Kolumbia 4

Näiden pitkien kirjoitus välillä matkaani voi seurata Facebookissa. En ole kovin hyvä kaveri, mutta klikkaa sivullani seuraa ja saat tuoreimmat kuulumiseni Etelä-Amerikasta aikajanallesi.

Jos haluat lukea vanhoja tarinoitani, kannattaa ostaa kirjani suoraan sivuiltani tästä. Se on myös paras tapa tukea matkaani ja pitää minut tienpäällä, sillä yksi nettikaupassani myyty kirja maksaa minulle yhden lisämatkapäivän tienpäällä!

Tarinan reitti: Ibague – San Agustin

Olin ollut Ibaguessa kuusi päivää, kun kuulin kivien kopinaa huoneeni ikkunoissa. Pian kuulin huutoa, nousin ylös ja katsoin alas ikkunasta. Siellä oli Javier, jonka asunnossa majoittauduin ja jonka olin jo oppinut tuntemaan Katherynen entisenä poikaystävänä. Senkin olin aiemmin samana päivänä oppinut tietämään, että hän oli yhä kiinnostunut Katherynesta. Katheryn oli puolestaan minulle nyt seikka, jonka vuoksi tulisin majailemaan Ibaguessa pidempäänkin kuin alun perin sanomani yhden viikon ajan.

Heitin Javierille avaimet ikkunasta. Pian istuimme kylmästi valaistuun vaaleaan ja sisustamattomaan huoneeseen. Oli jo lähes keskiyö ja päivän liikenne oli rauhoittunut niin, että saatoin kuulla jääkaapin hurinan. Rauhaton, huolittelematon ja surullisen oloinen Javier sytytti tupakan ja avasi viinapullon.

”Juttelin juuri Katherynen kanssa puhelimessa ja kun hän sanoi, että sinä olit ensisuudellut häntä pakolla ja väkivalloin, olin saanut tarpeekseni ja tulin puhumaan sinun kanssasi. Luotan sinuun nyt enemmän. Miten on?”, Javier sanoi.

Vastasin hänelle: ”Jos hän tuntee niin, että suutelin häntä pakolla ja väkivallalla, niin tietysti se on silloin totta. Itse tosin muistan, että se olisi tapahtunut hellästi ja luonnollisesti, kuin itsestään opiskellessamme espanjaa lähekkäin sängylläni aiemmin tänään. Mutta voihan muistini tietysti olla paska.”

Sitten Javier jatkoi pitkää tilitystään siitä miten hänen kaverinsa olivat kertoneet Katherynen olevan pettävää sorttia, mutta kuinka hän typerys ei ollut uskonut heitä. Hän valitti kuinka oli antanut Katherynelle kaiken, eikä ollut saanut itselleen kuin harmia ja surua. Hän pyysi apuani. Moneen kertaan hän kysyi mitä hänen pitäisi tehdä tässä tilanteessa.

Voin ainoastaan vastata, etten todellakaan tiedä mitä hänen pitäisi tehdä. Sanoin: ”En tiedä itse mitä minun pitäisi tehdä Katherynen kanssa. En edes tunne, että minun pitäisi tietää mitä minun pitäisi tehdä, sillä saatan kyllä vastata kaikkiin muodostuviin tilanteisiin niiden vaatimalla tavalla, eikä minun siten pidä murehtia niistä etukäteen. Kenties minulla ei ole ruusuisia kuvia yhteisestä tulevaisuudesta Katherynen kanssa, joiden eteen minun pitäisi tehdä jotakin. Siten minun ei tarvitse tietää mitä tehdä, jotta saisin sen mitä haluan. Me tapasimme hänen kanssaan, välillämme on halu ja tuo halu kyllä kuljettaa ilman kuljettajaa.”

Lähes välittömästi puheemme kääntyi juoruista siihen miksi Javier oli niin pettynyt, surullinen ja sekaisin. Tuntien päästä Javierin viinapullo oli jo tyhjä, lattia täynnä tupakantumppeja, eikä kadulta enää kuulunut kuin yksinäisten autojen harvoin ohikulkeva hurina.

Muistini katkonaisuuden ja keskustelun laajuuden johdosto lienee turha ja myös mahdottomuus mennä yksityiskohtiin, mutta keskustelu johti siihen, että sen loppupuolella Javier sanoi minulle: ”Olen opiskellut kaikkia maailman tunnetuimpia filosofeja ja sain yliopistossa poikkeuksellisen 40 000 euron palkinnon erityisestä lahjakkuudesta filosofiassa. Ostin niillä rahoilla tämän talon, auton ja perustin yritykseni. Olen poliittisen järjestön johtaja ja voin halutessani pysäyttää koko Kolumbian päiviksi. Minulla on satoja seuraajia. Kuten näit päivällä, minut tunnetaan ja minua arvostetaan yliopistolla…..”

Vastasin: ”Javier, oletko onnellinen?”

Taas kerran hän hymähti, kuin pienestä oivalluksesta, mutta vaipui taas syvempään suruun sanoen: ”Niin, eivät kai ne ole yhtään mitään.”

Jatkoin: ”Elämä on suurempi kuin yksikään filosofia. Tunnet kaikki suuret filosofiat, olet käyttänyt kaiken tarmosi niiden opiskeluun, mutta oletko koskaan pysähtynyt tutkimaan mitä tieto on? Huomaatko, että todellisuudessa olet täysin pienen tyttösen heiteltävänä? Mikään oppimasi filosofia ei siis pysty vastaamaan parisuhteen alati muuttuviin tilanteisiin.”

Myöhemmin Javier kiitti minua tuhansia kertoja. Hän sanoi, että olen matkallani auttanut ainakin yhtä ihmistä. Hän sanoi nähneensä ja ymmärtäneensä olevansa täysi valhe ja että kaikki mitä hän oli tehnyt ja ajatellut viimeisen kymmenen vuoden aikana politiikan ja filosofian parissa, olivat nekin vain harhaa. Hän sanoi, että sen näkeminen sattuu syvältä, eikä hän tiedä miten voi jatkaa tästä eteenpäin. Hän totetsi, että oli aina etsinyt päätelmää, ideaa ja loppua ja kaikki mitä hän oli tänä iltana suustani kuullut, oli kuulemma ollut täysin päinvastaista. Hän sanoi, että olen suuri ihminen ja jatkoi miten se on minulle kuitenkin helppoa, sillä voin elää vapaasti ja matkustaa ympäri maailmaa yksin vailla vastuuta.

Vastasin hänelle, että tuo taitaa olla taas yksi sinun ilon peittelevistä ideoistasi ja kerroin ettei minulle mikään näytä edes valheelta. Sanoin myös: ”voithan sinä toistaa jokaikisen tekoni kuin apina, pyöräillä maailman ympärikin, mutta mihin se johtaisi Javier, täyttäisikö tuo matkiminen ideasi siitä, että sinusta tulisi sama kuin minusta ja jos niin, olisiko se sitten siinä?”

Koko illan ajan oli Javier tapansa mukaan selvästikin halunnut keskustelullemme päätelmän. Nostan laajuudesta esiin vain nämä harvat hänelle sanomani sanat, kun olin lyönyt hänen päätelmiensä rattaisiin kapuloita.

”Päässäni ei ole mitään, jota yksikään valhe voisi satuttaa.”

”Olen surun tuolla puolen: voin seurata sitä kuin ulkopuolinen, eikä se voi koskaan satuttaa minua”

”Sinä haluat tietää ja siksi et näe.”

”Minun luontoni on ilo. Itse asiassa minä olen ilo, eikä ilolle voi siten olla syytä.”

”Kyllä, juuri niin, millään ei ole loppupäätelmää.”

”Olet ehkä poliittinen johtaja, guru alamaisillesi, mutta vain pelosta vapaa sydän on jokaisen tilanteen johtaja.”

”Elämän rikkaus on ainoastaan nyt.”

”Ideasi siitä, että tulevaisuudessa elämä on parempaa, on yksi ja ainoa syy, joka on kipujesi sytyke.”

”Voit ymmärtää Katheryneä ainoastaan ymmärtällä itseäsi.”

Noiden sanojen jälkeen olin itse matkalla yhä syvemmin sen sydämensärkijän syliin, joka oli Javierin mukaan tuhonnut hänen elämänsä.

Oltuani viikon ajan kaupungissa, teimme Katherynen ja kahden ystävän kanssa yhden yön mittaisen patikkamatkan vuorten korkeuksiin kuumille lähteille. Katheryn kellui taidokkaasti kuuman lähteen pinnalla rentoutuen. Hänen suuret nappisilmänsä olivat suljetut; tummat, ohuet, luonnon kiharat, mutta suoristetut ja valkoisilla raidoilla värjätyt hiukset levittyivät aaltomaiseksi taustaksi hänen kauniille kasvoilleen. Hänen rintansa lepäsivät hänen ruumillaan koko leveydellään ja niiden pienet nännit kohosivat vesirajan yläpuolella kohti kuun loistetta, joka valaisi hänen seksikkään hoikan vatsansa kuin vaaleaksi pumpuliksi, keskelle kivisen altaan tummuutta. Hänen muodokkaat pakarat matkallaan kohti altaan pohjaa olivat vetäneet navankin veden alle. Olisin mielelläni tarttunut tuon pehmeän pepun muotoihin nostaaksesi mehevästi levenevän lantionkin haukkaamaan raistista ilmaa, mutta annoin katseeni valua alas pitkin jyrkästi kohti siroja polvia kapenevia vahvoja reisiä. Olin hivuttautunut Katherynin vierelle hiljaisesti. Katseeni oli jo pysähtynyt pieniin, viileä vuori-ilmaa haukkaaviin varpaisiin, kun hän vihdoin huomasi minut ja säpsähti, peitti rintansa käsillään, mutta ymmärsi pian, ettei ele peittelisi enää mitään.

Minulla oli halu olla Katherynen lähellä ja ajoittain spontaanit leikit ja tunnustelevat suudelmat lähensivät meidät syleilyyn. Vaikutti selvästi, että Katherynen mielessä oli vielä kysymysmerkkejä ja varovaisuutta, eikä suhteemme siten vielä räiskynyt ovet paukkuen, vaan etenimme kuin jäällä hiipien, kepillä jäätä silloin tällöin koettaen. Jäimme lepäämään kuumimman lähteen kaiteelle, jonka ylitse virtasi vesi. Vuoret kohosivat ympärillämme kuin hornankattila, öiset pilvet lipuivat täydenkuun valon värjääminä vuorten taa ja niiden nopean liidon välistä paljastui tähtitaivaan tuikkivia palasia. Annoimme niskojemme levätä kiviä vasten ja katselimme toisiamme silmiin. Puhuimmekin, mutta en muista mitä. Sanamme ajautuivat kuitenkin sellaiseen tilanteeseen, että Katheryn kysyi minulta: ”Ja mitä muuta?” Asitin mitä sanoja nuo sanat houkuttelivat. Olin täynnä iloa Katherynen seurassa, mutta sydämessäni aavistelin, etteivät tulevat sanani välttämättä kuvaisi sitä rakkauden taajuutta, mitä niillä sanoilla tavataan kuvata. Oli kuitenkin helppoa vastata Katherynen kutsuhuutoon: ”Minä rakastan sinua?”

Yllätyksekseni Katheryn pyysi minut nukkumaan vierelleen. Sydän ilosta sykkivänä käperryin hänen ympärilleen, lämmöksi vasten kylmää ja kosteaa vuori-ilmaa.

Katherynen kaverin kaverin kautta löysimme minulle mitä hienoimman majapaikan läheltä Ibaguen keskustaa ja Katherynen toimistoa. Talon emännällä oli tarjota minulle poikaystävänsä hienosti sisustettu huone kaikilla herkuilla.

Asettauduin arkeen. Yhtenä hetkenä kun olin yksin huoneessani, hymyilin sille, että päiväni olivat nyt ajankäytöllisesti vapaita, minua ympäröi täydelliset vuoritiet pyöräilyyn, alueen ilmasto oli niin sopuisa ihmiselolle kuin ajatella saattaa, asuin minulle loisteliaassa huoneessa ja nautin joka päivä mitä kauneimman tytön ihanasta seurasta. Nautimme yksinkertaisista asioista, joihin meillä oli hyvin samankaltainen maku. Olimme hellästi yhdessä, kuuntelimme musiikkia, kävelimme puutarhoissa ja katsoimme elokuvia. Katheryn antoi minulle paljon huomiotaan monien asioiden kuristamassa arjessaan. Elämäntilanteeni oli kuin satukirjasta, mutta en hymyillyt sille, vaan kaiken havaittavan ohimenevälle luonteelle. Elämä vaikutti sinäkin hetkenä vaativan aivan samanlaista huomiota ja huolenpitoa kuin ne hetket, joina minuun oli sattunut ja asiat olivat valuneet sormieni lävitse.

Katheryn oli kertonut pitävänsä minusta, koska hänen mielestään vaikutti siltä, että minä vähät välitän tämän maailman asioista. Katheryn sanoi kaappaavansa minut kymmeneksi vuodeksi. Minulle Katheryn oli unelmieni nainen. Hän oli niin vahvasti huomioni keskipiste, että Katheryn unissani heräsin muutamana yönä suutelemasta tyynyjäni. Koin suhteessamme: suudelmien ihmeellisen, samanaikaisen, virtaavan ja kiihkeän rytmin; sen lämmön ja läheisyyden, kun Katheryn käpertyi kainalooni ja asetti käden rinnalleni, minun samalla silittäessä hellästi hänen päätään; niin kuin tuon hajanaisuuden tunteenkin, kun mietin miten minä askeettinen kulkuri voisin asetettautua herkän tytön vierelle siihen paikkaan, mitä hän poikaystävältään saattaa odottaa; senkin turhautuneisuuden tuntemuksen koin hetkittäin, kun jouduin odottamaan pitkiä aikoja, joskus jopa tuntikausia sitä, että Katheryn saisi raahattua itsensä paikalle sovittuun aikaan.

Vaikutti kuitenkin siltä, etten osannut heittäytyä täysin toiselle ihmiselle. En sallinut itseni valua parisuhteen syövereihin, uppoutua sen ylämäkiin, alamäkiin, nautintoihin ja kipuihin. Täydellisessä yksinäisyydessä olin edelleenkin yksin. Kenties, en osannut rakastua, enkä osannut rakastaa.

Odotin Katheryneä hiljaisesti kun häntä piti odottaa. Sopeuduin siihen, ettemme voineet suunnitella asioita hänen tempoilevan mielensä vuoksi ja että monet sovituista asioista peruuntuivat. Tunsin ajoittain hänen tekojensa kivut suruna ja harmina mielessäni, mutta annoin hänen touhuta vapaasti. Elämäni hiljainen yksinkertaisuus muuttui monimutkaisempaan rumpaan. Annoin senkin olla ja kaipuuni hiljaisuuten sammui heti huomattuani tuon kaipuun. Iloitsin uudesta elämäntilanteesta. Elin kuitenkin omaa elämääni, poljin omaa pyörääni. Kun en halunnut tehdä jotakin yhdessä, sanoin sen suoraan. Kaikista tunteista puhuin niin suoraan, että se oli tunteitaan ja ajatuksiaan piilottelevalle Katherynelle kenties hämmentävää, sillä hän ei pystynyt useinkaan vastaamaan siihen. Lähdin illanvietoista kotiin kesken kaiken, jos herkkyyteni seurata oli vaihettunut väsymykseen. Hämmensin ystäviäni kun olin paikalla ja hämmensin heitä kun lähdin. Annoin tilaa Katherynelle, mutta siitä huolimatta hoidin omat hommani pyörän kanssa vuorilla ja sormieni kanssa tietokoneella. Sopeudun nopeasti parisuhteen pyörteisiin, siten etteivät ajatukset minun kyvyttömyydestä elää tytön rinnalla enää tanssineet mielessäni, mutta usein aistin, että Katherynen käytös on kuin kylmää sadetta, josta puuttuu elämästä huolehtiva lämpö. Tunsin tuon kylmän sateen kevyesti koskettava tuntemuksena, mutta tiesin sen luonteen luoda palelua, ja ymmärsin, että hypotermian lähestyessä, vaatisi tuo uhka luonnollisesti minultakin toisenlaista käytöstä kuin hiljaisesti sateessa seisomisen.

Niinpä joulukuun kolmantena päivänä, kun häntä oli ollut vaikea nähdä jo pidempään, enkä ollut voinut puhua hänelle kasvotusten ja hän oli luisunut monista asioista; soitin hänelle ja sanoin etten halua enää olla täällä odottamassa tempoilevan mielesi päätöksiä. Sanoin haluni jatkaa matkaa syttyneen mielessäni. En missään nimessä tuntenut halua jättää Katheryneä ja kenties suora toimintani oli vain hölmö yritys herättää hänet näkemään, miten hänen oma toimintansa oli hänen kipujensa alku ja juuri, ja etten minä todellakaan tulisi istumaan Ibaguen puistonpenkillä lootusasennossa odottamassa häntä ikuisesti ja ottamassa kaiken hänen suotamansa kylmän sateen vastaan reagoimatta siihen. Tuona päivänä hän oli jälleen luvannut muuttavansa samaan taloon kanssani, mutta oli taas jättänyt vuokraemännän ja minut ihmetykseen.

Voi pojat, tuo soittohetki taisi olla se, jona aloin rakastua, eli aloin välittämään asioista. Katheryn oli kipeä, stressaantunut ja suruissaan, ja minä typerys kasasin lisää murhetta hänen harteilleen. Toisaalta ymmärsin, että toimintani oli vain sitä mitä hän itse oli toiminnallaan tilannut, mutta omassa kurkussani alkoi kuplia katuminen ja ajattelin olleeni kärsimätön tollo. Oli selvää, että oli liian aikaista lähteä. Katheryn tuli yhä kipeämmäksi ja vietti viikon kotonaan, jolloin emme nähneet, sillä minä en voinut tavata hänen perhettään. Viestittelimme paljon tuon viikon aikana, mutta kun Katheryn vapautui sairauden vankilastaan, ei hän elänyt todellisuudessa niitä sanoja, joita hän viesteissään kertoi ja häntä oli yhä vaikempi tavata. Niinpä olin saanut taas tarpeekseni ja yhdellä lounaalla sanoin äärettömän suoraan, että en halua olla enää poikaystäväsi ja haluan jatkaa matkaa. Muistan olleeni äärimmäisen herkkänä hetkessä, enkä tuntenut halua lähteä. Koin iloa Katherynen seurassa ja sanani jäivät melkein sanomattama, sillä olisin niin mielelläni ottanut hänet syliin ja kysynyt pehmeästi niitä kysymyksiä, jotka olivat askarruttaneet mieltäni, mutta pehmeille kysymyksille ei kerta kaikkiaan ollut nyt tilaa, sillä edellisinä viikkoina en ollut juurikaan saanut vastakaikua kysymyksilleni ja kasvokkain hän oli kaarrellut karkuun. Vaikka se sattui sydämessäni, nyt voin vain olla suora ja luottaa siihen, että Katheryn vastaa kyllä suorasti ja rehellisesti, jos hän on vakavissaan yleensäkään yhtään minkään suhteen. Tiesin, etten jatkaisi matkaa jos aistisin hänessä edes pientä halua minun jäämiselleni kaupunkiin. Sanojeni jälkeen hän ei puhunut juuri mitään, vältteli katsettani ja näpräsi kännykkäänsä. Kun olin aikani puhunut hitaasti ja rauhallisesti – ja koko ajan tarkkaillen kuin metsästävä kissa, josko Katheryn uskaltaisi avautua ja tulla lähelle – hän sanoi yhtäkkiä että hänen pitää lähteä.

Päivän kuluttua täydellinen tyyneyteni katosi vähitellen jälleen katumuksen aaltoihin ja ajatus kertoi, että olin taas ollut kärsimätön ja kaikki toimintani oli sitä, mikä ei voi olla rakkautta. Huomasin, että minussa kohosi halu selittää asioita ja päästä asioista selville. Yritin kenties herättää myös Katheryneä hänen omasta unestaan painostamalla häntä ja yrittäen neuvoa häntä, mutta sen tehtyäni, taisin nukahtaa itse, enkä nähnyt todellisuudesta enää kuin omia harhaisia kuviani. Välitin nyt asioista, eli olin rakastumassa.

Silmätulehduksen ja jalkavaivan vuoksi kaupungista lähtöni venyi ja sitä myötä lähennyimme Katherynen kanssa vielä kännyköillä viestien, mutta kasvokkain en häntä enää nähnyt, sillä hänellä oli kuulemma paljon muita asioita elämässään. Kaikki viestit viittasivat siihen, että minä olin se kärsimätön puolisko, joka pakeni, eikä osannut ymmärtää Katherynen elämäntilannetta. Koin katumuksen, surun ja rauhattomuuden siten, miten en ole niitä aiemmin kokenut, mutta ne vaikuttivat olevan kuitenkin vain kuin pilviä selkeydessä. Ne olivat vain ohitse lipuvia tuntemuksia, kenties ajallisesti pidempiä kuin koskaan ennen, mutta saattaa olla, että en vieläkään pystynyt kuitenkaan rakastumaan; tarttumaan noihin tuntemuksiin ja alkanut kokea niiden olevan elämäni. Tunsin niiden kivun kehossani ja mielessäni, mutta annoin niiden vain olla ja satuttaa. Kivuliaat hetket olivat kauniita, kun niissä oli ymmärrys, ettei mitään muuta ole.

En voinut tavata häntä, enkä viestien kautta saanut suoria sanomia hänen suustaan. Koin kuitenkin lukevani kirjoitettujen rivien välistä, ettei hänellä ollut halua nähdä minua ja olla kanssani, joten päätin jatkaa matkaa.

Viimeisinä päivinä kaupungissa itkin usein syvää ja pitkää itkua. Itkussa oli kohteeton puhdas ilo. Ainoat sanat joilla voin itkuani kuvata voivat olla: itkin sille, etten pystynyt rakastumaan ja rakastamaan…

Kenties hänen sydämessään oli lovi rakkaudelle. Hetkeni Katherynen parissa olivat täydellisiä, mutta tiesin etten muovautuisi täytteeksi hänen sydämensä mahdolliseen loveen. Tiesin, että tilanne oli ajautunut sellaiseksi, että hän voisi istua kanssani samassa pöydässä vailla hapuilevaa ja pakenevaa katsetta ainoastaan ilman halua täyttää itseään.

Olin ollut Ibaguessa jo kaksi kuukautta ja kymmenen päivää. Muutamaa tuntia aiemmin olin kävellyt Katherynen asianajajatoimistoon nähdäkseni hänet kenties viimeisen kerran, antaakseni hänelle kirjani ja jättääkseni jäähyväiset. Olin pyytänyt häntä syömään työpäivän päätteksi ja odottanut hänen vastaustaan toimistossa tuntikausia. Suljimme toimiston ja laskimme raput alas kadulle. Kun kysyin kadulla uudestaan haluaisiko hän syödä, hän vastasi: ”Ei en voi, minun pitää nähdä siskoni tässä ravintolassa.” Sitten jätin jäähyväiset halaamalla häntä pitkään. Siinä samassa ryöpsähdin itkuun. Kylmänviileä ja ilmeetön Katheryn veti minut pois ravintolan ovelta etteivät muut näkisi kyyneleitäni, ja sitten hän sanoi, että eikö minun pitäisi olla iloinen. Sanoin, etten tunne surua, mutta itkuni vain syveni kun ymmärsin, etten voisi millään kuvailla hänelle tuota kokemaani kohteetonta iloa. Sitten Katheryn sanoi, että miksipä emme näkisi vielä aamulla. Päästin irti halauksesta, pidin häntä kädestä kiinni ja kun tiemme erosivat, liukuivat kätemme hitaasti hivuten ja hellästi koskettaen sormenpäihimme asti, kunnes rako välissämme alkoi kasvaa minun jatkettua matkaa kadunkulman taakse. Istahdin katukivetykselle pillittämään alhaalla rotkossa olevan puiston reunalla. Korkeiden puiden yllä kohosivat kaupungit korkeimmat talot ja niiden seinillä välkkyivät monenkirjavat jouluvalot. Taivas oli pikimusta ja siellä lipuvat pilvenhattarat suuren kaupungin valojen kellertämiä.

Pitkän odotuksen ja kiertelyn jälkeen tapasin kuin tapasinkin Katherynen vielä kerran. Hänen toimistollaan aloin spontaanisti puhua Katherynelle, hieman etäisen ja väsyneen oloiselle, mutta olemukseltaan ja eleiltään hyvin lapsenomaiselle ja herttaiselle toimiston kaunotarelle. Kysyin muun muassa: ”Missä vaiheessa tunsit, ettet enää halunnut olla tyttöystäväni?” Hän vastasi: ”En koskaan sanonut niin.” Ja niinhän se oli.

Lähtöaamuna hän alkoi hieman avautua. Hän sanoi minun kuvitelleen asioita, totesi etten elä niin kuin puhun, ja paljasti, että hän oli tuntenut minun painostaneen häntä. En ymmärtänyt kuulemma kuin vain omia asioitani, enkä lainkaan hänen elämäänsä. Voin vain todeta, että näinhän se saattoi olla.

Katheryn sanoi vielä rakastavansa minua ja vastasi myöntävästi kysymykseeni siitä haluaisiko hän yhä matkustaa kanssani, kuten meillä oli ollut suunnitelmana tehdä hänen tulevan lomansa aikana. Vaikka koin katumuksen ja harmituksen viitan verhoilevan olemustani, saatoin ajoittain olla ehkä tarkkaavainenkin. Hänen olemuksensa loisti ristiviestintää, eikä siitä huokunut hänen sanojensa vaatimaa selkeyttä ja vakavuutta. Sovimme olevamme yhteydessä ja sanoin että tulisin kaupunkiin bussilla kun Katheryn on saanut työnsä loppuun ja lomansa alkuun ja tiesi koska voisimme matkustaa. Siihen hän vastasi ”joo”, mutta jatkoi, että älä muuta suunnitelmiasi minun vuokseni, vaan elä omaa elämääsi. Sanoin tekeväni niin mielelläni. Katheryn alkoi vilkuilla kelloa ja sitten hänen piti jatkaa matkaansa.

Nyt Katherynen odotettua taksia kadunvarrella, oli kuin mikään mitä minä sanon, ei olisi herättänyt hänen kovassa ulkokuoressa juuri yhtään mitään. Itse koin yhä pikkupoikamaisen innon olla hänen seurassaan ja ilon jokaisena hetkenä kun hänen jäyhähköön olemukseen saapui tilaa yhdellekin lauseelle, ristiriitaisellekin sellaiselle. Olimme fyysisesti niin lähellä, että voin käsilläni koskettaa häntä, mutta mittaamaton etäisyys välillämme ei mahdollistanut syvempää kommunikointia. Oli kuin olisin huutanut tyhjään kaivoon joka ei vastaa. Hän taisi jo tietää kuka minä olen.

Katherynen hentoinen halaus ja pyytämällä poskelle saatu poskisuudelma saattoivat minut matkaan. Kymmenen viikkoa aiemmin hänen korkokenkiensä kopina oli herättänyt minut puistonpenkiltä Ibaguesta. Hänen iloinen, utelias ja huomioiva olemus oli tanssittanut suloista leikkiä välillämme heti ensimmäisinä yhteisinä hetkinämme, kun kävelimme tuona kuumana lauantai-iltapäivänä hänen asianajatoimistoon siistimään olemustani ja suunnittelemaan mihin minut majoitettaisiin. Se oli toinen tapaamisemme. Ensimmäisen kerran olimme tavanneet Bogotan kadulla.

Poljin ohi tuon samaisen puiston ja vasten yhdensuuntaisenkadun liikennettä, kuten olin tehnyt menneinä viikkoina jo kymmeniä kertoja. Käännyin alamäkeen ja tunsin etenemisen viiman. Tiedostin taas eläväni elämää, jossa yöt nukutaan uusissa paikoissa.

Pysähdyin ruokakaupan eteen. Enää en voinut ostaa ruokaa jääkaappiin varastoon. Olin väsynyt. Päässäni oli kahtena viime päivänä ollut niin paljon asioita, etten nyt kyennyt tuttuun tapaan hahmottamaan luonnollisesti sitä, mikä olisi parasta ruokaa tienpäällä. Ostin vain helppoa syötävää, kuten valmispatongin, maksoi mitä maksoi.

Laskin läpi ruman ja betonisen kaupungin. Pian näin sivutien varressa vihreän nurmen kaistaleen, jossa päätin syödä evääni. Toimintani oli rauhatonta ja hätäistä. Join jogurtin ja söin valmispatongin ja jonkun hedelmänkin nopeasti popsin, ja sitten jatkoin matkaa. Ajatukseni haikaili taaksepäin enemmän kuin koskaan aiemmin jatkettuani matkaa.

Kaupungin ulkopuolella maisema levittäytyi laakeana vihreänä merenä. Katseeni lepäsi pitkästä aikaa horisontissa, sillä olin viettänyt viimeiset viikot vuorten laaksoissa ja kanjoneissa, joissa silmä ei saattanut levätä horisontin kaukaisuudessa, vaikka näkymät vuorille huikaisevia olivatkin. Nyt horisontti peittyi kuitenkin tarinaan Katherynestä ja tapahtumista välillämme.

Korvani menivät lukkoon laskiessani loivaa alamäkeä kohti alankoa. Kipuakin tunsin oikeassa korvassa. Menneinä viikkoina olin kokenut myös pitkän vatsataudin, kahdesti uusiutuneen silmätulehduksen ja nivusvaivan. Kenties ne olivat rakkauden lahjoja.

En tiennyt minne olin matkalla, mutta en halunnut polkea pitkään. Yhtäkkiä 50 kilometrin polkemisen jälkeen suoralla tiellä, vihreiden peltojen laidalla ja suurten varjostavien puiden alla tunsin asioiden päässäni loksahtavan paikolleen ja hiljaisuuden paljastuvan. Samalla tunsin, että jalkani eivät voineet enää polkea. Minulla ei ollut lainkaan halua edetä ja täydellisen selkeyden vallitessa käänsin pyöräni ympäri ja palasin kohti Ibaguea. Tajusin, että haluan elää juuria myöten Katherynen aamuiset, suloiset ja piikittelevät sanat, ja jos olin itse ollut kärsimätön pakenija, voin nyt nähdä senkin läpi ja hyväksyä sen ainoana mahdollisena typeryytenä. Jos olin typerä, tein sen vain omissa harhoissani, eikä sillä ollut siten mitään väliä. Päätin ajaa Ibaguen lähelle vuorihostelliin ja olla Ibaguessa niin pitkään kuin minulla olisi taas halu edetä tienpäällä ja voisin tehdä sen kevytkenkäisenä, vailla muistojen taakkaa. Nyt minulla oli halu olla Katherynen lähellä. Jalkani polkivat sinne minne niiden tuli polkea.

Poljin vielä puolitoista tuntia kohti Ibague; alangon kuuma aurinko ja vuorille takaisin nouseva mäki väsyttivät minua ja tunsin, etten ollut juuri nyt hyvässä ajokunnossa. Majoittauduin tienvarren hotellissa.

Seuraavana aamuna poljin kaupunkiin ja lähetin Katherylle viestin jossa kerroin etten voinut edetä, vaan poljin takaisin kaupunkiin ja tulisin asumaan Juntasissa. Kirjoitin myös: ”Haluan sanoa, että minulla on halu olla kanssasi ja haluan matkustaa yhdessä. Rakastan sinua. Elän elämääni, kuten sinä elät elämääsi. Jos tulemme jakamaan aikaa yhdessä, kuinka hienoa! Jos emme, kuinka harmillista, mutta hyvä niinkin!

Lopuksi lähetin hänelle samanlaisen paperille kirjoitetun ja valokuvatun viestin, jollaisen Katheryn oli kerran aiemmin lähettänyt minulle saatuaan minusta ensin tarpeekseen: ”Katheryn, haluatko olla poikaystäväni uudelleen? -Jukka”

Tilanne oli nyt hyvin selkeä, Katheryn tiesi mitä minä haluan ja missä minä olen. Nyt hänen olisi avauduttava ja lähestyttävä minua tosielämässä, vailla mahdollisuutta piiloutua kännykän kautta lähetettyihin kirjaimiin ja sanomattomiin sanoihin. Hänellä olisi pian loma ja sitä aikaa, jonka puutteessa hän sanoi usein olevansa, mutta jota voisimme kuulemma jakaa enemmän sitten kun hänellä on loma.

Olin aluksi viileässä jyrkänteen päälle puutolppien varaan rakennetussa hostellissa yksin, sillä edes henkilökuntaa ei ollut paikalla. En puhunut juurikaan edes kyläläisten kanssa. Vihreän kanjonin perukassa, yli 5000 metrisen vuoren juuressa ainoa ystäväni oli yksinäinen koira, joka lähti aina perääni kun lähdin kävelemään. Ajoin neljänä päivänä peräkkäin 3.5 tunnin vuoritreenin ja niiden päätteksi vain lepäilin. Huomasin kuinka tarina Katherynestä hiljeni hiljenemistään. Viikonloppuna nautin harvojen sadepäivän patikoijien ja nuoren hostellia hoitavan ihastuttavan pariskunnan ja heidän vauvansa seurasta.

Katherynestä ei kuulunut mitään ja neljän päivän kuluttua jouluaattona palasin kaupunkiasuntooni. Hän oli vastannut kaupunkiin tullessani lähettämiini viesteihin tyhjiä epämääräisyyksiä, mutta joululahjaksi sain Katherynen lyhyen puhelinsoiton, jonka aikana vaihdoimme oikeastaan vain tervehdykset. Päivien mittaan tarina Katherynestä päässäni hiljeni hiljenemistään. Olin vain, kun pyöräilystäkin oli tullut aika levätä. Muutamana päivänä joulukuussa olin puhunut enemmänkin talon ihmisten kanssa, sillä silloin minunkin päässäni soi juorujen ja epävarmuuden sävel. Nyt, kuten kahtena ensimmäisenä yhdessä vietettynä kuukautena, ei meissä soinut yhteisten huolien sävel, eikä minulla siten ollut leikittelelyä ja vitsailua lukuunottamatta juuri mitään puhuttavaa heidän kanssaan. Taas osasin vain kuunnella, katsella ja ihmetellä sitä elämän draamaa, jossa vuoroin rakasteltiin ja tapeltiin, ja jota ihmiset niin kovin vaikuttivat rakastavan.

Hänen oma-aloitteisesti sopimista tapaamisistaan huolimatta en ollut tavannut häntä vieläkään palattuani kymmenen yötä aiemmin kaupunkiin. Seuraavana päivänä poljin uudenvuoden viettoon takaisin Juntasin vuorille. Viestitin Katherynelle olevani siellä ja toivotin hänet tervetulleeksi juhliimme.

Valmistamamme uudenvuoden illallinen venyi myöhälle, sillä keittiöstä oli kaasu loppu ja jouduimme kokkaamaan avotulella. Söimme illallisen ja kulautimme kuohuviinin yhdessä kahden hostellin naisen ja yhden pariskunnan kanssa.

Yhtäkkiä tolppien varaan kanjonin päälle rakennetun ravintolan puiselle lattialle, rikkomaan kaikkia ääniä taustoittavaa kosken kohinaa, kolisteli kiukkuinen pikkupoika kyyneleet kasvoillaan. Hän rymisteli kohden keittiötä, mutta hostellin omistajan Claun ohitettuaan hänen vauhtinsa hiipui. Clau käänsi katseensa rauhallisesti kohti poikaa hymy huulillaan ja kuin magneetti, veti hänen hellyytensä poikaa puoleensa. Pian hän silitti pojan tukkaa, joka siinä samalla istahti pikkuruisen Claun, itsekin 6-vuotiaan pojan äidin, syliin. Claun jokainen ele oli kuin untuva, jonka pehmeään turvaan poika saattoi huolistaan laskeutua. Clau otti pojan halaukseensa ja suuteli poikaa ohimolle. Luottamus heidän välillään oli välitön ja kuin itsestään aluksi kovakuorisen oloinen poika alkoi puhua siitä mitä oli tapahtunut. Poika sanoi, että äiti oli kiusannut häntä juhlissa. Olin pakahtua iloon nähdessäni Claun hellyyden, joka vastaanotti varauksettomasti pojan ahdistuksen, kiukun, uhman ja pelon ja sulatti ne rajattoman kommunikoinnin rakkauteen. Nyt, tuosta hetkestä kirjoittaessani, kyyneleet valuvat poskillani.

Olin jo menossa nukkumaan, kun huomaisin Claun lähtevän pojan kanssa etsimään hänen vanhempia. Pistin hammasharjan taskuuni ja liityin heidän seuraan. Kävellessämme kylän ainoalla, vuorenrinteellä olevalla hiekkaisella kadulla, minäkin otin poikaa kädestä kiinni, mutta hellyyteni luonne sai vastineeksi vain käden poisvedon, kiukkuisen mulkaisun ja sylkäisyn. Hymyilin pojan kovalle pinnalle, ja hyvin pian hän avautui leikkiin minunkin kanssani.

Kylän uudenvuodenjuhlissa oli mukana lähes koko kylä. Kylän sairas mieskin tanssi naisten kanssa ja jörö tiukkakatseinen kauppiasnainenkin katseli tansseja yksinäisenä istuen vielä yömyöhällä. Aivan kuin hänelläkin olisi ollut halu avautua heiluttamaan lannettaan ja tarttumaan yhtä miestä kädestä kiinni tanssiin rytmiin antautuen, mutta vaikutti siltä, ettei hän uskaltaisi kenties enää koskaan rikkoa jöröä imagoaan, josta kaikki hänet tunsivat. Pöydät olivat jo täynnä tyhjiä olut- ja viinapulloja. Monet lapsista olivat jo väsyneen oloisia, mutta rattaissa olevat vauvat nukkuivat sikeästi, vaikka perinteinen Kolumbialainen uudenvuoden musiikki pauhasikin kovalla äänellä ja ihmiset keskustelivat huutamalla musiikin päälle.

Pojan vanhemmat olivat kovin kiitollisia meidän pidettyä pojasta hyvää huolta. He tarjosivat meille olutta ja pyysivät istumaan. Kylän suurin ravintola oli niin täynnä, että pöydät ja tuolit olivat levittäytyneet kadulle asti ja kylän liikenne oli siten poikki, mikä ei tosin ollut kenellekään vahinko, sillä keskimääräisenä yönä näillä tunneilla ei kylän halki aja yksikään auto, ja ankat, siat ja koirat mahtuivat kulkemaan kyllä pöytien altakin tai ylärinteen kautta kiertäen.

Istuimme Claun kanssa peput vierekkäin ainolle vapaalle tuolille, mikä oli tietysti, illan oltua viileä ja Claun ollessa varsin viehättävä nuorehko nainen, minulle mitä mieluisin asetelma. En tuntenut minkäänlaista halua juoda eteemme kannettavia alkoholijuomia, mutta ajattelin, että kaipa ihmiset tietävät mitä mitä tarvitsen, joten aloin siten tyhjentää eteeni tuotuja pikkuruisia laseja. Olin ajatellut jatkaa matkaa aamulla, mutta nyt tiesin, että vähänkin alkoholia juoneena ja pitkään valvoneena en tulisi tienpäällä polkemaan. Niin jatkoin juhlimista, vaikka toki myönnän, että vieressäni istunut pikkuruinen nainen veteli lasejaan tyhjäksi huomattavasti minua vauhdikkaammin ja että taisin minä muutamia niistä laseista siirtää salavihkaisesti muiden ihmisten edustalle.

Leikimme vieressä puupenkin selkänojan takana istuneen pojan kanssa ja olimme Claun kanssa hänelle illan ajan kuin vanhemmat. Clau pyysi minua tanssimaan. Kolumbialaisilla on tanssi verissä ja minulle on sanottu, ettei tämän maan nainen kelpuuta miestä, ellei hän osaa tanssia. Minulta oli kysytty tässä maassa jo kymmeniä kertoa osaanko tanssia. Olin aina vastannyt ”kyllä”, mutta lisännyt, että tosin vain polkupyöräni kanssa. Olikin niin, että vain pyörimään tottuneet jalkani eivät aluksi tahtoneet kuin pyöriä, mutta kun lantioni oli lämmennyt, löysivät jalkanikin uusia liikeratoja, ja jo alkoi käsissänikin pyöriä kömpelyyteni sijaan vaikutuksesta hymyilevä nainen. Olin varsin otettu, kun teini-ikäinen, sliipattu, hyvin pukeutunut ja selvästikin kylän tuleva Don Juan katseli terävällä katsellaan tanssiani, nosti peukun pystyyn ja antoi minulle mairittelevan hyväksyvän nyökkäyksen. Tanssimme vielä monta tanssia, välillä huilaten ja viinalaseja tyhjentäen.

Yhtäkkiä Clau sanoi: ”Lähdetäänkö?”. Se sopi minulle mainiosti. Otimme pojan matkaamme, sillä hänen vanhemmat jatkoivat vielä juhliaan. Hostellille saavuimme juuri ennen aamuneljää. Poika oli vielä täynnä virtaa eikä halunnut kuulemma nukkua. Poika tarinoi vielä monia juttuja. Totesin puuseinän takaa, jo omalla sängyllä maatessani, etten minäkään malta nukkua pojan tarinoiden ollessa niin mielenkiintoisia. Pikkuhiljaan poika kuitenkin rauhoittui ja hän malttoi käpertyä lepäämään lattialle levitetylle patjalle ja Claun syleilyyn.

Seuraavana päivänä elämäni tapahtui luonnollisesti verkkaiseen tahtiin ja tuntui siltä, että säpsähdin hereille vasta myöhään iltapäivällä, kun sydämeni löi tyhjää muutaman kerran Katheryn käveltyä hostellin suttuiseen ulkoilmakeittiöön. Valitettavasti hänelle ei vieläkään maistunut minun keitokset, mutta kaunis hän yhä oli. Kun puuroni oli valmis, metsästin Katherynen ulkoa ja istahdin talon seinustalle. Katheryn seisoi vieressäni autoon nojaten ja esitteli minulle vieressään seisovan miehen.

Olimme samassa paikassa kuin kaksi kuukautta ja kolme viikkoa aiemmin, jolloin ensi kertaa lähennyimme ja jossa Katheryn sanoi viimeistään ihastuneensa minuun. Meidät oli silloin vuorille kuljettanut Javier. Silloin en vielä tiennyt, että Javier oli Katherynen entinen poikaystävä ja yhä kiinnostunut hänestä. Nyt minä tunsin jo Katherynen eleet ja tiesin hänen tulleen esittelemään minulle miehensä.

Hymyilin niiden viinalasien ja tanssin tarkoitukselle, jotka olivat pitäneet minut Juntasissa yhden päivän ajatuksiani pidempään. Sydämeni oli hiljainen ja ilo virtasi suonissani, kun Katheryn ja Juan Carlos lähtivät kävelylle pimeään. Oli kaunista, että Katheryn oli tullut katsomaan minua viimeisen kerran. Aluksi Katheryn oli etäinen ja pälyilevä, mutta pian välillemme syttyi rento ja mutkaton hauskuuttelu. Kun he olivat lähdössä, koin luonnolliseksi jättää Katherynelle taas jäähyväiset, mutta sitä ei tapahtunut, sillä Katheryn sanoi, että miksipä emme näkisi vielä aamulla ja käski minun soittaa hänelle.

Seuraavana aamuna tunsin alamäessä, että olisin tyytyväisenä lähtenyt jatkamaan matkaa vapaasti, antaen alamäen viettää minut läpi Ibaguen, vailla sitä sotkua mitä tästäkin tapaamisesta taas tulisi. Eilinen tapaaminen päättyi naurussa ja ilossa, mutta ymmärsin, ettei se olisi voinut olla se tapa miten Katheryn jättää jäähyväiset. Mitä mieluiten olisin tietysti tavannut Katherynen vielä kerran, mutta hän ei vastannut puhelimeen ensi kerralla, eikä vielä matkanvarrellakaan, mutta kun olin lähettänyt hänelle viestin keskipäivällä siitä, että olisin nyt kaupungissa, soitti hän minulle ja sanoi juuri heränneensä. Hän sanoi ettei ehtisi nopeasti paikalle, sillä hänen pitäisi ennen lähtöä syödä aamupala, käydä suihkussa ja lounastaa vielä perheenkin kanssa. Minä sanoin, että minulla on tänään työpäivä, enkä tule nyt odottamaan ikuisuuksia. Jos haluat todella nähdä minut, se on yksinkertaisesti niin helppoa, että pistät nyt vaatteet päällesi, otat taksin ja olet täällä 15 minuutissa. ”Ei, ei se käy, minun pitää käydä suihkussa ensin ja syödä aamupala ja lounastaa perheen kanssa.” jatkoi Katheryn. ”Asia on harvinaisen selvä, emmepä sitten näe ja minä jatkan matkaa, Tcao Tcao”, minä lopetin. ”Tcao”, vastasi Katheryn alentuvan surkealla äänellään. Näpyttelin kahvilassa vielä muutamat sähköpostit, Facebook-päivityksen ja jatkoin sitten matkaa.

Minä olin yhä tuomittuna kulkemaan. Minulla ei ollut uutta syliä jonka turvaan käpertyä. Elämä tienpäällä on kosketuksesta kylmä ja heilan hellyydestä haalea. Matkustin kuitenkin taas kevytkenkäisenä. Pari lyhyttä yötä hostellissa painoivat kuitenkin muistona kehossani, joten ajoin vain lyhyen päivän alamäessä ja majoittauduin siihen samaan hotelliin, kuin päivänä, jolloin olin häntä koipien välissä kääntynyt takaisin kohti Katheryneä.

Seuraavana päivänä tie jatkoi kulkuaan alavalla tiellä vihreiden peltojen vierellä ja varjoisten suurten puiden alla. Vastaani polki kaksi ranskalaista ja puhuin heidät ympäri ja polkemaan eri tietä kanssani kohti Ecuadoria. Niin jatkoimme matkaa yhdessä. Ludo oli aiemminkin lyhyitä pyörämatkoja tehnyt kolmekymppinen; olemukseltaan tempoileva kuin kolibrin lento ja ulkoiselta habitukseltaan tietokoneen takana päivänsä viettävä pulleahko insinööri. Hänellä oli kahden kuukauden mittaisella matkallaan mukana paljon enemmän tavaraa kuin minulla ja hän polki pyöräänsä lantio keinuen, polvet vääntyen, hartiat huojuen ja pää puolelta toiselle ja edestakaisin nykien. Hän oli hiestä märkä ja hengityksestä ahdistunut haukotellessani hänen takanaan. Hän ei vaikuttanut istuvan lainkaan siihen paikkaan maailmassa missä hän oli. Tiesin hänen kuitenkin olevan täydellisesti juuri siinä paikassa missä hänen pitää olla, mutta aavistelin, että kenties vain jotta hän oppisi tietämään ettei pyörämatkailu, varsinkaan vuorilla, ole ehkä hänen juttunsa. Ben ei sitä vastoin ollut koskaan ennen pyörämatkannut, eikä hän omista pyörää edes kotonaan. Olemukseltaan rauhallinen ja sitkeän oloinen 34-vuotias mies oli hoikka ja kiinteä kuin huippupyöräilijä. Hän näytti olevan kotonaan tienpäällä ja hänen olemuksesta huokui lahjakkuus polkea. Hän oli Ludoa huomattavasti nopeampi. Olin kuitenkin hieman huolissani hänen vauhdistaan ja aavistelin ettei se ole kokemuksen viisautta, joka painaa kampia niin kovalla tahdilla, että minäkin jouduin polkuhommiin hänen takanaan ja Ludo jäi kauas taaksemme.

Vajaan parin tunnin päästä etsimme ruokaa pikkukaupungista, kun törmäsimme kadunkulmassa amerikkalaiseen pyöräilijään Maximoon. Heti ensisilmäykseni ymmärsi hänen olevan showmies ja mies täynnä dynamiittia. Hänellä oli vaatimaton pyörä, jolla hän veti sekasotkuista peräkärryä, josta suurimman tilan vei hänen kitaransa. Komea mohikaanitukkainen paidaton nuorimies oli jäntevä, hoikka, mutta samalla lihaksikas ja hän oli mitä ilmeisemmin rattoisen elämänsä seurauksena rapautunut ikäistään vanhemman näköiseksi. Se kertoo 24-vuotiaasta Maximosta paljon, että hän oli matkustanut kuukauden ajan kolumbialaisen miehen kanssa yhdessä ja kun he oli päässet määränpäähän, oli hänen ystävänsä varastanut hänen laadukkaan pyöränsä ja jättänyt hänelle suuren terrierinsä. Siellä Maximo sitten oli keskellä Kolumbiaa koiransa ja peräkärrynsä kanssa. Niin voi käydä vain Maximolle, jonka nimi kertoo hänestä kaiken: Maksisi-Äijä vailla vertaa! Välillämme soi heti yhteinen sävel ja vaikka jatkoimme ruokailun jälkeen matkaa neljästään, kuljimme kahdessa ryhmässä. Olimme yksinkertaisesti ranskalaisia paljon nopeampia ja meillä juttu luisti polkiessakin.

Pitkän ja katkonaisen päivän päätteksi saimme telttapaikan neljälle teltallemme suuren perheen pihapiiristä. Itse pystytin teltan ja vetäydyin syömisen jälkeen levolle. Ranskalaiset viihtyivät kahdestaan aluksi etäämmällä ja luonnolliseen tapaansa Maximo otti heti roolinsa puhetta pulppuavana esiintyjänä, jonka ympärille koko perhe kokoontui kuulemaan hänen juttujaan. Illallakin olin yhä pääasiassa kuulijan roolissa, sillä matkamiesten ja perheen jutut olivat pääasiassa sellaisissa aiheissa joissa ajatukseni eivät liiku; vaaroissa, uhissa ja vanhoissa matkatapahtumissa.

Sen kun sanotuksi sain, voin myöntää, että vielä seuraavanakin päivänä, vaikka olin tienpäällä matkaajaystävien seurassa, palasi mieleni vanhoihin asioihin Ibaguessa. Katheryn oli yhä mielessäni, mutta ajatuksia ruokkiva roihuava halu vaikutti sammuneen. Vaikutti siltä, että kevyt ajatus kävi vain luonnollisesti läpi vanhoja tapahtumia, sillä samalla tavalla kun juuri sammuneen kynttilän savu leijailee vielä ilmassa, vaikka sitä tuottavaa liekkiä ei enää ole.

Parin kymmenen päätiellä ajetun kilometrin jälkeen käännyimme Tatacoa-aavikolle johtavalle pienelle hiekkatielle. Aurinko oli jo korkealla, eikä tienvarressa ollut enää istutettua puurivistöä antamassa varjoa. Olimme nyt vain 400 metrissä ja lämpötila oli yli 30 astetta. Eteneminen oli rikkonaista odotellessamme ranskalaisia ja kenen milloinkin korjatessa pyörää tai haukatessa välipalaa omassa tahdissaan. Pysähdyimme kahdesti uimaan Magdalena-jokeen ja jälkimmäisessä paikassa otimme Maximon kanssa uintikisan leveähkön joen yli. Minä ajauduin lyhyemmän matkan alavirtaan ja olin siten voittaja. Kävelimme hiekkasärkällä pitkälle yläjuoksulle ja kelluimme virrassa rennosti takaisin uimapaikalle, ihastellen samalla kaikkialla ympärillä kohoavia vihreitä vuoria. Ostin ihastuttavan nuoren neidin kaupasta evästä ja sitten istuin kylän raitille, toivoen jäätelöä ja ihmetellen kuinka paikka saattoi muistuttaa niin täydellisesti Etelä-Ugandassa läpi polkemaani aluetta. Raitilla istuvat harvat miehet, kuivalla alueella joenläheisyydessä varjoa antavat lehtipuut, paksut savitalot, olutbaaarista kuuluva musiikki, kylän hiekkainen aukio ja kuumudessa laiskasti tallustavat kotieläimet olivat minulle dejavu kolmen vuoden takaa. Ei minun tarvinnut istua kuin kymmenen minuuttia, kun mies pysähtyi moottoripyörällä eteeni ja kauppasi jäätelöä. Olin syönyt niitä jo kaksi, kun ranskalaiset vihdoin saapuivat. Benin kokemattomuus ja vauhti olivat kostautuneet ja hän oli väsähtänyt kuumuuteen.

Ranskalaiset olivat jo kolme tuntia ennen auringonlaskua huolissaan missä viettäisivät yön. Naurahdimme Maximon kanssa tiedostettuamma ettemme ole vielä edes ajatelleet moista seikkaa. Tie jatkoi kulkuaan röykyttävänä rouheutena. Piikkipuskien keskellä tie nousi ja laski pieninä mäkinä ylös ja alas. Ranskalaiset olivat jo jossakin niin kaukana takanamme kun saavuimme mäen harjalle ihastelemaan valtavan laajaa, kuivaa ja rikkonaista vuoriin rajautuvaa aavikkomaisemaa, että ajattelimme heidän jo väsähtäneen ja majoittautuneen. Siten kadotimme heidät ja päätimme jatkaa niin pitkään, etteivät suuret kaktukset piirtyisi maisemaan enää auringonvaloa vasten. Saavuimme Tatacoa aavikon turistialueelle juuri ennen pimeää ja pystytimme leirimme kuivan puron varteen aamuauringolta suojaavien puiden alle. Illalla teimme tulen ja kokkasimme maukkaan aterian sekoittamalla kaikkea mitä minä olin ostanut supermarketista ja mitä Maximolle oli annettu matkaevääksi eri perheistä. Maximon kitaransoiton sävelissä laskeuduin kuumaan yöhön lepäämään.

Lähellä päiväntasaajaa sijaitseva Tatacoa saa sadetta päälleen yhtä paljon kuin eteläinen Suomi, mutta aurinko nähtävästi käristää ne pisarat taivaan tuuliin ennen kuin kasvien juuret pääsevät niistä nauttimaan. Tatacoan kuuluisa päänäyttämö huikea oli näky aaltoilevine muotoineen punertavassa hiekkaisessa kanjonissa.

Keskellä aavikko vietimme päivän pikkuruisella, ruuhkaisella ja meluisalla uima-altaalla. Minä rentouduin lepäämällä ja Maximo juomalla kaljaa. Uima-altaalta mukaamme tarttui neljää muutakin matkaajaa ja vietimme tulevan yön samassa paikassa kuivan puron varrella. Yöni oli rauhaton ja kävin kertaalleen oksentamassa. Aamulla olinkin kipeä ja huonosti nukkunut, mutta aavikon kuumuudesta minun oli poljettava kaupunkiin huilaamaan. En saanut aamulla syödyksi kuin muutaman rusinan. Tienpäällä Maximo kikatti sydämensä pohjasta kun minä oksentelin suoraan pyöränsatulasta ja naureskellen sanoin ettei kisan aikana ole aikaa pysähdellä.

Villa de Viejan pienessä ja hiljaisessa kylässä nainen käynnisti meille, aamun ensimmäisille asiakkaille, nettikahvilan tietokoneet. En ollut käynyt netissä sitten Ibaguen. Tarkastin ensin omat viestini ja Facebookin ja kävin sitten pahoinvoivana pitkäkseni nettikahvilan pölyiselle lattialle. Olin elänyt jo kolme päivää maanpinnalla, joten en piitannut pienistä lisätuhruista. Maximo istui vierelleni ja aloitti omat hommansa tietokoneella. Tiuskasin hänelle voimattomana äänelläni lattiantasosta: ”Heti ensimmäisenä kuvana Facebokissani oli Katheryn pussaamassa uutta poikaystäänsä Salenton turistikadulla. Juuri näinä päivinähän minun piti matkustaa hänen kanssaan.”

Maximo ymmärsi tilanteen ironisuuden heti; hänen tiedettyään miten yksinkertaisesti olimme eläneet edelliset päivät ja kuinka olin oksennellut ja madellut pyöräni kanssa kaarrellen koko aamun. Hän kuuli äänensävyssäni sen miten minuakin hymyilytti ja pian me molemmat nauroimme niin, että vatsanpohjistamme sattui. Minulla se oli sitä samaa kohteetonta iloa, kuin kuvailemani hymy Ibaguen huoneessani, kun oivalsin elämäntilanteeni olevan kuin satukirjasta eläessäni paratiisissa valloittavan tytön vierellä. Kaiken havaittavan ohimenevän luonteen kokeminen sai minut nytkin nauruun.

Heikkoa oloani ei lainkaan helpottanut se harmillinen seikka, että olin nälkäinen, mutta en saanut syötyä. Nousin lattialta huimaukseen ja etsimään jotakin syötävää. Jotain sokeripitoista sain mahaani asti ja sitten jatkoimme matkaa kuumalla, mäkisellä ja vastatuulisella taipaleella kohti Neivaa. Matkaa perille oli enää vain 30 kilometriä, mutta pirullliselta seikalta sekin tuntui, kun sitä harhauduin ajattelemaan. Pysähdyimme pitkäksi aikaa jokeen jäähdyttelemään, joka sekin oli täynnä lomailevia kolumbialaisia. Söin kaksi jäätelöä ja ostin kaksi litraa limonadia. Maximo osoitti hymyillen joenpenkalla grillattavien kyljysten suuntaan ja lupasi kyllä tarjota jos minulle maistuisi. Hän sai haluamansa ja kehoni alkoi väristä ajatuksestakin. Sitten taas nauroimme.

Jatkoimme eteenpäin rennosti polkien ja kokemukseni ansiosta vastaavista tilanteista, sain ajettua eteenpäin vahvasti ja rennosti. Pienillä ja tiheillä energia-annoksilla ja runsaalla vedellä sain pidettyä vointini kohtuullisena ja tasaisena.

Jos olisin seurannut pihiä Maximoa majapaikan haussa, olisimme varmasti päätyneet johonkin paloaseman likaiseen ja meluisaan nurkkaan huilaamaan, mutta minä tiesin tarvitsevani vain lepoa ja siten pysyin järkähtämättömänä sille seikalle, että ottaisimme ensimmäisen hyvän ja ilmastoidun hotellin ilman minkäänlaista sähläystä majoituksen haussa. Heti ensimmäisen tsekkaamani hotellin upouusi huone olikin kaipaamani; hiljainen, steriili, kylmän valkoinen ja putipuhdas huone hyvällä ilmastoinnilla ja loistavalla sängyllä. Toki se oli meille molemmille käynissä olevilla matkoillamme kallein majoitus 12 euron hinnallaan per nuppi, mutta minä olin tästä diilistä suu maireana, eikä Maximokaan voinut valittaa satelliittitelevision antiin uppoutuneena.

Maximo haki minulle apteekista lääkkeitä ja nautiskelin kaksi päivää ilmastoinnista ja levosta. Kävin pari kertaa Neivan modernissa keskustassa kävelyllä ja katselemassa trooppisen ilmaston kaupungin verkkaista katuelämää suurten puiden ja vähemmän viehettävien modernien betonisten talojen varjossa. Puistonpenkit olivat täynnä eläkeläisiä miehiä, muutamat yön juhlinnasta toipuvat laitapuolenkulkijat heräilivät kuumenevassa päivässä, kiireiset työläiset istuivat haukkaamaan suupalaa työpäivän tuoskinnassa ja Maximo ilostutti lapsia opettamalla heille nuorallakävelyä ja tienasi siinä sivussa itse temppuilemalla kolme euroa!

Huomasin etten saisi taivutettua pihiä Maximoa jäämään lisäyöksi hotelliin ja siten vaihdoimme hänen löytämään ilmaiseen sohvasurffaus-majoitukseen.

Maximon jäljiltä hotellihuoneemme oli kahden päivän jälkeen kuin sikolätti, eikä ollut yllätys että hänen energiansa oli houkutellut mitä likaisimman majapaikan. Koiran kusi haisi kaikkialla talossa ja joka paikka oli öljyinen ja liassa, niin saippua kuin pyyhkeetkin. Nukuin teltassa takapihalla, jossa haisi komposti ja missä öinen rankkasade tulvi telttaani. Kenties se oli ripulini suojautumisreaktio, mutta en muista ennen olleeni talossa, jossa tunsin likaisuudesta samanmoista epämukavuutta. Kahden yön jälkeen jatkoin mielelläni matkaa luonnonhelmaan.

Vatsavaivani oli jo parantunut, mutta sain talosta matkamuistoksi flunssan. Myöhään alkaneen lyhyehkön ajopäivän päätteeksi saavuimme mitä kauneimpaan leiripaikkaan keskelle luonnonhelmaa ja pienen kirkkaasti virtaavan joen varrelle.

Seuraavana aamuna ensimmäisen mäen päältä avautui vaikuttava näkymä vuorille ja alas Magdalena-joen laaksoon. Kolumbialaiset sanovat maataan kauniiden naisten tehtaaksi, mutta kyllä maa osaa aina vain yllättää myös luontonsa kauneudellaan. Olen lukenut Kolumbiassa olevan pinta-alaan suhteutettuna monipuolisin luonto kaikista maailman maista.

Maximo ottaa matkallaan haltuun ihmiset ja viihteen. Hän sanoikin haluavansa matkallaan olevan jokin syvempikin tarkoitus kuin vain omasta elämästä nauttiminen, sillä hän kantaa pahaa mieltä siitä, että voi matkustaa hänen isänsä hänelle ostaman talon vuokratuloilla vaikka loppuelämänsä ajan tekemättä töitä, sillä aikaa kun hänen tapaamiensa ihmisten pitää rehkiä poskettomasti kapean leipänsä eteen. Hän haluaa viihdyttää ja opettaa ihmisiä. Hänen ansiostaan tapasimme paljon ihmisiä. Olimme kuin koira ja kissa. Maksimo alkoi heti räksöttää suutaan kaikille ihmisille ja sai siten heidän huomion itselleen. Hän räksötti samat tarinat kaikille ohikulkijoille. Maximo tunki heti ihmisten silitettäväksi ja ruokittavaksi. Hän söi kun hänelle annettiin ruokaa ja joi kun hänelle annettiin vettä. Minä sen sijaan olin useimmiten taustalla hiljaisesti kuunnellen ja touhusin taustalla omia hommiani; olin metsästänyt oman ruokani ja nuolin turkkini itse puhtaaksi.

Minä ihastelin Maximon tapaa kulkea, vaikka hän vaikutti täydellisen tietämättömältä siitä, että hänen huolettomuutensa oli täynnä huolta. Hymyilin huomatessani miten häneltä jäi itsensä lisäksi kaikki muutkin asiat hoitamatta ja kuinka ne painoivat hänen mielessään huolina, jotka paljastuivat iltojen ja ruokataukojen hiljaisina hetkinä. Ihailin kuitenkin sitä, miten kaikki asiat hänen elämässään silti soljuivat harmonisesti eteenpäin niin kuin pitikin. Hänen aluksi hyvin yksinkertaiselta ja spontaanilta näyttävä elämänsä paljastui varsin monimutkaiseksi sekamelskaksi, mutta sydämeni ei voinut olla tuntematta lämpöä siitä valloittavasta tavasta, jolla hän imi matkansa tarjoamia kokemuksia vastaan avosylin ja hartaasti kuin rutikuiva pesusieni. Meidän yhteinen taival oli yhtä hymyä ja niin ikään kymmenet ihmiset jäivät taaksemme hymy huulillaan. Maximon olemus poiki minustakin huumorilla ladattuja sanoja.

Kolumbia yllätti meidät taas, kun yhtenä päivänä huomasimme polkevamme viininviljelyalueella. Telttailimme yhden yön pienellä viinitilalla. Tilasta huolta piti vanha pariskunta, joka ei saa kahvin halvan maailmanmarkkinahinnan johdosta riittävästi tuloja omalta työläältä pelloltaan. He pussittivat rypälemehua pitkälle iltaan. Pihapiiri oli täynnä kukkoja, kanoja ja koiria, joten jatkoin matkaa hyvin katkonaisen unen päätteksi. Saimme matkaevääksi kolme litraa rypälemehua.

Etenimme isolla päätiellä Pitalitoon. Kurkkuni oli yhä kipeä ja oloni flunssainen. Siitä ja kehoni tyhjentäneestä ripulista huolimatta ajoin yllättävän sitkeästi. Olin kuitenkin erittäin tyytyväinen kun viimeiset 20 kilometriä tiestä oli vihdoinkin tasaista maata.

Olihan levoton mies tuo Cesar, sohvasurffaaja, jonka kodista Maximo oli hommannut minullekin pedin. Heti saavuttuamme pitkän päivän päätteksi väsyneinä hänen luokseen lepäämään, hän perhana sanoi, että ottakaa mukaan makuupussi, sillä lähdemme nyt kierrokselle San Agustiniin. Spontaani Maximo tietysti juoksi heti makuupussillensa, kun ymmärsi, että tarjolla olisi varmasti alkoholia ja huumeita ja kenties myös naisia, mutta minä toppuuttelin ja sanoin jääväni lepäämään. Maximo alkoi jo hyytyä ajopäivän päätteksi ja sanoi olevansa väsynyt, mutta herranjumala, on hän totta tosiaan aikamoinen Maksimi-Äijä, sillä siitä hän vain hyppäsi auton kyytiin ja lähti juhlimaan lepäämättä ja syömättä!

Seuraavana iltana pojat tulivat kotiin hieman rähjäisen ja apean oloisina. Cesar pisti meille 3D-televisioon pyörimään lastenelokuvan ja jatkoi itse alituista ja sitkeää viestittelyään monille tytöille samanaikaisesti, toivenaan pillun antama hetken helpotus halujensa raiskaamaan mielen kärsimyksiin. Cesar sammui sängylle, jossa nukuin edellisen yön ja Maximo jäi toiselle sängylle katsomaan vielä elokuvia, joten menin itse lattialle nukkumaan.

Aamulla pojilla oli mielessään uudet metkut. Kieltäydyin niin huumeseikkailuista, juhlimisesta, moottoripyöräretkestä, kuin Cesarin ystävien kotimajoituksistakin. Poljin 30 kilometrin päähän San Agustinin kauniiseen kylään ja majoittauduin yksinäisyyteen vuorenrinteellä olevaan hostelliin. Minulla oli aika hiljentyä sulattamaan menneiden kuukausien kokemuksia matkatarinaksi ja huilata huoleni pois. Vatsastani löytyi sitkeitä parasiittejä ja ameba, joten edessä oli taas pitkähkö lepo. Kolumbia näyttää todella rakastavan minua, eikä tahdo päästää minua syleilystään ennen kuin olen kolunnut läpi hänen kaikki kauniit muotonsa!

Jukka, San Agustin, Kolumbia

Jukka, Ibague, Kolumbia

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *