Kuinka maailmalla menee? Mistä tässä kaikessa on oikein kyse?

Olen huomannut, kuinka pitkän maailmanmatkan jälkeen, siitä bloganneilla matkaajilla on tapana vetää yhteen matkan anti kommentoiden millainen paikka koettu maailma oli ja miten sillä menee.

Kirjoitan nyt oman jälkihikikirjoitukseni.

”Maailma on kaunis ja rauhallinen paikka. Tapasin matkan varrella paljon enemmän hyviä kuin huonoja ihmisiä. Suurin osa maailman ihmisistä on hyviä kaikkialla. Vaikka maailmassa on paljon ongelmia, on se hieno ja kaunis paikka elää, josta kannattaa olla ylpeä. Yhdessä voimme tehdä siitä vielä paremman.”

Jotakin edellisen kaltaista olen lukenut monien matkaajien kertoneen reissunsa päätteeksi.

Minulla ei ole mielipidettä siitä miten asiat ovat maailmassa. Vaikka kirjotankin sanoja siitä, mistä tässä kaikessa on oikein kyse, ei niitäkään sanoja pidä ottaa mielipiteinäni. En riitelisi kenenkään kanssa kirjoittamieni sanojeni puolesta. Sanat voivat olla vain häviävä suuntaviitta sinne mistä ne ovat nousseet.

Tiedän ainoastaan sen, etten tiedä mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Tuossa tyhmyydessä voin antaa sanojeni virrata vapaasti. Nyt on vain tämä kirjoitushetki.

Tiedän, etten voi vangita sanoihini mitään pysyvää. Se mitä ne sinussa herättävät, ovat omia mielikuviasi lukuhetkellä. Jos sanani eivät herätä sinussa mielikuvia, tiedän, että sinäkin tiedät ettet tiedä.

Se, että sanani eivät voi koskaan kertoa koko totuutta, häiritse lainkaan sitä totuutta, josta ne saavat muotonsa, lähtiessään käsieni kautta retkelle maailmaan.

Kuinka maailmalla menee?

Olen matkustanut viimeisistä seitsemästä vuodesta noin viisi vuotta. Olen tavannut tuhansia ihmisiä kymmenissä maissa. Olen nukkunut sadoissa eri kylissä. Olen ollut loisteen ja kurjuuden keskellä. Maailma kohteli minua kuin kukkaa kämmenellä. Yksikään ihminen ei uhannut minua millään lailla ja kaunis luonto hemmotteli aistejani.

Kaikesta huolimatta sanon maailman luonteen olevan väkivaltainen. Kaikesta ihmisten maailman parantamisesta ja rauhan tahdosta huolimatta maailma on täydessä sodassa. Lähes kaikki ihmiset ovat hulluja. Onnettomia hulluja kaikenlisäksi, aivan kuten minä. Kaikki taistelevat oman onnensa puolesta ja onnen luullaan tulevan, kun oma idea onnesta täyttyy. Sitä ideaa toteuttaessa siinä sitten tapetaan, raiskataan, hakataan ja tuhotaan kaikkea mitä ympärillä on. Antaessaankin pyydämme vain itsellemme. Auttaessaankin keräämme vain omiin taskuihimme. Vain, jotta oma tulevaisuus olisi edes hieman parempi kuin nyt.

Elivät ihmiset kuinka vauraassa ympäristössä tahansa, jos he eivät ole heränneet unestaan, eivät he koe muuta kuin kurjuutta ja puutetta, jonka poistamisen eteen he tekevät alituisia metkujaan. Suurin metku lienee se, että pitää itseään hyvänä ja kunnollisena ihmisenä ja luulee muita parempana parantavansa maailmaa.

Ihmisellä on valtava halu luoda. Kaikki tuo onnen perässä juokseminen onkin johtanut valtavaan teknologiseen kehitykseen. Ihmiset ovat hylänneet elämän(Jumalan) ja ottaneet ohjakset omiin käsiinsä. Ihmiset eivät tyydy siihen mitä elämä(Jumala) luo ja minkä näytöksen se heille tarjoaa. He haluavat luoda itse elämänsä näytelmän käsikirjoituksen ja luulevat olevansa sen pääosassa.

Ihmisten halu parantaa maailmaa ja luoda itseään kohti unelmiaan on niin valtava, etteivät useimmat heistä ole kiireessään koskaan edes nähneet maailmaa, saati oppineet tuntemaan itseään. Millä parantaa sellaista, jota ei edes näe tai tunne?

Onhan sitä käyty kuussa, mutta mitä siitä, jos emme osaa elää maanpinnallakaan. Onhan halu parantaa maailmaa luonut upeita älypuhelimia, mutta mitä siitä, jos elämä lipuu ohitsemme pelatessamme Angry Birdsejä.

Sen minkä perässä ihmiset juoksevat, on sama jota he pakenevat. Sen minkä he luulevat saavansa tulevaisuudessa, on sama jonka he hylkäävät joka hetki. Ainut mitä ihmiset pakenevat on todellisuuden taju, eli asioiden näkeminen niin kuin ne ovat. Ainut mitä ihmiset eivät halua, on olla onnellinen.

Mikä ilo onkaan olla hullujen ihmisten seurassa. He ovat niin täydellisiä! Kuinka hienoa onkaan seurata ihmisten alituisia metkuja. Se on niin viihdyttävää! Vaikka sanon elämän luonteen olevan väkivaltainen ja ihmisten olevan hulluja, ei se tarkoita sitä, ettenkö näkisi maailmaa ja ihmisiä täydellisinä.

En voi parantaa maailmaa, enkä auttaa ketään. Kuinka voisikaan, jos maailmalla menee täydellisesti!

Mistä tässä kaikessa on oikein kyse?

Voisimmeko on täällä herätäksemme unestamme? Kun emme elä unimaailmassa, olemme niin kuin olemme, oma itsemme kaikessa kirkkaudessa.

Mitä on olla oma itsensä?

Nähdä asiat niin kuin ne ovat. Toisaalta, et voi nähdä asioita niin kuin ne ovat, ennen kuin olet oma itsesi vailla uniesi harhaa. Kun näet asiat niin kuin ne ovat, vastaat spontaanilla selkeydellä kaikkiin elämäntilanteisiin, vailla tarvetta vältellä kipua torjumalla ja ilman halua tarttua iloihin ihastumalla. Seuraat omaa elämääsi ja omia ajatuksiasikin kuin ulkopuolinen. Kun näet asiat niin kuin ne ovat, ei itsekeskeiselle minälle ole enää tilaa, jossa taistella tulevaisuuden eteen, jonka toivoisi olevan edes hieman ruusuisempi kuin naapurilla. Kun harhaa, eli sitä mikä ei ole rakkaus, ei enää ole, jää rakkaudelle tilaa. Mitä ikinä tuosta tilasta kumpuaa, on rakkaudellinen teko. Rakkaus on yhtä kuin todellisuuden taju tai kokonaisuuden ymmärtäminen.

Olemisesta seuraa näkeminen. Nähdä asiat niin kuin ne ovat rakkautta, rakkaudesta nousseet spontaanit pyyteettömät teot ovat rakastamista.

Kuinka oppia olemaan oma itsensä?

Kuinka hienoa olisikaan olla oma itsensä! Kipumme eivät muuttuisi kärsimykseksi. Pettymys ei enää koskettaisi meitä. Emme voisi menettää mitään. Kukaan ei voisi pettää meitä. Rakkaushuolet eivät painaisi meitä. Kaikki olisi kaunista, jopa rumalta näyttävä!

Kuinka sitten oppisimme olemaan oma itsemme? Vain heräämällä unestamme. Kuinka herätä unesta? Ensiksi pitää ymmärtää elävänsä täydessä unen illuusiossa. Kuinka sen voi oppia ymmärtämään?  Ei sitten mitenkään, sillä se tapahtuu itsestään.

Herätäkseen, mitään ei pidä oppia, mitään ei pidä saavuttaa, mutta pitää ymmärtää ja myöntää itselle elävänsä harhojen maailmassa. Eli herätäkseen ihmisen ei tarvitse tehdä mitään. Pitää vain päästää irti kaikesta keräämästään ja luomastaan harhasta. Kuulostaa helpolta, mutta se on vaikeinta kaikista, koska olemme oppineita luomaan itsestämme jotakin ja tottuneet saavuttamaan asioita. Kun luominen ja saavuttaminen loppuu, tunnemme olevamme tyhjiä, vailla tarkoitusta. Juuri tuo hämmennys olisi portti harhassa, jonka läpi vihdoin nähdä asiat niin kuin ne ovat.

Kysytäänpä omenalta.

Hetkenä jona omena aloittaa kasvunsa, se alkaa taistelemaan paikastaan auringosta. Se kerää ravinteita, vettä ja hiilidioksidia tullakseen suureksi ja makeaksi, puun kauneimmaksi hedelmäksi. Omenat näyttävät puussa sopusointuisilta, mutta niiden elämä pyörii itsekeskeisesti vain oman kasvun ympärillä. Kun omena on oman aikansa tapellut paikastaan auringosta, on se kauniin värikäs ja täyteläisen sokerinen hedelmä. Lopulta se kypsyy ja tipahtaa puusta. Omenan halu tulla puun kauneimmaksi hedelmäksi teki siitä upean. Nyt maankamaralla se ei itsekeskeisesti kerää enää itselleen, vaan luovuttaa halunsa keräämää makeaa sokeria.

Omenalle se kaikki vain tapahtuu. Kasvun aikana se ei kommentoi: ”Vittu, mä vihaan hallaa, kun se tuhoo mun unelmat.” tai ”onpa mukavaa kun on tyyntä ja aurinko paistaa. Mikäs tässä on kasvaa”

Se ei myöskään valitsee aikaa jolloin se on kypsä tai tipahtaa puusta. Kaikki vain tapahtuu.

Samoin on meidän ihmisten elämässä. Kaikki vain tapahtuu. Se, ettemme näe sitä sellaisena johtuu siitä, että kommentoimme, analysoimme ja arvostelemme kaikkea kokemaamme, koska oletamme, että on olemassa erillinen toimija, minä, ja minusta ulkopuolinen maailma, joka joko hellii tai uhkaa meitä. Haluamme olla onnellisia ja koemme meidän pitää luoda onni itse. Kun kohtaamme elämäntilanteen, joka tukee ideaamme onnesta, haluamme sitä lisää. Kun kohtaamme elämäntilanteen, joka uhkaa ideaamme onnesta, juoksemme sitä pakoon.

Emme voi mitenkään vaikuttaa siihen, että heräisimme unestamme näkemään asiat niin kuin ne ovat. Me kaikki olemme samassa puussa ja kypsymme vain eri tahtiin. Kaikki omenat putoavat puusta omalla täydellisellä ajallaan.

Minä voisin poimia omenan puusta ja laskea sen maanpinnalle, mutta se ei sitä kypsytä. Pitämällä hyvää huolta omenapuun kasvuympäristöstä, voin korkeintaankin luoda omenalle vain hyvät olosuhteet kypsyä. Tarkemmin asiaa tarkastellen sekin vain tapahtuu. Minä ei ole siinäkään tekijänä. Avataksemme sitä tosiseikkaa, ettemme pysty vaikuttamaan heräämiseemme voisimme kysyä: Kuka minä olen? Sillä ensinhän olisi hyvä tietää kenen tulisi herätä.

Voisin keksiä sinulle monenlaisia neuvoa, niksejä, apuja ja keinoa heräämään unestasi, mutta ne vain lisäisivät haluasi herätä, eli syventäisivät untasi. Voin ainoastaan luoda olosuhteet, jossa heräämiselle on tilaa. Tilaa syntyy kun en itse tarjoa unilääkkeen harhoja, eli olemalla itse hereillä. Kuinka voin herätä? Huomaamalla, että nukun.

Niin pitkään kun nukumme, näemme kaikki asiat vain ideoiden ja uskomusten harhojen lävitse. Päivät ovat siten hyviä tai huonoja.

Kun saamme tarpeeksemme ilojen ja surujen vuoristoradasta, joudumme myöntämään ettemme tiedä kuinka saavuttaa onnellisuus. Kun onnenkudonta lakkaa, onni on. Kun harha lakkaa, todellisuus on.

Kaikki tuo maailmalla oleva onnen perässä juoksemisen tuhoava hulluus, mitä se on muuta kuin täydellistä elämää. Kaikki tuo mielissämme oleva kärsimys, mitä se on muuta kuin opettaja, joka yrittää herättää meidät.

Maailmassa olevat sodat, rikollisuus, nälänhädät, köyhyys, ilmastonmuutos, saastuminen ja korruptio. Oi kuinka kaunista! Ellet näe niitä täydellisinä, olet täydessä unessa. Kaikki tuo kipu on vain herättämässä meitä näkemään, että kaikki on kaunista ja täydellistä sellaisenaan.

Herättyään elämästä tulee viihdyttävä show, jossa ei tarvitse stressata omista vuorosanoista!

Loppupeleissä maailma on niin kuin on ja minä olen mitä olen. Voisiko tässä kaikessa olla kyse jostakin muusta?

Jukka

 

6 thoughts

  1. Totisesti, sanoja, sanoja, sanoja. Noita samoja sanoja voi lukea sadoista kirjoista uudelleen ja uudelleen. Osa niistä lienee syntynyt lopullisesta oivalluksesta, osa mielessä syntyneistä älyllisistä oivalluksista, sen jälkeen kun on lukenut todellisten oivaltajien kirjoituksia tarpeeksi kauan. Kuka tietää?

    Luin noita sanoja lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Etsin ja janosin Totuutta.

    Joissain kirjoituksissa kehotettiin etsimään lakkaamatta. Monina aamuin päätinkin, että en nouse sängystä ennen kuin olen oivaltanut totuuden. Lukemieni kirjoitusten perusteella minulle oli mitä ilmeisimmin muodostunut tietty käsitys Totuuden Oivalluksesta, jota odotin. Mitään ei tapahtunut. Muuta kuin että tuli nälkä ja vessahätä ja oli pakko nousta jatkamaan ”elämää”. Sitten luin kirjoituksia, joissa sanottiin, että oivallusta ei pidä etsiä, koska Minä Olen Totuus ja etsiminen tapahtuu aina ulkopuolelta. Niinpä lopetin etsimisen. Niin tai näin, mitään ei tapahtunut. Totuus ei minulle avautunut. Joku guru käski mennä luontoon. Siellä kaikki on valaistunutta. Tein työtä käskettyä. Toki sen kauneus rauhoitti minua ja tunsin kiitollisuutta, mutta lopullista Totuuden rauhaa en sieltä löytänyt.

    Koin monia kertoja noita mainitsemiani hienoja älyllisiä oivalluksia. Älyllinen oivallus on sellainen, joka tuntuu hyvältä hetken, mutta siihen pitää saada palata toisten kirjoituksien kautta uudestaan ja uudestaan, koska tunne haalistuu. Sillä pystyin pettämään itseäni hyvän aikaa.

    Lopulta tunsin olevani lähellä sekoamista. Olin omistanut lähes koko siihen astisen elämäni Totuuden etsimiselle. En jaksanut enää. Pääni oli toki täynnä hienoilta ja viisailta kuulostavia sanoja totuudesta, mutta olo oli paska. Toisaalta en halunnut elää koska en kyennyt oivaltamaan Totuutta, mutta en kuitenkaan halunnut kuollakaan, sillä tunnistin kyllä elämän ihmeellisyyden itsessäni. Aikamoinen dilemma. Olin ammentanut tyhjiin kaikki Valaistuneiden sanat Totuudesta, oivaltamatta sitä itse. Kukaan ei tuntunut voivan TODELLA auttaa etsijää. Totuus pysyi minulle suljettuna, pelkkinä sanoina.

    Olin valmis mihin tahansa. Ihan mihin tahansa. Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta olin todella valmis vaikka kuolemaan, jos se oli Totuuden löytämiseksi välttämätöntä. Ihan sama.

    Miksi kirjoitan tätä? Siksi, että haluan rohkaista väsyneitä etsijöitä tekemään vielä sen viimeisen ponnistuksen ja menemään Intiaan Dolanon luo. Hänellä on oikeasti toimiva menetelmä, jolla oivaltaminen voi tapahtua, ja tapahtuukin useimmiten. Riippuu siitä, miten tosissasi ja nöyränä olet. Oletko valmis hyppäämän jyrkänteeltä, kuten hän etsijältä kysyy?

    Kaikki on lopulta hyvin arkista ja yksinkertaista. Siksi kiinnostut todennäköisesti hänen tarjoamastaan mahdollisuudesta vain, jos et enää hae uutta, ns. henkistä kokemusta. Minä olen loppuelämäni kiitollinen hänelle siitä, mitä hän teki.

    Mitä sitten tapahtui? Heräsin eräänä yönä tunteeseen, että kaikki ei ole kuin ennen. Olo oli kevyt ja jotenkin tyhjentynyt. Kuulostelin siinä hetken itseäni ja tajusin, että minussa ei enää ollut tarvetta mielessäni kelata ja selvittää asioita. Mikä suunnaton helpotus! Se oli ollut rankaa puuhaa, sillä maailma ja/tai oma elämä on niin halutessa täynnä selvitettävää, eikä lopu koskaan. En todellakaan tiedä mitä nukkuessani oli tapahtunut, mutta lopultakin nousin vuoteesta Elämään elämääni.

    Totuudesta en puhu halaistua sanaa. Enkä siitä, mitä Dolanon viimeisessä Satsangissa tehtiin.

    Etsijän tie voi päättyä vain jyrkänteeltä hyppäämiseen. Suosittelen.

  2. Moi Jukka,

    Olen lukenut koko päivän näitä blogikirjoituksiasi matkalta. Pohdiskeleva ja hämmentävän avoin kirjoitustyylisi on valloittavan hienoa luettavaa. Todella rehellisen oloista. Hienon reissun olet tehnyt, tekisi mieli lähteä itsekin rauhoittumaan maailmalle vastaavaan tyyliin.

  3. Hei, hyvä kirjoitus ja näkemyksesi ihmisten hulluudesta on ”spot on” niin sanotusti. Olen itse tutustunut aihealueeseen, jossa unessa olevan ihmisen mielentilaa kutsutaan yksinkertaisesti egoksi, mutta sanat eivät ole tärkeitä, vaan se, mihin ne osoittavat.

    Sanoisin, että kaikista yksinkertaisin tapa ilman ulkopuolista apua nukkuvalle herätä on äärimmäinen kärsimys.

  4. Eksyin sivuillesi, kun poimin kirjasi kirjastosta ja eilen sain sen luettua loppuun. Kirjasi valitsin, koska kaikki matkatarinat kiinnostavat ja mielellään heimoveljien eli suomalaisten tekemänä. Kirjoitustapasi on erilainen, filosofisempi kun monella (poislukien Matti Rämö, tokikin). Nettisivujesi tutkiminen on vielä kesken, mutta etenkin ottamasi kuvat ovat erittäin vaikuttavia otoksia ja joudun ehkä säästämään niiden uudelleenkatsomisen työajalle ja isolle näytölle.. Mondo-lehdessä oli hiljattain P-P Peteliuksen haastattelu ja hännen kommenttinsa, että ihmistä olen matkoillani pelännyt, luontoa en koskaan. Näyttää siltä, että sinä et ole hirveästi joutunut ihmistäkään pelkäämään. Toivon, että näin se maailma makaakin. Mahtavia reissuja olet tehnyt ja niistä on ollut ilo lukea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *