Istu alas, hiljenny ja kevät kyllä tulee

Viime viikkoina olen havainnut nostetta bloggaamisen jatkamiseen. En tosin halua sanoa kenellekään mitään. Muutamat ihmiset ovat ilmaisseet uteliaisuutensa kuulla kuulumiseni ja minua on jopa kehotettu jatkamaan kirjoittelua. Muutama viikko sitten mieleeni juolahti selkeiltä, kauniilta ja ytimekkäiltä kuulostaneita sanoja ensimmäisen blogikirjoituksen alkuun. En kirjoittanut sanoja muistiin, mutta hymyilin ja nautin huomata, että sanat eivät tuoreudessaan voineet kummuta muististani. Tiesin, että kirjoittamiseni saattaa jatkua. En muista nousseista sanoista enää yhtäkään.

En tunne vahvaa, käsin kosketeltavaa henkilökohtaista halua kirjoittaa, jotta saisin sanottua jotakin, mutta koen ilmoilla leijuvan halun, joka on ajanut minut taas näppäimistön taakse. Minun tehtäväni on vain huomata ja hyväksyä se, istua alas kirjoittamaan ja katsoa mitä tapahtuu.

Edellisestä blogi-julkaisustani on aikaa yli puoli vuotta. Viimeinen kirjoitukseni kertoi ”pyörällä maailman ympäri” matkani viimeistä käänteistä. Matkani päättyi Meksikoon viime syyskuussa.

Oliko päätös matkan lopusta oikea? Mitä olen tehnyt kotiintulon jälkeen? Kuinka minulla menee nyt? Mitä tulevaisuuden suunnitelmia minulla on?

Eiköhän se riitä tälle pätkälle, että vastaan edellisiin, minulta useampaan kertaan kysyttyihin kysymyksiin.

Oliko päätös matkan lopusta oikea? Mitä olen tehnyt kotiintulon jälkeen?

Voisiko mitään väärää koskaan ollakaan? Voiko oikeaa olla, ellei ole mitään väärää.

Heräsin Meksikossa keskellä yötä, kehoni oli rasituksista rauhaton ja kuulin päässäni ajatuksen, joka sanoi pyörämatkani olevan nyt loppu. En ollut aiemmin miettinyt matkan päättämistä. Huomasin matkan kuitenkin päättyvän kuin kiviseinään törmäten. Seuraavina päiväni kuulin ajatuksia matkan mahdollisesta jatkosta, mutta annoin niiden liidellä ohi tietoisuuteni, aivan kuten taivas antaa pilvien leikkiä vapaasti. Huomasin asioiden kehittyvän niin, että halu palata kotiin vietti minua aiemmin ajatellun etelän sijasta kohti pohjoista. Halu joka aikanaan lähetti minut tienpäälle oli vaivihkaa kypsynyt.

Halu palata kotiin oli saanut ensikasteensa. Kypsyneen maailmankiertämishalun hedelmä oli jo pudonnut puusta, mutta ensimmäisinä kotona vietettyinä kuukausina sen vuosien varrella keräämä sokeri maistui makealta mielessäni ja ajatukseni liitelivät vielä silloin tällöin uusien seikkailujen perään. Annoin kypsyneen halun mädäntyä rauhassa, enkä tarttunut  siitä kummunneiden ajatusten makeaan houkutukseen.

Ensimmäisinä kuukausina kotona saatoin vain olla. Huomasin, että olemiseen vanhat ajatusrakenteet ja halut pikku hiljaa kypsyivät ja katosivat. Syntyi tilaa, josta kumpusi usein oivallus. Saatoin siis vain olla, mutta todistin jatkuvasti elämän ihmettä, jonka näkeminen sellaisena kuin se oli, tuotti iloa.

Elämän ihmettä sekin, vaikka en tehnyt varsinaisesti mitään, nousi perseeni lopulta aina penkistä, huomasin olevani menossa johonkin ja todistin asioita tapahtuvan elämässäni. Aamuisin minulla ei ollut usein mitään suunnitelmia ja kaikki mitä huomasin tekeväni, oli kuin minusta puristuisi ulos viimeisetkin maailmanympäri matkaani koskevat pisarat vanhoista haluistani ja tottumuksistani. Pyöräilinkin ensimmäisinä kotona vietettyinä kuukausina, mutta vain siksi, että huomasin senkin loppuvan pian. Sattuman kautta minulle avautui mahdollisuus Himalayan matkaan jollaista olin itsekin ajatellut. Senkin sattuman huomasin tulleen vain siksi, että tuokin halu puristui minusta ulos. Mielessä olleesta kirjan kirjoittamisestakin loppui polttoaine kuin itsestään eräänä päivänä ja sekin idea jäi tauolla. Asiat rullasivat askel askeleelta kuin itsestään, eivät kuitenkaan mihinkään.

Olin ja seurasin. Kun tiedostin seuraajan livahtaneen huolissaan olevaksi suunnittelijaksi ja maailman parantajaksi, naurahdin, ja pian olin taas vailla murhetta. Vailla murheita voin nähdä asiat niin kuin ne olivat, ilman tarvetta antaa niille hyvä-huono tai oikea-väärä leimaa. Kun näin asiat niin kuin ne olivat, koin toimintani nousevan spontaanisti, vailla halua, täynnä iloa. Teko vailla halua, on teko ilman tekijää. Teot eivät ehkä nousseet halusta saavuttaa, saada tai luoda jotakin itselleen tai muille, vaan aivan kuin kehoni olisi ollut vain kommunikointiväline, jonka kautta puusta pudonneiden kypsyneiden halujeni hedelmien sokeri tuli luovutetuksi.

”Istu alas, ole hiljaa ja kevät kyllä tulee” – lausui pesulapomon silloin tällöin rakastettu aviomies minulle Jumalten saarella.

Istu alas,: Pysähdyn.

hiljenny: En samaistu samaistu halujen perässä juoksijaan. Annan illuusioiden eli ideoiden, uskomusten ja halujen olla rauhassa, ja siten ajallaan laskeutua hiljaisuuteen.

ja kevät kyllä tulee: Kun en samaistu illuusioihini, vaan ainoastaan huomaan ne: herään toiveunestasi ja alan nähdä asiat niin kuin ne ovat. Niin pitkään kuin elän toiveuntani, luon uusia haluja, joiden täyttämisen tuoksinnassa luon itseäni mielikuvieni mukaiseksi. Kun näen asiat niin kuin ne ovat, koen myös itsesi niin kuin olen. Hiljaisuudessa, itsensä tuntemisen kokonaisuudessa ei halu olla jotakin enää nouse. Persoonalleni eli aiemmin olettamalle itselläni ei ole enää halua olla enää niin sanotusti puun kaunein, suurin ja makein hedelmä. Elämäni ei ole enää taistelua kypsyttääksesi halujeni hedelmiä, vaan kehostani ja mielestäni tulee kommunikointi väline, jonka kautta rakkaudella luovutan täyttyneiden halujeni keräämää makeaa sokeri. Sokerissa on energiaa, joten riittää, että istun alas ja olen hiljaa, sillä tiedän, että se mikä on täyttynyt, sen pitää myös tyhjentyä. Hiljaisuudessa tiedän myös sen, että täyttäminen, luominen ja kypsyminen vaatii taistelua ja energiaa, mutta tyhjeneminen tapahtuu vailla ponnistelua. Talven jälkeen, kevät kyllä tulee.

—-

Viime syyskuussa Meksikossa olin vähäunisuuden jäljiltä väsynyt, joten majoittauduin lepäämään muutamaksi päiväksi syrjäiselle rannalle autioon taloon. Istuessani rannalla mieleni oli usein hiljainen. Hiljaisuuteen kuulin kohoavan huolia siitä miten selviän tulevista aavikko etapeista ja ajatukseni pohtivat ratkaisuja oletettuihin pulmiin. Iltaisin kun en saanut nukuttua, huomasin hiljaisuuteen kohoavan huolen siitä, etten saisi nukuttua.

En kokenut, että minulta olisi puuttunut mitään. Enkä kokenut, että minun pitäisi päästä eroon huolistani, eli kumpuilevista ajatuksistani. En haikaillut ratkaisun perään, joka lopettaisi huoleni. Seurailin vain ajatuksiani ja sitä mitä elämässäni tapahtuu. Ymmärsin niiden hupaisuuden. Ajattelin, ettei huolia ratkomalla ja pakenemalla saa kuin lisää huolia. Omat huoleni ja ympröivän aavikkoluonnon yllättävän monimuotoinen elämä vaikuttivat olevan yhtä ja samaa näytelmää, jossa olin katsojana. Vain muutamaa päivää myöhemmin vuosikausien matkani tuli päätökseen. Matka vain päättyi. Kukaan ei tehnyt päätöstä sen lopusta. Kun omena on kypsynyt ja pudonnut puusta, miettiikö se maanpinnalla ollessaan oliko putoamisaika oikea? Ei mieti, se vain putosi.

Kuinka minulla menee nyt?

Elämäntilanteeni näyttävät vaihtuvan jatkuvasti, eikä minulla ole kehossa ja mielessä mitään perustilaa, johon verrata tätä hetkeä. Joskus tunnen kipua, toisinaan tunnen iloa. Ne tulevat aina omalla oikealla ajallaan kuin vuodenajat. Ei ole juurikaan väliö mitä minulla on, mitä teen ja kuinka voin. Kipu kun ei johda kärsimykseen, eikä ilo nautinnonhaluun. Tai saattaa joskus johtaakin, mutta kun huomaan sen, katoaa halun pelokas illuusio takaisin spontaanin selkeyteen. Kun näen asiat niin kuin ne ovat, vastaan kaikkiin elämäntilanteisiin kirkkaalla selkeydellä. Kun minulla ei ole tarvetta luoda itsestäni jotakin ja kahlita ulkopuolisesta maailmasta onnellisuus itselleni, voin nähdä ja kokea asiat niin kuin ne ovat. Tuossa kirkkaassa näkemisessä on spontaanisti ilo, joka vastaa selkeydellä kaikkiin elämäntilanteisiin.

Mitä tulevaisuuden suunnitelmia minulla on?

En tiedä mikä olisi itselleni parasta. Tiedän ainoastaan etten tiedä.

Muistini, tietoni ja kokemukseni ovat niin rajattuja, että olisi typerää luottaa niiden suunnittelutaitoon. Onni ei ole niiden ulottuvissa, eivätkä ne pysty vastaamaan moniulotteisen maailman alati muuttuviin tilanteisiin. En koe, että minulta puuttuu nyt mitään, joten siten minulla ei ole myöskään toivoa paremmasta. Kehittyneimmätkään konstit tai suurimmatkaan suunnitelmat ja niiden toteutuminen, eivät voisi koskaan tulevaisuudessa tehdä minusta onnellisempaa kuin nyt olen.

Toisaalta huomaan tekeväni asioita. En vain koe tekemisen itsessään antavan minulle jotakin, vaan näen toiminnan vain tapahtuvan ja ymmärryksessä voin iloita kokiessani sen tapahtuvaksi, oli se mitä tahansa. Mitään ei tapahdu ilman halua, joten minussakin on oltava haluja, mutta en vain tiedä itsekään niiden muodoista ennen niiden manifestoitumista. Jos sinä seuraat mielenkiinnolla kirjoituksia, olet samassa tilanteessa kuin minä. Minäkin seuraan mielenkiinnolla mitä minä tulen kirjoittamaan.

Minulle on jo kummunnut ajatuksia mahdollisista tulevaisuuden aktiviteeteistäni, joille antaisin huomiotani. Nousseet ajatukset näyttävät kyllä kypsyvän ajallaan ja kuin itsestään. Jotkin niistä laskeutuvat hiljaisuuteen ja toiset tuovat oman kauneutensa näkyville minun kauttani. Kun en ole asettanut elämän asioita tärkeysjärjestykseen sen kautta mikä tuntuu minulle mukavalta ja ikävältä, en tietystikään siten myöskään tiedä tai edes halua tietää mitä elämässäni tulee tapahtumaan. Sillä ei kerta kaikkiaan ole nyt mitään väliä, se on vain ajatus. Jokainen hetki on kuitenkin aina vain nyt. Jokaisen hetken pystyn kyllä kestämään, mutta tulevaisuuden taakka on minulle liian raskas kannettavaksi. Tukehtuisin taakan alle.

En nyt esittele tämän enempää ”tulevaisuuden suunnitelmiani”, vaan annan elämän mysteerin avautua niin kuin se avautuu. Ehkä kirjoitan myöhemmin elämän mysteerin avautumisesta aivoihini tallentuneiden muistikuvieni kautta. Olkoon mysteerin avautuminen kuin kirja, sanoineen niin rajattu, mutta vajaavaisuudessaankin niin täydellinen.

Elämän mysteerin takana olemme muuttumaton muutoksen lähde. Kun pysymme siinä niin kuin olemme, voimme nauttia sieltä kumpuavan elämän mysteerin, syntymisen ja kuolemisen draaman kauniista näytöksestä. Pitääkö minun näytellä osaani tässä draamassa:

”Ei pidä”

Istun alas, hiljennyn ja tiedän kevään kyllä tulevan.

Jukka

2 thoughts

  1. Hei Jukka, kiitos sinun www sivustosta. Sitä on kiva ja antoisaa lukea. Olet tehnyt kinnostavia blogeja ja matkakuvauksia. Myös kuvauksesi läsnäoloon ovat kiinnostavia.
    On hyvä, että kerrot avoimesti, harvinaisen avoimesti, lopettamisen syistä. Jatka kirjoittamista, koska olet lahjakas kirjoittaja.Kerro siitä kivusta, henkisestä kärsimyksestä, jota lopettaminen aiheutti omalle egolle. Ego on vahvin valtiaamme, valitettavasti, se matelija/liskoaivo (hengissä selviytymisen geenistö), jota et voi voittaa koskaan lopullisesti. Arjessa eläminen ilman menneisyyttä ja tulevaisuuden pelkoja on tavallisellekin ihmiselle ainoa valaistuminen. Arki on valaistumisen paikka.
    Jukka, vielä tulee aika, ennemmin tai myöhemmin, jolloin löydät sen mitä etsit, ja oikeasti olet jo löytänyt, et vain ehkä tiedä sitä. Niitä kokemuksia ja sisäisiä rikkauksia, joita olet löytänyt ja jakanut kanssamme, ei sinulta voi kukaan eikä mikään riistää pois – ei koskaan eikä mitään.
    Hyvää kesää ja valon aikaa.
    Yst terv Toivo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *