Kolumbia

Aloitin Etelä-Amerikan retkeni polkemalla Bogotasta kohti Kolumbian pohjoisrannikkoa. Matka alkoi hiljaisella valmistautumisella Bogotassa, jonka jälkeen vihreät vuorinuosut maaseudun teillä alkoivat vietellä minua. Tämä tarina kertoo etapista Bogota-Villa de Leyva.

Isä pysäytti autonsa Helsinki-Vantaan lähtöterminaalin eteen. En astunut autosta heti ulos ja hetkeen laskeutui hiljaisuus. Minulla ei ollut mitään sanottavaa, eikä ollut isällänikään. Se nyt vain oli niin, että olin taas lähdössä tienpäälle. Sanoin lopulta: ”Hommat on hoidettu, jatkan nyt matkaa.”

Terminaalin kynnyksen yllä hiljaisuus muuttui tuntemukseen. Tunsin matkan alkavan; koin sen suuruuden, pitkän keston ja raskauden koko olemuksessani. Tunsin kuinka tuttu ympäristö jäi taas taakseni. Kuitenkin hyvin pian naurahdin, koettuani tietämättä tietäen, ettei matkani ole koskaan alkanut, eikä se voi siten olla suuri, pitkään kestävä tai edes raskas. Tuntemuksen laskeuduttua, koin edessä olevan vilskeen. Lähtöaula oli täpösen täynnä ihmisiä. En ollut koskaan nähnyt niin pitkiä jonoja samassa paikassa. Ohitseni vipelsi suuri joukko pieniä kiinalaisia ammattimaisella kyynärpäitä hyväksikäyttävällä jonotustaktiikalla. Hymyilin heidän olemuksesta paistavalle kiirelle. En päässyt pyöräni kanssa edes jonon perälle asti, sillä ruuhkassa en mahtunut kulkemaan leveän pahvilaatikon kanssa.

Jäin paikalleen odottamaan jonon ohi kulkeutumista ja sen perän saapumista kohdalleni. Pian virjailijanainen tuli kuitenkin kysymään minulta onko pahvilaatikossani polkupyörä. Vastaukseni jälkeen hän ohjasi minut suoraan tyhjälle Business-luokan tiskille, enkä joutunut siten opettelemaan kiinalaista jonotustekniikkaa.

Minulla oli yön yli kestävä odotus Madridissa. Astuin ulos Madridin lentoterminaalista ja ymmärsin, ettei paikka ole kartassa, jonka olin tallentanut puhelimeeni, jotta osaisin kävellä parin kilometrin matkan hotellilleni. Minulla ei ollut hajuakaan siitä missä minä olin. Lähdin kuitenkin kävelemään. Parkkihallin läpi käveltyäni saavuin alueen maksupaikalle, jossa kysyin portinvartijalta suuntaa. Hän pyöritteli päätään ja sanoi, ettei sinne voi kävellä, jonne olin ajatellut kulkea. Hän kuitenkin neuvoi minua. Otin kohta muutaman askeleen eteenpäin ja pian tunsin suuren portin iskeytyvän selkäni takana alas reppuani hipoen, käännyin ympäri ja näin miehen tiuskivan ja viittoilevan minulle äkäisesti. Se, että jopa todennäköinen kuolema kosketti minua hyvin läheltä, tuntui sanoinkuvaamattoman täydelliseltä. Tiedotta tunsin, että niin piti ollakin ja vastasin miehelle rennolla viittauksella ja mairean keveällä hymyllä. Edessäni oli kilometreittäin moottoriteiden ramppeja, enkä tiennyt mihin suuntaan minun tulisi kulkea varaamalleni hotellille saapuakseni, sillä mies oli puhunut espanjaa niin nopeasti, että ymmärsin vain sen, etten ymmärtänyt yhdenkään sanan merkitystä. Jatkoin matkaa massiivisen betonirampin sadekourussa kävellen, jotta en musertuisi liikenteen sekaan. Etenin pikkupoikamaisella innolla ratkaista edessä oleva labyrintti, mutta vain sadan metrin jälkeen auto pysähtyi vierelleni ja ihmetteli mitä minä oikein kävelen moottoritiellä. Sanoin olevani matkalla hotellille ja kun annoin hänelle osoitteen, hän pyöritteli päätään ja käski minun hypätä kyytiin. Hän heitti minut hotellille asti.

Pyöränkasaamista, varusteiden järjestämistä ja ruokakaupassa käyntiä lukuunottamatta en tehnyt juuri mitään ensimmäisinä päivinä Bogotassa. Tuntui kuin olisin vain katsellut ja kuunnellut. Kävelin pääkaupungin kaduilla, mutta ikään kuin mikään vastaantuleva ei olisi koskettanut minua: en tavannut ihmisiä, eikä kukaan edes puhunut minulle. Yhtenä päivänä kävelin kadulla: näin tuhansia poliiseja pitämässä mielenosoittajia järjestyksessä, silmissäni kirveli kyynelkaasu, väistelin kadulla lojuavia aiemmin ilmassa lentäneitä tuhansia kiviä ja kuulin viimeisten mielenosoitusjoukkioiden vihaisia huutoja. Illalla nähtyäni miten monet muut matkaajat juttelivat mielenosoitusten väkivallasta, sen uhreista ja suunnitelmistaan jättää Kolumbia mahdollisimman pian, ymmärsin, etten ollut kaupungissa käveltyäni edes ajatellut mitä on tapahtumassa ja huomioni voisi korkeintaan tiivistää kevyeen ajatukseen: ”Vai että tällä tavalla tässä hetkessä ihmiset etsivät olettamaansa onnea.”

Eräänä toisena päivänä Bogotan kävelykadun penkin vasemmassa päädyssä kerjäläinen teki työtään ja oikeassa päädyssä juoppo nuokkui siten, että taisi olla jo lopettelemassa työpäiväänsä. Istuin heidän väliin. Kumpikin oli niin uppoutuneita työhönsä etteivät edes huomanneet minua, kun vilkaisin heitä kohden tervehtiäkseni.

Kuhisevalla kadulla ymmärsin ettei Naantalin ranta, jossa kesän ajan kirjoittelin ja istuskelin, olekaan koko maailmaa. Ihmiset vilistivät ympärilläni suurena massana ja ainoastaan me kolme miestä istuimme ja olimme paikoillamme. Toinen kavereista näki ohi kävelevät ihmiset rahoina ja juopon työpäivä oli nyt jo päättynyt sammumisen rauhaan. Katsoin ja kuuntelin. Aistin ympäristön kuin rakennustyömaana, jossa ihmiset ryntäilevät luomassa omaa elämäänsä. Sillä istuinko puistonpenkillä Bogotassa vain Naantalissa, ei vaikuttanut olevan mainittavaa eroa, joten ehkä siellä Naantalin rannassa oli sittenkin koettavissa koko maailma.

Menneet viikot kotona olivat olleet työntäyteisiä. Mieleni lähteestä oli kummunnut lukemattomia ajatuksia. Nekin hetket, joina hiljententyminen ja lepo tapahtui, olivat kuin maan alla lämpeäviä qeysireytä ja pian huomasin uuden ajatuksen kiehuvan ja nostavan minut taas työntouhuun. Matkavalmistelut ja asiat vyöryivät vauhdilla siihen suuntaan mihin niiden tuli kulkea. Oli kuin olisin vain seuraillut ajatuksiani ja tekemisiäni silloinkin, aivan kuten nyt tarkkailin elämää Bogotan kaduilla. Se, että kova touhuaminen rasitti tätä vartaloa joka nyt kirjoittaa, ei tuntunut lainkaan henkilökohtaisemmalta kuin se, että seurasin nyt kolumbialaisten ihmisten arkista säntäilyä kolkkojen korkeiden rakennusten, mainoskylttien, pöllyävien roskien ja ylängön viileyden peittelemällä kadulla. Olin kuin maan alle lepoon piiloutunut geysir. Tiesin geysirin luonteen levätä ja purkautua, joten vain katselin ja seurailin, sen enempää odottamatta edes sitä seuraavaa purkausta.

Ihmiset saapuvat geysirille ihastelemaan sen purkautumista, mutta se mistä geysirin räjähtävä maanpäällinen näytös saa muotonsa, on maansisäinen hiljaisuus.

Muutamassa päivässä olemukseni muuttui, jäin suustani kiinni monien ihmisten seuraan ja tapaamisissa tuntui olevan spontaani ilo. Mieleni oli vieläkin sillä lailla tyhjä, etten kyennyt edes naputtamaan fabebookin päivitystä siitä, että matka oli alkanut. En ollut ottanut vielä yhtään valokuvaakaan, kunnes tunsin eräänä iltapäivänä, että oli aika laittaa kamera taskuun kun lähden kaupungille kävelemään. Olin ollut niin hiljaa edellisen viikon ajan, että tuntui kuin en olisi koskaan tehnyt mitään ja kaupungille kamera taskussa lähteminen vaati pienoisen epämukavuuskynnyksen ylitittämisen.

Olin kävellyt vasta puoli tuntia, mutta olin tavannut jo kaksi ihmiskohtaloa – Suomessakin käyneen ikivanhan entisen merimiehen ja maailmanmatkaajan ja nykyisen kerjäläisen. Sanottuamme jäähyväiset, hän alkoi valittaa nälkäänsä ja pyysi rahaa. Tiesin, että minulla on taskussa yksi iso ja yksi pieni seteli. Minulla ei ollut minkäänlaista ajatusta siitä, kuinka paljon antaisin miehelle, joten päätin vetää taskussa yhden setelin, ja numeron jota se edustaa, olevan ainoa oikea mahdollinen summa antaa tälle uudelle tuttavuudelleni. Sormeni vetivät taskunpohjalta suuremman setelin, joka nosti sen vastaanottajan suun maireaan hymyyn.

Aukiolla, jota reunustaa Kolumbian hallituksen kaikki päärakennukset, tapasin runojansa kauppaavan runoilijan, joka tosin olisi mieluummin halunnut olla sarjakuvakuvapiirtäjä, mutta oli nyt tyytynyt osa-aikaisesti tähän huonompaan vaihtoehtoon, kun se parempi vaihtoehto ei ollut tuonut toivottua toimeentuloa.

Kävelin vain ja kuvattavat kohteet tulivat vastaani omalla tahdillaan. Huomasin kahden ihastuttavan tytön istuvan kauniissa syleilyssä suuren kirkon rappusilla. Eräs kaupustelija oli heidän kimpussaan ja jäin kirkon rappusille odottamaan tilan avautumista. Pian pyysin tytöiltä lupaa valokuvata heitä. He suostuivat siihen mielellään ja silminnähden iloitsivat mallin töistään.

Nyt kaikki tuntuivat avaavan suunsa minulle. Levossa olin kenties lämmennyt, kiehunut uusille seikkailuille kuin maansisässä huilaava geysir. Tyttöjen kysyessä kysymyksiään, sanoja saapui suustani vuolaasti. Minun heikosta espanjan ja heidän heikommasta englanninkielentaidostaan huolimatta kommunikointi tapahtui. Hetkessä oli aistittavissa samanlainen ilo ja keveys kuin hetkissä joina istuin yksin kadulla. Nyt kuulin vain itseni puhuvan muiden ihmisten sijaan. Puhuimme hyvin yksinkertaisin sanoin hyvin yksinkertaisista asioista, mutta kommunikoinnissa oleva ilo oli ilmeisesti molemminpuolista, sillä he kutsuivat minut paikalle saapuneen pojan kanssa kahville.

Kahvipöydässä jatkoimme keskustelua siitä mistä olemme kotoisin, mitä teemme, minne olemme menossa ja niin edelleen. Tunsin, että jokaisen kysymyksen ja vastauksen jälkeen tytöt kiinnostuivat yhä enemmän minusta. Erityisesti he olivat kiinnostuneita siitä mitä minä olen tehnyt: ajanut polkupyörää, ottanut matkanvarrella valokuvia ja kirjoittanut muistiin kokemuksiani.

Koin että etenkin toinen tytöistä – joka olisi kaupungissa vielä seuraavana päivänäkin – oli ikään kuin tarttumassa minuun, eikä minulle sikäli ollutkaan ylllätys, kun tyttö kysyi: ”Missäs olet ja mitäs teet huomenna.” Sitten hän kysyi haluaisinko opetella espanjaa ja englantia hänen kanssaan. En vastannut kysymykseen haluaisinko opetella kieliä hänen kanssaan, vaan vastasin suoraan siihen kysymykseen, jonka hän kysyi omissa ajatuksissaan, mutta joka tuli jännittyneestä mielestä ulos toisiin pukeisiin verhoiltuna: ”Tottakai, tapaisin mielelläni uudelleen huomenna.”

Seuraavina päivinä opin toki espanjan kieltäkin nopeasti, sillä tapasimme lähes joka päivä, istahdimme kahville ja höpötimme niitä näitä. Eräänä iltana, kun olin jo käpertynyt kahden viltin alla huilaamaan, minulle heräsi halu viestittää Paolalle Facebookissa. Päivällä hänestä paistanut tempoileva olemus ja elleet olivat pohjustanee kysymyksen, jolla minun oli häntä sinä iltana tervehdittävä:

”Hei Paola, onko sydämesi täynnä iloa?

”Ihmisen pitää olla onnellinen, jotta hänen sydämensä voisi olla täynnä iloa”, hän vastasi.

”Mistä tuo onnellisuus tulee?”, jatkoin uteluitani.

”Onnellisuus on tunne, joka ilmaisee iloa”

”Jos sydämesi olisi täynnä iloa, voisiko ilo olla läsnä kaikkein epämukavimmissakin kokemuksissa”, kysyin.

”Ei, epämukavat kokemukset eivät täytä sydäntä ilolla, vaan surulla.”

”Ouh, olen joskus huomannut, että sydämeni(meidän sydämemme) luonto on ilo, eikä sitä voi hetkauttaa mikään.”,

”Hienoa!
Olet ihana persoona.
Sinulla on erittäin kaunis sydän”

”Niin olet sitten sinäkin, sillä emmeköhän sentään ole tuo yksi ja sama sydän. Voin tuntea sen yhteisen sydämen ilon ollessasi sinunkin seurassasi.”

”Kiitos. Kiitos sanoistasi. Olen iloinen, että tunnen sinut!
Mitä teet huomenna?”

Eräänä iltana teimme Paon ja hänen ystävänsä kanssa pitkän kävelylenkin kaupungin pimeillä kujilla. Autot vilistivät silmissä, lottokuponkikauppiaat nykivät silloin tällöin hihasta ja ihmispaljous ja kapeat kävelykadut pakottivat pujotteluun. Istuimme sitten alas ravintolaan syömään tai seisoimme liikennevaloissa, vaikutti tilassa olevan runsaasti melua. Aivan kuin Paon ystävä olisi jatkuvasti tarkkaillut onko Paon ja minun välillä niin sanotusti tapahtumassa jotakin.

DSCF3204

Sinä iltana enemmänkin kuuntelin kuin puhuin, vaikka eivät ystävänikään paljoa puhelleet. Illan mittaan tunsin jaloissani valmiuden jatkaa matkaa, poltteen palata polkemaan. Kieleni päähän tuli sanoja Paolalle, jotka kertoisivat siitä, että minun on aika lähteä. En tiedä, ehkä ympäröivän hälinän tai hänen ystävänsä uteliaan olemuksen vuoksi sanat laskeutuivat takaisin hiljaisuuteen.

Illalla viestitin Paolle, että viime päivinä mielessäni oli ollut ajatuksia siitä, että olisi kiva jäädä mukavan tytön luokse Bogotaan pidemmäksikin aikaa, mutta tänään kuitenkin tunsin olemuksessani, että on aika lähteä. Lopetin sanomalla, että yleensä kun minä olen tuntenut, että on aika lähteä, niin on myös tapahtunut.

Hän vastasi ymmärtävänsä, että minun tulee lähteä ja jatkaa elämääni ja työtäni. Hän sanoi olevansa Bogotassa, jos haluan tulla takaisin joku päivä.

Myöhemmin hän sanoi, ettei halua olla este tielläni. Vastasin, ettei tielläni voi olla esteitä, koska minulla ei ole tietä. Tunsin hyvin vahvasti, että sanojensa takana hän tahtoi minun jäävän kaupunkiin. Tiesin, että välillämme roihuava halu ei ollut sauhunut taivaan tuuliin. Sanoin hänelle voivani tulla  pohjoisesta takaisin etelään Bogotan kautta, jos hän niin tahtoi. Se kuulosti hänelle oikein hyvältä idealta.

Seuraavana aamuna laukkuni oli pakattu. Odotin Paolan saapuvan. Kävimme kahvilla ja sitten aloitin matkani halauksen ja poskisuudelman saattelemana. En tosiaankaan tiennyt, tulisinko takaisin Bogotaan tapaamaan häntä, mutta tunsin, että se olettamuksena tulisi polttamaan välillämme roihuavaa halua; vailla väliä siitä minne polte pojan lopulta polkaisee.

20130906_173706

Olin ollut Bogotassa kymmenen yötä ja menneinä viikkoina asiat olivat loksahdelleet paikoilleen niin joutuisasti, että nyt Bogotan tukkoisassa liikenteessä minulla oli vain halu polkea tiellä tuntemattomalla, tällä tiellä tiettömällä. Pysähdyin kun auto löi jarrut pohjaan edessäni ja jatkoin matkaa kun tie oli taas vapaa. Katselin suurkaupungin sekavia, sotkuisia ja ruuhkaisia tienvarsia. Haistoin raskaan, kitkerän ilman. Toisaalla olin jäädä liikenteen jalkoihin ja usein jätin seisovat autojonot kauas taakseni. Kulkuani vauhditti tekemättä tekemisen tahdikkuus. Jalkani toimivat kuin vastarasvatut ja kevyt myötätuulen henkäys lasketteli minut 55 kilometrin päähän Zipaquiraan vain kahdessa ja puolessa tunnissa.

Zipaquirassa vietin kolme päivää sohvasurffari Carloksen perheessä. Elin yhden äidin ja kolmen aikuisen lapsen perheessä tavallista arkea; syöden, jutustellen ja ollen. Siskolleni flirttailin, äidilleni ihastelin hänen voimiaan ja ihanuuttaan ja veljille puhelin niitä näitä. Vietimme yhden päivän heidän sukulaistensa maaseututalolla vihreiden vuorten raikkaalla rinteellä. Vierailin siskoni kanssa maan alle luolastoon hakatuissa kirkoissa aistimassa rakennettua pyhyyttä. Päivien aikana vaihdetuissa sanoissa, ohitse liitäneissä eleissä ja jaetuissa hetkissä ollut rikas yksinkertainen ilo oli mielelleni niin uhkaavaa, että tuli hetki, jolloin se halusi säilyttää tuon kaiken ihanuuden.

Kolmanteen iltaan mennessä olin tavannut jo niin monta uutta ihmistä ja yrittänyt puhua espanjaa tiukasti keskittyen niin monta tuntia, että mieleni oli väsynyt ja tunsin taas jaloissani poltteen palata polkemaan yksinäisiä ja hiljaisia kilometrejä. Kyse ei ollut kenties siitä, että aloin voida perheessä huonosti tai etten malttanut pysyä poissa polkemasta, vaan ne asiat, joiden tuli niiden päivien aikana tulla täyttymykseensä, olivat sen jo kokeneet ja siten minun oli vain luonnollisesti aika jatkaa matkaa, kulkea jälleen halujen ajamana halujen lähteelle.

DSCF3293

DSCF3306

DSCF3393

DSCF3452

Olin polkenut vasta muutaman kilometrin rekkoja kuhisevalla kapealla, pohjoiseen johtavalla päätiellä, kun yhtäkkiä päätin vaihtaa tietä ja suunnata Villa de Leyvan sijaan kohti Sogamosoa. Kulkeakseni kohti koilista, kysyin ihmisiltä suuntaa maaseututeiden tiheässä verkostossa. Laajan laakson ikivihreiden peltojen ja laidunmaiden tasaisuus antoivat ensitahdit tanssilleni vuorinousun kanssa. Jatkuva periksiantamaton paine polkimissa välittyi happoina reisiini vain kaikkein jyrkimmissä kohdissa, yli kymmenen prosentin kivisissä kinkamissa. Toki jouduin käyttämään vaihteista pienimpiä ja passaaman vauhdin mahdollisimman hitaaksi loivemmissakin kohdissa, jotta pääsin vuorenhuipulle 3100 metriin suhteellisen vaivattomasti. Asvalttitielle päästyäni pyörittelin päätäni hetken ajan, karttaani samalla tarkasti tutkien. En voinut ymmärtää, että saavuin tielle idän suunnasta, ja siihen suuntaan kulkivat Bogotaan menevät bussit, jonka oletin olevan pohjoinen. Oletin Bogotan olevan etelän suunnassa, joten polkaisin läheiselle talolle kysymään missä suunnassa Tunjan kaupunki mahtaa olla. Minulle selvisi pian, että olin juuri sillä samalla tiellä, jolta päätin siirtyä polkemaan kohti Sogamosoa. Minun ei sitten tullutkaan kulkea Sogamosoon, vaan lähdin taas polkemaan kohti Villa de Leyvaa.

Pysyin 20 kilometriä päätiellä, kunnes käännyin taas maaseudun hiekkaisille pikkuteille. Aiemmin päivällä ihmiset eivät osanneet ohjata minua sille tielle, jolla ilmaisin haluavani kulkea, mutta koska en tuntenut polkeneeni väärään paikkaan, kujin yhä eteenpäin maaseudun ihmisten neuvoista vaaria ottavana. Kun aloin tuntea väsymyksen hiipivän jalkoihini, pyysin leirivettä maatilalta ja aloin kulkiessani tarkkailla mukavaa telttapaikkaa. Toinen tutkimusmatka tieltä sivummalle johti minut piikkupuskien läpi suojaisalle nurmialueelle. Se vaikutti oivalta paikalta levätä. Kävin hakemassa pyörän tieltä, istahdin alas nurmelle ja hengähdin hetken pyörääni vasten nojaten. Sitten pystytin leirini.

Maanpinnalla elin elämää, jossa kämmenet ja kynnenaluset ovat maasta mustana. Se ei minua tässä kauniissa kolumbialaisessa leirissä kuitenkaan harmittanut, sillä maan oli oltava ensiluokkaista, sen tuottaessa shakirantapaisia kuin liukuhihnalta.

Aamulla otin älypuhelimeltani espanjakielen kurssin ja sitten jatkoin matkaa. Pysähtyessäni tienvarteen aistin tyyneyden, tuulen suhinasta vapaan hiljaisuuden, johon ääninä kohosi ja laskeutui ainoastaan viereisten puiden oksilla sirkuttavien lintujen laulu. Autoja en ollut nähnyt vähään aikaan, maasto oli täysin tasainen ja tie asvalttia. Lehmät pospsivat piikkilanka-aidan takana rehevää, korkeaa ja paksua ruohoa. Maatilojen vaihtelevan muotoiset katot piirtyivät vasten laakson reunoilla kohoavia vuoria ja pilvinhattarat verhosivat korkeimmat huiput vaaleudellaan. Olisivatkohan ajatukseni pitäneet pyöräilyä täydellisyytenä, jos ne olisivat tienneet, etten taaskaan kulkenut siihen suuntaan, johon ajatukset olivat aiemmin aamulla ajatelleet kulkea.

Pojat pellon varrella neuvoivat minut kohti Villa de Leyvaa, osoittaen kädelllään juuri siihen suuntaan mistä olin tulossa. Käännyin ympäri ja siinä samassa hetkessä tajusin, että minullahan on nyt matkassa mukana älypuhelin, jossa on GPS ominaisuus. Voi veljet, että suunnistaminen oli jatkossa helppoa. Vuorinousut painoivat kuitenkin yhä jaloissa ja niitä oli vielä kaksi ennen Villa de Leyvaa.

DSCF3596

DSCF3712

Ketunlenkit kiertäneenä päivä venyi pitkäksi ja tunsin kestävyyteni olevan koetuksella. Jaksoin yhä polkea, mutta tunsin, että jokainen poljettu kilometri lisäsi rasitusta nopeasti. Päivä venyi viiteen ja puoleen ajotuntiin ja illalla olin voimista vapaa. Villa de Leyvassa lihakseni olivat säikeiltään haavoittuneet, sydän tahtoi lepoa ja mieli oli tyytyväinen hetken tauosta kokemusten ilotulituksessa. Espanjan tapailu vaatii minulta keskittymistä, enkä ajopäivän väsyttämänä kyennnyt puhumaan uutta kieltä juuri lainkaan. En vain kertakaikkiaan muistanut sanoja. Minun oli aika pysähtyä siksi aikaa, kunnes kehooni laskeutuisi taas järjestys, sellainen uudet rasitukset tervetulleeksi toivottava selkeys.

Suihkun, ruokailun ja levon jälkeen avasin Gmailin ja Facebookin. Paola viestissään pyysi minua soittamaan. Puhelimessa hän kertoi kaivanneensa minua. Vastasin hänelle myös ajatelleeni häntä. Sitten hän kysyi:

”Miksi?”

Jukka, Sogamoso, Kolumbia

7 thoughts

  1. Hei!
    Kiva kun olet päässyt tien päälle.
    Kirjoituksesi sävy on nyt positiivinen ja elämänmyönteinen.
    Seuraan mielelläni myös tämänkertaista matkaasi. Toivottavasti kaikki osuu kohdalleen,
    Jari

  2. Jukra! Hienoa tekstiä. Teksti on paljon positiivisempi, mitä olivat viimeiset kirjoitukset ennen taukoa. Näitä lisää, näitä on ilo lukea. Tsemppiä ja jaksamista.

  3. Luin just sinun kirjasi ja on mainiota nähdä että olet jatkanut matkasi! Löysin kirjan happyhuman.fi:n Mirjan facebook-päivityksen kautta, todella mielenkiintoisaa lukemista, olen itse meditaatio-opettaja ja olen aikoinaan harrastanut semmoista vähän-pidemmän-matkan-kävelyä meditaation apukeinona. Tunnistan paljolti niitä fiiliksiä jonka kuvailet kirjasi loppupuolella ja tässä tekstissä, hienoa henkis/filosofista tekstiä. Onnea matkaan!

  4. Moro!
    Luin kans eilen sun kirjan loppuun. Hienoa, syvällistä tekstiä. Nautinnollista matkaa. Apulannan sanoin: kivusta nautintoon on matkaa…pelottavan vähän..

  5. Moroo!
    Oli pakko sponssata jätkän reissua ja tilata tuo kirja. Innolla odotan että kolahtaa postilaatikkoon!
    Törmäsin tänne sivulle ihan sattumalta ja just oikeeseen aikaan, oikeen kunnon kipinä roihahti että pakko lähteä itekki reissuun ja nimeomaan pyörällä 🙂
    Varovasti niitten naisten kans 😉

  6. Terve!
    Kiva kun olet jälleen kulun päällä. On muka lukea sinun kokemuksia maailmalta. Minäkin olen lukemassa sinun tekemää kirjaasi. Toivotan sinulle antoisaa matkaa. Tulen seuraamaan sinua mielenkiinnolla.

  7. Terve Jukka,
    Olipa mukava aivan sattumalta huomata, että olet taas matkalla. Olen vuosien ajan seurannut matkojasi ja kirjoituksiasi. Ja tilasin juuri saman tien kirjasikin tukeakseni matkaasi 🙂
    Tuossa joku yllä kirjoitti löytäneensä kirjasi happyhuman.fi sivun Mirjan tarinoiden kautta. Taidan itse asiassa olla syyllinen siihen, että kävelijä Mirja oli löytänyt alun alkaen sivustosi ja tarinasi. Kerroin hänelle joskus keväällä sivustostasi ja suunnitteilla olevasta kirjastasi yhtenä esimerkkinä ”matkakuvauksesta”, joka on paljon enemmän kuin vain ”matkakuvaus”.
    Nauti olostasi ja matkastasi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *