyvinvoinnin luullaan vaativan tietoa jostakin elämän osa-alueesta. Tiedon avulla yritämme ratkaista ongelmiamme.

Joskus tuntuu siltä, että aivomme ovat ottaneet meidät haltuumme. Kasaamme jatkuvasti lisää tietoja, järjestämme ihmissuhteitamme ajattelemalla, suunnittelemme ja haaveilemme tulevasta.

Linnuilla on siivet, leijonilla terävät kynnet ja hampaat, koirilla tarkka hajuaisti ja kotkalla tarkat silmät. Monimutkaiseen ajatteluun kykenevät suuret aivot ovat olleet ihmisen menestymisen salaisuus.

Emme ole kuitenkaan ajattelumme. Voisiko olla, että terveessä ihmisessä aivot olisivat vain työkalu, ei mitään muuta. Nyt alituinen ajattelumme, suunnittelemisemme ja paniikin omainen tiedonkeruumme viestittää enemmänkin siitä, että olemme aivojemme ja mielemme hallussa, emme hallitse ja käytä niitä työkaluina.

Eräs surffipummi sanoi minulle kerran jotakin seuraavanlaista: ”eikö olekin hassua, että äidillä oli tapana torua minua: ”Juhani, olitpas taas ajattelematon”.” Voisiko tuo Juhanin ja luokan ikkunasta ulos tuijottavan oppilaan ajattelemattomuus joskus olla tila, jossa ihminen on, on oma itsensä, ei mekaanisesti ajatteleva oppinut kone. Voi toki olla että oppilaalla ja Juhanilla oli mielessä vain muut epäsopivat ajatukset, mutta esimerkkien kautta tulee hyvin esille se, että ajattelemattomuutta pidetään jopa vihollisena.

Tuosta ajattelemattomuuden tyhjyydessä on kuitenkin olemisen kauneus, rakkaus ja onnellisuus, joita ihmiset ajatuksen rajallisella voimallaan etsivät. Ajatuksettomuudestakin kumpuaa ajatuksia jossakin vaiheessa, mutta ne eivät välttämättä kumpua toisista jo vanhoista ajatuksista, vaan tuoreesta lähteestä. Tuosta olemisen tilasta kumpuavat ajatukset ja teot pursuavat sellaisesta harmonisesta kaiken huomioivasta, ristiriidattomasta ja väkivallattomasta lähteestä, joka ei halua, eikä tavoittele mitään ja joka käyttää ajatuksia vain työkalunaan tuoda oman itsensä kauneuden muodoksi maanpäälle. Teot ja ajatukset eivät ole sille portaita menestykseen, vaan itsestään jo täydellistä elämänvirtaa.

Vanhoista ajatuksista ja kerääntyneestä tiedosta kumpuavat ajatukset perustuvat aina vanhoihin kokemuksiin, siihen samaan vanhaan, joka on johtanut ihmiskuntaa riepottelevaan ongelmiin, eli väkivaltaan. Kuten sanoin jo aiemmin, toki menneistä virheistä kannattaa ja pitääkin oppia, mutta se, että samaistaa itsensä niihin, surkuttelee niitä ja toimii yhä niiden kautta on mekaanista ja väkivaltaista konfliktiin johtavaa toimintaa. Väkivallatonta toimintaa on vain se, joka kumpuaa kaiken hyväksyvästä ajattamattoman tietoisuuden lähteestä.

Katsottuani uutisia, en siis aina näe ainoastaan yksityiskohtia maailman eri tapahtumista ja ongelmista, vaan usein minulle tulee vain kokonaiskuva siitä mahdollisesta perustavaa laatua olevasta ongelmasta, joka meissä on. Se, että luulemme olevamme ajatuksemme ja se mitä ajatuksemme eli aivomme meistä kertovat ja luovat. Ja se, että etsimme aina jotakin parempaa ja luulemme sen tuovan mukanaan täyttymyksen.

En siis osaa antaa suurta merkitystä tiedolle, enkä aina sure sitä, että polkiessani minulta jää koulut käymättä ja uutiset lukematta.

Tarkkailtuani luontoa tuossa sateen jälkeen kosteassa telttapaikassa, minulle tuli mieleen tämä asia josta nyt kirjoitan. Vaikka toki aiemminkin minulle on tullut samankaltaisia kokemuksia.

Tarkkailtuani sitä mikä ympärilläni oli silloin, mitä kehossani tapahtui silloin, olin sellaisessa vapaassa tilassa, joka ei etsinyt mitään tai halunnut tilanteelta mitään. Tuosta tilasta kumpusivat kuitenkin nämä ajatukset tiedosta ja sen luonteesta ihmisen elämässä. Se mitä olemisesta, eli kenties minun itseni terveestä perusolemuksesta kumpusi, oli uutta, jotakin sellaista, jota en tiennyt tietäväni, jota en ollut edes halunnut ymmärtää tai oppia tietämään. Jopa niin, että vähät välitin olivatko kummunneet ajatuksia tosia vai eivät, mihin ne johtaisivat ja mitä niistä tulen hyötymään. Ajatukset vain olivat. Kirjoitin ne muistini pohjalta nyt myös ylös, joka sinänsä perustuu aina vanhaan eli rajalliseen. En siis koskaan voi siirtää teille lukijoille kaikkea kokemaani. Voivatko koulutetut opettajat tehdä niin? Enpä usko, sillä tiedon ja sanojen maailma on aina rajallinen. Tieto on hyvä työkalu pitämään meidät hengissä ja luomaan meille inhimilliset elinolosuhteet, enkä siten moiti koulusysteemiä tai tietoa lainkaan, mutta ongelmamme kumpuavat siitä, että olemme niiden eli ajattelun ja asioiden vallassa.

Oli varsin erikoista, että näiden ajatusten jälkeen tapasin seuraavana päivänä Sebastianin, joka tuntui matkaavan Saksasta asti roikkuvan napanuoran vallassa. Hän haluaa pysyä hereillä uutisista ja haluaa pitää elinolosuhteet mukavia ja kodinomaisina, kuitenkin samalla paeten kodin oloja, jotka olivat saanet hänet voimaan kenties hieman huonosti. Hän sanoi jopa identiteettinsä muodostuvan matkojensa, ei työn kautta, niin, että hän pitää blogia matkoistaankin pääasiassa sen vuoksi, että voisi muistoissa palata takaisin ajassa ja vuoden päätteeksi arvioida oliko vuosi hyvä vai ei.

Huomioikaa, että en tunne Sebastiania kohtaan mitään negatiivistä, vaikka jyrkästi hänestä ehkä kirjoitankin. Jos koen hänessä jotakin sellaista minkä koen olevan väkivaltaa elämää kohtaan, koen sen vain siksi, koska olen tunnistanut samat asiat itsessäni. En siis tunne pyrkiväni erottamaan häntä itsestäni. Hän vain sattui olemaan yksi elämääni pyöräillyt enkeli, joka sattui vahvistamaan niitä kokemuksiani, joita olin käynyt läpi edellisenä iltana.

Sebastianille ajatukset vanhoista ajatuksista kertovat uusille ajatuksille mikä on hyvää ja mikä ei. Hänen iholle tipahtaneiden sadepisaroiden herättämät tuntemukset nostattivat hänessä selvästi ajatuksen siitä, että sade ei tunnu hyvältä, joka sinänsä pohjautui vain vanhoihin ajatuksiin ja mielikuviin samasta asiasta. Ajatuksissaan ja siitä nousseessa pelon tilassa hänellä ei ollut tilaa aistia tippuvia sadepisaroita, pysähtyä katsomaan taivaalle ja tarkkailemaan kokonaisuutta. Hymyilin Sebastianin pelko reaktiolle, tunnistaen, että olen ollut samassa tilanteessa joskus aiemmin itse. Jatkoin eteenpäin t-paidassa. Tihkusateen loputtua Sebastian oli hiestä märempi kuin minä vesipisaroista.

Se, että nyt on kipu tai tulevan kivun uhka, ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi ajatuksilla ja tiedonkeruulla alkaa heti etsiä ratkaisua oletettuun ongelmaan. Tarkastelemalla eli olemalla kivussa, saattaa ajatuksettomasta uteliaasta olemisesta tulla tieto kivun todellisesta olevuudesta. Kivun, etenkin psykologisen kivun todellisen olevuuden, ei ymmärtämisestä, vaan kokemisesta saattaisi kummuta ymmärrys, joka olisi sellaisenaan jo kivun loppu. Ei ehkä fyysisen, mutta psyykkisen kivun loppu.

Jos pelästymme pientä fyysistä kipua, mutta etenkin psyykkistä kipua ja alamme heti etsiä ratkaisua siihen, emme koskaan malta kokea sen todellista luonnetta, jolloin sen lopullinen ratkaiseminen ajatuksilla on täysi mahdottomuus, vaikka kivulle tilapäisen avun niillä saisikin. Ellei kipua kuitenkaan käy läpi ja koe sitä perusteita myöten, palaa se aina takaisin uudessa muodossaan. Edesmenneet ihmiset ovat huomanneet, että heillä on kyky ratkaista kipuja ja ongelmia älyllään eli keräämällä tietoja. Olemme paikanneet monet kivut, säryt ja ongelmat. Paikkauskeinomme ovat yhä monimutkaisemmat, kuten ovat ongelmammekin. Elämme jatkavaa taistelua ongelmia vastaan. Ihmisaivoilta vaaditaan aina vain enemmän, elämä monimutkaistuu ja muuttuu aina vain vaativammaksi.

Olemme identifioineet itsemme ajatuksiimme, eli egoomme, joka uskoo yhä ratkaisevansa kaikki ongelmansa ajattelemalla ja tekemällä työtä kovemmin, vaikka todellisuudessa tuon egon alituinen ja pysähtymätön ajattelu ja halu ratkaista ongelmia on kaikkein perustavanlaatuisin ongelma itsessään. Se on taistelua elämää, eli itseämme vastaan.

Olemme niin ajatteluumme ja sen kautta saamamme tiedon sokaisemia, että luulemme niiden olevan elämä itsessään. Elämä, joka koostuu perheestä, ystävistä, koulutuksesta, tiedosta, asemasta, kodista, kansallisuudesta, uskonnosta ja mistä lie loputtomista asioista……Emme uskalla laskeutua alas ajatuksistamme oman itsemme luonnolliseen olemisen tilaan. On kuin pelkäisimme kuolevamme, jos ajatuksemme lakkaisivat. Siksi olemme noidankehässä, jossa annamme jatkuvasti ajatuksille lisää ajatuksia, nautinnoille lisää nautintoja, eli polttoaineelle lisää polttoainetta. Olen kokenut tämän kehän omassa elämässäni, omassa kehossani, omissa ajatuksissani ja omine kipuineni.

Me matkamiehet ymmärrämme usein, että kotopuolessa ei ole oikein hyvä olla ja pakenemme sitä maailmalle matkaamaan. Maailmalla saattaa tulla tilanteita, jossa ympäristössä ei ole tuttuja asioita joihin olemme identifioineet itsemme ja joihin elämämme on perustunut. Siitä seuraa omituinen tunne, jota siis kuvaamme yksinäisyydeksi. Yksinäisyyden tunne saattaisi olla portti laajempaan kokemiseen ja ymmärrykseen, eli rikkomaan siteet ajatuksiimme ja asioihin jotka pitävät meitä kahleissaan, mutta kun olemme oppineet ratkaisemaan tiedolla ja ajatuksiemme ideoilla kaikki elämämme puutteet ja kivun hetket, pakenemme helposti tuota vierasta tunnetta, jonka aivomme siis nimesivät yksinäisyydeksi. Matkailun tarjoama tilanne olla pois tutuista olosuhteista on mahdollisuus. Valitettavasti me matkamiehet käytämme sen usein vain paetaksemme hetkeksi noita tuttuja kotiemme olosuhteita, etsimme erilaisia ärsykkeitä ja nautintoja peittämään perustavanlaatuiset ongelmamme, jotta pystyisimme palaamaa tuttuun oravanpyöräämme näennäisen virkistyneinä.

Mikä on pitää varmasti olla ja mikä on tapahtunut on varmasti pitänyt tapahtua, mutta jos emme lakkaa höpöttämästä päässämme mitä erilaisimpia satuja ja vielä samaista itseämme niihin satuihin, saa väkivaltaisuutemme jatkoa, saa kärsimyksemme jatkoa, tuhoamme luonnon ja lopulta ihmisrotummekin. Tuo ajatuksiin samaistumisen ja tiedolla ongelmien ratkaisemisen rajallinen noidankehä on kestämätön ja lopulta se romahtaa. Ongelman ratkaisukeinomme ja niiden ympärille kehittyneet poliittiset, uskonnolliset ja taloudelliset järjestelmät ovat yhä monimutkaisempia, joten niiden romahtaessa ongelmat tulevat olemaan aina vain enemmän epäinhimillistä kärsimystä tuottavia.

Ilmastonmuutosta, sademetsien hakkuuta, saastumista, nälänhätää, köyhyyttä, ylikansoitusta, merten kuolemaa ja sotia pitää tutkia, jotta ymmärrys niiden luonteesta kasvaa, mutta tiedon keräämiseen ei tule uppoutua niin syvälle, että olettaa siitä löytävän tulevaisuudenratkaisu ongelmiimme. Kaikki ulkoiset ongelmamme ovat vain erimuotoisia heijastuksia sisäisestä sairaudestamme. Jos jatkamme taistelua ulkoisia ongelmiamme vastaan, emme voi koskaan hyväksyä niitä täydellisyytenä. Silloin jäämme vaille laaja tietoisuutta, joka kumpuaa oman itsensä ja tämän hetken täydellisestä hyväksymisestä. Vain hetkissä, joissa hyväksymme kaiken täydelliseksi jää olemisen korkeammalle tietoisuudelle tilaa toimia kauttamme ja lopulta kenties ratkaistakin ongelmamme.

Miten tuo perustavanlaatuinen sairautemme lakkaa olemasta? Siten, että siitä tulee tietoiseksi.

Miten siitä voi tulla tietoiseksi?

Pienoinen pulma onkin juuri siinä, ettei siitä oikein voi tulla tietoiseksi joillakin keinoilla tai keräämällä tietoa, joten olemme tottuneet ratkaisemaan ongelmiamme. Siitä voi myös tulla tietoiseksi vain nyt, ei koskaan muulloin. On mahdotonta edetä askel kerrallaan kohti tuota tietoisuutta, kuin kohden mitä tahansa tavoitetta, joita olemme oppineet kovalla työllä lähestymään.

Tietoisuus on jo meissä. Emme voi lähestyä sitä, mutta voimme jättää sille tilaa avautua. Se kyllä kumpuaa kun mielessä ei ole sitä mikä ei ole tuo tietoisuus.

Hassua on siis se, että minun pitää unohtaa menneisyyteni, tulevaisuuteni, kaikki kokemukseni ja kaikki mitä olen oppinut, jotta kykenen todella tarkastelemaan joen virtausta ja kohinaa, lintujen laulua ja liikettä, tuulen virettä, lehtien väreilyä ja maanpinnan muotoja jalkojeni alla. Jotta pystyn todella kuulemaan, näkemään, haistamaan ja tuntemaan, on minun oltava täysin läsnä, vailla ajatuksien hämärtävää harsoa. Jos nimeän näkemäni, kuulemani, haistamani ja tuntemani oppimani tiedon ja aikaisempien kokemusteni perusteella, astun tiedon rajalliseen maailmaan, jossa katoan ajatuksen rajattuun maailman. Maailmaan, jossa voin tiedoillani tehdä ohimenevän vaikutuksen ainoastaan ihmisiin, jotka ovat itsekin hukkuneet ajatuksen harhaan.

Saatan nimetä kaikki taivaan tähdet, mutta en välttämättä koskaan koe tähtitaivasta. Voi olla etten osaa nimetä ainuttakaan tähteä, mutta voin ajatuksilta vapaana sulautua tähtitaivaan loisteeseen.

Bryce Kanjoni

Seuraavan lyhyen ajopäivän päätteeksi pysähdyimme kuuluisalle Bryce Canyonile. Lepäsin päivän leirintäalueen viileässä havumetsässä ja vasta auringonlaskun aikaan pyöräilin ihailemaan komistusta. Kanjonin reunalta avautui upea näkymä yli kallioon uurtuneiden terävien kivimuodostelmien, jotka auringonkulun mukaan punertavat eri sävyisinä.

Kertakaikkisen ainutlaatuinen ja dramaattinen kanjoni on mitä kaunein, mutta en tiedä onko sen olemus sen kauniimpi kuin mikään muukaan. Miljoonat ihmiset tulevat kuitenkin katselemaan sen kauneutta vuosittain. Olisivatko kymmenet vieressäni olleet vierailijat voineet kokea saman kauneuden omassa puutarhassaan, ilman syrjäiselle Bryce Kanjonille tulemisen vaivaa?

Olen käynyt jo muutamassa paikassa ja nähnyt muutaman asian. Kauneus tuntuu olevan vain kauneus, kenties se ei ole erillinen asia minusta, ulkopuolelta saatava kokemus. Bryce Kanjoni ei ole perusolemukseltaan välttämättä lainkaan kauniimpi kuin halkeama asvaltissa. Kauneus lienee olevan vain minussa. Sen joko kokee tai sitä ei koe. Jos sen kokee, on halkeama asvaltissa yhtä kaunis kuin Bryce Canyoni. Jos sitä ei koe, jää Bryce Canyonistakin vain muistikuva, että siellä on käynyt ja sen voi sitten lisätä vierailemiensa paikkojen listaan.

Ilojen kylä

Takanani oli taas satoja kilometrejä aavikon tietä, kun vuortenlaaksossa ja keskellä aavikkoa näin kaupungin kohoavan kuin tyhjästä. Olin Las Vegasin laitamilla. Kaukaa katsoen betoniviidakko vaikutti täysin kuolleelta. En nähnyt liikettä lainkaan. Olin 20 kilometrin päässä viimeisen laaksoon laskevan mäen rinteellä. Näky vaikutti oudolta, sillä tiesin kaupungin tarjoavan vierailijoilleen liikettä, eli kaikenlaisia aktiviteettia pitämään heidän aistinsa kiireisinä 24 tuntia vuorokaudessa. Lähdin mielenkiinnolla laskemaan kohti aavemaista näkyä, kohti maailman viihdekeskusta. Minä en kuitenkaan uskaltautunut kasinoille uhkapelaamaan, vaan tein ilmastoidun raikkaassa hotellihuoneessa varmaa rahaa kirjoittamalla edellisen Fillari-lehden jutun ja nautin pehmeästä sängystä kuukauden yhtäjaksoisen telttailun jälkeen.

Mojave aavikolla

Olin polkenut muutaman tunnin moottoritiellä ja ohitseni oli huristellut tuhansia autoja. Päätin vaihtaa suuntaa ja kääntyä rauhalliselle, mutta vähintään yhden ajopäivän pidemmälle Mojave aavikon halkaisevalle tielle. Matalien piikkipuskien maassa sain kuumuudesta turvaa ainoastaan entisen karjatilan puuaidan varjosta.

Ensimmäisessä kylässä ei ollut kukaan kotona. Ruostuneet autot, puhki kuluneet vesitankit, ränsistyneet rakennukset ja kallellaan olevat aidat saivat minut luulemaan, ettei Cimassa asuisikaan kukaan. Yksi talo kuitenkin viestitti olemuksellaan elämän mahdollisuudesta. Vain ovenraosta kantautuvasta pakastimen sirinästä tiesin seinien sisällä todellakin olevan kauppa. Naurahdin maailman hiljaisemmalle kylälle ja toivoin saavani virvokkeita seuraavasta kylästä.

PÄIVÄN MOVE

Loppupäivän poljin ylös loivaa, mutta vastatuulista 30 kilometrin nousua. Tavoitteeni oli 1200 metrin huippu ja sen muutaman asteen viileämpi yö. Pystytin telttani radiomaston vallin taakse, jossa sain suojaa vuorten taakse laskeutuvan auringon päivän viimeisiltä kuumilta säteiltä.

Aamun viileydessä, alamäessä ja myötätuulessa oli vaivatonta edetä kohti kolmatta Mojave aavikon kylää. Yhden asukkaan ja huoltoaseman kylässä sain täytettyä vesisäiliöni ennen janoa ja valitsin kylän ravitsevinta ruokaa: maitokahvin, hillokakkuja ja puolalaista suklaata.

Pysähdyn pyytämään vettä autoa korjaavalta mieheltä. Aavikon yksinäinen kaivosmies vahvistaa tuntemukseni, päivä on viileä, kuuleman mukaan vain 39 asteinen. Hän kertoo minun olevan onnekas. Iltapäivällä saavutan suuremman kylän ja nukun viileydestä huolimatta ilmastoidussa motellissa.

Minkä eron koinkaan yhden päivän aikana. Rouhean Kalifornialaisen aavikkokylän nuhruiset hierontasaluunat, tatuointiliikkeet, halvat motellit, moottoripyöräpajat, helvetin enkelit ja aavikon polttama kuumuus vaihtuivat Tyynenvaltameren viileään tuulahdukseen, sporttisiin rantalentopallotyttöihin, skeittaaviin nuoriin, adonisiin rantaleijoniin ja Hermosa Beachin hienostelevan kauniiseen ilmapiiriin. Yksi pitkä etappi matkallani tuli päätökseen. Otin neljä päivää rennosti ja aloitin seuraavan etapin kohti San Diegoa.

Kalifornia

Yhdysvalloista nousee ensimmäisenä vaikutelmana mieleen sen monimuotoisuus. New Yorkin vilske, Keskilännen hiljainen maaseutu, Coloradon villin lännen kylät, Utahin autiomaat, Las Vegas, Mojaven autiot kuolemassa olevat kylät, Kalifornian modernit ranta-alueet ja lukemattomat tapaamani erityyppiset ihmiset tekevät mahdottomaksi kuvailla amerikkalaista kulttuuria. Amerikkalaisuus lienee se, että maahan mahtuu kaikenlaista ja kaikenmoisia kaduntallaajia. Missään maassa ei liene niin monenkirjavia tapoja saada toimeentulo, kuin tässä uuden mantereen kulttuurien sulatusuunissa. Sen sanottuani, voin myös todeta, että missään muualla ei liene myöskään yhtä laajaa massakuluttamisen yhdenkaltaista Mojave aavikon tyhjyyden jälkeen jatkoin matkaa tiheästi asutetun Etelä-Kalifornian rannikolla. Oli heinäkuinen viikonloppu ja santarannoilla oli sakkia enemmän kuin Intian kaupungeissa konsanaan. Monet kysyivät minulta minne olen menossa. Ensimmäistä kertaa huomasin vastaavani: ”Etelä-Amerikkaan”, eli kohden matkani päätöspistettä. Tehtäväni olisi vain polkea kohti etelää niin pitkään kuin maata riittää ja pitää Tyynivaltameri oikean käden puolella.

Ajoi letkeällä fiiliksellä, nautin merellisen myötätuulen suolaisesta ja viileästä henkäyksestä, ihmettelin mitä minä olen tehnyt huonommin kuin hulppeissa huviloissa täydellisen sään ilmastossa asuvat rikkaat ihmiset, iloitsin Kalifornian tuoreiden kasvisten ja hedelmien valloittavasta makeudesta ja toivoin, että edes yksi bikineissä tepastelevista kauniista tytöistä olisi huutanut minulle: ”I like you, please be my boyfriend.” Niin kukaan ei kuitenkaan tehnyt. Tyydyin vain ihastelemaan ohitseni lipuneita ihanuuksia ja laskin Encinitasissa standardejani huomattavasti otettuani matkaani mukaan Lukaksen, toisen Suomalaisen maailmalla huuhailleen pyöräilijän.

Vietimme leppoisan hauskat päivät meitä hemmotelleen velikulta Allanin luona, moottoripyörämatkaajan, jonka tapasin Etiopian hiekkaisilla teillä. Lukaskaan ei huuda minulle: ”I like you, please be my travelmate!”, vaikka tarjoan hänelle Meksikon matkaa. Hän päätti lopettaa maailmankierroksensa Meksikon sijaan Euroopassa, sillä hänellä oli ikävä Euroopan makeampia ja halvempia karkkiosastoja.

Menneinä kuukausina upea luonto ja Amerikan auttavaiset ystävät hemmottelivat minut kenties piloille ja olisin mieluusti jäänyt nauttimaan maan annista pidempäänkin, mutta matkamiehen taival on pitkä ja ainakin fyysisesti yksinäinen. Oli taas aika vaihtaa kulttuuripiiriä ja siirtyä useiden ystävien maasta tuntemattomille tuhansille maantiekilometreille, joiden varrelta en tunne etukäteen ensimmäistäkään ihmistä. San Diegosta polkaisin Meksikoon. Adios Amerikka! Sen enempää en Espanjaa sitten osannutkaan…

Terveisin,

Jukka, Naantali

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *