Kolumbia – Boyaca

Villa de Leyvassa, saapumispäivää seuraavana aamuna näin vessan peilissä väsyneen miehen. Poskeni olivat punaiset, jalkani jäykät ja koko olemus rauhattoman raskas. Olin ollut aktiivinen viimeiset päivät, kokenut paljon ja suonissani poltti vieläkin tekemisen vimma. Olin harharetken päätteeksi ajanut edellisenä päivänä odotettua pidemmän polkaisun ja se oli pistänyt minut ponnistelemaan. Mieleni tahtoi vieläkin ponnistella, tarrata tekemään; saamaan jotakin aikaiseksi. Raskaiden ajopäivien väsymys tarjoaa mielelle mitä hienoimman mahdollisuuden laajeta, kasvaa keveyden peitteleväksi ajatusten ja ideoiden verkoksi. Tuon kiusauksen takana aistin tietämyksen siitä, että nyt olisi kuitenkin aika laskeutua lepoon; tuohon arvaamattomaan horrokseen, tyhjyyden kultakaivokseen

DSCF3600

Enpä sitten tehnyt mitään niistä aktiviteeteista, mitä mieli aamulla suositteli tehtäväksi. Tiesin, että sen minkä tekisin väsyneenä tunnissa, tekisin myöhemmin luonnostaan kuin kädenkäänteessä. Taas oli tullut luonnollinen hetki huilata. Kävelin kahvilaan ja istuin alas. Suuri satoja vuosia vanha aukio oli peiteltynä ikivanhojen mukulakivien pyöreydellä. Sitä reunustivat kauniit vaaleat kivitalot. Keskellä aukiota lotisi vesilähde, niin kaukana, etten kuullut sen lotinaa. Oli sunnuntai ja viereisessä rakennuksessa oli käynnissä kirkonmenot. Seurassani istuva vanha herrasmies alkoi höpöttää kanssani. Arvokkaasti rypistynyt eläkeläismies oli entinen lakimies läheisestä kaupungista Tunjasta. Hän oli rakentanut toisen talon Villa de Leyvaan nauttiakseen pienen kylän rauhasta, raikkaasta ilmasta ja lämpimämmästä säästä. Hän oli oikein otettu siitä, että minä matkaan polkupyörällä. Hän oli aina kuulemma halunnut tehdä juuri sitä mitä minä näytin nyt tekevän. Hän oli kiinnostunut tavastani elää ja kehui minua fiksuksi.

Kovin usein nyt kirjani ilmestyttyä, ilmoitettuani aloittavani uuden matkan ja nyt täällä tienpäällä ihmiset ovat sanoneet haluavansa tehdä jotakin sellaista mitä minä teen ja sanoneet minun olevan onnekas kun voin tehdä sitä mitä minä haluan tehdä.

Levon horrokseen laskeuduttuani tuntui kun en olisi halunnut tehdä yhtään mitään. Ainoastaan katselin, kuuntelin ja huomasin miten energia pulppusi takaisin kehoon ja kuinka aamuinen jähmeys alkoi pikku hiljaa lämmetä keveämpään notkeuteen. Miehen juttuja kuunnellessani ihmettelin miten muka minä tekisin sitä mitä minä haluan ja joku muu ei muka tekisi sitä mitä hän haluaa. Kun seurasin miehen päivittelyä siitä miten hän on jo fyysisesti liian heikko matkaamaan pyörällä, vaikka muuten siihen olisi nyt eläkkeellä mahdollisuus; pystyin näkemään vain sen, että se mitä hän oikeasti haluaa, on se, että hän puhuu juuri nyt siitä mitä hän olisi halunnut tehdä.

Miehen olemusta katsellessani koin kokevani ymmärryksen siitä, että aivan kaikki ihmiset ja aivan joka hetki, tekevät juuri sitä mitä he haluavat. Se, että he hyvin usein näyttävät puhuvan siitä mitä muuta he haluaisivat tehdä kuin he juuri nyt tekevät, on juuri sitä mitä he haluavat.

Turistien kevyt virta kulki Villa de Leyvan aukiolla. Pilvet leijailivat taivaalla. Linnut visersivät keskipäivän kertosäkeitään. Halu kuljetti myös aukion takaa alas vuorilta laskevia puroja. Minne vain katsoin, huomasin halun loimuavan, ilmaisten itseään muotojen muutoksella. Kutsuttakoon tuota halua elämän liekiksi. Kun emme huomaa sitä, että halun luonne on loimuta mitä erilaisin muodoin, pelkäämme, että jos emme syötä elämän liekille lisää omia halujamme, on se vaarassa sammua kokonaan. Omat halumme alkavat siten savuta elämän puhtaasti palavassa liekissä. Savu peittelee tuon elämän liekin leikin alleen. Niin halumme sokeuttavat meidät elämälle, ja se on juuri sitä mitä me haluamme. Niin me tapaamme elää, halujen mustan savun sokeuttamana. Kaikesta huolimatta tuo kirkas elämän liekki palaa aina savuverhonkin takana, joten kaikki oli siten hyvin Villa de Leyvassakin.

DSCF3744

Pikkuruisen kahvilan tuolilla istuessani suonissani tanssi ilon sävel. Tyhjyyden täyteläisyys täytti olemukseni. Se ei välttämättä syntynyt siitä, että lähdin etsimään lisää risuja elämän tulelle, vaan kenties siitä, että ymmärsin mieleni tarrrautuvan tekemiseen hetkenä, jolloin kehossani ei ollut energiaa ponnistella. Vain huomattuani mielen luonteen laajeta ja sen halun peitellä ilo tumman savunsa alle – en tarrautunut tekemiseen – ja tuosta ymmärryksestä seurasi luonnollisesti se, ettei tekemisen halu saanut polttoainetta, vaan se kypsyi puhtaaksi halun energiaksi ilon sävelille. Siitäkin huolimatta asioita tapahtui, vaikka en aamulla lähtenyt aktiivisesti aamaan mitään aikaiseksi. Ja täyttyäkseen, nuo tapahtuneet asiatkin kaipasivat samanlaista huomiota kuin aamuinen rauhattomuus. Vaikuttaa siltä, että halut täyttyvät huomioimalla ne ja ymmärtämällä niitä, eivät täyttämällä niitä.

Parin päivän kuluttua kolistelin Villa de Leyvan kapeilta mukulakiviltä pohjoiseen johtavalle tielle. Heti alkuunsa edessäni kohosi kymmenen kilometrin nousu ja sen alas laskettuani valitsin vieläkin pienemmän tien. Nyt ajoin tiellä, jolle vuori oli vierittänyt mukulakivet. Jyrkimmät kohdat pakottivat seisomaan, eivätkä helpoimmatkaan kohdat sallineet minun siirtää vaihdetta raskaammalle. Vihreys peitti ympäröivät jyrkät vuorenrinteet ja vallitevaa hiljaisuuttaa säesti vain pyörälaukkujeni kolina. Keskirinteellä koin vielä silloin tällöin koiran leikkisän lennon vierelläni ja saatoin odottaa tarkkaavaisesti vilkuttaako maatilan pihalla leikkivä yllättynyt ja ujo lapsi tervehdykseeni, mutta vuorenhuipun lähestyttyä tienvarsilla oli enää vain muutamia lehmiä ja vastaani kulki vain pari moottoroitua kulkuria.

Vuorenhuipulla olin kallioon hakatulla tiellä ja kahden korkean seinämän ympäröimä. Laskin muutama sata metriä kivisellä tiellä jyrkän kielekkeen reunalle asti. Tuuli kantoi viereisiltä vuorilta raikkaan koskemattoman viidakon tuoksun. Edessäni avautui kumpuileva laidunmaiden verhoama keskipäivän auringossa kylpevä laakso. Vuorten syvän vihreää tummuutta korostivat paksut taivaalla notkuvat sadepilvet ja maiseman vasemmalla laidalla kapea tie kulki jyrkänteen reunalta seuraavan mutkan taakse ja vuoren toiselle puolelle. Hengähdin maisemaan appoutuneena hetken ajan ja jatkoin sitten matkaa kohti seuraavaa vuoritien mysteeriä.

Alamäen vierustat olivat maatilojen piikkilanka-aitojen reunustamia ja niiden sisäpuolella lounastivat lihavat lehmät ja hyvinvoivan oloiset aasit. Laskin alas laajaan laakson. Pysähdyin tienvarrelle seuraamaan perheen työnkentelyä lehmien parissa.

Perheen isöisä nojasi rennosti aidan seipääseen ja viittoili kädellään ympäröivien vuorten kauneuteen. Hän kertoi laakson ikuisesta rauhasta ja kehui miten rehevillä mailla kasvaa mikä vain. Joessa virtaa kuulemma aina vesi ja ilmasto on täydellinen ympäri vuoden. Miehen jatkettua nojaamistaan aidanseipääseen, minä jatkoin matkaa ja perheen isöäiti ja pojanpoika tekivät yhä työtään siirtäessään lehmiä pellolta jonnekin muualle.

Laakson toisessa laidassa saavuin pienen kylän raitille. Olutravintolan edustalla pieni ihmisjoukko hyöri kahden hevosen kimpussa. Minun saapuessa paikalle ihmiset lopettivat touhunsa ja keskittyivät seuraamaan minun touhuja. Ikkunasta kadunelämää tuijotti vanha nainen. Hänen kasvojensa rypyt olivat kuin taltalla kaiverretut, hänen käsivarsiensa iho uurteinen kuin vuorijono ja hänen vetiset silmänsä tarkkailivat kylän elämää lasisella katseella. Yhtä lasta lukuunottamatta kaikki lapset tarkkailivat minua ujosti muiden ihmisten taustalta. Tuo yksi ennakkoluuloton poika jutteli minulle tauotta. En ymmärtänyt mitä tuo noin viisivuotias poika puhui, mutta hän oli rennolla olemuksellaan kuin silta muukalaisen ja ihmisjoukon välillä ja sai jutuillaan kaikki nauramaan. Täytin vesisäiliöni kapakassa ja lähdin seuraamaan miestä ravintolalle, johon minulle oli kuulemma tilattu päivällinen.

Ihastuttavan perheen äiti ja teini-ikäinen tytär valmistivat minulle herkullisen päivällisen avotulella pienessä keittiössä. Askareiden lomasta he silloin tällöin katselivat penkillä lepäävää muukalaista ja käänsivät pian huomionsa takaisin kattiloiden puoleen aina leveän hymyn päätteeksi. Kananmunia, riisiä, juustoa ja salaattia sisältänyt lounas oli niin suuri, etten pitkän päivän polkeneenakaan viitsinyt syödä kaikkea, vaan säilöin puolet illalliseksi muovipurkkiin. Pian alkoi sataa rankasti. Panin pitkäkseni ravintolan puupenkille ja kuuntelin peltikattoon kovalla kohinalla hakkaavaa rankkasadetta. Olin paikan ainoa asiakas, joten nyt nelihenkisellä perheellä oli aika istua sängynreunalle seuraamaan iltapäivän kohokohtaa, mielikuvia hiljaisessa laaksossa pyörittävää saippuasarjaa. Sade lakkasi juuri kun olin noussut huilaamasta. Pakkasin ruuat pyörään, vilkutin perheelle jäähyväiset ja jatkoin matkaa, koska kylästä ei löytynyt yösijaa.

Pian kylän jälkeen tien oikealla puolella oli pieni metsäläntti. Kannoin kamani yli piikkilanka-aidan ja pystytin telttani paikan tasaisimmalle neulasvaipalle. Telttapaikka oli täydellinen, joskin siinä kohtaa leiriä, johon yleensä pystytän keittiön, oli nyt iso kasa hevosenpaskaa. Etsin metsästä kaksi vahvaa oksaa ja kannoin paskasan pois keittiöstäni, jotta voisin viimeistellä leirin pystytyksen. Sain viimeiset asiat juuri ja juuri paikoilleen ennen pimeän tuloa. Oli jo niin hämärää, että 15 metrin päässä tiellä kävellyt mies ei huomannut minua. Hiljaisessa laaksossa hänen kännykkänsä musiikki kantautui selkeästi teltalleni saakka ja aloin tanssia sen tahdissa. Pian mies oli kuitenkin jo kaukana toisen pellon laidalla, joten nyt hänen kännykkänsä tahdissa tanssi jo kenties joku muu kuin minä. Pimeyden laskeuduttua hiljennyin teltan suojaan ihastelemaan kankaan läpi ja puiden oksien välistä loimottavan täydenkuun valoa. Tulikärpäset loistivat iloansa niin kirkkaasti, että näin niidenkin leikin telttakankaan lävitse.

Seuraava aamuna pakattuani telttaa, kyselivät ohitse kylille kulkevat ihmiset sitä pysyinkö yöllä lämpimänä. Myöhemmin olin polkenut kohtuullisen tasaisella tiellä jo kymmenisen kilometriä, kun iäkäs mies huusi minut kylään taloonsa. Hän esitteli ylpeänä hänen käsitöitään ja teki minulle mehun happamasta oranssista hedelmästä, lulosta. Hän oli Ericssonin entinen insinööri, joka oli eläkepäivillään rakentanut talon luonnonrauhaan. Erittäin huonolla tiellä kulki kuulemma vain muutama auto päivässä, hänen pihamaallaan kasvoi mikä tahansa ilman lannoitetta ja vain kävelymatkan päässä oli tiheä koskematon metsä vesiputouksineen. 67-vuotias mies teki kuulemma vieläkin 15 kilometrin jalkalenkkejä, asui yksin, eikä kaivannut kumppania. Hänen käsitöitään myytiin kaupungeissa. Energisen oloinen, paljon tarinoita itsestään kertova hymyilevä ja vankkarakenteinen mies oli maaseutu-unelmallaan laajentanut myös tajuntaansa, kuuleman mukaan monenlaisin keinoin, mutta pääasiassa vanhoin intiaaniperintein. Hän kysyi pidänkö minä hengellisyydestä. Vastasin etten tiedä, sillä en oikein osaa erottaa mikä hetki elämässä olisi hengellinen ja mikä ei olisi. Intiaanimies sanoi kuitenkin tykkäävänsä hengellisyydestä. Mies täytti juomapulloni raikkaalla mehulla, kätteli minulle jäähyväiset ja jatkoi oman tarinansa laajentamista. Itse jatkoin sitä matkaa, joka tuli laajentamaan tätä matkatarinaa.

Pitkä alamäki laski yhä syvempään vihreyteen. Enää viidakko ei ollut vain näkökentässä levittyvä eloisa kuorrutus vuorenrinteillä, vaan olin nyt sen sydämessä. Jopa kymmeniä metrejä korkeat vesiputoukset kohisivat vieressäni ja niiden välillä kuulin viidakon eläinten rikkaan viserryksen. Söin evääni vesiputouksen välittömässä läheisyydessä ja joelle asti laskeuduttuani istahdin vielä hetkeksi ihastelemaan kosken virtausta kivien välissä.

Käännyin tielle, joka seurasi toista jokea. Muutaman kilometrin päästä saavuin pienen pieneen kylään, jonka koulun aidan takaa lapset huusivat minulle tilanteessa hassulta kuulostavia englanninkielisiä sanoja, sikäli kun heille ei oltu rivouksia ilmeisestikään opetettu. Vähän minä tiesin siitä minne tulisin päätymään, kun kysyin koulun ohi poljettuani suuntaa ihastuttavalta rouvalta. Poljin pian ylös massiivista ja kertakaikkisen karkeaa nousua. Minulle alkoi tulla nälkä ja ruokani oli sillä tavalla vähissä, että toivoin löytäväni vielä samana päivänä ruokakaupan. Pian tienvarrella rekkamiehet pysäyttivät minut ja kutsuivat minut nurmelle syömään. Toinen miehistä tarjosi minulle ruokansa ja höpötimme niitä näitä pitkän tovin ajan. Miehet sanoivat nousun huipulle olevan vielä 17 kilometrinen. Kivet olivat tässä kohtaa jo niin isoja, että joudun nousemaan ylös satulasta pehmentääkseni niistä persuksille koituvaa kolausta. Kaupankin vielä löysin muutaman mutkan takaa. Tunnin kuluttua olin jo 2800 metrissä ja pyysin eräältä perheeltä viisi litraa vettä leiriytymistä varten. Aloinkin etsiä välittömästi telttapaikkaa, sillä jaloissani alkoi tuntua tahmeus, eikä niissä ollut enää jousimaista dynaamista herkkyyttä vastata pinnanmuotojen vaihteluihin, vaan kampeaminen oli vain tasaista, puuduttavaa ja voimatonta pumppaamista.

Löysin jyrkkien rinteiden alueelta pienen tasaisen ruohostomaan tilkun suojaisen havumetsän takaa. Rinteeltä avautui upea näkymä laakson toisella puolen kohoaville vuorille. Kun olin teltanpystytyshommissa, käveli poika koiransa kanssa nummen poikki. Hän pysähtyi vilkaistaakseen minun suuntaan. Tervehdin häntä, mutta hän ei vastannut.

Asettauduin levolle telttaani, alas kertakaikkisen mukavalle paksun nurmen pehmentämälle alustalle. Pitkä raskas ajopäivä oli vaihettumassa levon raukeuteen, kun kuulin askelten töminää ja nurmen havinaa. Ymmärsin askelten lähestyvän telttaani ja nousin ylös katsomaan mikä oli homman nimi. Miesjoukko käveli kohti telttaani puukepit kädessään. Pian kuulin rapinaa ja keppien kolinaa metsästäkin. Käänsin pääni vasemmalle ja huomasin toisenkin miesjoukon piirittävän minut teltan ympärille.

Metsässä kiviä kulkiessaan vihaisesti hakkaava mies oli selvästikin joukon johtaja. Tervehdin häntä ja kysyin sopisiko minun levätä tässä yksi yö. Se ei hänelle sopinut. Miehet hyppäsivät piikkilanka-aidan yli ja johtava mies – jo niin miehekkääseen ikään vanhentunut, että voisin sanoa häntä ahavoituneeksi – alkoi hakata telttaani pitkällä puukepillään. Miehet olivat pelokkaan oloisia – kaikkein vanhimmat kaikkein pelokkaimpia – olemukseltaan kertakaikkisen jäykkiä.

Sanoin ettei ole mikään ongelma; voin pakata kamani ja jatkaa matkaa. Hämärä oli viileyden verhollaan jo laskeutumassa vuorenrinteelle, joten aloin purkaa leiriäni reippaaseen tahtiin, jotta ehtisin tienpäälle ennen pimeää. Miehet alkoivat kuitenkin kysellä minulta erinäisiä asioita, joten lopetin pakkaushommat alkuunsa ja aloin vastailla heidän kysymyksiin: Mitä teet täällä? Mistä olet tulossa? Mikä on kotimaasi? Mistä saat rahaa?

He halusivat nähdä myös passini. Ojensin passini vanhan miehen kiukkuisen oloiselle kätyrille, joka repäisi sen voimalla kädestäni, vilkaisi passin kuvaa pistävällä katseelle ja tarkisti polttavilla silmillään kahteen kertaan olinko minä todella kuvassa oleva mies. Miehen huonoa näyttelijää muistuttava koominen olemus oli saada minut nauramaan.

Kerroin miehille tarinani siitä mistä olen tulossa, mihin olen menossa ja kuinka saan rahaa kirjoittamalla matkatarinoita ja kerjäämällä rahaa sponsoreilta. Kerroin myös sen, ettei minulla ole kotia johon panna maate päivän päätteeksi, enkä tänään pitkän vuorinousun yllättämänä ehtinyt kaupunkiin asti, joten minun tuli nyt vain leiriytyä tähän ensimmäiseen löytämääni suojaisaan paikkaan ennen pimeän tuloa. Sanoin, etten tietysti yleensä mielelläni leiriydy näin lähelle ihmisten taloja, mutta niin minun tänään tuli vain tehdä.

Vastaillessani rauhallisesti miesten kysymyksiin, en niinkään keskittynyt siihen mitä puhuin, vaan huomioin ainoastaan tilanteen ja aistin ilmapiiriä ympärilläni. Puhuin erityisen hitaasti ja pysähdyin sanojen välissä pitkäksikin aikaa; en tarkoituksellisesti, vain yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei espanjankieli nyt vain suju minulta kovinkaan notkeasti. Miehet ymmärsivät mitä yritin kertoa ja kenties tila sanojen välissä alkoi vapauttaa tilaa myös miesten olemuksessa. Ensimmäiseksi nuorimmat miehet alkoivat nyökytellä ymmärtävästi ja ei kulunut aikaakaan, kun vanhmmatkin miehet rentoutuivat.

Lopulta miehet sanoivat, että voisin jäädä lepäämään pellolle yöksi. Nuorimmat miehet paiskasivat kättä kanssani ja toivottivat hyvää matkaa ja hyvää yötä. Joukon johtajan ja hänen kätyrinsä mielissä paloi vielä pelon rippeet, mutta heidän aistittua teltan ympärillä jo leijuvan rennon ilmapiirin, eivät hekään voineet muuta kuin vapautua leveään hymyyn, paiskata kättä kanssani ja toivottaa hyvää matkaa. Toivotin heillekin kaikkea hyvää, pistin teltan päälikankaan takaisin paikoilleen ja laskeuduin takaisin maanpinnalle lepäämään.

Aistin tilanteessa valinneen pelon laskeutuneen ymmärryksen selkeyteen, eikä minua siten huolettanut jäädä telttailemaan paikkaan, jonne miehet tulivat riehumaan keppeineen. Ajatus päässäni kuitenkin kertoi, etten tottumuksestani poiketen pistäisi nukkumaan mennessäni korvatulppia korviini. Kaikki kylän ihmiset tiesivät nyt minun piilopaikastani. Maaseudulla ei ole juurikaan muita huveja kuin ryyppääminen ja ilman korvatulppia heräisin helpommin mahdollisiin askelten ääniin. Kello kahteen mennessä olin kuitenkin herännyt jo kolmesti ohi ajavien rekkojen hurinan ja viereisen talon hullun kukon kiekumisen ansiosta, joten päätin tunkea tulpat korviini.

Päätin jatkaa matkaa jo aamun ensimmäisten valonsäteiden loihtiessa pimeydestä kevyen vihreän-harmaan sävyn telttakankaaseen, sillä olinhan luvannut miehille poistuvani heidän mailtaan jo heti aamutuimaan.

Muutaman sadan poljetun ylämäkimetrin jälkeen tienvieressä minulle hyvät huomenet toivotti maireasti hymyilevä ja iloisesti vilkuttava keski-ikäinen viiksekäs mies. Hän oli se sama mies, joka edellisenä iltana oli mahdottoman vihaisilla silmillään tarkistanut passini todenmukaisuuden. Olisiko kontrasti voinut olla suurempi. Pysähdyin miehen kohdalle, vastasin nukkuneeni hyvin ja pysyneeni lämpimänä laadukkaiden varusteiden ansiosta. Kiitin miestä ja jatkoin matkaa muistellen edellistä iltaa ja ihmetellen kuinka vain pienen pieni ajatus, niin sanottu huoli tulevaisuudesta, voi verhoilla kokemuksen hetken kauneudesta pelon tuskalla.

Matkani kulki aamuisessa viileydessä 3400 metrin huipulle asti, johon samaan aikaan saapuivat minulle aterian edellisenä päivänä tarjonneet rekkamiehet, jotka palasivat nyt jatkamaan töitään parantaakseen jo kaukana alhaalla sijaitsevan pienen kylän läpikulkevaa tietä. Vaihdoimme kuulumiset ja otimme yhteisen kuvan muistoksi vasten mitä kauneinta vuorimaisemaa. Yllätyksekseni kivinen ja alamäessäkin todella hidas hiekkatie muuttui sileään ja vielä bitumista tummaan asvalttiin. Oli kuin renkaani olisivat siirtyneet hiekkapaperilta hivelemään silkkiä. Pumppasin renkaisiin ainakin kaksinkertaisen määrän painetta ja aloin nauttia vauhdinhurmasta. Enää minun ei tarvinnut tarkkailla keskittyvällä katseella jatkuvasti väisteltäviä suurimpia kiviä ja kuoppia, vaan voin pitää katseen lepäävänä, tien suunnan rennosti huomioivana herkkyytenä.

Vastaani alkoi polkea vinttikoiramaisen hoikkia vuorikauriita kevyillä maantiepyörillä ja hurjalla ylämäkivauhdilla. Olin saapunut pyöräilyhullun Kolumbian polkemiskulttuurin sydänmaille. Miesten runttaava ja riuhtova ajotyyli oli kuitenkin äärilaita verrattuna alueen suurimman sankarin Nairo Quintanan supertehokkaaseen ja elettömän kevyeen ajotyyliin verratuna. Tänä vuonna Ranskan ympäriajossa toiseksi sijoittunut, sekä mäki- ja nuorisopaidan samassa kilpailussa voittanut 23-vuotias pikkuruinen vuoristoraketti oli rekkamiesten mukaan kotoisin vain kivenheiton päässä vuorten takana sijaitsevasta kylästä.

Laskun jälkeen 30 kilometrin tasaisella tiellä Paipasta Sogamosoon vastaani polki arviolta noin sata maantiepyöräilijää. Hoikilla ja nopeilla nuorilla miehillä vaikutti pääsääntöisesti olevan allaan edullinen alumiininen maantiepyörä, kun taas vatsakkaat keski-ikäiset miehet polkivat hieman verkkaisampaa tahtia hiilikuituisilla tuhansien eurojen arvoisilla alle seitsemän kiloisilla maantieunelmillaan.

Laskeudun jyrkkää mäkeä pitkin alas kauniisti hoidettuun puutarhaan ja istuin alas huvilan terassin pehmeälle sohvalle. Pian kaunis nuori nainen saapui hymy huulessa ja rennolla kehonkielellään kuin nurmen yllä tanssien palvelemaan minua. Brasilialainen vapaaehtoistyöntekijä toivotti minut tervetulleeksi Finca San Pedroon. Vaikka jalkani olivat väsyneet, kuljin vähäpukeisen namupalan perässä mielelläni hieman pidempäänkin hänen esiteltyä minulle suurehkon tilan kaikki palvelut. Valitsin majoitusvaihtoehdoista edullisimman, telttailun omilla varusteilla tilan suuressa varastossa.

Pian myös paikan puuhamies, tilan omistavan perheen poika Juan esitteli itsensä ja tiluksensa minulle. Paikassa opetettiin myös joogaa ja hän kysyikin minulta pidänkö itsekin joogasta. Vastasin hänelle käyneeni Denverissä kahdesti joogatunnilla joogaopettaja ystäväni johdatuksella ja totesin pitäneeni siitä aivan samoin kuin voisin pitää mistä muusta tahansa aktiviteetistä. Jatkoin kuitenkin, etten pyöräilyn, juoksun ja voimaharjoittelun lisäksi näytä tahtovan tekevän mitään muuta fyysisesti rasittavaa, joten olen vain venytellyt, joka ei tosin suuresti vaikuttanut eroavan siitä rentouttavasta joogasta johon tutustuin Denverissä, joten voisinhan minä siten tietysti sanoa myös joogaavanikin.

Nelikymppinen lyhyt ja tumman komea Juan jatkoi kertomustaan siitä miten he eivät opeta mitään modernia joogaa tai tavallista venyttelyä, vaan todellista syvälle joogaan olemukseen tunkeutuvaa vanhaa perinnettä. Hän tiivisti asian sanomalla heidän opettavan joogaa, joka tarjoaa oppilaalle parhaan mahdollisen hyödyn. Vastasin ”Ai jaa”, enkä luvannut ottaa maistiaisiksi ensimmäistä ilmaiseksi tarjottavaa joogatuntia, vaan osoitin riippumattoa ja sanoin kenties sen olevan paikka, jossa väsyneet jalkani tulisivat viihtymään kaikkein parhaiten tulevina päivinä.

Tulevina päiväni tosiaankin vietin pitkiä toveja riippumatossa, sivusilmälläni seuraillen muutaman joogakoululaisen touhuja. Heillä oli mitä ihmeellisimpiä rituaaleja. Aamulla he oksensivat vatsansa tyhjäksi puhdistaakseen itsensä. Kerran tai kaksi viikossa he paastosivat. He joogasivat joka päivä neljä tuntia, paitsi sunnuntaina.

Yksi tytöistä valitti eräänä aamuna kun hän ei taaskaan millään keinolla saanut oksennettua. Hän ajatteli itsessään olevan jotakin vikaa ja suunnitteli kysyvänsä opettajaltaan mistä nyt oikein mahtaa kiikastaa. Toinen tyttö paastosi tiukalla itsekurilla, mutta kertoi himoiten kaikista niistä herkuista, joita hän halusi syödä. Hänen mielestään ei ollut mitään järkeä joogata kahta tuntia nälkäisenä, mutta joogasi kuitenkin. Eräs mies ihmetteli sohvan pohjalle vaipuneena sitä miksi hän tunsi olonsa hirveän kipeäksi ja heikoksi. Kysyin häneltä varovaisesti, että joogaatteko te tosiaan joka päivä neljä tuntia. Hän vastasi myönteisesti, mutta en viitsinyt huomauttaa siitä, että ihmiselle joka ei ole koskaan joogannut, saattaa neljä tuntia uudenlaista fyysistä kuormitusta olla hyvinkin rasittavaa. Hän sanoi kaverilleen, että väsymys ja sairaus taitaa olla vain osa puhdistautumisprosessia. Pian hän kysyi minulta mitä kello on ja nousi sohvan pohjalta iltapäivän joogatunnille.

Kolmantena iltana minut kutsuttiin kuuntelemaan iltaisin pidettäviä luentoja. Ranskalaismies istui tyhjän huoneen perällä valkoisessa asussaan risti-istunnassa, kun menin tervehtimään häntä. Tervehdittyään minua hän sanoi kaikkien muiden ottavan kengät pois tulleessaan tähän tilaan. Vein sandaalit oven suulle. Mies jatkoi ryhdikästä istumistaan ja minä kasasin vilteistä mukavan leposijan lattialle. Salissa soi rauhallinen tiibetiläinen musiikki neljän oppilaan kolistellessa ovesta oppitunnille. Illan aihe oli karmajooga, joka oli kuulemma tärkeä osa jokaisen joogin harjoitusta. Kahden oppilaan tapaan en kirjoittanut ylös muistiinpanoja miehen puheesta. Jos olisin kokenut tarpeelliseksi kirjoittaa muistiinpanoja, olisin ehkä pyytänyt gurulta hänen omat muistiinpanonsa, josta hän luentonsa piti.

En pysty palauttamaan mieleeni juuri mitään yksityiskohtia puheesta, mutta muistan hänen lainanneen paljon muiden gurujen ja uskontojen lainauksia. Jos oikein ymmärsin karmajoogan tarkoituksen – tulisi ihmisen tehdä hyviä tekoja, jotta siitä olisi itselle hyötyä. Esimerkkinä hän sanoi monien joogien pyhittävän heti aamusta alkaen kaikki tekonsa korkeammalle itselle(higher-self). Tuosta korkeammasta itsestä opettaja puhui eri nimillä pitkin luentoa, ikään kuin sen tavoittaminen olisi koko joogan ydin juttu.

Opettaja puhui kauniita sanoja pitkin iltaa, mutta niiden yhteys heidän omaan harjoitteluun ja siihen millaisen suhteen sanoihin opettaja ja oppilaat vaikuttivat muodostaneen, vaikutti niin hullunkuriselta, että luennon loppuvaiheessa aloin nauraa kippurassa tilan puisella lattialla. Vaikutti, että se mitä he harjoituksellaan kokivat etsivänsä, oli juuri se sama, jota he harjoituksellaan pakenivat. Se että nauroin, saattoi olla sitä, että tuo illuusion ilmentymä vaikutti kovin täydelliseltä, järjestyksessä olevalta liikunnolta.

Luennon päätteksi opettaja kysyi onko meillä kuulijoilla kysymyksiä. Yhden kysymyksen jälkeen saliin laskeutui hiljaisuus. Minä viittasin ja sanoin minulla saattavan olla kysymys. Pysähdyin hetkeksi, sillä minulla ei juuri sillä hetkellä ollut mitään kysyttävää, joten minun piti odottaa kysymyksen tulevan. Pian suustani pääsi kysymys: ”Kuulostaa hieman hassulta, että henkilö pyhittäisi kaikki tekemisensä korkeammalle itselle, sillä korkeampi itsehän välttämättä jo sisältää itsen: eli miten itse voisi pyhittää kaikki tekonsa korkeammalle itselle, jotta tavoittaisi korkeamman itsen, joka itse siis itse asiassa jo on?”.

Kaikki kääntyivät minun puoleen ja yksi oppilaista tiuskasi, että kuulostaapa itsekkäältä ajattelulta. Sitten opettaja antoi pitkän vastauksen, jonka voisin tiivistää siihen, että korkeammalle itselle voi antaa minkä sanan tahansa, eikä minun tulisi takertua sanoihin ja filosofiseen keskusteluun, sillä harjoituksen tavoite on sitä syvempi ja sen tavoittena on filosofiaa korkeampi ymmärrys. Kysymykseni jälkeen myös se joogasta väsynyt mies hyökkäsi terävin sanoin osoittaen aivojaan ja sanoen minun ajattelevan vain päälläni ja sanoi että nyt oli kyse jostakin muusta, syvemmästä todellisuudesta kuin älystä. Opettaja sanoi vastauksensa lopuksi, että pitää vain harjoitella, jotta saa joogan tarjoaman hyödyn. Hän ei sanonut miksi, mutta asiayhteydestä ymmärsin, että saavuttaakseen tuon korkeamman itsen, eli todellisuuden, jolla nimellä siihen oli aiemmin viitattu.

Olin hetken hiljaa. Tunsin taas kysymyksen kuplivan kurkussani. Kuulin ympäristön äänet, näin kaikkien katseiden kääntyvän pikku hiljaa minusta poispäin ja takaisin mukavuusalueelle opettajan suuntaan. Sitten minulta nousi kysymys. Huomioni oli vain siinä mistä kysymys nousi, eli ei missään, tai ehkä kaikkialla:

”Yksi toinenkin seikka minua ihmetyttää. Kun saavuin tänne, puhuin hetken ajan Juanin kanssa. Juan sanoi teidän opettavan todellista jooga, ei mitään modernia hössötystä ja että teidän jooganne tarjoaa parhaan mahdollisen hyödyn. Ihmettelen nyt sitä, mikä ja missä se on joka saa sen hyödyn.”

Opettaja näytti heti ymmärtävän, että sanojen välissä kenties kysyin, että saattaisikohan se hyödyn saaja nimenomaan olla se ego, jonka hän oli itse aiemmin puheessaan sanonut olevan este korkeamman itsen kokemiselle. Opettajalta meni nyt puurot ja vellit aivan sekaisin; hän sanoi minun olevan oikeassa – vaikka en ollut siis mitään mielipiteitä esittänytkään. Hän ei tiennyt enää mitä sanoa, joten hänenkin olemuksensa muuttui hyökkääväksi: ”Onko sinun mielestäsi sitten parempi, ettei tee yhtään mitään. Ei harjoitusta, ei mitään. Olla vain välinpitämätön. En halua nyt lähteä filosofiseen älylliseen keskusteluun, joka ei johda mihinkään.”

En kertakaikkiaan muista mitä seuraavaksi sanoin, mutta myöhemmin ymmärsin, että ne sanat, joita tuon jälkeen kumpusi suustani, sattuivat olemaan lähes samoja sanoja, joita hän oli itse guruiltaan lainannut ja meille kuulijoille aiemmin puheessaan kertonut. Nyt sanat eivät kuitenkaan tulleet itse joogaharjoitukseen liittyvässä yhteydessä, joten ne ilmiselvästi vaikuttivat kuulijoille vierailta, etten sanoisi vihollisilta, joista ei ole heille mitään hyötyä. Oppilaita myöden kaikki olivat salissa kiusaantuneen oloisia, myös paikalle saapunut Juan. Juan yhteen ääneen ranskalaisopettajan puolesta vetosi vielä kerran harjoituksen tärkeyteen ikään kuin hukkumiselta pelastavana naruna.

Puhuin vielä viimeiset sanat: ”Eihän tästä voi nyt puuttua mitään. Ulkoa kantautuu koirien haukku, rekat metelöivät tiellä ja linnut laulavat puissa. Tässä hetkessä näen teidän katsovan minua. Aistin tilan takanani ja viileän ilman ihollani. Kuulen itseni puhuvan ja nautin kumpuavista sanoista itsekin. Ne ovat minullekin yllätys ja aivan kuten te, minäkin olen omien sanojeni kuulija. Sisälläni tunnen ilon. Voisiko tuo ilo olla sellainen, joka on aina, tapahtui kokemukseni kentässä mitä tahansa, kipuja tai nautintoja. Tiedän, ettei tämä puheeni johda mihinkään. On totta, että tämä kaikki on vain älyllistä puhetta. En edes tiedä mitä minä puhun; puhun vain koska tunnen halun puhua. En puhu sanoja, jotka paperille kirjoittamalla, taskuun panemalla ja ne myöhemmin lukemalla, voisimme päästä kokemaan tämän tässä hetkessä olevan elämän rikkaan elävyyden uudelleen; sen elävyyden jossa puheenikin nyt tapahtuu. Niin se vain on, että tälle puheelle ja keskustelullemme ei tule olemaan loppupäätelmää, eikä sillä voi saavuttaa mitään. Eikö se olekin kaunista, että voin kokea nyt ilon, vaikka tiedän ettei tämä hetki johda mihinkään!”

Opettaja lopetti tylysti: ”Voit elää tuolla tavalla jos tahdot. Tämä luento tulee nyt loppupäätelmäänsä(conclusion). Jatketaan harjoitusta huomenna”

Minä jatkoin kuitenkin pyörälemistä kohti Bogotaa. Ajoin kaksi pitkää päivää suurella päätiellä. Vietin yhden yön taas Zipaquiran perheessäni ja ajoin sitten pääkaupunkiin; jälleen läpi sen ruuhkaisten lähiöiden, vaikka olin sieltä ulos ajaessani taas hetken ajan ajatellut, että ehkä olisi viisainta joskus poistua saasteisista suurkaupungeista taksilla. Ruuhkassa minut kiinni ajoi iltäpäivän neljän tunnin treenilenkillään ollut triathlonisti Sebastian ja hän kutsui minut vieraakseen. Oli taas aika huilata muutama päivä.

Jukka, Salento, Kolumbia

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

 

3 thoughts

  1. Sun blogisi on aivan fantastinen.Olen lukenut ne kaikki ,en kylläkään viellä kirjaasi.
    Kirjoitustyylisi on sujuvaa kaunokirjallista ilmaisua.Sisällöstä löytyy informaatiota, jännitystä, seikkailua, huumoria, filosofista pohdiskelua, empatiaa ja jopa romantiikkaa.
    Valokuvat myös ihan priimaa.Kiitokset ehdottomasti maailman parhaasta matkakuvaelmasta.
    a

  2. Onpa kiehtovia kokmuksia kuvineen.
    Voimia, siunausta ja varjelusta!

    Osmo Naantalista,mm.kuvakävelijäkin

  3. Vau! Hienoa tekstiä ja kuvat ovat kerrassaan upeita! Itsekin olen vääntänyt kampea samoilla seuduilla ja ensi helmikuussa on suunnitelmissani viedä sinne ryhmä suomalaisia pyöräilijöitä. Itse olen pysytellyt pelkästään asfaltin puolella. Ei ihan helppoa hommaa poiketa sorateiden puolelle noin korkealla ja raskaiden kantamusten kera. Voi, kun olisin tiennyt aiemmin matkareitistäsi. Olet polkenut kivenheiton päästä anoppilastani laskeutuessasi Paipaan! Siellä sinulle olisi varmasti tarjottu mehulasillinen tai kaksi, tai olisit voinut viipyä pidempäänkin kauniissa pikkukaupungissa ja käydä vaikka kylpylässä rentoutumassa kuumilta lähteiltä tulevissa mineraalirikkaissa vesissä. Etkö muuten käynyt Lago de Totalla ollessasi siinä lähellä Sogamosossa? Se on Etelä-Amerikan toiseksi korkeimmalla oleva järvi yli 3000 m:n korkeudella ja maisemat ovat häkellyttävän hienot! Onnea matkalle! Tulen seuraamaan sitä suurella mielenkiinnolla.
    P.S. Pidä varasi, Kolumbia voi viedä sydämesi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *