Kolumbia – Ecuador

Näiden pitkien kirjoitus välillä matkaani voi seurata Facebookissa. En ole kovin hyvä kaveri, mutta klikkaa sivullani seuraa ja saat tuoreimmat kuulumiseni Etelä-Amerikasta aikajanallesi.

Jos haluat lukea vanhoja tarinoitani, kannattaa ostaa kirjani suoraan sivuiltani tästä. Se on myös paras tapa tukea matkaani ja pitää minut tienpäällä, sillä yksi nettikaupassani myyty kirja maksaa minulle yhden lisämatkapäivän tienpäällä!

Retki: San Agustin, Kolumbia – Quito, Ecuador

Viimeiseksi pyyhin BBB-aurinkolasieni linssit puhtaaksi. Nyt olin valmis lähtemään. Olin jo rasvannut ketjut, pistänyt laukut paikalleen, asetellut tavarat siten, että ne ovat järjestyksessä ja käden ulottuvilla, pessyt vaatteet ja ostanut laukkuun ravitsevaa ruokaa. Olin flunssan, ripulin ja antibioottien heikentämä, mutta sydämessäni tunsin vahvan keskittymisen, sellaisen selkeyden, joka jaksaisi kyllä ajaa pitkiä kilometrejä fiksusti hieman huonokuntoisempanakin.

Olin ollut mäenrinteellä olevassa kotoisassa, ystävällisen perheen pitämässä hostellissa jo kaksi ja puoli viikkoa. Olin puhunut melko vähän perheen ihmisten kanssa, mutta ilmeisesti hekin olivat tunteneet iloista kommunikointia hiljaisissa hymyissämme keskellä arjen askareitamme, sillä he olivat ripustaneet pyörääni lahjaksi käsityön. Puusta ja narusta askarreltu mies antaisi minulle kuulemma seuraa tienpäällä.

Arvelin, että nyt alkaisi nopeampi eteneminen tienpäällä. Tartuin pyörää satulasta ja työnsin sen lyhyen mäen ylös portille. Juuri kun etupyöräni oli portin toisella puolen, sain Katherynen viestin puhelimeeni ja siten palasin takaisin pihalle istumaan ja viestittelemään.

Hetken kuluttua pääsin ulos portista ja pian olin kolistellut San Agustinin mukulakivistä katua niin pitkälle, ettei hostellin wifi sinne asti kantanut, joten sain olla rauhassa viesteiltä. Istuin vakioravintolaani syömään suuren ja edullisen annoksen jogurttia, mysliä ja hedelmiä. Olin käynyt jo pesemässä kädet ja parhaillaan maksoin herkuistani, kun huomasin auton pysähtyvän kadulle, tai oikeastaan välittömästi näin vain sen takapenkillä olevat kauniit kasvot.Watch movie online The Transporter Refueled (2015)

Kolmea päivää aikaisemmin olin istunut samassa ravintolassa ja olin ensikatseellani ihastunut valloittavan kauniiseen tyttöön, joka istui isänsä kanssa vastapäätä olevassa pöydässä. Katseemme kohtasivat usein. Nautin ihastuksen hetkessä hohkaavasta lämmöstä. Minulla oli ollut viime päivinä niin vahva tunne siitä, että tulevat kuukaudet olisivat kovaa ja yksinkertaista etenemistä vuorilla, jotta voin hymyillä sille, kuinka tämäkin tyttö olisi elämässäni vain ohitse kiitävä hymy.

He olivat jo lopettelemassa syömistä, enkä minäkään pitänyt syömiseni kanssa mitään kiirettä, sillä en tulisi kävelemään ulos ravintolasta ennen kuin tuo hurmaava tyttö olisi kävellyt ohitseni ja olisin voinut ihailla hänet kurvikasta vartaloa sen koko pituudelta. Hänen isänsä otti minuun yhteyttä uteliaasti ja siitä lähti käyntiin pitkä jutustelu, jonka keskiössä olimme minä ja innokkaasti kyselevä ihastukseni Aleja. Jutustelun päätteksi isä kysyi olinko käynyt jo katsomassa alueen turistinähtävyyksiä. Sanoin etten ollut, mutta jo alkoivat minuakin historialliset kivet kiinnostaa, kun isä pyysi minua autokierrokselle seuraavana päivänä.

Kyllä oli raskasta istua rynkyttävässä autossa koko päivä kiviltä kiville ajellessa. En jaksanut keskittyä kivien tarinoihin, vaan usein asetuin puun alle lepuuttamaan ahtaassa autossa väsynyttä kehoani. Puunalla perhoset tulivat tervehtimään minua, puiden lehdet rapisuttivat minulle melodiaansa, nurmi tarjosi minulle pehmeytensä ja pysähtyneenä huomasin tuulen silityksenkin. Pian olin hieman levännyt ja valmis matkaan uusille tuhansia vuosia vanhoille, pikkuihmisten ja eläinten risteytystä muistuttaville muinaisten sivilisaatioiden ihmisten nakuttamille kiville. En ollut istunut autossa yhtä pitkää aikaa vuosikausiin, mutta paluumatkalla vointiani rentoutti kummasti se, kun perheen äiti ymmärsi mennä toiselle takapenkkiriville istumaan ja sain siten tilaa itselleni niin, ettei pääni hakannut enää jatkuvasti kattoon ja ikkunaan. Niin, ja nyt Aleja oli aivan ihollani kiinni ja hänen pehmeät muotonsa antoivat helpotusta lukemattomien kapeiden vuoriteiden tärskyihin.

Nyt lähtöaamuna, Aleja pomppasi ulos autosta ja ryntäsi isoon halaukseen sanoen kuinka hienoa oli nähdä minut vielä kerran. He olivat muuttaneet matkasuunnitelmiansa ja palanneet takaisin San Agustiniin Tatacoa aavikolta. Yllättyneenä tervehdin ilolla kaikkia perheen jäseniä ja sitten vietin heidän kanssaan ratkiriemukkaan ajan heidän lounastaessa. Kuvatessamme viimeiset yhteiset potretit ja Alejan haluttua ottaa kuvia ainoastaan kanssani, totesi isä, että hänen tyttönsä taitaa olla ihastunut. Minun ihastuksen hän oli pistänyt merkille jo aiemmin, enkä voinut nyt kuin punastua ja todeta: ”Kuinka hienoa!” Minut toivotettiin tervetulleeksi perheen kotiin Caliin ja Aleja sanoi, että tapaisimme uudelleen vuoden päästä Buenos Airesissa, jonka minä olin ajatellut olevan matkani määränpää josta lentäisin kotiin, ja paikka, jossa hän opiskelee erikoistuvaksi lääkäriksi. Perhe lopetteli lomansa ajamalla takaisin kotiinsa Caliin ja minä jatkoin taivaltani, jossa ei loma erotu arjesta. Toki minun piti jättää jäähyväiset vielä yhdelle tytölle.

Hasbleidy oli keskipäivällä tyhjässä baarissaan yksin. Parin viikon ajan olin käynyt juttelemassa hänen kanssaan joka päivä. Olin istunut parisuhdemurheiden ja surun murtaman nuoren naisen seurassa tuntikausia, usein vain hiljaisesti kuunnellen, kenties siksikin etten aina ymmärtänyt musiikin ylitse hänen puhettaan. Yhtenä päivänä hänen itkiessä meikin värjäämiä mustia kyyneleitään, voin olla vain hiljaa hänen seurassaan, sillä koin etten voisi auttaa häntä. Kun lähdin baarista, hän sanoi: ”Kiitos Jukka”. Toisina iltapäivinä välillämme räiskyi nauru. Hän ihastui minuun heti alkuunsa, mutta me molemmat aistimme, ettemme voisi tarrautua toisiimme ja että nuo spontaanit hetket, jotka jaoimme baaritiskin ylitse, jäisivät ainoaksi täydellisyydeksi välillämme.

Jätettyäni hänelle jäähyväiset, välimmämme ei ollut enää kuin vaivattoman kommunikoinnin miellyttävä hiljaisuus. Hänkin tiesi, että minä olen yhä tuomittuna kulkemaan, toivotti minulle turvallista matkaa ja saattoi minut sanoillaan tervetulleksi takaisin hänen kotimaaahansa. Kolumbia ja sen hurmaavat tytöt olivat viimeisinä viikkoina yrittäneet huutaa minulle kilpaa, että olet sinä poika jo riittävästi polkenut.

Lähdin liikkeelle vasta yhden maissa iltapäivällä, mutta olin ennen pimeää ajanut jo melko pitkälle ja kohonnut niin korkealle, että minulle tuli vilu. Näin valtavan ravintolan kuistilla muutaman teltan ja päätin kysyä voisinko minäkin telttailla siellä. Tunnistin ravintolan omistajan monien ihmisten joukosta ja suurikokoisen naisen olemus viesti vieraanvaraisuutta. Hän kysyi kuinka voin ja että haluaisinko kahvia tai mehua. Minulle oli jo kysymättäkin selvää, että voisin viettää paikassa myös yön. Kysyin sitä kuitenkin ja pian pystytin telttani mukavalle alakerran kaakelipintaiselle kuistille, josta avautui näkymä alas ravintolan kalankasvattamolle ja ympäröiville vihreille vuorille.

Join ravintolan pariskunnan kanssa aamukahvit ja juttelimme arjen asioista. Väsyneen oloinen mies sanoi heidän ravintolansa olevan aina kiireinen ja hyvä bisnes. He paistavat niin paljon kalaa nälkäisille, ettei heidän oma suurehko kalankasvattamonsa tuota riittävästi kalaa ravintolaan, jonka salissa taisi olla lähemmäs kaksisataa tuolia. Elämä ei nähtävästi ole kuitenkaan helppoa, sillä heidän lapsensa opiskelevat Yhdysvalloissa kalliissa yliopistoissa, joiden lukukausimaksujen maksaminen pitää rahahuolet tuoreina kuulemma päivästä toiseen.

Tuleva päivä oli erittäin mäkinen, mutta laskuvoittoinen. Alle tuhannessa metrissä olin sademetsän ja vesiputousten sydämessä. Olin saapunut Amazonin altaan ja Andien vuoriston rajamaille. Paikoin näin molemmilla puolin tietä vain vihreää seinää. Pienten yksityiskohtien muodostamassa ohikiitävässä vihreässä massassa katseeni ei voinut levätä yhdessäkään muodossa ja metsässä luuraavat eläimetkään eivät tulleet kurkkimaan tienvarrelle. Sirkkojen siritysten pauhu kantautui kuitenkin jokaiselle tien metrille. Elämää kuhiseva sademetsä saattaa olla mitä yksitoikkoisin maisema kiikkeessä olevalle polkijalla. Jalkani olivat kahden erittäin mäkisen päivän jälkeen jo väsyneet, joten päätin telttailla kaksi yötä trooppisen vihreyden varjostaman kosken varrella lähellä Mocoan kaupunkia.

Matkaa jatkettuani, ajoin ensimmäiset 60 kilometriä vaivattoman nopeasti tasaisella tiellä, myötätuulessa ja trooppisen lämpimässä rankkasateessa. Siihen mihin loppui asvaltti, alkoivat mäet. Jyystin todella hitaasti ylös alas kivistä remontin alla olevaa tietä. Seutu oli silminnähden köyhempää kuin muut tuntemani alueet Kolumbiassa. Ihmisiä istui toimettomana laudasta kyhättyjen yksinkertaisten talojen edustoilla, joiden pihat olivat poikkeuksetta täynnä kotieläimiä. Suuri osa ihmisistä oli syvän tummia, afrikkalaisperäisiä. Olin nyt sillä vaarallisella alueella, josta minua oli varoitettu. Sissiryhmät ja huumeviljelijät pitivät joidenkin ihmisten mukaan valtaa tällä alueella.

Sateen jälkeen päivä kuumeni hikiseksi ja pysähdyin tienvarren pikkuruiselle kaupalle hörppäämään elektrolyyttijuomaa. Huomasin, että perheellä on suuri takapiha, ja kun iltapäivä oli jo pitkällä, päätin kysyä voisinko telttailla paikassa yhden yön.

Pystytettyäni teltan sateensuojaan puisen mökin terassille, kävelin pesulle mutaista polkua pitkin kapeaan vihreään rotkoon, jossa yhdestä putkesta lorisi vesi. Jonkin toisen perheen äiti ja tytär pesivät pyykkejä minun peseytyessä. Takaisin talolle palattuani kysyin perheen isältä, olisiko heillä jokin toinenkin bisnes kuinka tämä kauppa. ”Ei ole. Ei ole rahaa”, vastasi mies, joka oli myöhemmin selvästikin otettu siitä, kun ihastelin ja koetin hänen suurta hauistaan. Sen hän oli kasvattanut kantamalla perheen jokapäiväisen veden ylös tuosta mutaisesta rotkosta. Ujo ja hiljainen mies oli nyt 40-vuotias ja asunut tämän vuoroin mutaisen ja pölyisen tienvarrella, syrjäisessä ja kuumassa maailman kolkassa jo 25-vuotta. Heidän perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi hänen ollessa 17-vuotias, nyt niitä oli neljä, nuorimman ollessa 3-vuotias. Perheen 16-vuotias poika vastasi ”En”, kun kysyin opiskeleeko hän. Huoneeseen laskeutunut hiljaisuus viesti minulle tiedon siitä, ettei perheellä ole siihen varaa.

Aamulla jatkettuani matkaa uuteen maahan, jäi mies verannalle ikuisen kuumuuden keskelle ja ikivihreiden puiden vierelle, istumaan ja odottamaan päivän harvoja asiakkaita, kuten oli tehnyt jo 25-vuotta. Perheen koulua käymätön ja rahaton nuorukainen istui jo aamutuimaan television ääressä, jonka loisteliaiden kuvien saatan kuvitella elävän haaveina hänen mielessään vielä pitkään sen sammuttamisen jälkeenkin; kun elämän yksinkertaisuus jälleen paljastuu viihteen alta keskellä köyhää ja mutaista sademetsän ryteikköä.

Illan suussa ja pitkän 110 km ajopäivän päätteksi saavuin ensimmäiseen Ecuadorin puoleiseen kaupunkiin. Ehdin hengähtämään vain hetken hotellihuoneessani, sillä minun piti kiiruhtaa rahanvaihtoon ja ruuanostoon; puhdasta vettäkään minulla ei ollut, sillä ultraviolettikynäni oli rikki. Trooppisten metsien läheisyydessä sijaitseva Lago Agrio oli karmivan harmaa ja betoninen keskikokoinen rajakaupunki, jonka ruutukaavamaisia katuja reunustivat tuhannet liikkeet täynnä tavaraa. Vaihdoin Kolumbian pesoni paikalliseksi valuutaksi, Amerikan dollareiksi, ostin ruuat ja menin nukkumaan aamusta asti erittäin aktiivisen päivän päätteksi.

Jo aamulla tunsin väsymyksen olemuksessani. Ajattelin polkea vain ”puolikkaan” päivän suhteellisen tasaisella tiellä. Ajatuksissani leijaili haave riippumatosta vihreässä puutarhassa, mutta aavistelin sen olevan vain toivova haave keskellä raukeaa väsymystäni. 54 kilometrin päässä saavuin Lumbaquin kylään ja söin dollarilla vatsani täyteen riisiä, papuja ja salaattia. Yllätyksekseni näin ravintolan vierressä kyltin shamaanin hostellille. Hymyilin syvään kun saavuin vihreään puutarhaan ja näin suurten puisten mökkien kuisteilla riippumattoja.

Kun kysyin tietoa majoituksesta, minut ohjattiin puutarhan perällä olevaan puiseen mökkiin, jossa voodoo-nuket, rummut, valokuvat ja käsityöt koristivat korkean huoneen tummia lautaseiniä. Televisiota katsovan shamaanin olemuksesta huokui luotaantyöntävä, hänet muista ihmisistä aitaava pistävä mukavuudenhalu. Hän sanoi, ettei minun tarvitse pelätä ja pyysi istumaan. Harmaantunut mies oli niin lihava, ettei päässyt kulkemaan, vaan käskytti henkilökuntaansa erikoisleveään tuoliinsa vangittuna. Istuin television vierelle. Hän kehui heti kuinka komea olen ja kysyi myöhemmin olenko kiinnostunut miehistä. Kuulemma sen vuoksi, että hän nautti minun katselemisesta, sain helposti läpi ehdottamani alennuksen huoneen kahden yön hinnasta. Minulla ei ehkä ole suurta hostellia, menestyvää ravintolaa, palveluskuntaa tai shamaanin toiminimeä, mutta bisnesmies olen minäkin.

Yöni oli jokseenkin rauhaton. Edessäni olisi nyt tuhansia ja tuhansia kilometrejä maailman korkeimpiin kuuluvia teitä. Vaikka olin viimeisinä viikkoina ja päivinä kokenut yhä vahvemmin sen, että olen taas ajautunut tilanteeseen, jossa tulisin polkemaan rajummanlaisesti, en taaskaan tiennyt olisiko minulla todella halua ja kykyä siihen. Ajatukset edessä olevista vuorista ja yksinäisistä kilometreistä vetivät minut hiljaiseksi ja toisaalta huolimaan tulevaisuudestani. Tai kenties kaipasin vain Kolumbiaa ja sen tyttöjen hymyjä, huomiota ja halauksia, sillä mietin myös miten ja koska voisin taas palata tuon rakkauteni luo. Kuuntelin pedilläni ajatuksiani yömyöhään ja kokemuksesta tiesin, että huolet kyllä huolehtisivat itsestään. Huolet olivat tässäkin hetkessä vain omalla paikallaan tekemässä työtään. Soin huolille työrauhan. Aamulla olin huonosti nukkunut, mutta rauhallinen ja välittömiin asioihin keskittyvä. Voin taas hymyillä sille, kuinka rauhattomuus sammuu aina, kun ei ole halua kokea rauhaa. Odotin vielä, että hinku tienpäälle syttyisi.

Olin roihuissa vasta puolen päivän jälkeen ja voi kuinka kevyesti pyörä kulkikaan lepopäivän jälkeen! Ajoin erityisen maltillisesti ylös vihreää tihkusateen hivelemää sumuista vuorenrinnettä. Liikennettä oli todella vähän ja lähes kaikkialla kuulin pienten vesiputousten tai purojen lorinan. Olin ajanut reilut kolme tuntia, kun aistin pimeyden jo aavistuksen syvenneen massiivisen pilviverhon alla. Aloin etsiä telttapaikkaa. Ensimmäisen autiotalon kuistin hylkäsin tilanpuutteen ja epätasaisuuden vuoksi, eivätkä silmäni havainneet jyrkillä rinteellä yhtäkään kuivaa ja tasaista paikkaa seuraavien kilometrienkään aikana, kunnes saavuin pieneen kahdeksan perheen kokoiseen kylään, jossa oli yllättäen hotelli. Nautin siitä, että voin helposti työntää pyöräni suoraan huoneeseen, peseytyä mukavasti suihkussa ja hypätä vaivattomasti sänkyyn lepäämään. Tästä putipuhtaasta huoneesta kauniilla näkymillä ja täydellisellä sängyllä maksoin 7.5 euroa. Lyhyen levon jälkeen nautin perheen seurasta leikkien lasten kanssa ja höpötellen isoäidin seurassa. Halvoissa maissa minulle ilo on se, että voin yöpyä myös hotelleissa telttailun ohella ja saatan siten seurailla kylien ja kaupunkien elämää ajopäivienkin päätteeksi.

Olin jo syönyt, pakannut ja vaihtanut vaatteet, mutta makasin taas kolmen viltin alla. Avasin silmäni ja vilkaisin ulos taas kiihtyneeseen vesisateeseen. Kuuntelin musiikkia ja päätin kuunnella vielä ainakin yhden kappaleen lisää. Mitä ikinä shuffle soitti, kuulosti se mitä kauneimmalta soitolta vasten aamun hiljaista raukeutta. Ehkä kymmenen kappaleen ja muutaman hitaan ulos vilkaisun jälkeen, siirsin peitot pois päältäni, haukottelin syvästi, pistin kylmät ja märät kengät jalkaan ja lähdin polkemaan tihkusateeseen.

Asutusta oli tienvarsilla vähänlaisesti, enkä kenties nuhruisen sään johdosta tavannut ihmisiä lainkaan. Vain shamaanin ystävä, itsekin pyöräilijä, pysähtyi matkallaan Quitoon kohdalleni kolmesti. Hän oli täynnä virtaa ja eleiltään innokkaan tempoileva. Aivan kuin elämä olisi hänelle mitä helpoin kakku syötäväksi. Hän lupasi auttaa minua kaikessa mitä tarvitsisin Quitossa ja voisin asua hänen luonaan. Hänen touhutessa ja luodessa ideoillaan minun tulevaa matkaani, katsoin hänen kentien alkoholin tummaamin silmiin ihmetyksen vallassa. Hänellä oli auton takana 29-tuumainen laadukas maastopyörä ja hän sanoi myöskin matkanneensa polkupyörällä. Aiemmin shamaanin luona hän oli sanonut, että voisin ajaa päivässä Quitoon, 200 km matkan, jossa olisi 6000 metriä nousua. Nyt hän sanoi minulle, että polkisin Papallactaan vain kahdessa tunnissa ja saapuisin perille hyvin ennen pimeää ja minun oli siten typerää pysähtyä jo Paezassa. Tiesin matkaa olevan vielä 50 kilometriä ja nousua vähintäänkin 1500 metriä. Pyörittelin päätäni sille, miten erilailla me ilmeisen kokeneet pyöräilijät, voimme nähdä tämän maailman. Itse ajattelin, etten pistäisi rahojani likoon sille, että maailman parhaat vuoripyöräilijät polkisivat 6.8 kilon kilpapyörillään Papallactaan kahdessa tunnissa.

En polkenut Papallactaan asti kahdessa tunnissa ja jäin siten yöksi jo Paezaan. Päivä oli yli kuusituntinen ja ajoin varmasti viisituntia ylämäkeen, mutta olin Paezassa yhä samassa korkeudessa kuin aamulla aloitettuani polkemisen. Matkalla oli ollut kaksi vuorinousua ja niiden jälkeen tie oli laskeutunut takaisin alas jokilaaksoon valtavalla nopeudella.

Aamulla, muutaman polkaisun otettuani vastaani käveli ryppyinen, kyttyräselkäinen ja hengästynyt nainen kahdella kävelykepillään itseään alamäen kaltevuuteen tukien. Katsoin hänen vaivalloista kulkuaan älämäkeen ja sitten vilkaisin vuorten korkeuksiin tai paremminkin siihen suuntaan sumua johon tie kohosi ja ymmärsin että tulisin taas tänäänkin kohoamaan kymmenien kilometrien aikana tuhansia metrejä ylöspäin painavalla pyörälläni. Minun ei tarvinnut enää vilkaista jo takanani aamusumussa laahustavaan hahmoon, jotta ymmärtäisin että tällekin, nyt kevyesti polkevalle keholle olisivat vuorinousut jonakin päivänä ylitsepääsemättömiä. Ajattelin, ettei voima olekaan ehkä sitä, ettei mikään ole ylitsepääsemätöntä, vaan kenties paremminkin sitä, ettei ole halua ja tarvetta päästäkään mistään yli.

Lähes 3000 metrissä oli jo varsin kylmä, mutta en huolinut lainkaan mahdollisesta pienestä vilusta, sillä tiesin Papallactassa olevan kuumia lähteitä. Ajoin 33 kilometriä ylämäkeä kohtuullisen vahvasti, vaikka toki matka alkoi jo selvästi painaa jaloissa. Otin kaupungin halvimman huoneen vanhan pariskunnan majatalosta ja sitten suuntasin kuumille lähteille. Autoilla paikalle saapuneet ecuadorilaiset turistit olivat tyytyväisen oloisia hieman yli 30 asteisissa lähteissä, mutta minä, kolme tuntia tihkusateessa pyöräilleenä en lähteissä lämmennyt. Olihan sekin kokemus, palella kuumissa lähteissä. Sain itseni kuitenkin lämpimäksi kuumassa suihkussa.

Majatalon muori katti minulle lounaan paikan kylmään ja kolkkoon ravintolaan. En tuntenut olevani oikeassa paikassa ja kävelin takaisin keittiöön ja kysyin voisinko syödä tässä teidän lämpöisessä keittiössä. Siitä lähtien pariskunta otti minut kuin omaksi pojakseen ja jatkossa minut kutsuttiin syömään aina yhdessä heidän kanssaan. Ukrainalaistyttö, jolle toimin espanjankielen tulkkina vanhusten välillä, luuli että olen ollut paikassa jo pidempään, kun vanhukset näyttivät niin rakastavan minua. Olin kuitenkin ollut heidän luonaan vasta yhden päivän, mutta voin kyllä todeta sen, ettei rakkaudessamme ollut rajoja.

Päätin pitää taas lepopäivän, vaikka etenemisen vimma yritti minulle hetkittäin muuta kertoakin. Ymmärsin kuitenkin, että olisi ollut laiskuutta lähteä polkemaan. Tulevana aamuna olin ihan jumissa, sekä pää että jalat. Kuljin elämänvirrassa homeisena pitkälle puolen päivän toiselle puolen. Iltapäivällä aloin herätellä itseäni kevyellä lihaskuntoharjoituksella. Sitten poljin toisille kuumille lähteille upeiden sumuisten vuorten juurelle. Täällä vesi oli ilokseni yli 40 asteista ja kuuman altaan vierellä oli jääkylmä vuoripuron täyttämä allas. Istuin vuoroin kylmässä ja kuumassa kylvyssä ja venyttelin hartaan hitaasti altaan reunalla. Illansuussa majapaikassani tunsin muutoksen olemuksessani ja taas suonissani virtasi voima. Tiesin, että tulevana päivänä olisin hyvässä iskussa.

Ja niinhän se oli, poljin mukavasti ylös 4100 metriin, joskin on sanottava ettei tuollainen jättiläinen suju koskaan täysin rallatellen ja kyllä minä tässäkin nousussa katsoin matkanvarrella kännykästäni pariin kertaan kuinkahan monta nousumetriä huipulle olisi vielä jäljellä. Huipun lähestyttyä sumu vain sankkeni, enkä paikoin nähnyt tienvarren kivikkoja pidemmälle. Viereisen lähes 6000 metrisen vuoren olemassa olon tiesin vain karttani merkinnöistä. Vuorijärven kohdalla pilviverho kuitenkin avautui ja voin pienen hetken ajan ihailla villisti pöllyävien pilvien alla kimaltelevaa järvenpintaa.

Vuorenhuipulla söin tyhjän ruokalaukkuni viimeiset eväät. Vuorten toisella puolella sää selkeni ja pilvien välistä pilkisti jopa auringonsäteitä. Vaaleanruskea pehmeälinjainen tundramaisema kumpuili edessäni jyrkemmiksi rinteiksi, joiden huiput kohosivat suloisen pumpulisen pilverhon taa. Tykitin vuorenrinteiden välissä kulkevan, suoraviivaisen, uuden ja todella leveän tien päätähuimaavalla vauhdilla. Tie oli niin hiljainen, että oli kuin olisin ajanut formulaa tyhjällä moottoriradalla. Tipahdin täysipukeisena jokirotkon 2400 metriin asti. Riisuiduin t-paitaan ja shortseihin ja jatkoin kulkuani taas ylämäkeen. Minun piti vielä kohota muutamien mäkien kautta ylös Quiton 2850 metriin.

Quiton esikaupunkialueet olivat kuin suoraan Yhdysvalloista. Katuja reunusti samat amerikkalaiset pikaruokalat ja liikekeskukset olivat aivan yhdenlaisia. Ainoastaan kaiken rakennetun linjoista ja olemuksesta uupui, jollakin sanoinkuvaamattomalla, häviävän pienellä tavalla, länsimainen puhdaslinjainen selkeys. Poljin ylämäen vahvasti ylös sankassa liikenteessä ja betonisten aitojen rännissä. Viimeinen koettelemukseni oli parin kilometrin mittainen korvia huumaavan meluisa ylämäkeen kulkeva tunneli, jonka läpi tein tieni kahden kaistan välissä kulkevalla turvaalueella polkien. Tunnelin saasteista putkahdin mitä kauneimpaan kaupunkiin ja voin todeta, että koko San Agustinista alkaneen 600 kilometrisen matkan vahvin ajopäivä oli ihmeellisesti tämä viimeinen. Jatkoin matkaani pyörätiellä valtavien vihreiden puistojen raikastamassa siistissä kaupunkiympäristössä. Vanhassa kaupungissa, maailman ensimmäisessä UNESCON maailmanperintökohteessa, puikkelehdin kapeilla mukulakivillä vanhojen varikkäiden talojen välissä. Kauniita kirkkoja ohitin niin paljon, että jos olisin seurakuntaani etsimässä, tulisin valinnanvaikeudessani yhtä hulluksi kuin lukiessani Andien-vuoriston maantiekarttoja. Kaupunkia ympäröivät massiiviset tulivuoret – toiset jo suojelevia, toiset unessaan yhä kyteviä.

Löysin historiallisesta kaupunginosasta taiteellisen kauniin putiikkihostellin ja teltalleni halvan paikan sen puutarhasta, jossa minulla oli ystävinä kaksi kania. Minun oli taas aika levätä muutama päivä, tai siis kirjoittaa tämä matkatarina. Nyt kun sain tämän matkatarinan valmiiksi, on minun taas aika levätä, tai siis jatkaa huomenna polkemista vuoriteillä.

Jukka, Quito, Ecuador

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

 

4 thoughts

  1. Hei Jukka!
    Olipa hieno lukea taas tuota kertomustasi. Sinusta on kehittynyt erinomainen sanankäyttäjä. Varsinkin tuo tunne välittyy hienosti tekstistä. Hyviä jatkoja vaan sinne hurjille vuorille! Ylämäkeä seuraa aina alamäki – pyöräilyn motto.
    PS. Hyvä tsäkä sulla on käynyt noiden alkuperäisasukkaiden kanssa, pipoa pitää nostaa;)

  2. Tämä taitaa olla kiinnostavimpia suomalaisia matkablogeja, tai blogeja ylipäätänsä. Tästä saa motivaatiota espanjan opiskeluun!

  3. Hei! Olet ajellut kotikaupunkini ohi, asun Lago Agriossa 🙂 Sulla on hyvin kirjoitettu blogi jota on ilo lukea, kiitos!

  4. Hei Hanna ja mukava kuulla että blogiani on ollut mukava lukea! …toivottavasti myös sanani kotikaupungistasi, vaikka muistaakseni ne olivat aika karuja ja harmaita 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *