Kolumbia 3

Heräsin Bogotassa kaupunkiin saapumista seuraavana aamuna jo kello kuusi. Isäntäni, sveitsiläinen filmituottaja, oli jo täydessä työntouhussa. Hän vietti koko aamun tietokoneensa takana ja kirosi sitä sen mentyä jatkuvasti jumiin. Sveitsiläiseen tapaan kaikki hänen pienessä asunnossaan oli omalla, ajatuksen asettamalla paikallaan ja huoneistossa oli putipuhdasta. Hänen mielensä vaikutti olevan koko ajan tulvillaan ajatuksia ja hänen kätensä täynnä töitä. Hän oli saanut tarpeekseen Kalifornian pinnallisesta elämästä ja freelance-urasta ja pyrki nyt tunkeutumaan syvemmälle filmiteollisuuteen Bogotassa. Hänellä oli Bogotassa tärkeä kontakti, jonka varassa oli pitkälti, saisiko hän kaupungista töitä vai ei. Hänen päivänsä kuluivat odottaessa toisen ihmisen soittoa. Hänen mielessä pyöri kuvat siitä mitä voisi tapahtua, jos puhelu tulisi ja toisena hetkenä mieli rakensi varasuunnitelmaa kaiken jo suunnitellun musertuessa pettymykseen. Muina hetkinä hän opiskeli uusia taitoja ollakseen entistä etevämpi rakastamassaan työssä. Oli mielenkiintoista seurata nuorta miestä, joka oli juuri astunut uuteen ja tuntemattomaan, ja oli vasta luomassa uutta nahkaansa, jolla suojautua…

Oli melkoinen muutos tunnelmassa siirtyä asumaan Jannickin luota Sebastianin, bogotalaisen triathlonistin luokse. Saapuessani Bogotaan, Sebastian ajoi minut kiinni liikenteen seassa ja kutsui minut asumaan hänen luokseen. Nuorimies aloitti triathlonin vakavan harrastamisen vasta kaksi vuotta sitten, mutta oli jo nyt Kolumbian toiseksi paras triathlonisti puolimatkalla. Hänen päivänsä rakentuivat harjoitusten ympärille ja niiden haamu rasituksellaan tahditti kaikkia muitakin päivän tunteja. Kun Sebastianin päivän harjoitukset oli tehty, ei hän enää juurikaan muita murehtinut, kunhan vain lepäsi ja söi. Itsekin olin polkemisen väsyttämä, joten se sopi minulle mainiosti. Sebastianin on pakkokin levätä, sillä hänellä on työ, jossa tehokkuus mitataan absoluuttisesti kellolla. Ajatus siitä että on ollut ahkera harjoittelemaan ei kilpailuissa paljoa lämmitä.

Päätin edellisen matkatarinaan kysymykseen ”Miksi?”, kun Paola oli puhelimessa kysynyt miksi olin ajatellut häntä.

Tunsin silloin tuon kysymyksen olevan kuin ilon verhonnut pelko. Kun hän alkoi kysyä miksi, tiesin, että vastaukseni olisi liian suuri vastaanotettavaksi. En tuntenut siihen olevan mitään syytä, niin oli vain tapahtunut. Vastasin hänelle: ”Miksipä en?”

Tuon puhelun aikana saatoin sanojen välistä kuulla, että kenties hän halusi tietää mitä tulee tapahtumaan, hän halusi tietää mitä ajattelen hänestä, hän halusi tietää kuka minä olen ja sen mitä hyötyä minusta olisi hänelle. Mahdollisesti hän alkoi etsiä syytä syyttömälle, eli alkoi jahdata sellaista jota ei ole. Kun etsii sitä mitä ei ole, on seurauksena luonnollisesti pelko siitä, ettei löydä sitä mitä etsii.

Bogotassa hän oli jo monesti sanonut haluavansa tavata minut ja olimme sopineet tapaavamme kolmesti, mutta joka kerta Paola kuitenkin peruutti tapaamisen eri seikkoihin vedoten. Kenties hän tiesi mikä on hänelle parasta, emmekä siten enää tavanneet. Ja onhan se ymmärrettävää, sillä elämäni tapahtuvat ovat itsellenikin täysi mysteeri.

Oli lähtöaamu Bogotassa. Keski-ikäinen herrasmies avasi pähkinäputiikkiinsa oven juuri sopivasti meidän saapuessa paikalle Sebastianin kanssa. Latasin laukut täyteen ravitsevaa energiaa. Pian hoikka, isokorvainen, puhelias, valoisa ja eloisasti liikehtivä, mutta hetkittäin silmäkulmistaan surullisen oloinen mies tervehti minua sellaisella innolla, että tiesin hänen olevan myös pyörämatkaaja. Vaistosin oikein ja itse asiassa hän oli juuri se sama pyörämatkaaja, josta pähkinäkaupan myyjä oli meille hetki sitten kertonut. Carlos oli halunnut matkata Bogotasta aina Etelä-Amerikan kärkeen asti, aivan kuten minä haluan, mutta oli jättänyt matkansa kesken Perussa. Carlos kutsui meidät kahville viereiseen kahvilaansa

Pitkän juttutuokion päätteeksi Carlos lähti johdattamaan minua ulos Kolumbian pääkaupungista. Laskettelin rauhallisesti eteenpäin, täysin huoletta ja vailla mietteitä mutkista. Carlos vilkutti kädellään tiestä esiin kaikki kuopat ja töyssyt, hän näytti nyrkkiä huolimattomille autokuskeille ja neuvoi minua usein siirtymään hänen sormensa osoittamaan suuntaan, jotta kohoaisin mahdollisimman pehmeästi takaisin pyörätielle. Pyöräteitä Bogotassa on kiitettävästi, joskin laadultaan hieman hankalia poljettavia, mutta Carlos tunsi ne kuin omat taskunsa ja teki matkaamisestani jouheaa. Poljettuamme yhdessä hän selvästikin tunsi vetoa palata elämään tienpäälle. Hän kuitenkin sanoi elämän tienpäällä olevan todella rankkaa ja yksinäistä. Jokapäiväiset 85 kilometriä olivat hänelle raskaita ja ajopäivän jälkeiset tunnit kuluivat väsyneenä siten, että uusista kokemuksista, ihmisistä ja asioista oli vaikea iloita. Hän sanoi, ettei pystynyt matkustamaan yksin. Se oli yksinkertaisesti liian raskasta ja yksinäistä. Hän kaipasi ystävää, jonka kanssa puhua. Hän ylisti sitä kuinka vahva minä olin kun pystyin silminnähden mukavasti matkustamaan yksinkin polkupyörällä

Sanoin ymmärtäväni häntä, mutta lisäsin kuitenkin sen, etten suinkaan ole vahva, sillä pidän vain säännöllisesti lepopäiviä ja tarkkailen kehoni tilaa, jotta olemukseni ei tulehtuisi rasituksen sumuverhoon, jonka lävitse ei näe hetkeä puhtaana, vaan ainoastaan siitä mieleen heijastuvan mielikuvituksellisen tarinan. Carlos yhtyi sanoihini täysin ja kehui kuvailemaani tapaa järkeväksi. Suuren betonisen sillan juurella hän sanoi edessäni olevan nyt vain suoraa tietä. Carloksen ansiosta olin selvittänyt suurkaupungin mutkat ja kuopat vaivattomammin kuin koskaan aiemmin. Jatkoin yksinäistä matkaani ja Carlos polki takaisin kahvilaansa, jossa oli tarjolla juttuseuraa päivästä toiseen.

Otin ensimmäisen päivän 80 alamäkivoittoista kilometriä rauhallisesti, jotta en keräisi lainkaan kertyvää rasitusta jalkoihin, sillä parin päivän kuluttua edessäni olisi yksi maailman vaativimmista vuorinousuista. Kauniissa vihreän metsän ja pienten puutarhojen reunustamien talojen ympäristössä kulkenut täydellinen tummapintainen asvaltti kannusti leikkisään kurvailuun. Kouluun kulkevat lapset tervehtivät minua hymyillään. Autottomalla tiellä ja silkin pehmeällä pinnalla kuulin vain tuulen suhinan. Vauhtini oli niin kova, että monenkirjavat tienvarren kukat olivat vihreiden pensaiden massassa kuin ohitse kiitäviä viiruja ja vasta pysähdyttyäni syömään leipää ymmärsin, että korvieni suhinaan vauhdin hurmassa oli imeytynyt myös lintujen laulu. Löysin pikkuruisesta kylästä vuorenrinteeltä pienen ja edullisen hotellin. Ensimmäistä kertaa Kolumbiasta olin yhä shortseissa, kun iltakävelyni päätteeksi istahdin läheisen kosken varrelle kuulemaan sademetsän railakasta elämää. Olin 1600 metrin korkeudessa.

Aamulla tahdoin tulevan päivän olevan yhä rasitukseltaan helpohko. Tien laskeuduttua aamuinen viileys vaihettui tasaisesti nousevaan lämpöön. Vieressäni kohosi massiiviset vuoret ja niiden jyrkimpiä rinteitä peitti tiheä koskematon metsä. Yhdelle rinteelle oli rakennettu suuri, valkoinen, moderni ja kaunis talo niin jyrkkään ja syrjäiseen kohtaan, että se sai minut haukkomaan henkeä sille tavalle, miten tuolle syrjäiselle talolle tulee kulkea.

Näillä seuduilla sade näyttää suosivan vuorten ylärinteitä, sillä siinä vaiheessa kun minä aloin kokea kuumuuden, oli tienvarsien vihreys muuttunut lehtien kellertävään haalauteen ja piikkipuskien kulkijaa rankaisevaan kurjuuteen. Jatkuva ihmisasutus oli muuttunut toiveeseeni siitä, että saapuisin seuraavalle talolle ennen vesipullojeni tyhjentymistä. Pian tieltä avautui jättimäinen panomara 1000 metriä alempana auringossa kylpevälle jokilaaksolle ja sen vihreille pelloille. Vuoret vierivät silmieni alla jyrkästi alangon reunalle asti ja jokilaakson toisella puolella kohosi toinen massiivinen vuorijono. Elleivät vuorenhuiput olisivat olleet pilvien peittelemiä, olisin voinut nähdä vuorenseinämää kokonaiset 5000 vertikaalista metriä. Vain Himalayalla olen saattunut katseeni moiseen jylhyyteen, mutta edes siellä ei edessäni ollut koskaan tietä, joka kohoaisi yhdessä rykäyksessä 4450 vertikaalista metriä. Edessäni oli kuitenkin vielä upea vauhdikas alamäki, 30 kilometriä kuumaa laaksoa ja vasta sitten nuo 100 kilometriä vuorinousua.

Voi kuuma laakson perkele minkä teit. Koko päivä oli pääasiassa alamäkeä, tasaista ja kevyesti nousevaa suoraa ja sileää tietä, mutta olin saanut aivan tarpeekseni polkemisesta jo 100 km jälkeen. Laaksoa voiteli periksiantamaton kostean ja kuuman ilman tunkkainen voi ja vastaani tuuli siten, että tunsin taapertavani puolisulassa sellaisessa. Laakson korkeammilla äärireunoilla, joille joen vesi ei jaksa kulkea, ei asunut ketään. Eipä ihme, sillä kukapa tänne pätsiin tulisi paikkaan jossa ei ole rikkauksia. Siellä minne joki Magdalena suostui levittämään vetensä, olivat ihmiset kylväneet peltonsa. En tiedä mitä pelloilla kasvoi, mutta ne olivat laajuudeltaan valtavia, kenties suurten yritysten suuria rahasampoja. Vastaani tömisteli ja jyrähteli valtava puimuri. Alueella oli suurine maatilojen portteineen ja aitoineen sellainen tunnelma, että maiden omistajat saattavat olla aivan yhtä vieraantuneita siitä miltä oma maa tuntuu kynsien alla kuin peltoa viljelevät köyhät työläiset tietävät miltä tuntuu kun taskussa on rahaa säästössä.

Ei lämpöä ollut kuin 35 astetta ja tietäkin varjosti kaunis puiden muodostama tunneli, mutta siitä huolimatta tunsin kuumuuden aiheuttaman stressin kehossani ja virtaavan hien käsivarsillani. Pysähdyin syömään tienvarren ravintolaan saavuttuani alueen hiljaiselle päätielle. Lähes kaikki ihmiset olivat lihavia, istuivat laiskasti tuoleissaan, pelasivat uhkapelejä tai polttivat tupakkaa. No, kukapa siinä kosteudessa ja lämmössä muuta viitsisi tehdäkään. Täytin vesisäiliöni kuulemma juomakelpoisella vedellä ja jatkoin eteenpäin pienellä tiellä kohti vuoria.

Vain kivenheiton päässä tiestä näin puiden takana aukion ja vuosien varrella kehittynyt vaistoni otaksui sieltä löytyvän mainio paikka teltalleni. Kannoin pyöräni yli virtaavan puron, joka oli yllätyksekseni niin syvä, että laukkuni olivat hörpätä vettä yläkautta. Puron toisella laidalla pistin kengät takaisin suojaamaan jalkojani ja lähdin taluttamaan pyörääni kohti suojaisampaa paikkaa. Löysin kauniin piilossa olevan paikan puron varrelta, mutta minua huoletti pienen pienen aukion yllä kohoavat puut. Ne näyttivät pudotelleen oksiansa, suuriakin sellaisia. Alkuunsa kävin pesulla vuorilta alas laskevassa virkistävässä ja kirkkaassa virrassa ja sitten kävelin ympäriinsä, tutkin millaisia oksia puut ovat pudottaneet ja mihin kohtaan. Tarkastelin puiden oksien huojunnasta tuulenvoimakkuutta ja mietin kuinka suuren oksan putoamiselle telttani kaaret antaisivat suojaa. Löysin toisenkin tasaisen paikan, mutta sinne olisi paistanut aamuaurinko ja se oli alueen läpikulkevan polun varrella. Katselin ja tutkin ympäristöä vielä hetken ajan ja ja olemukseni täytti varmuus siitä, ettei tänä iltana olisi vaaraa putoavista oksista. Siirsin oksat pois ainoalta tasaiselta paikalta ja pystytin telttani hämärässä.

En voi sanoa illan laskeutuneen metsäleiriini. Pimeydessä oli yhä aivan yhtä kuumaa kuin päivällä ja eläimet pitivät yhä aivan yhtä kovaa meteliä kuin valoisana aikana. Metsästä en nähnyt edes auringonlaskun pehmeitä värejä; aivan kuin joku olisi vain sammuttanut valot. Edes kehoni ei rauhoittunut, vaan pyörin makuualustallani. Pian ihoani alkoi kutittaa. Hetken kuluttua katsoin otsalampulla mitä ihollani oikein oli. Se oli puremista paukamilla ja punainen. Olin kyllä huomannut hyttysiä ulkona ja tuntenut niiden pistoja ihollani, mutta niitä pieniä paskiaisia en ollut hämärässä hoksannut, jotka olivat syöneet minut hajalle. Ehkä niiden pistoksesta erittyy tehokkaampaa puudutusainetta kuin hyttysiltä. Olin illalla kovin rauhaton ja ajatuksenikin mölysivät kovana virta sinne tänne. Siinä sitten tarkkailin mitä tapahtuu mielessäni ja kärvistelevässä kehossani sen enempää piittaamatta tilanteen epämukavuudesta. Jaahas, vai tällä tavalla tässä hetkessä, muistan ajatelleeni. Paukamien ja kutinan laskeudutta ja ilman viilennyttä ilmeisesti myös kehoni stressi ja ajatuksien virta päässäni rauhottui, sillä aamulla huomasin herääväni hyvin nukutun katkottoman yön päätteksi jo kello 5.30. Aamutoimeni hoidin hyttysten ja aamun valossa näkyvästi kirmaavien itikoiden aamutervehdyksessä olivat kertakaikkisen vikkelästi. Ajattelin ottaa valokuvan telttapaikasta, mutta minulla oli kuitenkin suurempi halu hilpasta metsästä pois niin pian kuin mahdollista ja se jäi lisäpistosten pelossa tekemättä. Kokemuksesta vaaria ottavana kannoin tällä kertaa pyörän ja laukut erikseen yli virran. Tielle päästyäni voin hegähtää hyttysten jäätyä metsään, pesin hampaani rauhassa ja levitin punaisten pattien värittämälle iholleni aurinkorasvaa.

Idästä noussut aurinko paahtoi aamuisen länsirinteen tulikuumaksi. Tie vietti tappavan tasaisesti ylös 5-6 prosenttista rinnettä. Hain suojaa auringolta pensaiden ja puiden varjoilta, joista sainkin nauttia varsin usein auringon oltua vielä alhaalla. Jo tunnin ajon jälkeen olisin tehnyt kelpo harjoituksen, mutta tässä mäessä se oli vasta lämmittelyä. Nousun loivahko 4-8 prosentin jyrkkyys salli nopean ja taloudellisen pyörityksen. Ensimmäiset neljä tuntia ajoin käytännössä pysähtymättä, hoitaen syömiset nopeasti tienvarrella. Tässä nousussa minussa oli sellainen lataus, ettei se sallinut pysähtyä huilaamaan puun alle lintuja kuuntelemaan ja pilviä katselemaan. Ajoin rauhallisesti eteenpäin, mutta en halunnut jalkojeni jäähtyvän pitkien ruokataukojen aikana.

Keskipäivällä pidin kuitenkin pidemmän tauon pienessä kaupungissa Libanossa. Kun pankkiautomaattijonossakin vierähti pitkä tovi, päätin syödä saman tien vatsani täyteen ravintolassa ja otin vielä lyhyet huilit jalat rappusille nostaen sen autotallissa. Minua palveli äiti ja minun ikäinen tytär leveillä hymyillään. Söin riisiä, kananmunaa ja salaattia, sekä join maitoon valmistettua mehua mora-marjasta. Olin aika raukea keskellä ajopäivää, enkä oikein tainnut tapailla espanjan alkeita, joten vastailin heidän hymyihin ja kysymyksiin pääasiassa vain omilla leveillä hymyillä. Naiset vaikuttivat olevan otettua siitä, että minä söin heidän ruokaansa suurella halulla ja ostin vielä yhden annoksen muovipurkkiin myöhemmin syötäväksi. Tuoremehukin oli niin hyvää, että täytin sillä kokonaisen juomapullon. Naisten hymyilevät huulet ja rattoisa olemus kutkuttivat ilona suonissani vielä pitkään tässä Kolumbian raatelevimmassa nousussa.

Sellaista huippukunnon anteliaisuutta kuin kaasustaa vääntämällä kiihtyvää herkkyyttä jaloissani ei tässä nousussa ollut, enkä voisi sitä näillä harjoitusmäärillä ja tällaisessa vuorihirviössä odottaakaan, mutta jaksoin kammeta tasaisesti vailla sen suurempaa rasitusta. Nyt tietä reunusti vuoroin maatilojen avara ja kumpuileva maisema valtavien vuorten juurella, ja toisaalla ajoin läpi niin tiheän metsän, että olin kuin tunnelissa ja voin tuntea vuoren olemassa olon vain kasvavana paineena jaloissa. Mäki jyrkkeni monin paikoin 8-10 prosenttiseksi. Kumpuilevien vuorten takana levittäityi näkymä alas laakson, josta olin sen päiväisen matkani alkanut. Olin jo 2000 metriä telttapaikkaani korkeammalla ja näky oli niin kaukainen, että se sai minut kokemaan kehoni lokomotiiviseksi ihmeeksi. Kun olin polkenut ylämäkeä kuusi tuntia, kävi mielessäni jo ajatus siitä, että eiköhän tämä jo riittäisi tälle päivälle. Ajoin kuitenkin vielä puolitoista tuntia ja illansuussa saavuin pienen kylän värikkäiden talojen reunustamalle hiljaiselle raitille. Pienissä kaupoissa yksinäiset kauppiaat odottivat alkuillan viimeisiä yksittäisiä asiakkaita. Eloa kaduille toi muutama leikkivä lapsiporukka ja kirkon edustan betonilla oli meneillään jalkapallopeli. Siellä täällä talojen edustalla istui ikääntyneitä miehiä yksikseen tai kaveriporukassa tarkastelemassa Murillon verkkaista elämää, jossa minun saapuminen kaupunkiin polkupyörällä on jonkinmoinen uutinen ja saa kyllä miesten päät kääntymään ja mielet pohtimaan, että mitä tuokin täällä mahtaa pyörinensä tehdä. Sillä tavalla minusta muodostuu tämän lisäksi tuhansia muita tarinoita.

Löysin muutamalla eurolla hyvän syyn olla telttailematta tihkusateisessa viileydessä. Talutin pyöräni majataloon, otin jääkylmän suihkun ja lepäsin hetken. Sitten vietin loppuillan etsiessä pienistä putiikeista ravitsevia eväitä tuleville kolmelle päivälle Los Nevadosin kansallispuistossa. Mitä pienempi kylä on, sitä valkoisempaa on leipä ja sitä rasvaisempia ja sokerisempia ovat kaupoissa myytävät tuotteet. Edellinen on kuin kiveenhakattu laki kehitysmaissa. Pähkinöitä tai täysjyväleipää oli turha etsiä tästäkään kyläpahasesta. Olin 2700 metriä korkeammalla kuin herätessäni hyttysiä huitelemaan ja tämän iltainen lähes 20 astetta viileämpi sää huolehti siitä, että sain huitomisen sijaan keskittyä raapimaan edellsen päivän matkamuistoja ihollani.

Olin edellisenä iltana kysellet useammaltakin ihmiseltä, että kulkeeko Los Nevadosin luonnonpuiston läpi todellakin tie. Vain Google-maps näytti siellä kulkevan jonkinmoinen polku, joka tosin ei näkynyt kuin osiltaan satelliittikuvissa. Muissa näkemissäni kartoissa sinne ei ollut merkitty tietä. Olin nyt kuitenkin varma, että siellä olisi tie ja lähdin aamulla kampeamaan kohti 4750 metriä. Kaupungin laidalle loppui päällystetty tie ja nyt kolistelin kivisellä koettelemuksella. Tällaista tie olisi huipulle asti.

Metsäiseltä taipaleelta pujahdin mitä keuneimpien loivasti kumpuilevien rinteiden avoimmuuteen, jossa kauniisti kukkivat kahviviljelmärivit mutkittelivat mäenmuotoja myötäillen alas aina kapean jokilaakson tasaisuudelle saakka. Minä tollo ihastelin noiden fantastisten kahviviljelmien kauneutta mielessäni aina siihen saakka, kunnes kolumbialainen ystänäni näki valokuvani alueelta ja totesi perunoiden kasvavan upeassa paikassa. ”Häh”, minä hymähdin, ja pian kuulin ystävältäni, ettei 3300 metrissä kasva kahvi.

Jatkoin pienellä lähes liikennettömällä tiellä kohti korkeuksia. Satoi vettä ja kun siihen tuli tauko, söin evääni tienvarrella suurten havupuiden suojassa, jonne ei pisaroita vielä kevyesti tihkuttaneesta sateesta pudonnut, mutta jossa voin nauttia harvojen pilvien välistä paistaneiden auringonsäteiden lämmöstä. Söin valkoista leipää, hedelmiä, jogurttia ja pähkinöitäni. Huomasin heittäväni leivän alas vuorenrinteeltä. Niin tapahtuu harvoin etten saa syödyksi ja tuo teko oli täysin spontaani reaktio. Nyt minulle ei maistunut mikään muukaan ruoka.

Vierelleni laukkansa pysäytti yltäpäältä hiessä oleva hevonen. Vaihdoin ratsastajan kanssa kuulumiset ja sitten hän käskytti hevosensa ylös vuorenrinnettä käsittämättömän kovalla vauhdilla. Olin ihmetyksestä ymmällä ja seisahduksissa tuijotin hevosen kaunista laukkaa sen kadottua kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Kuuntelin vielä hetken maiseman taakse puikahtaneen hevosen kavioiden kopinaa ja pakkasin sitten kamani. Kylmä pilvi oli juuri paiskaitunut vuorenrinteelle ja palelin niin, että jatkoin mielelläni kampeamista lämmetäkseni ja edetäkseni.

3700 metrissä maisema muuttui metsäisestä vihreydestä kuin veitsellä leikaten aromaiseen, etten sanoisi paikoin tundramaiseen kasvillisuuteen. Pensaiden ja ruohoston keskeltä ylös törrötti kaiketi jonkinmoisia kylmää kestäviä korkeanilmanalan palmuja, kaktuksia tai mitä lie pikkupuiden tapaisia, joilla oli kaulassaan paksu kauluri ja joiden terävä tukka törrötti villisti kaikkiin suuntiin. Jalat niillä oli niin ohuet, että parempi oli, että tyytyivät törröttämään paikaillaan. Ei niistä olisi kiipeämään tällaista mäkeä.

Jatkoin matkaa kivisellä tiellä, en nyt sanoisi vahvasti, mutta sen verran energisesti kuitenkin, että iloitsin vaativan tien kupeessa avautuneesta häkellyttävän kauniista näkymästä vuorijärvelle. Tyynen järven pintaan heijastui satoja noita kuvaamiani kauniita ylängön pikkupuita.

Ajoin valtavan, värikkään ja kivisen rotkon halki ja saatoin nähdä laaksoon satoja, kenties tuhansia metrejä alemmaksi. 4000 metrissä aloin kärsiä vuoristotaudin oireista. Minua heikotti, huimasi ja hengitykseni oli tiheä. En jaksanut ajaa enää edes viiden prosentin nousussa. Minun oli levättävä selälläni maassa maaten. Paksun pilvimassan juuri ja juuri erottuvat tummudeen eri syvyiset sävyt pyörivät silmissäni. Tyynessä säässä vallitsi purojen lotinaa ja pisaroiden rapinaa lukuunottamatta täydellinen hiljaisuus. Maassa maatessa vain seurailin mitä tapahtuu, niin omassa kehossani ja siinä kentässä jonka se pystyy kokemaan. Kun mieleeni nousi halu kaapata tilanne sanoiksi, ajattelin: ”Vai että tällä tavalla tässä hetkessä, kaikkea sitä ihmisen pitää elämässään kokea. Huipulle on vielä kilometrien matka ja onhan kumma, että näin matalalla happivelka vei miehestä kaikki voimat.”

Nautin sadepisaroiden kasvohieronnasta, mutta ne olivat niin perhanan kylmiä, etten voinut jäädä selälleni makoilemaan. Lämpöäkin oli enää vain viisi astetta. Ensimmäistä kertaa elämässäni tulin sillä tavalla vuoritien tyrmäämäksi, että en kerta kaikkiaan jaksanut kohota sitä polkemalla. Talutin pyörääni jo kolmenkin prosentin ylämäessä ja vähän väliä lepäsin ohjaustankoani vasten. Ajoittain minua huimasi niin, että palasin makuulle. Maanpinnalla tunsin kuinka koko kehoani piiskasi eräänlaisen pehmeän kivun väristykset. Kun aloin kuorruttaa tienpintaa oksennuksella, ymmärsin ettei kyse ollut happivajeesta, vaan olin muuten vain sairas. Se oli ihan mukava ymmärtää, sillä tällä reissulla ei olisi pohjaa, jos miehen elimistö alkaa köhimään jo neljässä tonnissa. Käytin viimeiseen viiteen kilometriin kaksi tuntia ja huipulla fiilikseni olivat kirjaimellisesti aika tyhjät, sillä olin tyhjentynyt kaikista sen päivisistä ruuista. Aamupalankin oksensin ulos, eli mikään ei sinä päivänä ollut imeytynyt energiaksi keholleni, päivänä jona olin polkenut viisi tuntia ylös kivistä vuorenrinnettä 3000-4200 metrissä.

Huipulla minulla oli kaksi vaihtoehtoa joten edetä; jatkaa ylös 4750 metriin pienellä kivisellä tiellä tai laskea 40 km mäki alas kaupunkiin hyvällä tiellä. Molemmat vaihtoehdot kuulostivat mahdottomilta, joten aloin etsiä telttapaikkaa. Halusin vain päästä mahdollisimman nopeasti makuulle sateensuojaan. Kaikki purot olivat maasta likaisia, joten minulla ei ollut riittävästi vettä, kun löysin syrjäisestä kolkasta kauan sitten hylätyn ravintolan rippeet. Onnekseni kuitenkin satoi ja sain vettä kattilaani katolta alas liruvasta norosta. Pystytin telttani ravintolaan. En saanut syödyksi, mutta keitin maitojauheesta vahvan suola-hujana liuoksen, mutta siitä huolimatta tuleva ilta ei ollut niin energinen, että olisin jaksanut nousta vaihtamaan kalsarit, kun huomasin pierun mukana vapautuneen paljon muutakin kuin ilmaa. Totesin vain että voi paska, ja jatkoin voimattomana makaamista kolmen asteen kosteassa koleudessa.

Aamulla astuin ulos rähjäisestä talostani. Hengitykseni höyrysi ja minua tervehti lumihuippuinen vuori ja aamun hiiren hiljainen seesteisyys. Vuorenhuipun seepramaisen kaunis juovaisuus kallionkielekkeineen ja lumivaippoineen houkutteli minua kohoamaan pienellä tiellä ylös 4750 metriin ja ajamaan suunnitelman mukaan läpi koko Los Nevadosin luonnonpuiston. Vaikka olin aamulla jo hyvävoimaisempi, oli vointini edelleenkin kuitenkin kovin tyhjä, joten olin tyytyväinen siitä seikasta, että Manizalesiin olisi matkaa vain 40 kilometriä alamäessä. Kun pilvien taakse kadonnut vuorikaan ei enää houkutellut minua olemuksellaan, päätin pakata varusteeni, söin hieman löysää kaurapuuroa, vaihdoin ne kalsarit, puin untuvatakkia myöden lähes kaikki vaatteeni taas päälleni ja sitten lähdin laskemaan alas mäkeä. Jo parin tunnin kuluttua olin hostellissa puhtaiden valkoisten lakanoiden välissä parantumassa ruokamyrkytyksestä. Vasta neljän yön kuluttua olin saanut syötyä siten, että minulla oli halu jatkaa matkaa.

Valitsemani helpotus, 40 kilometrin alamäki tarkoitti 70 kilometrin ketunlenkkiä Salentoon, jonne olin ajatellut kulkea läpi kansallispuiston. Nyt ajoin sen sijaan päätiellä, varsin hiljaisella ja kauniilla reitillä Kolumbian kahvialueella. Kun tie oli ojineen noin neljä kertaa leveämpi, kuin tiet johon olin Kolumbiassa tottunut, ei kontaktia lähiluontoon tapahtunut samalla tavalla kuin luonnonhelmassa kulkevilla kinttupoluilla. En toki sitä kaivannutkaan, vaan ainoastaan huomioin sen seikan, miten muutaman metrin muutos etaisyydessä luontoon vaikuttaa siihen mitä pyöränpäällä saatan havainnoida. Päivän viimeisessä kinkamassa turistit ottivat minusta kuvia kohotessani hiki päässä ylös todella jyrkkää mäkeä. Olin ajanut jo kuusi todella mäkistä tuntia ja voin yhtyä yhden herran tokaisuun siitä, kun hän sanoi että hommani näyttää todella kovalta työltä. Saavuin Salenton keskusaukiolle ihmisjoukon pitäessä minulle peukkuja pystyssä. Hengähdin hetken penkillä ja ensikatseillani ihailin kylän värikkäitä taloja.

Pian nainen tuli juttelemaan kanssani ja kertoi minulle kuinka vaikuttunut hän oli ollut aiemmin päivällä, kun oli ajanut autollaan ohitseni todella jyrkässä mäessä. Hän ei voinut käsittää miten pystyin siihen painavalla pyörälläni. Onneksi pyöräni oli painava, sillä siitä hyvästä minulle tarjottiin nyt valtava mukillinen vastapuristettua appelsiinimehua! Rouva antoi minulle myös käyntikorttinsa ja tarjosi apuaan, jos tulisin vierailemaan Armeniassa. Niin minä en kuitenkaan ollut ajatellut tekeväni, sillä kyllä yksi päivä päätiellä ajoa oli nyt aivan tarpeeksi. Olin kuullut huhuja, että Salentosta Ibagueen kulkisi taas pienen pieni vuoritie. Sitä en ollut kartoissa nähnyt, mutta päätin taas huilata muutaman päivän tässä kylässä, jotta minulla olisi tuoretta energiaa lähteä etsimään sitä, ja lapsenomaista intoa tutkia sen mahdollisia metkuja.

Salentossa telttailin hostellissa, joka oli rakennettu mäenharjanteelle, josta oli 270 asteen panomaara ympäröiville vihreille jylhille vuorille. Kun lepäilin riippumatossa, saatoin nähdä 5300 metrin vuorenhuippua ympäröivät pilvet ja sieltä alas laskevat jylhät, mutta samettimaisen pehmeät tropiikin sateiset vuorenrinteet. Hyvinkin korkealle, uutterat ihmiset olivat työstäneet viljelmiään. Välittömättömässä läheisyydessäni niitty kumpuili kohden muutamia kymmeniä metrejä alempana virtaavan puron lotinalle saakka ja tarjosi matkallaan ravintoa muutamille lehmille ja kahdelle hevoselle. Hevoset tulivat vierelleni silloin tällöin, sillä ne tykkäsivät, kun niitä taputti turvasta.

Pitkästä aikaa tapasin hostellissa paljon myös muita matkaajia. Monesti matkaajat kysyivät minulta mitä meinaan tehdä sinä päivänä. Hymyilin ja sanoin etten tiedä. Kylässä oli paljon aktiviteettejä, mutta aikani kului vain ruokaa tehden, huoltaen vehkeitä, oleskellen, lepäillen ja edellistä matkakirjoitusta kirjoittaen, enkä siten käynyt yhdelläkään kahvifarmilla, luonnospuistossa, museossa tai ottanut osaa muihin aktiviteetteihin. Päivittäisissä askareissa ja ihmisten tapaamisessa spontaanisti hostellissa ja kylän kadulla siellä istuskeltuani, oli koettavissa sellainen sanoinkuvaamaton rikkaus, jota parempaa en voinut kuvitella, eikä minulla ollut siten halua kulkea kokemassa sen enempää.

Olin Salentossa lepopäivän kevyellä pyörälenkillä, kun näin kilometrikyltin alueen kuuluisaan palmumetsään. Matkaa sinne oli vain kuusi kilometriä, mutta jaloissani oli sellainen tunne, että tänään kyllä riittäisi hyvin lyhyt reilusti alle tunnin mittainen polkaisu. Olin kuullut matkaajien puhuvan paikasta tai suunnittelevan vierailua siellä. Minullakin kävi kilometrikyltin kohdalla ajatus, että pitäisihän minunkin vierailla katsomassa maailman korkeimpia palmuja, mutta lähes välittömästi hymyilin ja tiesin, että tulen kyllä kohtamaan matkallani kaiken mikä minun tulee kohdata, silloinkin kun pidän vain huolta jaloistani. Hymyilin iloisesti tietäen, ettei palmuilla olisi minulle kuitenkaan mitään annettavaa. Tiesin että jos minulla on todella halu nähdä maailman korkeimpia palmuja, tulevat ne kyllä luonnikkaasti kohdalleni. Nyt vointini oli sen verran tahmea, että oli luonnikkainta polkea ruokakaupan kautta takaisin hostellille kuumaan suihkuun, syömään ja riippumattoon lepäilemään.

Enpä pitänyt lähtöaamuna kiirettä. Annoin läpimärän teltan kuivua rauhassa ja hoidin muut hommat samaan verkkaiseen tahtiin kuin kevyen pilviverhon takaa paistavat heikot auringonsäteet kuivattivat telttakangasta. Touhujen tuoksinnassa jättelin jäähyväisiä matkaaja ystävilleni.

Edellisinä päivinä voin kävellä Salenton kaduilla muiden turistien joukossa sen enempää huomiota herättämättä, mutta kun pyöräni oli taas lastattu täyteen laukkuja, sain ihmisten päät jälleen kääntymään. 2000 metristä 3300 metriin noussut tie kulki lähes koko matkan tiheässä metsässä asumattomalla alueella. Vielä kun oli sumuakin, en voi sanoa juurikaan nähneeni maisemia.

Tien laskettua jonkin matkaa huipulta, avautui vieressäni helkeäsalpaava maisema vihreän eri sävyineen. Suuri osa rinteistä oli laidunmaina, pehmeitä kuin golfkentän viheriöt ja mitä korkeammalle vuorenrinteille katsoin, sitä useammin niitä rikkoi rehevä tummanvihreä metsä. Vuorten korkeinhuippu oli kauttaaltaan koskemattoman metsän peitossa. Vesi oli voimallaan kuluttanut vuoren harjanteet pehmeän suloisasti kumpuileviksi veistoksiksi. Tienvarrella lotisi kirkas puro ja pienessä vesiputouksessa täytin vesipulloni. Vaikka olin lähes vuorenhuipulla asumattomalla alueella, puhdistin veden varmuuden vuoksi Ultravioletti-kynällä, sillä se on varsin vaivatonta; pistän kynän vain vesipulloon ja painan nappia, minuutti odotusta ja vesi on putipuhdasta.

Alempana laidunmaista alkoi kohota ylös pystysuoria, kertakaikkisen hoikkia kymmenien metrien korkuisia palmuja. Ajoin iltapäivän pehmenevässä valossa kymmenien tuhansien majesteettisten palmujen ohitse. Pysähdyin vähän väliä ihastelemaan minut täysin yllättäneen näkymän jylhyyttä. Aamupäivän työn ansiosta rullasin nyt kevyesti alamäkeen. Nyt maisema oli kuitenkin kirjaimellisesti niin pysäyttävä, ettei matkani tahtonut edetä edes alamäessä. Ei se mitään, minulla ei ollut vielä ollut pienintäkään ajatusta siitä mihin halusin sinä päivänä kulkea.

Tie laski joelle ja siinä samassa silmäni näkivät tasaisen ruohostomaan kosken välittömässä läheisyydessä. Ihmisiä ei ollut tässä paikassa mailla eikä halmeilla. Pystytin telttani ja sitten päätin rauhoittua. Istuin alas keskellä koskea olevalle suurelle kivelle. Vaikka joen vesi matkallaan kivien ylitse ja ohitse ei minua kastanutkaan, oli kuin virtaus olisi puhdistanut minut kaikista pahoista ajatuksista. Kevyt alkuiltainen viima oli kuin rakastajan hellä silitys kosketusta kaipaavalla ihollani, ainoastaan tämä iltainen kevyt tuulahdus pystyi hellimään koko kehoani yhdellä puhalluksella. Hengittämäni puhdas ilma oli kuin pyhää henkeä, joka rauhallaan rikastutti ja viisastutti yksinäisimmänkin kolkan kehossani. Voisin verrata heleää olemustani vieressäni tanssineen perhosen herkkään lentoon. Luonto ympärilläni oli niin rehevää, että tiesin maan olevan pyhä. Läpikirkkaassa joessa ei ollut lainkaan roskia. Tästä paikasta hohti vain puhdas totuus. Katsoin tähtitaivaalle ja kiitin elämää tästä hetkestä. Olin sinut itseni kanssa. Tiesin ettei tätä rauhaa voisi viedä minulta mikään, eikä koskaan. Tunsin itseni sisältä täydeksi varmasti sillä samalla tavalla kuin joenpenkan auringossa kypsyvien ja laajentuvien banaanien venyvät kuoret tuntevat täyttävänsä heidän ainutlaatuista tehtäväänsä. Enää minäkään en kysellyt mikä on elämäni tarkoitus. Vaikka minulla ei ollut mitään enempää tuossa hetkessä kuin koskaan aiemmin, tiesin, että minulla oli kaikki mitä olin koskaan halunnut. Hetki oli minulle tärkeä, varmasti yksi tärkeimmistä koko elämässäni ja tästä paikasta oli tullut minulle nopeasti erityinen. Vilkaisin vielä pilviä ja hymyilin niiden huonolle onnelle, niiden kohtalolle tuhoutua hyvinkin pian. Itse olin löytänyt jotain mikä ei koskaan katoaisi. Ellet ole kokenut tuota varmuutta ja viisautta itse, missä olin kiven syrjässä istuessani, voit vain arvailla, tai olla kateellinen. Millään muulla näet ei ollut enää mitään väliä, sillä halusin ainoastaan tuon tilan pysyvän. En kuitenkaan pelännyt, sillä tämän kauniin ja pyhän paikan henget kertoivat minulle saavuttaneeni vihoviimeisen maalini elämäni polulla; nyt voisin kuulemma vain nauttia. Halasin viileässä illassa itseäni ja onnittelin itseni hyvin eletystä elämästä.

Ja paskanmarjat, sillä todellisuudesssa minä istuin tuossa kivennokassa varpaat palellen ja hengitystä väkisin pidättäen, kun olin taas asettanut kameran 10 sekunnin ajastimelle ja juossut jo ties kuinka monennen kerran housujenpuntteja ylhäällä pitäen yli kylmän kosken; eikä siinä vielä kaikki, oli meinaan aika työ pidätellä juoksuaskeleiden jälkeen puuskuttava keho suorassa ja keuhkot tiukasti liikkumatta, jotta komeuteni välittyisi täydellisen terävänä 9 sekunnin valotusajan valokuvassakin. Näin romanttinen tarina on monien valokuvieni hengastyttävä todellisuus.

Ajoin seuraavanakin päivänä viiden tunnin hengästyttävän päivän. En saanut vieläkään syötyä kunnolla ja minua kyllä kummasti hyydytti kun saavuin Ibaguen keskuspuiston penkeille odottamaan Bogotassa tapaamani ystäväni Katherynen saapumista. Väsyneenä pistin suosiolla pitkäkseni betoniselle penkille; joskin myöntänen kyllä pistäväni pitkäkseni melko herkästi silloinkin kun en ole näin pirun väsynyt. Aikani siinä lepäilin kunnes hengästyttävän kaunis tyttö korkokenkien kopinan kutsuhuudolla sai minut nousemaan ylös kevyeen huimaukseen ja heikotukseen. Päivät Ibaguessa alkoivat venyä viikoiksi, eivätkä ainoastaan pitkään jatkuneen vatsavaivan johdosta.

Jukka, Ibague, Kolumbia

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

 

6 thoughts

  1. Olipa Jukka hengästyttävän kaunis kirjoitus.
    Tosin eilen Fillari-lehdestä luin samapohjaisen artikkelisi, mutta tämä tuntui vielä autenttisemmalta. Onpa hienoa, että olet taas matkan päällä. Anna mennä vaan, pikkuhiljaa hyvä tulee ja nauttien matkan antimista (vrt. ystäväsi etc.);) Kiva taas seurata reissuasi!

  2. Todella mielenkiintoista seurata Jukan matkaa. Luin kirjankin ja siitä innostuneena ostin maantiepyörän.
    Kertomus loppui kauniissa merkeissä…

  3. Terve
    Tuli mieleen, että kuvaat tuossa jutussasi vuoristotaudin oireita, oksentelua, ripulia epämääräistä huonoa oloa ja huimausta. Olisit noussut rauhallisemmin ja pitänyt pari lepopäivää jossain 3000 ja 4000 metrin tietämissä niin elimistösi sopeutunut korkeuteen paremmin.
    Muuten hyvää matkaa

  4. Terve Reijo, jutusta kyllä pitäisi selvitä, ettei kyse ollutkaan vuoristotaudista, vaan se oli ruokamyrkytys joka jatkui päiviä vaikka olin jo laskeutunut alemmas. Olin jo elellyt viikkoa 2000-3500 metrissä ennen nousua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *