Meksiko – Naantali

”Hän kulki halki himojen kaupungin
kysellen

Mitä on sellainen Rakkaus
joka satuttaa olemassaolollaan
ja polttaa poissaolollaan

– Kuule, rakkaus
se ainoastaan kykenee sydämesi särkemään,
sanoi vanhapiika
ja työnsi uuden neulan voodoo nukkeensa

Se syntyy halusta ja kuolee kyyneliin

– Niin, rakkaus
se tekee sinusta köyhän ja katkeran
lannistuneen kerjäläisen, kuiskasi koditon
otti pitkän kulauksen ja irvisti

Se kukoistaa kesän ja kuihtuu syksyyn

– Viimeistään rakkaus
saa sinut puolustautumaan ja hyökkäämään
vihaamaan ja murhaamaan, virnisti vanki
käsiensä känsiä mittaillen

Se sytyttää sielusi, silmäsi sokaisten

Yö saapui eikä uni tullut
kysymykset polttivat yhä kulkijan mieltä
eikä mieli antanut sydämelle rauhaa

– Mitä on Rakkaus?
Kuului kuiskaus tähtitaivaalle

– Kun himo ja halu ovat poissa
etkä etsi voittoa, etkä pelkää häviötä
hyvän ja pahan kadotessa hyväksyntään
ja minuuden sulaessa myötätuntoon

Silloin Rakkaus on

ja ymmärrät vihdoin
ettei mitään muuta koskaan ollutkaan

Kuu katseli korkealta ja hymyili
kun yö peitteli kulkijan sametillaan

Pian hän nukahti käsivarsille elämän
sydän rauhaa sykkien.”

– Juhani

——

Tämä on viimeinen ”pyörällä maailman ympäri” matkakirjoitukseni. Kiitos yhteistyökumppaneille ja muille minua tukeneille tahoille. Matkani ei ole olisi ollut mahdollinen ilman apuanne!

Kiitos myös kaikille, jotka ovat seuranneet tarinoitani tai olleet matkan tiimoilta minuun yhteydessä muulla tavalla!

—–

Kohti Meksikoa

On totta, että pyöräni päällä voisi olla vähemmän tavaraa. Olisin iloinen, jos pyöräni päällä olisi vähemmän tavaraa. Jokaisella laukuissa olevalla tavaralla on kuitenkin todellinen käyttötarve. Lähdettyäni ulos ystäväni talosta San Diegossa, tarkastin normaalin noin kahden kerran sijaan noin kolmesti, että kaikki tarpeelliset tavarani ovat matkassa mukana, sillä olin talossa yksin ja ystävälläni oli avain. Vedin syvään henkeä lyödessäni oven kiinni ja polkaisin Meksikoon.

Monen tapaamani amerikkalaisen mielestä tulisin kuulemma tapetuksi Meksikossa. Ensimmäistä kertaa minut tapettiin Malesiassa, kun kerroin meneväni Indonesiaan. Opin matkalla, että naapurimaat ovat maista kauheimpia ja vaarallisimpia. Polkaisin kuitenkin Indonesiaan. Polkaisin siis Meksikoonkin.

Tijuanassa palasin takaisin kehitysmaiden villiin maailmaan. Sähköjohdot kiemurtelivat villisti tolpista tolppiin ja taloihin. Kadunvarsia elävöittivät kävelijät, katukauppiaat ja vaunuravintolat. Poliisit ohjasivat minut oikeaan suuntaan hymyillen. Hymystä huolimatta polkaisin väärälle tielle. Moottoritien tulliportin poliisit eivät enää hymyilleet minulle, vaan käännyttivät minut takaisin päin, koska tiellä ei saanut pyöräillä. Nostin pyöräni yli moottoritien aitojen. Kannoin pyörät ja laukut erikseen alas kivikokoisen rinteen.
Päädyin pieneen rantakaupunkiin, josta ei kulkenut tietä suuntaan, johon olin suunnitellut kulkevani. Kiertoreitti pienellä tiellä olisi ollut todella pitkä.

Pyysin vettä hämyisestä pajasta kaupunginlaitamilla. Istuin miesten kanssa verstaan edustalle ja kyselin mitä tietä pääsisin eteenpäin.

”Edestä olevan sillan kohdalta pääset moottoritielle”, mies kertoi minulle.

”Poliisi juuri kielsi minua ajamasta siellä”, kerroin miehelle.

”Vitut poliiseista”, hän vastasi.

Niin, vitut poliiseista hymyilin. Kiersin tulliportin, kannoin tavarani yli aidan ja jatkoin matkaani moottoritiellä. Tyynenvaltameren viileä myötätuuli henkäisi matkaani helppoutta. Poljin ohi usean suuren hotellin, jotka vaikuttivat tyhjiltä. Huumesota on karkottanut turistit Kalifornian niemimaan aavikkoiselta rannikolta. Pohjoiseen kaimaan verrattuna Meksikon Kalifornia vaikutti kovin nuhruiselta ja köyhältä. Tienvarrella poika talutti aasia ja tyttö halasi pölyistä mollamaijaa.

Pysähdyin pitkän, hitaalla askeleella moottoritiellä vaeltavan miehen vierelle kysyäkseni pääsisinkö viereistä pikkutietä pitkin seuraavaan kaupunkiin. En saanut vastausta, sillä hän ei edes tiennyt mihin oli itse menossa. Noin nelikymppinen mies kertoi olevansa kotoisin kaikkialta. Tiesin hänen kuitenkin olevan amerikkalainen.

Hän vain käveli. Oli kävellyt jo pitkään. Kenties vuosia. Hän ei ollut menossa mihinkään. Kunhan käveli. Kotona hän oli ollut hukkumaisillaan kärsimyksen aaltoihin. Hän jätti kotipesän taaksensa ja lähti kävelemään kohti tyyntä ulappaa, tietämättömänä siitä, että myrskyisinkin meri on pinnan alta aina tyyni, eivätkä aallot lakkaa liplattamasta.

Hän sanoi, että minulla näyttää olevan hyvä elintapa. Elintapa irti länsimaisesta materiaalista, halusta, kiireestä, suorittamisesta ja pätemisestä.

Hänellä itsellään ei ollut edes reppua selässä. Tupakka paloi sormien välissä ja taskuista pullotti jotakin. Hän kertoi minulle, ettei oikeastaan ole koskaan halunnut mitään muuta kuin soittaa musiikkia ja olla muusikko.

Tuhannet kilometrit olivat rasittaneet hänen kehoaan. Hänestä oli sulanut pois kaikki turha paino. Vuodet ilman työtä olivat vähentäneet hänen omaisuutensa housun taskuihin mahtuvaan. Kaikki mitä minä hänessä enää näin oli halu. Halun olla jotakin muuta kuin mitä hän on nyt, halun olla jossakin muualla kuin missä hän on nyt. Halu olla muusikko liikutti häntä edelleen kohti tulevaisuuden harhaa.

Kielinero

Kalifornian niemimaan pohjoisosan suurten kaupunkien välisen tien liikenne hiljeni tien kaarrettua joitakin kilometrejä kohti sisämaan aavikkoa. Päätin kokeilla espanjan opiskelua audio-tallenteen avulla pyöräillessäni. Yllätyksekseni se onnistui ja suureksi yllätyksekseni opin myös Espanjaa. Pyörällä maailman ympäri suoritukseni eteni ja sain hyödynnettyä tunnit kehittämällä itseäni opiskellessani uutta kieltä! Kuinka tehokasta! Kuinka turhaa!

Seuraavana päivänä, yhden päivän opiskelukokemuksien jälkeen kuuntelin toistolla jälleen vain omien ajatuksieni tallenteita. Ei uuden kielen oppiminen tuntunut kovinkaan tärkeältä, vaikka olisin espanjankielisissä maissa pitkän aikaa. Kieli tuntui vain työkalulta. Työkalulta hoitaa päivittäiset askareet kuten ostokset, majoitus ja kuulumisien vaihto. Siihen en tarvitsisi montaakaan sanaa. Tuntui, että kaikki olennainen välittyy kyllä ilman kieltäkin, enkä tuntenut menettäväni mitään, vaikka en saisi keskusteltua ihmisten kanssa sen enempää. Ei hiljaisuus ole aina puhetta vähempää. Tuntui luontevammalta olla opiskelematta kieltä sen enempää tallenteista tai papereista ja oppia sitä vain omalla painollaan elävissä tilanteissa.

Kun palasin autolla takaisin samaa tietä, jolla opettelin Espanjaa pyöräillessäni, olin kuin uudessa maailmassa. En muistanut paljokaan tienvarsilta. En pystyne olemaan läsnä yhtä aikaa sekä pyöräilyssä, ympäristössä, kehossa, että uuden kielen opiskelussa. Kuinka tyhmää tehostaminen onkaan! Opiskelin espanjaa, jotta saisin enemmän irti matkailusta, mutta opiskellessani en matkannut!

Mutta mitä saan siitä, että olen pyöräilyssä läsnä tarkkailen mahdollisesti ympäristöä ja sitä mitä kehossani ja omassa mielessäni tapahtuu. En mitään. En kerta kaikkiaan yhtään mitään. Se ei lisää itseeni mitään. Niistä hetkistä en saa jotakin, mitä esitellä treffeillä tai työhaastattelussa. Kuinka täydellistä!

Niistä hetkistä pyöränpäällä kun tarkkailen ja vain olen, ei kasaudu tietoa, ideoita ja näkemyksiä, jotka rakentaisivat identiteettiäni. Olen vain sitä mitä olen. En luo sitä mitä haluaisin olla. Niissä hetkissä en tee mitään sen vuoksi, että siitä olisi minulle hyötyä tulevaisuudessa. On vain pyöräily, nyt ja tässä. Se on kuin toisenlainen olemisen ja elämisen tila siitä, johon olen oppinut ja johon minut on myös opetettu. Se on kuin toisesta maailmasta. Se on tästä maailmasta!

Kuinka helppoa onkaan toteuttaa idea maailman ympäri pyöräilystä! Kuinka vaikeaa onkaan pyöräillä maailman ympäri!

Typerä Saksalainen

Kaukana seuraavassa ylämäessä näin pyörää taluttavan pyöräilijän. Tervehdin häntä ja kysyin mitä kuuluu.

Tunkkaiselta haiseva, kyrmyniskainen, palanut, hitaan ja väsyneen oloinen nuorimies vastasi: ”Hei! Olen typerä saksalainen. On tyhmää pyöräillä aavikon halki kesällä.”

Kun Mathiaksen vastaus tuli kaikesta näkyvästä tuskasta huolimatta ironisella huumorilla, en voinut olla nauramatta.

Hän oli minua muutaman vuoden nuorempi puutarhuri, joka oli säästänyt rahaa toteuttaakseen unelmansa pyöräillä Alaskasta Patagoniaan. Hän ilmoitti olevansa minulle kateellinen. Hänkin haluaisi vain matkustaa, ilman työntekoa, ilman vastuuta. Hän pyöräily joka päivä pitkiä päiviä. Matkan varrella häntä kiinnosti matkailussa erityisesti historialliset rakennukset.

Edessämme oli sama tie. Vietimme iltapäivän yhdessä ja nukuimme samassa hotellissa, mutta emme päätyneet jatkamaan matkaa yhdessä. Mathias ei voinut ymmärtää miksi pysähdyin pitämään lepopäivää tienvarren rupuiseen ja pölyiseen pikkukylään. Hän kysyi mitä voisin tehdä siellä?

Kuinka rikas päivä olikaan. Pyöräilypäivinä rasitus ja eteenpäinmeno vievät luonnostaan suuren huomion. Lepopäiväni on mahdollisuus pysähtyä pienille asioille. Hoidin rutiineja pesten pyykkejä, kirjoittaen, venytellen ja käyden kaupassa. Tein pyörälenkin alueen pienillä ja mutkaisilla maaseudun teillä, jotka olivat täynnä yllätyksiä. Lepopäivät lyhyet pyörälenkit ovat vieneet minut useisiin odottamattomiin paikkoihin uusien ihmisten pariin. Illalla kävelin vain kadulla. Kun en ollut menossa mihinkään, minulla on aikaa pysähtyä: kokea, maistaa, haistaa, kuulla ja tuntea. Rutiinitkin voivat välttämättömän pahan sijaan olla tilaisuuksia pysähtyä nautiskelemaan. Siten kaikesta tulee mielenkiintoista ja kaunista, ei vain nähtävyyksistä. Arjesta tulee juhlaa, rutiineista taidetta. Rajat hälvenevät, hyvä ja paha sulautuvat yhteen, kaunis ei erotu rumasta.

Ilman lepopäiviä kirkkaus saattaa kadota etenemisen rasituksien aiheuttamaan tahmeuteen. Paikoista, asioista ja ihmisistä tulee objekteja, joita kohden tahmeudessa edetä ja joiden saavuttamisen ilosta saa pienen muistutuksen tuosta kadonneesta kirkkaudesta.

Tahmeus kangistuttaa kulkijan omiin tottumuksiin: kyky nähdä ja omaksua uutta ja taito antaa vanhojen turhiksi käyneiden tottumusten jäädä unholaan katoaa. Maailmasta ja elämästä tulee ulkopuolisia asioita joita omistaa ja joilta saada jotakin. Väsymys ja vitutus katoavat enää vain oman idean alle siitä, että matkaaminen on sitä mitä olen aina halunnut tehdä: vapauttavaa, kaunista ja avartavaa. Samaan aikaan yksi uskoo yhä vakaammin, että hienointa matkaamisessa on historialliset rakennukset, luonto, ihmiset, kulttuuri tai mitkä lie asiat, vain siksi, että saisi antaa merkityksen ja tarkoituksen omalle paskalle elämälleen, jossa ei ole aavistustakaan siitä missä ja miten on.

Kuinka helppoa onkaan toteuttaa idea maailman ympäri pyöräilystä! Kuinka vaikeaa onkaan pyöräillä maailman ympäri!

Sombrerojen maassa

Toiveenaan muutama lantti, lierihattuiset, kauluspaitaiset ja viiksekkäät sombrerot kulkivat laulamaan ja soittamaan kitaraa pöydästä toiseen. Minua ruokatilauksessa avustanut mies käy sytyttämässä hämärään ravintolaan loistolampun, jotta näen syödä lihavan suloisen isoäidin minulle tuomia papu-tacoja. Kikkarapäinen, pienikokoinen, hoikahko, mutta pyöreäposkinen pikkurikollisen oloinen ja auttavainen Javier alkaa puhua minulle.

Hän on entinen huumekauppias, joka vietti muutaman vuoden yhdysvaltojen vankiloissakin. Elämä vankilassa oli kovaa, vaikkakin monella tapaa opettavaista. Elämä vapaanakin on kuulemma hankalaa ja ikävä polttelee hänen sydäntään. Hänen vaimonsa ja lapsensa jäivät yhdysvaltoihin, jonne hän saa palata vasta parin vuoden kuluttua. Rikollisen taustansa vuoksi hänen on vaikea löytää töitä, mutta nyt hän tekee pienipalkkaista työtä paikallisilla pelloilla omassa kotikylässään. Huumekaupoista hänelle jäi 500 000 dollaria säästöjä Amerikan puolelle, mutta hän vaihtaisi sen kaiken pois, jos pääsisi takaisin perheensä pariin. Hän on oppinut perheen olevan elämän tärkein asia.

Amerikan huono työllisyystilanne on ajanut suuren joukon meksikolaisia takaisin kotimaahan, sillä kun Amerikassa ei ole työtä siellä ei ole mitään: ei ruokaa, ei ystäviä. Meksikossakaan ei ole rahaa, mutta ystäviä ja papuja kyllä. Sombrerotkin soittivat pääasiassa tyhjätaskuisille masentuneille miehille, joilla oli rahaa enää vain olueen ja aikaakin vain haaveille.

Osa Javierin puheesta katosi sombrerojen sointuihin ja osaa hänen afroamerikkalaisesta vankilan slangistaan minä en ymmärtänyt. Ei ollut niin väliä, vaikka en kuullut ja ymmärtänyt kaikkea. Pääasia, että kuuntelin. Hänellä oli paljon kerrottavaa.

Ennen Javierille oli tärkein asia raha, nyt perhe. Ennen hän teki kaikkensa, jotta sai rahaa. Nyt hän tekisi kaikkensa, jotta näkisi perheensä. Minkä eteen hän tulee tekemään kaikkensa, kun jälleentapaa perheensä? Vai oliko se sitten siinä?

Aavikolle

Tyynenmeren rannikon kostean raikkaasta ja viileästä aamusumusta lähdin nousemaan kohti niemimaan sisäosien aavikkoa. Tilanne oli varsin nurinkurinen, sillä mitä korkeammalle kohosin, sitä kuumemmaksi päivä muuttui. Koin konkreettisesti kehossani Alaskasta etelään virtaavan kylmänmerivirran ihanan tuulahduksen asteittaisen heikkenemisen. Iltapäivään mennessä lämpötila oli noussut jo 20 astetta ja vesipulloni tyhjenivät vauhdikkaasti.

Ei liskoja, ei lintuja, ei aavikkojyrsijöitä, eikä käärmeitä. Puskissa oli vain ruskeaa ja harmaata. Vihreää näkyi vain sitkeimpien kaktuksien varressa.

Yllätyksekseni korkean mäen päällä oli pieni aaltopellistä kasattu talo. Puikkelehdin läpi piikkilanka-aidan, kävelin talolle ja pyysin aavikon yksinäiseltä asukkaalta vettä.

En ole pitänyt tekemääni matkaa lainkaan kummallisempana elämänä kuin aikani kotona, mutta olisi typerää olematta tiedostamatta sitä tosi seikkaa kuinka paljon erilaisia ympäristöjä, tapahtumia, tunnelmia ja ihmisiä olenkaan kohdannut. Ei TV:stä tai kirjoista välity elämä samalla lailla, kun saavun pyörällä lihaksikkaan aavikonmiehen käteltäväksi, tulen toivotetuksi tervetulleeksi, minut käsketään istua talon varjoon ja minulle tarjotaan raikastavaa vettä. En jutellut paljoa elannokseen kiviä ympäristöstä keräävän miehen kanssa, mutta olin hetken hänen maailmassaan ja hänen kodissaan. Näin miten hän valmisti ruokaa, koin häntä riesaavan kuumuuden, sain osani harmista, joita veden perässä pihapiirin saapuneet ampiaiset hänelle aiheuttavat ja koin sanoin kuvaamattoman tunnelman, fiiliksen ja perusolemuksen, joka hänestä ja hänen paikastaan loisti.

Miehen jaloissa kipitti valkoinen muutaman päivän ikäinen koiranpentu, jonka silmät olivat vasta avautumassa maailman haasteille. Voisiko puhtaan valkean hentoturkkisen ja viattoman koiranpennun kontrasti olla suurempi rouheaan auringon polttamaan, ryppyiseen, tatuoituun ja ronskiin mieheen, josta olisi vaikea uskoa, etteikö hän olisi yksi Meksikon huumesodan entisiä jäseniä. Ulkoisessa olemuksessa havaittava ero oli dramaattinen, mutta kaiken nähneen oloisen ulkokuoren takaa miehestä loisti lempeys. Hän otti minut välittömästi vastaan täydellisesti hyväksyen. Hän täytti ilolla vesipulloni vähästä vedestään. Hän myönsi minulle työnsä olevan raskasta, mutta en havainnut hänen silmissään katkeruutta tai kaipuuta jonnekin. Hänen yksinkertaisen olemuksen tapaaminen oli kutkuttavaa eloisuutta nostattanut kokemus. Hänen känsäisten ja likaisten käsien hellään koiranpennun silitykseen katosi suurinkin ulkoinen kontrasti täydellisesti.

Jatkoin vielä yli muutaman pienen mäen ja kun minua ei enää huvittanut polkea, valitsisin kodikseni seuraavan maantien alittavan kuivan vesiviemäritunnelin ja pakenin sen suomaan varjoon taivaan polttavaa aurinkoa. Tuulen suhinan taustalla olevaan täydelliseen hiljaisuuteen nousi muina ääninä vain uuden kotini katon ylitseni ajaneiden harvojen autojen hurahdus. Kun tähtitaivaan alla korkeat kaktukset alkoivat piirtyä mustina vasten kuunvaloa, jäin odottamaan vielä ilman viilenemistä. Kömmittyäni takaisin viemäriin, pyörin vielä hetken lämpimän silkkilakanan päällä ennen laskeutumistani unen tyhjyyteen. Paksujen korvatulppien ansiosta heräsin vain painavimpien rekkojen ajettua kattoni ylitse ja heräsin aamulla yllättävän hyvin voimia varastoineena.

Jatkoin matkaa aavikolla. Aavikot ovat tyhjiä ja laajoja. Ehkä olisi pitänyt ottaa matkaan mukaan tienvarrelle hylätty pornolehti.

Huonolla hiekkatiellä auto pysähtyi odottamaan minua. Tietyöinsinööri tarjosi minulle kertakaikkisen raikasta kylmää jääteetä ja päivitteli miten voin ajaa tällaisessa kuumuudessa. Hänellä oli muutakin mielessään.

”Olen aina halunnut länsimaisen naisen. Osaisitko auttaa minua mistä heitä löytäisin. Nettiä en halua käyttää”, komea nuorehko mies kysyi.

”Olen valitettavasti ehkä yksi huonommista ja toivottomimmista miehistä vastaamaan tuohon”, vastasin naurahtaen.

Hyvä, etten ottanut pornolehteä matkaani mukaan ja alkanut haaveilla meksikolaisista tytöistä, sillä mies sanoi heidän olevan hankalia. Eukko oli jättänyt hänet, kun ei enää kestänyt miehensä poissaoloa työn vuoksi. Meillä juttu luisti ja vaihdoimme vielä muutaman virkkeen, jonka jälkeen poljin eteenpäin hymyillen hänen avulleen, tilanteelle ja hänen hassuille unelmilleen. Koin hymyssä, että kaikki tuo into ja toive millä hän puhui länsimaisista naisista peitti alleen vain ainoan olleen kauneuden, hetken kauneuden, aavikon kauneuden.

Kalifornian niemimaan karusta aavikosta kohosi mitä erilaisimpia valtavia kaktuksia. Suurimmat niistä olivat lähes kymmenmetrisiä. Yhdet niistä muistuttivat maasta ylös kasvavia mädäntyneitä ylösalaisin olevia porkkanoita ja toiset jalosti muotoiltuja monihaaraisia kynttilänjalkoja

Kaktusten tyveen alkoi ilmestyä vihertäviä kasveja. Tiesin keidaskylän olevan jo lähellä. Muutaman kilometrin päässä parkkeerasin pyöräni ravintolan edustan vihreän puunlehvästön alle ja istuin varjoisalle kivetykselle lepäämään ja odottamaan seuraavaa liikettäni.

Laitapuolen kulkijan oloinen iäkäs mies tuli pyytämään minulta yhtä pesoa. Annoin amerikkalaiselle miehelle mielelläni 4.5 eurosenttiä vastaavan summan. Hän jäi seisomaan vierelleni ja alkoi kertoa elämäntarinaansa.

Ensin hän kertoi elämästään lapsinäyttelijänä. Hänellä oli vain hyvää kerrottavaa sen aikaisesta vastanäyttelijästään Marilyn Monroesta, joka piti hyvää huolta nuoresta näyttelijäpojasta kuvausten välillä. Hän kertoi keksineensä rullaluistimet, pehmiskokeen ja munakääryleet. Valitteli kuitenkin, että kukaan ei usko hänen juttujaan tässä kylässä ja jatkoi, että oli aikanaan onnekas kun sai ostettua Havaijin pääsaaren, jonne Hugh Heffnerkin rakennutti oman palatsinsa. Mukava mies hänkin. Hän ei ollut opetellut espanjaa, koska ei sitä Meksikossa kuulemma tarvitse ja valitti, että paikalliset ovat typeriä rahanperässä juoksevia laiskureita.

Paljon jo unohtuneita juttuja sisältäneen tarinatuokion tuiskeessa sanoin, että minun on nyt aika mennä syömään. Hän lopetti jutut nopeasti ja kysyi: ”Annoitko minulle jo peson.” Kun vastasin antaneeni, Jeff kiitti minua uudelleen ja jatkoi matkaansa kohti seuraava pesoa ja luomaan peso pesolta paisuvaa rikasta elämäntarinaansa.

Seuraava liikkeeni oli syöminen viereisessä ravintolassa, jossa lihavat naiskokit odottivat laiskasti uutta asiakasta tappaen pölyisen iltapäivän tyhjyyttä katsomalla paikallisia saippuasarjoja. Pienen keidaskylän rauhallinen elämäntahti tarttui minuun ja verkkaan syömisen jälkeen lähdin tekemään tietäni kohti hotellia. Ovet huoneisiin olivat selkosen selällään, mutta hotellissa ei ollut ketään. Odotin puun alla leväten pari tuntia kunnes kuulin miehen tulleen kastelemaan vieraassa ympäristössä kituvia puutarhan lehtikasveja. Vesiletkun lorina loi minuunkin eloa, nousin ylös, pistin sandaalit jalkaani ja lähdin kysymään huoneen hintaa.

Päätin ottaa kalliin huoneen sen vilvoittavan ilmastoinnin johdosta. Sähköä luvattiin seitsemäksi. Seitsemältä tuli sähkö, mutta kukaan ei ollut kertonut minulle, että ilmastointilaitteet eivät puhalla kylmää. Maksoin täysin turhasta saadessani kaupungin huonoimman paikan nukkua. Olen huomannut, että asiat eivät mene pitkällä matkalla aina mukavuutta myötäillen. Olin väsynyt ja kehoni kaipasi unta. Arvelin ennakkoluuloisesti, etten saisi nukutuksi huoneessa, jossa on 35 astetta lämmintä. Naurahdin vain. Tuhansien valintojen vilskeessä on mahdotonta olla joskus valitsematta tyhjää arpaa. Väärät valinnat en ole minä, kuten eivät ole onnistumisetkaan. Asioiden maailmasta on mahdoton välttää niin sanottuja kömmähdyksiä. On oikeastaan vain tapahtumia, joiden ohimenevää virtaa joko viisaudessani vain seuraan tai tyhmyydessäni tartun niihin kiroamalla niitä tai juhlistamalla niitä. Miksipä sitä kiroamaan? Miksipä sitä juhlistamaan? Miksipä erottamaan sitä kahdeksi mikä on oikeasti vain yksi? Miksipä erottaa sitä hyväksi ja pahaksi, joka on aina täydellistä?

Kun aurinko oli laskenut jo syvälle taivaanrannan taa, heitin patjan hotellin pihalle. Seuraavana aamuna jatkoin silmät ristissä eteenpäin.

Ravintolassa

Catavinasta tie nousi ylös kuumaisen vuoristomaisemaan tasaiselle ylängölle. Vuorten taakse ei saavu riittävästi kosteutta kaktuksille ja kuivimmissa kohdin näin ainoastaan karuakin karumpaa hiekkamaata. Kyliä ei ollut, vain yksittäisiä taloja kymmenien kilometrien etäisyydellä toisistaan. Niidenkin asukkaat elävät täysin rekkojen tuoman ruuan ja veden varassa. Vastapalvelukseksi he tarjoavat matkaajille ruokaa, virvokkeita ja autonkorjauspalveluja. En koskaan tiennyt kuinka pitkä matka seuraavalle ravintolalle oli, joten pidin vesipulloissa reilusti varavettä, sillä 40 asteen kuumuudessa vedenkulutus yllättää yhä vain.

Pysähdyin laajan, hiekkaisen, sotkuisen ja aidatun pihapiirin portille. Ravintolan takapihalla istunut tasapuolisesti lihavan perheen jäsenet käänsivät minulle kylmän mulkkauksen tervehdittyäni heitä. Koin omituisen seisahtuneen, kireän ilmapiirin. Ympärilläni oli laaja ja avoin aavikko, jossa keskipäivän tuuli pelasi vapaasti leikkejään.

Kävelin kirkkaalta aavikolta ravintolaan, joka ensisilmäyksellä vaikutti pilkkopimeältä. Istuin alas repaleiselle penkille tiskin edustalla, huokaisin hetken, rentouduin ja aloin miettiä mitä ostaisin. Huokauksen jälkeen silmäni olivat jo tottuneet ravintolan valoon ja tajusin ravintolan olevankin ensivaikutelman sijaan varsin valoisa. Havaittu kontrasti vaalean aavikon valoon vain hämäsi hetken. Tiskin takana seisonut nainen oli kovin rauhaton minun pohdittuani rauhassa mitä tarvitsisin seuraavalla pätkällä. Hän ei olisi malttanut odottaa tilaustani, vaikka olin paikan ainut asiakas. Pyysin lihavalta, kireäkasvoiselta rouvalta suurta vesipulloa, mutta hänellä ei sellaista ollut. Tilasinkin vain virvoitusjuoman ja täyttäisin vesipulloni keittiön vedellä. Kun toin naiselle tyhjät pullot, hän kiroili hetken itsekseen, veti pullot kädestäni kiukkuisesti ja käveli täyttämään niitä keittiöön.

Takaisin tullessaan hän pyysi minulta 30 pesoa kolmesta pullosta, eli selvästi enemmän kuin pulloveden hinta. Vaikka tiesin hänen toimintansa kumpuavan kiukusta ja hänen omista ongelmistaan, hyväksyin rahastuksen ja hänen tiuskimisensa minulle. Kysyin häneltä varovaisesti, että mikä on yhden pullon hinta. Kun sain olettamani vastauksen 10 pesoa, huomautin rouvalle hiljaisesti, että yksi antamistani pulloista oli puoliksi täynnä, enkä maksaisi siitä kuin 5 pesoa. Hän murahti, mutta sanoi sen sopivan.

Olin paikan ainut asiakas keskellä aavikkoa ja hänen toimeentulonsa on täysin riippuvainen hänen ravintolaan pysähtyvistä asiakkaista. Kaikesta huolimatta hän yritti tartuttaa tuskaansa ja kiukkuansa minuun. En kuitenkaan tarjonnut hänen haluamaansa turvaa, sillä hän ei saanut voimantunnetta siitä, että sai tartutetuksi vihansa minuun, en antanut käytökselläni lisää polttoainetta hänen luuloilleen siitä, että hänen ongelmansa ratkeaisivat kiukuttelemalla.

Olin unenpuutteen väsyttämä ja aavikon polttama. Eteneminen tienpäällä vaativaa. Minulla olisi ollut oiva tilaisuus saada itsellenikin lisäenergiaa ja voimantunnetta siitä, että olisin hyökännyt minua julmasti kohdelleen naisen kimppuun omalla pistävällä käytökselläni. Keskeltä aavikon hiljaisuudesta saapuneena huomasin naisen tuskan olevan vain hänen itsensä luoma illuusio. En nähnyt naista kireänä vittumaisena ämmänä, vaan nautin nähdä hänen jokaisen eleen ja kuulla hänen jokaisen sanansa. Siitä huolimatta koin hänen tuskansa omassa sydämessäni. Oli kuin olisi nähnyt hänen lävitsensä, kaikki hänen liikkeensä olivat ennalta nähtäviä, vanhoista tuskista kummunneita toistuvia tekoja. Se, että tulin tietoiseksi hänen herkkyyden ja läsnä olemisen puutteestaan, vaivuin torjumisen sijaan itse yhä syvempään keveyteen ja näkemisen tilaan. Join pöydässä limonadia ja aistin tunnelmallisen ravintolan ilmapiiriä. Katseeni oli rento, tarkasta kohdistamisesta vapaa, mutta silti muistan seinille kasatut palapelit alppiniityistä, hedelmäkoreista ja kaupunkimaisemista. Värit huoneessa tuntuivat kirkkailta, ravintolan pieni tila vaikutti laajan avoimelta ja tunkkainen haju tuoksui kauniin vahvalta. Hikoillut kehoni oli varmasti rasittunut, mutta istuin tuolilla huomaamattoman kevyesti, aivan kuin lihakseni eivät olisi tehneet lainkaan kannatustyötä pitääkseen minut pystyasennossa Meksikon maaperällä.

Huoneen toisella puolen nainen nojasi yhdellä olkapäällä puisen pöydän pintaan ja keho vinossa tuprutteli tupakkaa toisella kädellään. Hänen olemuksensa oli syvän vaivautunut. Aivan kuin hän olisi tietänyt minun katseensa olevan hänen suunnassaan, aivan kuin hän olisi tiennyt minun näkevän hänen tuskansa, aivan kuin olisi tiennyt minun näkevän hänen kivun olevan pohjimmiltaan vain kohteetonta harhaa. Aivan kuin hän olisi hävennyt omaa lapsellisuuttaan.

Astumiseni ulos ravintolasta saattoi olla helpotus naiselle, sillä kun en vastannut hänen vihaansa vihalla, oli minusta tullut ihminen, josta hänelle ei ollut mitään hyötyä.

Ravintolasta ulos astuttuani koin aavikon yhä kirkkaammin, asetin aurinkolasit silmille ja jatkoin vielä kaksi päivää yksinäistä taivalta valtavan aavikon laajuudessa.

Haaksirikko

Jokaisen mäen takaa saapunut viileän ilman henkäys kuin läpäisi kuuman kehoni jättäen jälkeensä kutkuttavan hyvänoloisen tunteen. Aavikon hajuttomuus oli herkistänyt nenäni merituulen tuoksulle. Olin selvinnyt sisämaan polttavan kuuman aavikon paahteelta takaisin tyynenvaltameren kylmänmerivirran syleilyyn.

Olin univelan rankaisema, kilometrien kuluttama. Myötätuulen viileä henkäys oli kuin minua helppoudella eteenpäin kannatteleva siunaus. Aurinko oli laskeutumassa horisontin taa, enkä viitsinyt polkea viimeisiä kilometrejä kaupunkiin asti vaan jäin lepäämään halpaan, mutta laadukkaaseen motelliin kaupunginlaidan hiljaiselle aavikolle.

En voi sanoa nukkuneeni säännöllisen sikeästi kuin vauva, sitten vuoden 2003, mutta Los Angelesista alkaen univaikeuksista oli harmin sijasta tullut riesa, joka vaikutti merkittävästi elämääni. En saanut riittävästi unta, jotta olisin palautunut rasituksista. Olin kuvainnollisesti ansassa, edessäni oli kuuma aavikko, mutta minulla ei ollut edellytyksiä lähteä sinne. Päätin levätä Guerrero Negrossa. Motellin täydellisissä oltavissakaan en nukkunut hyvin.

Olin lepopäivänä pyöräillyt läheisillä hiekkadyyneillä ja rannalla. Päätin jatkaa unilomaani autiossa rantamajassa. Otin mukaani kolmen päivän ruuat ja veden.

Laguunin pohjalla, vesieläimiä kuhisevalla rannalla muodokkaiden hiekkadyynien läheisyydessä vietin todellista haaksirikon elämää. Oleskelin vain. Aamulla pyöräilin hiekkadyyneille, pyörin hiekkadyyneiltä suoraan alas mereen, odotin rannalla istuen seuraavan kalan hyppäystä, seurasin matalalla rannikolla karkuun kipittäviä rapuja, ihastelin simpukankoteloiden kauneutta ja tunsin sormissani niiden sisäpintojen samankaltaisen sileyden ja ulkopinnan vaihtelevan karkeuden. Nautin pysähtymisestäkin, siitä, ettei minulla ollut mitään tekemistä. Istuessani rannalla oli kuin meren aallot olisivat pyyhkäisseet lävitseni, tunsin olevani osa tuulta.

Kaikki edellinen kuulostaa romanttisen haaksirikon elämältä, mutta jossakin vaiheessa päivää olemukseni täytti väsymys ja havaittava rauhattomuus. Unettoman elämää: ei unessa, mutta ei hereilläkään. Levottomuuden ja väsymyksen taustalla oli pääsääntöisesti kuitenkin hyväksyvä, huoleton ja tarkkaileva rauhallisuus.

Koin olemisen sietämättömän keveyden nukkumaan mennessäni. En malttanut olla siinä missä on tyytyväisyys ja täydellisyys. Olemisen keveyteni katosi huoleen siitä etten saa nukuttua, huoleen siitä kuinka univelka painaa minua seuraavana päivänä. Aloin etsiä jotakin, aloin etsiä unta. Olin taas kadottanut uskon nukahtamiseen. Minulta ei puuttunut mitään, vaan pelkoni esti minut näkemästä sen mikä minulla jo on, kyvyn nukahtaa luonnollisesta ja levollisesti. Takanani on pitkä tarina unettomia yötä, niistä kerrottuja sanoja, itsekritiikkiä, parannuskeinoja, uskon puutetta nukahtamiseen ja ajatuksia siitä, että en pysty enää nukkumaan kunnolla. Koin tuon psykologisen paketin piinan. Näin sen olevan illuusio, mutta tieto ei riittänyt, jotta kipu olisi haihtunut totuuteen. En ollut valmis irrottamaan illuusiostani, sillä siitä oli tullut osa identiteettiäni. Jos olisin antanut huolen unista mennä, olisi identiteettinikin kuollut. Minun olisi pitänyt unohtaa tarina unettomasta Jukasta. Minun olisi pitänyt kuolla elävänä.

Olen kuitenkin oppinut, että ajatuksien ja levottomuuden taustalla olen perusolemukseltani syvempi kuolematon tietoisuus, elämän energia. Pelot, huolet ja ajatukset vain ovat ja menevät. Kenties tuo ohuesti säilynyt yhteys taustalla olevaan syvään tyyneyteen mahdollisti sen, että voin nousta iloisena uuteen auringonnousuun valvotun yönkin jälkeen.

Kolmannen päivän jälkeen kiireetön oleminen vaihtui kirjoittamiseen. ”Työtkin” pitää tehdä. Palasin takaisin motelliin. Lähtöä edeltävänä yönä nukuin oikein huonosti. Päätös tielle palaamisesta sai minut, lukkoon. En vain uskonut, että saisin nukuttua 40 asteen lämmössä ja tiesin ilman unia etenemisen olevan järjetöntä, jopa tuhoisaa. Olin taas unettomuuden noidankehässä.

Jatkoin kuitenkin eteenpäin. Karttavirheen ja veden vuoksi jouduin polkemaan haluamaani pidempään ja tulin kohtaan, jossa ei voi paeta väsymystä. Kohtaan, jossa se alkaa syödä fyysistä energiaani. Jokainen mäki alkoi tuntua vuorelta, nälkä kurni vatsassani jatkuvasti, syke oli korkeuksissa ja jokainen kammenkierros vei minut kovaa vauhtia kohti romahdusta. 140 kilometrin kohdalla saavuin vihdoin kylään. En romahtanut kokonaan, mutta kokemaani hyytymistä minulle ei ole koskaan tapahtunut kun olen nukkunut hyvin.

Kopioin alle kirjoittamani viestin siitä mitä tapahtui seuraavana yönä. Matkani päättyi yhtäkkiä ja seuraavasti kirjoitin välittömästi päätöksen jälkeen San Ignacion keidaskylän yön pimeinä tunteina.

Vietin Guerrero Negrossa aiottua pidempään, yhden viikon. Siirryin Meksikolaisittain halvasta motellista upealla rannalla hiekkadyynien läheisyydessä olevaan autioon rantataloon. Vietin siellä muutaman päivän, tällä kertaa en siksi, että jalkani olisivat olleet väsyneet, vaan sen vuoksi, että olin kärsinyt viikkoja huonounisuudesta ja paikka olisi pitkään aikaan viimeinen paikka, jossa yölämmöt ovat alle 25 astetta.

Jatkoin lisäviikon huonojen unien jälkeen matkaa eilen. 80 kilometrin kohdalla oli kylä, johon olisin voinut pysähtyä. Reitti oli tasainen ja myötätuuli navakka, joten jatkoin matkaa. Jalat pelasivat hyvin, mutta sykkeet olivat selvästi normaalia korkeammat. Valitettavasti tänne San Ignasioon oli lähes 30 kartan ilmoittamaa kilometriä pidempi matka, lämpö oli jo 40 astetta, tuuli kääntyi ja reitti muuttui mäkisemmäksi. Meno muuttui varsin tahmeaksi ja kestävyyteni loppui, sillä veden vuoksi minun oli poljettava kaupunkiin asti.. En hyytynyt vielä pahasti, mutta kuitenkin. Hyvin nukkuneena en ole koskaan hyytynyt, vaikka olen ajanut paljon rankempia päiviä. Syy oli selvä.

Nukahdin väsymykseen varsin nopeasti, mutta heräsin yöllä kehon stressiin. Jalkoja jäykistä , päätä jomotti ja vatsassa oli hirveä nälkä.

”Elokuusta 2005 lähtien kun päätin pyörämatkata kuudella mantereella olen keskittynyt tuohon ulkoisen elämäni tarkoitukseen. Minulla on ollut terveydellisiä vastoinkäymisiä ennenkin, niin, että jouduin pitämään 1.5 vuotta taukoa parantuakseni takaisin matkakuntoon. Missään vaiheessa, minkään hankaluuden kohdalla en ole ajatellut että lopettaisin tämän matkan tai ettei tässä olisi mitään mieltä. Olen vain keskittynyt asioihin niin, että matkani voisi jatkua vastoinkäymisistä huolimatta. Olenkin päässyt niistä kaikista eteenpäin. Olen aina kuitenkin tiennyt, etten tule hakkaamaan päätäni seinään, vaan matkani voi loppua seinään, jos se ei enää tunnu mielekkäältä. En tarkoita mielekkyydellä sitä, ettei lopetan matkaamisen kun se ei enää tunnu kivalta tai kun se ei anna minulle enää kiksejä. En todellakaan.

Tönö yönä herätessä matkan jatko ei enää tuntunut mielekkäältä. Toisin sanoen se ei tuntunut mahdolliselta. Kehossani oli niin kova stressi, että tiesin nukahtamisen olevan vaikeaa ja tiesin, etten saisi palauduttua seuraavaan päivään. Vaikka herkkäunisuutta matkan varrella on ollutkin, varsinainen jatkuva huonounisuus alkoi Meksikon kuumilla pätkillä. Muutaman viikon unet ovat vieneet pyörämatkaamiselta pois pohjan, levon. Kaikki tietävät, että talo ilman perustuksia romahtaa pian. Minä tiedän omasta kokemuksesta, että muutaman viikon unen puute tekee minun fysiikalleni aivan saman, romahdan. Se alkoi eilen. Olen kokenut sen kahdesti aiemmin, eikä kolmannelle ole enää tarvetta. En pidä enää sairaslomaa, jotta matkani voi jatkua. Jos vaiva olisi uusi, tilanne olisi toinen, mutta koska unettomuus on vanha vaiva, en koe tarkoituksenmukaiseksi taistella sitä vastaan. Luovutan sille taas, kolmannen kerran, kaikki ulkoisen elämäni asiat.

Väsymyksestä huolimatta minulla ei ollut eilen minkäänlaisia ajatuksia matkanlopusta, vaan keskityin vielä täysin eteenpäinmenoon. Viimeisen kuuden vuoden ajan asia johon olen käyttänyt taitoni ja energiani on ollut tämä “kuuden mantereen halki ajo”. Se on ollut ulkoisen elämäni tarkoitus. Sitä se ei ole enää. Matka on päättynyt. En usko, että elämäni muuttuu lainkaan helpommaksi tai paremmaksi, nyt kun matkani on loppu. En lopeta matkaa, koska en pidä pyörämatkaamisesta tai kokisin elämän tilanteessani oleva jotakin vikaa. Lopetan sen, koska en saa nukutuksi, enkä siten palaudu rasituksesta. En tiedä, enkä pysty ymmärtämään mikä on tämän palautuneen unettomuuden tarkoitus ja voin vain kuunnella sitä. En voi taistella sitä vastaan.

En tiedä mitä teen nyt. Tämän päivän ainakin lepään. Selvää on tietysti, että varsin nopealla aikataululla minun pitää tulla kotiin, koska toimeentuloni lakkaa heti, kun polkupyöräni pyörät pysähtyvät. Lähin lentokenttä, josta pääsee kotiin, on San Diegossa ja Meksikon puolella Mexico Cityssä. Takaisin päin en lähde, joten jollakin keinolla minun tulisi raahata itseni Mexico Cityyn. En koe pyörämatkaamista sinänsä lainkaan epämieluisana vieläkään ja jos terveys vain antaa mahdollisuuden jatkan rauhalliseen tahtiin polkemista kohden Meksikon pääkaupunkia, mutta tarpeen vaatiessa kuljen sinne moottorin voimalla.

Jos käy niin, että alankin yhtäkkiä nukkua sikeästi ja saan kuitattua nämä univelat nopeasti, on tietysti selvää, että kuntoni palautuu ja matkani jatkuu. Oveni siis ovat auki elämän tilanteiden muutoksille. Koska en voi olettaa sitä saati pitää sitä varmana, ei ulkoisen elämäni tarkoitus voi enää olla tämä fyysisesti vaativa projekti. En voi enää pitää tekemisieni punaisena lankana tätä pyörämatkaa. Se olisi sairasta. Toistan, minulla ei ole nyt pohjaa jolla ylläpitää riittävää fyysistä kuntoa, että pystyisin polkemaan jäljellä olevan matkan. Toki myönnän sen, että kun ottaisin itseäni niskasta kiinni ja päättäisin, että perkele en matkaa jätä kesken, pystyisin kyllä suorittamaan matkan loppuun asti. En kuitenkaan halua matkalta mitään, joten en käytä väkivaltaa.

Matka on helppo lopettaa. En voisi saada siltä mitään, vaikka ajaisin loppuun asti. Enkä voi menettää mitään, vaikka en aja loppuun asti.”

Uusi aamu

En herännyt uuteen aamun. Silmät olivat jo auki ja nousin vain sängystä ylös. Matkani oli päättynyt yhtäkkiä, aivan kuten Forrest Gumpin juoksut. Kuin mikään ei olisi muuttunut matkan päätyttyä. Se ei edes tuntunut päätökseltä, enhän ollut sitä aiemmin edes pohtinut. Se vain tapahtui. Tulevina päivinä tein pieniä kävelylenkkejä lähiympäristössä kuin aiemminkin. Pysähdyin palmumetsään katselemaan maailman kauneimman vitivalkoisen aasin elämänmenoa. Kävin hedelmävarkaissa hotellinomistajan puutarhassa. Istuin alas San Ignacion historialliselle aukiolle ja juttelin paikallisten eläkeläisten kanssa. Näin vielä 85 vuotiaan työmiehen ryppyisten käsien kauneuden, tarkastelin yhä palmunlehtien melodista rapinaa, pysähdyin edelleen ihailemaan auringonlaskun värejä ja iloitsin uudenlaisten ruokien makuelämyksestä. Näin maailman kenties kirkkaammin kuin matkan alkuaikoina. Silloin koulunpenkiltä ponnahtaneena keskityin ehkä enemmän havaitsemaan suuria yhteiskunnallisia asioita, nyt näin pienissä ilmiöissä ja asioissa välitöntä, selittämätöntä kauneutta. Ei, en ollut kyllästynyt matkaamiseen lainkaan. Toisaalta, ei minulla ollut halua matkatakaan. Kotoakaan en kaivannut mitään.

Ensimmäisen kerran idea matkaamisesta tuli minulle opettajatutor kokouksessa Helsingin yliopistossa, jossa sanoin ajattelevani pitää lukukauden mittaisen tauon opiskelusta sen vuoksi, etten kerta kaikkiaan pysynyt unettomuuden vuoksi opiskelujen tahdissa. Opettaja kannusti minua matkaamaan. Se tuntui hyvältä idealta ja se jäi päähäni. Oli joulukuu 2004. Keväällä 2005 varasin lennon Bangkokin aikomuksenani matkata Kaakkois-Aasiassa 10 kuukautta siirtyen välimatkat polkupyörällä. Tein keväällä käänteentekevän päätöksen ja menin suoraan unettomuuden suosta kesätöihin jakamaan postia, jossa jouduin heräämään joka aamu 5.30. Ensimmäiset kaksi kuukautta olivat myrkkyä ja jaoin postia välillä hämärän rajamailla tehden suuren tukun kömmähdyksiä. Pikku hiljaa spartalaiselta tuntunut unirytmi ja rasitus saivat minut uneen.

Olin nukkunut paremmin joitakin viikkoja ja matkan alkuun oli noin kuusi viikkoa. Käänteet eivät ole tarkasti mielessäni, mutta muistelisin lukeneeni karttakirjaa ja miettineeni miksi en menisi Australiaan, jos menen Indonesiaan saakka. Siellä olisi hyvä tehdä töitä ja voisin siirtyä Amerikan mantereelle. Sain idean maailman ympäri pyöräilystä. En ollut kuullut kenenkään tehneen sellaista, mutta löysin muutamia siitä kertovia nettisivuja ja päätös oli nopea.

Bangkokin lentokentällä hyppäsin taksiin ja pyysin kuskia heittämään minut reppureissaajien suosimalle Khao San Roadin alueelle. Kasasin pyöräni aamuhämärässä vielä hiljaisella katukivetyksellä. Kun pyöräni oli kasattu, edessäni oli 5-6 vuotta ja vähintään 60 000 kilometriä maantietä kuudessa maanosassa. Minulla ei ollut karttaa, ei opaskirjaa, eikä hotellivarausta, varusteenikin olivat mitä olivat. Olin ulkomailla ensi kertaa yksin, minulla oli rahaa vain muutamaksi kuukaudeksi, olin vielä unettomuuden heikentämä, selkänikään ei ollut parantunut lihasvammasta täysin ja minulla ei ollut kokemusta pitkistä pyörämatkoista täydellä varustuksella. En ollut kirjoittanut koulupakkoa enempää, en osannut valokuvata, eikä minulla ollut nettisivuja ja miksi olisi ollutkaan, sillä enhän ollut kertonut suunnitelmistani kuin muutamalle ihmiselle. En puhunut englantiakaan kovinkaan hyvin. Kaikesta huolimatta olin ensimmäisistä askeleista lähtien kuin kotonani maailmalla, siten asiat lähtivätkin rullaamaan omalla painollaan.

Kirjoitin Bangkokissa jokaisen kammenkierroksen poispäin Bangkokista olevan suuri plussa. Ensimmäisenä ajopäivänä päädyin sairaalaan ja vaikka en koskaan pyöräillyt halki kuuden maanosan, kertyi sairaalasta poispäin noin 18 kammenkierrosta ja ajattelemani kilometritkin tulivat täyteen, ollen San Ignaciossa 61 200.

Matkani päättyi yhtäkkiä, aivan kuten se alkoikin. Ehkä tämä matka oli täysi ilman Etelä-Amerikkaakin. Matka vain lakkasi laajentumasta, oli aika pysähtyä, palata kotiin. Voin vain uskoa siihen, että matkan katkeaminen ja kotiinpaluu oli ainoa vaihtoehto jatkaa matkaamista omalla ainutlaatuisella polullani. Polulla, josta ei ole laadittu karttaa, eikä sillä ole maalia.

Kohti kotia

Tulevina öinä en nukkunut levollisesti, enkä palautunut rasituksista vaan väsyin lisää, joten en saanut mahdollisuutta jatkaa pyöräillen kohti Mexico Cityä. Taloudellisista syistä lähdinkin takaisin kohti Amerikan San Diegoa.

Olin useimmiten San Ignacion hotellin ainoa asiakas ja hotellinomistajalla oli siten aikaa antaa huomiotaan minulle. Hän piti minusta hyvää huolta ilmaisilla juomilla ja aterioilla. Päätin myös lähteä kohti Amerikkaa hänen kyydissään.

Ajoimme hurjaa vauhtia hiekka-aavikon kapealla ja huonokuntoisella tiellä. Rekoista menimme heittämällä ohi ja huomattavasti vetelää ja vanhaa pick-up Nissania paremmilla autoilla etenevät kuskit jäivät köröttelemään taaksemme jääneeseen pölypilveen. Olin maantien nopeimmassa autossa.

Vahvarakenteisen ja itsevarman kuskini haukkamaisten silmien kirkkaan viekkaassa katseessa oli yhä suurempi polte. Hänen puheensa oli tavanomaistakin egoistisempaa. Olin samalla tiellä, jolla aiemmin näin enemmän hautaristejä kuin millään muulla ajamallani tiellä.

En pelännyt, en ollut huolestunut, mutta minulla oli tunne siitä, että kaikki ei ole kohdallaan. Hyväksyin siis tilanteen, jossa olen, mutta en voinut hyväksyä sitä, että huonolla autolla ajetaan rallia vaarallisella tiellä. Vaivuin tarkkaavaiseen tilaan. En miettinyt mitä minun pitäisi tehdä, vaan pikemminkin odotin mitä tapahtuu. Odotin omaa reaktiotani.

En pyytänyt häntä hidastamaan, mutta 200 km jälkeen kysyin onko hänellä kiire johonkin. Sain häneltä pilkanomaisen vastauksen.

Kun muistin seuraavan pätkän olevan erittäin mutkainen ja tiesin siellä kuolleen kymmeniä ihmisiä, kysyin häneltä, millainen on seuraava tie, jolle käännymme. Se olisi ollut kuulemma huono hiekkatie.

Taaksemme jäi vielä joitakin kilometrejä. Pysyin tarkkaavaisena joka hetken. Pysähdyimme sotilaiden tarkastuspisteelle. Auton pysähdyttyä minulle tuli tunne, kuin selvä käsky astua autosta pois.

Olin jo maksanut 100 dollaria 1000 km kyydistä. Olimme pienellä sotilaiden tarkastuspisteellä keskellä aavikkoa kymmenien kilometrien päässä seuraavasta vesipisteestä. Kasasin pyöräni ja istuin parakin edustalle varjoon viideksi minuutiksi miettimään miten jatkaisin matkaa kohti San Diegoa. Sotilaat käskivät minun kuitenkin poistua heidän alueeltaan ja kävelin tyhjänpäälle aavikolle.

Olin kävellyt vain 50 metriä kun auto pysähtyi viereeni ja mies huusi minulle kuljettajan paikalta: ”Muistatko minut.”

En muistanut heti, mutta lähemmäksi käveltyäni ja hänen sanottua olevansa pyöräilijä Guerrero Negrossa, muistin hänet välittömästi. Ajoin hänet ja hänen kaverinsa kiinni lepopäivän lenkilläni ja juttelimme pienen hetken.

Hän ihmetteli miksi olin siellä, olinhan sanonut pyöräileväni kohti Etelä-Amerikkaa. Sain selville, että hän oli menossa kohti Tijuanaa, eli San Diegon rajakaupunkia. Automatkalla tarkentui vielä, että hän oli itse asiassa menossa Oceanviewiin eli vain kolmen kilometrin päähän Allanin kodista, jonne olin itse matkalla.

Olen hymyillyt tapahtuneelle monesti. Hyppäsin maksetusta kyydistä täysin tyhjän päälle aavikon tarkastuspisteelle, josta minut potkittiin vielä tyhjemmän päälle aavikolle, mutta lopulta tuo yllättävä veto säästi minulta 18 tuntia matka-ajassa ja saamani kyyti loisteliaassa maasturissa oli äärimmäisen mukava. Minut vietiin kaiken lisäksi Allanin kotiovelle asti. Hotellin omistajan kyydissä olisin joutunut nukkumaan lisäyön Meksikossa, ottamaan Yhdysvaltojen rajalta vielä kaksi bussia ja pyöräilemäänkin monta kilometriä. Olemmeko koskaan tyhjän päällä?

Vietin viimeiset päivät Encinitaksen upean rannan tuntumassa, minua jälleen hellineen Amerikan isäni Allanin luona.

Lentokoneessa minulla oli ilo istua viehättävän amerikkalaisneitokaisen viedessä. Kehuin hänelle lentokoneen viihdekeskuksen valikoimissa ollutta American beauty elokuvaa. Katsoin sen itsekin uudelleen. Pian elokuvan päättymisen jälkeen lentokone laskeutui maankamaralle. Matkani oli päättynyt. Elokuvan viimeiset, murhatun Lesterin sanat tuntuivat vahvoilta, joten lainaan ne matkakirjoituksieni viimeisiksi sanoiksi:

“I guess, I could be pretty pissed off about what happened to me….but…it’s hard to stay mad, when there’s so much beauty in the world. Sometimes I feel like I’m seeing it all at once, and it’s too much, my heart fills up like a balloon that’s about to burst…and then I remember to relax, and stop trying to hold on to it, and then it flows through me like rain and I can’t feel anything but gratitude for every single moment of my stupid little life.

You have no idea what I’m talking about, I’m sure. But don’t worry, you will someday.”

JS:n vapaa suomennos:

”Minua voisi vituttaa se mitä minulle tapahtui….mutta…on vaikea olla vihainen, kun maailmassa on niin paljon kauneutta. Joskus tuntuu kuin näkisin sen kaiken kerrallaan, ja se on liikaa, sydämeni täyttyy kuin räjähtämäisillään oleva ilmapallo..…ja sitten muistan rentoutua, ja lopettaa yritykseni pitää siitä kiinni, ja sitten se virtaa lävitseni kuin sade, ja en voi tuntea muuta kuin kiitollisuutta jokaisesta hetkessä pienessä typerässä elämässäni.

Olen varma, ettei sinulla ei ole harmainta aavistustakaan mistä minä puhun. Mutta älä huoli, jonain päivänä tulet tietämään.”

Terveisin,

Jukka, Naantali

6 thoughts

  1. Tämä viimeinen postaus sai kyllä vahvasti kylmät väreet aikaan. Jotenkin niin käsittämätöntä ajatella että tuo kaikki on totta – vaikkei siinä oikeasti ole mitään ihmeellistä. Tuollaista elämän kai kuuluisikin olla. Liian moni jumittuu toimistoihin ja neukkareihin.

    Olisi hienoa kuulla vielä vaikkapa puolen vuoden päästä, mitä sinulle kuuluu ja miten paluu Suomeen onnistuu.

  2. Huikeaa, kaikkinensa. Inspiroit lukemattomia ihmisiä; kohtaamiasi ja meitä lukijoita. Kaikkea hyvää!

  3. Mikä matka! Kaikki unelmoivat, mutta on myös näköjään niitä, jotka uskaltavat tehdä ne toteen. Tällainen irtiotto ja kerronta antaa kyllä valtavasti pohdinnan aiheita oman elämän koukeroihin ja elämään yhteiskunnassamme. Kirjoituksistasi rupesi jotenkin pikkuhiljaa näkemään ymmärryksesi pintaa syvemmälle, miten havainnoit elämääsi, minuutta. Ja hei, mitä hetkessä elämistä! Se on varmaan sitä valaistumista.
    Kiitos, että jaoit tämän meidän kanssamme ja raotit silmiäni! Hyvää matkaa omalle polullesi!

  4. Toivottavasti pidät nämä nettisivut pystyssä mahdollisimman pitkään. Täältä löytyy todella arvokasta sisältöä, johonka mahdollisimman monen pitäisi päästä käsiksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *