Ecuador

Näiden pitkien kirjoitus välillä matkaani voi seurata Facebookissa. En ole kovin hyvä kaveri, mutta klikkaa sivullani seuraa ja saat tuoreimmat kuulumiseni Etelä-Amerikasta aikajanallesi.

Jos haluat lukea vanhoja tarinoitani, kannattaa ostaa kirjani suoraan sivuiltani tästä. Se on myös paras tapa tukea matkaani ja pitää minut tienpäällä, sillä yksi nettikaupassani myyty kirja maksaa minulle melko tarkalleen yhden päivän tienpäällä!

Retki: Quito – Cuenca

Viiden päivän ajan olin taas antanut vanhojen rasitusten kuolla pois siitä tilasta, johon uudet asiat tulisivat syntymään. Naksautin kenkäni polkimiin Quitossa ja jatkoin matkaa odottamattomaan ja arvaamattomaan. Matkakumppaninani oli nyt ranskalainen Ben, sama mies, jonka kadotin 900 kilometriä aiemmin Kolumbian Tatacoa-aavikolle.

Poljimme kohti etelää kaupungin halkaisevalla vilkkaalla tiellä. Kun pysähdyimme kymmenen kilometrin päässä syömään, olimme vielä vilkkaalla laitakaupunkialueella. Istuin kahden metrin päässä nelikaistaisesta tiestä sijaitsevan ravintolan tuolille odottamaan riisiä, papuja ja salaattia ja ihmettelin kuinka tämänkin ravintolan työntekijät viettävät suurimman osan elämästään kovassa melussa, pakokaasussa, pölyssä ja kaikkialle tunkeutuvassa harmaudessa. Kuunnellessani hiljaisesti ja katsoessani huomioiden, kuulosti bussin järeä kiihdytys ylämäkeen kehoani hyväilevältä soinnulta ja eikä yksikään ajatus peitellyt kadulta loistavaa kauneutta.

Vatsat täysinä lähdimme polkemaan reitillä, joka alkoi kohoamaan. Kaupunkialueen päätyttyä ja tien levennettyä turva-alueeksi asti, vaikutti eteneminen rauhoittuvan, kun jatkuvaan kuoppien ja liikenteen tarkkailuun, mutkitteluun ja pään kääntelyyn ei ollut enää tarvetta. Rykivä menoni muuttui tasaisen tappavaksi taloudellisuudeksi, joka vietti minua ylös kuitenkin niin kovaa, ettei Ben tahtonut pysyä perässä. Huipulta laskimme alas tiellä, joka saattoi olla elämäni nopein lasku. Kuinkas muuten, sitten lähdimme taas kohoamaan seuraavalle huipulle. 3500 metrin korkeudessa olimme 5896 metrin korkuisen aktiivisen tulivuoren, Cotopaxin vieressä, mutta harvat sen esillä olleistakin majesteettisista ja lumenpeitossa olevista ääriviivoista peittyivät pian vaaleiden pilvien sotkuun. Jäimme kahville sateisen solan huipulle ja iloitsimme suuren huoneen kaasukeittimen pienoisesta huonetta lämmittävästä ja kuivattavasta vaikutuksesta.

Puimme sadetakkiemme alle kaksi kerrosta vaatteita ja lähdimme laskuun. Kovassa vauhdissa vinkkasin Benille, että tienvieressä olisi täydellinen metsä telttailuun. Ei minun olisi tarvinnut sanoa edes sitä, ettei meillä ole leirivettä, jotta olisin ymmärtänyt Benin hiljaisen katseen yhtyvän ymmärrykseeni siitä, että ajaisimme seuraavan hotellin toivottavasti kuumalle suihkulle saakka. Jatkoimme hymyillen eteenpäin. Pienestä kylästä löysimmekin viihtyisän, Cotopaxille kiipeävistä turisteista huoltapitävän halvan hostellin, jonka kuumasuihku oli tähänastisen Etelä-Amerikan matkani lämpimin ja ponnekkaasti paineistettu. Suonissamme virtasi taas lämpimän veren rauhoittava kutkutus.

Aamulla matkamme jatkui tasaisella tiellä! Toin käsiä hieman lähemmäksi toisiaan, koukistin kyynärpäitä laskeakseni ajoasentoa, naputin vaihteen pari pykälää raskaammalle, pidin katseen suoraan tiellä ja käskin Benin pysyä tuulensuojassa aivan takapyöräni tuntumassa. Etenimme junana kevyeen vastatuuleen erinomaisella 22-32 km/h nopeudella. Massiivisen leveän moottoritien varrella ei ollut juurikaan ihmisiä; hekin harvat olivat kaukana kymmenien metrien päässä tiestä. Vuoretkin levittäytyivät niin kaukana horisontissa, ettei silmä saanut läheisyyttä niihinkään. Tietyömiehet olivat räjäyttäneet tien edeltä pienimmätkin mäet tasaisuudeksi ja voin pyörittää kampiani samalla vaihteella ja täydellisen tasaisella 100 kierroksen minuutti tahdillani pitkiä toveja. Nautin etenemisen yksinkertaisuudesta. Nyt vain pyöräily kaipasi huomiotani.

Pysähdyimme ostamaan ruokaa valtavasta ja kiiltävästä ostoskeskuksesta. Istuimme alas sen aulan penkeille katsomaan sitä miten menestyksen saavuttaneet ihmiset voivat ostaa itselleen kaikkea lasien takana olevaa. Jos en osaisi lukea, en olisi voinut erottaa paikkaa uusista suomalaisista ostoskeskuksista.

Poljimme nopeasti siihen saakka kunnes ymmärsin, että olimme saapuneet kohtaan, jossa kartasta löytämäni pieni tie kääntyisi vasemmalle. Kysyin Beniltä käännytäänkö vai jatketaanko suoraan. Huomasin miten Ben vilkaisi leveän tien suuntaan ja sanoi, että se olisi kyllä nopeampi. Hän sanoi kuitenkin myös vihaavansa tätä isoa tietä. Panin merkille, että Ben hiljaisesti toivoi että jatkaisimme isolla tiellä, jotta hän voisi ajella kevyesti perässäni ja saisimme päivän nopeasti pakettiin. Aistin kuitenkin ettei Benin halu ajaa isolla tiellä ollut halua ajaa isolla tiellä, vaan pikemminkin sitä, että hän tiesi mitä isolla tiellä odottaisi: nopeaa ja suoraviivaista ajoa, johon hän oli jo aamulla tottunut. Kun huomasin Benin huolen niistä mäistä, mutkista ja arveluttavista taipaleista mitä pienellä tiellä olisi ja tunsin kuinka oma mielenikin yritti kevyesti vastustaa helppoudesta irti päästämistä, sanoin, että käännytään pienelle tielle.

Vain kilometrin päässä olimme hiljaisessa jokikanjonissa. Sieltä tie lähti jyrkkään nousuun aluksi hyvällä uudella tiellä. Ajoin ihmeellisen kevyesti, enkä osannut hiljentää vauhtiani niin, että olisimme edenneet Benin kanssa samaa tahtia. Jalkani vain polkivat häneltä karkuun. Monesti katsoin Sigman Rox 8.1 mittaristani kaltevuutta, enkä ollut uskoa rinteen olevan 8 prosenttinen. Poljin pehmeästi korkeuksiin tiellä, jossa luonto oli taas välittömässä läheisyydessä. Ylängöllä pomppuinen ja hidas tie mutkitteli kylästä kylään. Ihmiset olivat hiljaisenoloisia pelloillaan ja talojensa edustoilla, eikä juuri kukaan heistä tervehtinyt ellen itse ensin heiluttanut kämmentäni. Pysähdyimme haukkamaan pikkupurtavaa kaupan edustalle, eikä yhtä ihmistä lukuun ottamatta kukaan ottanut yhteyttä meihin. Tämä hymyileväinen rouva oli oikein iloinen siitä, kun kehuin hänen kultaisia hampaitaan erittäin kultaisiksi! Koulubussi pysähtyi eteemme, mutta yksikään kymmenistä lapsista ei tervehtinyt meitä. Omiin tervehdyksiini vastattiin varovaisesti miettien, eikä vitsieni yrityksiä ymmärretty. Olimme alueella, jossa suuri osa ihmisistä on alkuperäisasukkaita, intiaaneja. Jaoimme muistojamme siitä kuinka erilailla ihmiset meihin suhtautuivatkaan Kolumbiassa. Ben oli selvästi sitä mieltä, että Kolumbiassa asiat olivat paremmin, mutta minä vain hymyilin samoille asioille, jotka nyt vain näyttivät olevan niin kuin ne ovat. Oli yhtä kivaa huomata kolumbialaisten iloinen avoimuus kuin ecuadorilaisten hillitty hiljaisuus.

Tienvarrella pienet kyttyräselkäiset, perinteiseen violettiin viittaan, siniseen hameeseen ja sellaiseen Charlie Chaplin tyyliseen hattuun pukeutuneet ryppyiset vanhat naiset kantoivat suuria kasoja tuoretta heinää selissään. Vaalimainosauto kulki edessämme pitkään ja huusi kaikkia äänestämään numeroa 35, joka kuulemma valituksi tullessaan parantaisi alueen ihmisten elämää. Suuresta betonisesta hallista kadulle kantautui klassisen orkesterin melodinen soitanta. Pienen kaupungin pääkatuja vierellä oli suuri määrä pieniä työnnettäviä kojuravintoloita ja koirat etsiskelivät ruuantähteitä niiden liepeiltä. Matkamme hitaaksi teki kapeilla kujilla edessämme matelevat autot ja toistuvat korkeat hidastekummut.

Putkahdettuamme talojen välistä ulos maaseudulle, näimme taas tuhansia metrejä vuorenseinämiä, jotka olivat paikoin laidunnettuja arviolta 4000 metriin saakka. Pian kaukana horisontissa kohosi Tungurahua tulivuori 5023 metrin kartiomaisella korkeudellaan. Tulivuori oli purkautunut vain kolmea viikkoa aiemmin, eikä sen lumirajan yläpuolelle ulottuvalla huipulla siten ollut nyt valkoista peitettä. Poljimme viimeiset kilometrit Banosiin alamäessä ja niin kovassa vastatuulessa, että poljin normaalia matkatahtia 3 prosentin alamäessä, mutta vauhtini oli vain 15 km/h!!! Perillä Ben kiitteli pienen tien monipuolista antia. Lepäsimme suurten vuorten, jokien ja kuumienlähteiden ympäröimässä turistikylässä kaksi päivää.

14 prosentin tuhkaisessa ylämäessä ajatukset alkoivat huolia kuin selviäisimme sen tarjoamasta haasteesta. Fakta on nimittäin se, että Ben oli ensimmäisellä pyörämatkallaan. Silloin tällöin pysähdellen hän kuitenkin kipusi sitkeästi ylös rinnettä ja pian tiesin, että selviäisimme tästäkin mäestä, sillä kokemuksestani ymmärsin, ettei tämä tie voisi jatkua pitkään näin jyrkkänä. Ihmettelin Benin lahjakkuutta ja sitkeyttä polkea. Itsellenikin nousu oli vaativa ja meillä oli sentään kestävyysharjoittelumäärissä noin 10 000 tunnin ero! Hänellä oli kaikenlisäksi painavampi pyörä kuin minulla.

Tie oli kauttaaltaan tummanharmaan tulivuorentuhkan peitossa ja tien molemmilla puolilla oli laavavirran kaivamia uomia kalliossa, jotka olivat paikoin rotkomaisen jyrkkiä ja syviä. Ostin mandarinejä perheen pieneltä puiselta kojulta ja saimme pitkästä aikaa osaksemme innokkaita ja uteliaita kysymyksiä, jotka kirvoittivat meidät kauniisti soljuvaan kommunikointiin. Keskustelumme tuli siihen päätelmään, että arviomme mukaan suomalainen maataloustyöntekijä tienaa lähes kymmenkertaisesti ecuadorilaiseen kollegaansa verrattuna. Itsekin maataloustyöntekijä, siilojen puhdistaja ja huoltaja, kolmen kuukauden pyörämatkalla Kolumbiassa ja Ecuadorissa oleva 34-vuotias Ben arveli palkkaeron Ranskaan verrattuna olevan samaa luokkaa. Kertomani hinnat elinkustannuksista Suomessa ja kehuni heidän ylivertaisen hedelmällisestä tuliperäisestä maastaan vaikuttivat kuitenkin balsamoineen heidän kateutensa haavan.

Etenimme kohti korkeuksia hiljaisessa, kapeassa ja jyrkässä jokilaaksossa. Tuhkaista maanpintaa värittivät vihreät pensaat ja vaalean tupsuiset korkeat heinäkasvit. Pysähdyimme lounastauolle autiolle talolle, jonka tuhkaisella pölymaalla söimme eväämme. Kun tutkimme taloa tarkemmin, ymmärsimme talojen asukkaiden ottaneen äkkilähdön tulivuorenpurkauksen tieltä. He olivat ottaneet kaiken irti lähtevän mukaansa ja nyt keittiön kirkkaiden kaakeleiden toivekkuutta peitti tulivuorentuhkan kuolema.

Kohonneen laakson toisella laidalla, Penipe-nimisen kylän baarissa ollut vanha mies töksäytti meille tylysti sisään astuttuamme: ”Mitä se oikein on mitä te haluatte?” Ben sai kolajuomansa ja istahdimme kylän raitille. Vilkuilimme ympärillä olevaa hiljaisuutta ja muutamia autolla tai kävellen ohikulkevia ihmisiä. Kysyin Beniltä: ”Aioitko asettua tähän kylään, etsiä vaimon ja perustaa perheen.” Tuo kysymys summasi kaiken sen mitä näimme ja koimme. Ben vastasi: ”No, no, no!!!!”, ja tuo vastaus oli kaiku sille tyhjentyvälle hiljaisuudelle, joka vanhusten kuollessa ja nuorten pois muuttaessa tulee yhä vain syvenemään.

Tässä kylässä ei ollut väliä millä kaistalla polkee, mihin suuntaan yhdensuuntaisella kadulla kulkee tai kumman käden suuntaan liikenneympyrässä pyörii. Ainoana ihmisenä kaupungin aukiolla, pankin betonisten portaiden alimmalla rapulla, istui erittäin vanha ja ahavoitunut, pikkuruinen intiaaninainen. Hän istui kyyryssä, kaksin käsin jäätelöä pidellen ja sitä huolellisesti nuollen. Vilkutin ja hymyilin naiselle ohi poljettuna. Hän laski hieman jäätelöään ja hänen loistavien, kuin nuoruuden ilosta ammottavien silmien johdollaan antoi minulla kevyen viekkaan ja hellän, lapsimaisen hymyn, jossa ei ollut tietoakaan muistojen painolastista, eikä toisaalta hitustakaan lapsen ujoutta.

En voi taaskaan muutakaan kirjoittaa kuin sen, että jälleen tie jatkoi kulkuaan kilometrien mittaiseen ylämäkeen. Sen huipulle päästyämme olimme kiivenneet aamusta alkaen jo 1600 metriä. Ben ilahtui kuultuaan lukeman, sillä hän ymmärsi ettei hänen väsymyksensä ollut siten sattumaa tai hänen heikkouttaan. Hän ei ollut koskaan aiemmin kohonnut pyörällä yhtä paljoa yhteen menoon.

Vaikuttaa siltä, että Ecuadorissa on paljon harmaata laitakaupunkia. Jo aikamme poljettuamme Riobambassa – jonka nimi oli saanut meidät paremminkin olettamaan bambumajoista rakennettua kylää vehreässä jokivarressa, jossa naapureilla vieraillaan tarzanmaisella liaanikyydilllä – sanoin Benille, etten ole nähnyt pitkään aikaan yhtään puuta. Pysähdyimme leveälle harmaan betoniselle tielle, pyöritimme päitämme, emmekä tosiaan nähneet ainuttakaan puuta mainoskylttien värittämässä kolkkoudessa. Täydelliseksi ruutukaavaksi rakennettu kaupunki ei saattanut meitä vaivatta sen sydämeen, mutta aikamme suuntaa otettuamme saavuimme sen keskustan liepeille, josta löysimme mainion alle neljän euron hintaisen majapaikan vanhasta korkeiden huoneiden, värikkään maalauksen ja jykevien kivipylväiden pystyssä pitämästä puhdaslinjaisesta talosta. Myöhemmin kadulla kävellessämme Ben sanoi kaupungin olevan merkittävä historiallinen paikka, jossa espanjalaiset kirjoittivat Ecuadorin itsenäisyyden ja perustuslain. Kun Ben taas vastasi kysymykseeni siitä, että haluaisiko hän asettua aloilleen tähän kaupunkiin, etsiä itselleen vaimon ja perustaa perheen: ”No, no, no!!!” ja vielä lisäsi: ”Teen niin kotona Ranskassa!!!”, ymmärsin, ettei Riobambakaan ollut tehnyt mieheen vaikutusta ja yritin johdattaa hänet ulos ankeudestaan niin nopeasti kuin mahdollista. Pistin pitkästä aikaa kampiin lisäannoksen ruutia ja kun olin aikana ajanut kauniin voimakkaalla keveydellä ja nauttien keuhkojeni kyvystä haukata vaivattomasti isoja annoksia happea ohuessakin ilmassa, vilkaisin taakseni ja luulin Benin jäänen perhettä perustamaan. En nähnyt enää häntä, mutta jatkoin kovempaa vauhtia 45 minuutin ajan, aina risteykseen asti, johon minun oli jäätävä odottamaan Beniä.

Juttelin hetken ajan bussia odottavan vanhan intiaaninaisen kanssa. Hän ihmetteli sitä, että olen tulossa niin kaukaa kuin Riobambasta ja menossa niin pitkälle kuin seuraavaan kylään asti. Hän neuvoi minua ottamaan bussin. Pyysin saada ottaa hänestä valokuvan, mutta hän alkoi kysellä mihin käyttäisin sitä ja sanoi, että saisin siitä kuitenkin rahaa kotimaassani. ”Kuinka hienoa se olisikaan. Eikö vain!”, vastasin naiselle, joka ei kuitenkaan pehmentävistä puheistani huolimatta antanut minun ottaa kuvaa ja taisi ajatella, että hänen olonsa olisi parempi kun minä olen rahaton. Oli mukava seurata, kuinka rouva alkoi kehittää mielikuvia siitä mihin hänen kuvaansa käytettäisiin, mitä minä hyötyisin siitä ja mitä se veisi häneltä. Siten hän saattoi muurata hetken, suojatessaan sitä elämäänsä, mitä hän huolivilla ajatuksillaan loi. Istuin rouvan vierelle syömään ja jatkoimme jutustelua nurmella istuen. Kun bussi saapui, hän matkasi läheiseen kylään äänestämään. Oli vaalipäivä. Ehdin syödä, huilata hetken ja aloittaa jo toisenkin keskustelun vanhemman miehen kanssa, kunnes Ben vihdoin saapui.

Käännyimme risteyksestä ylöspäin ja nousimme 3500 metrin viileyteen asti. Sieltä laskimme vauhdikkaasti kylään, jonka poikki kulki junakiskot ja jonka raitilla istuskeli ja käyskenteli, kuin jotakin odottamassa, satoja parhaat päällensä pukeneita maaseudun äänestämään tulleita asukkaita. Lähes kaikki naiset olivat pukeutuneet perinteiseen juhlalliseen tapaan ja nyt aistimme, että olimme intiaanien sydänmailla. Söimme vaatimattoman riisi-kana lounaan ainutlaatuisen yksinkertaisessa, mutta valtavan hellan lämpimässä ravintolassa. Lounas ei maksanut siinä puljussa kuin hieman päälle euron, mutta kylän vuoden vilkkaimpana päivänäkin, oli vain kourallinen köyhän alueen ihmisistä uskaltautunut katettuun pöytään. Kuulin myöhemmin, että aluetta asuttavista alkuperäisasukkaista 87 prosenttia elää pienemmillä tuloilla kuin se, mikä on Ecuadorissa määritelty taloudellisen köyhyyden rajaksi

Nousimme sen päivän aikana vielä kerran ja saavuimme 3300 metrissä sijaitsevan pienen kylän sumuiselle raitille hämärän laskeutumisen aikaan. Niin ikään tämän kylän kadut olivat täynnä kylmässä ja luihin asti tunkeutuvassa kosteudessa istuvia ja seisovia karaistuneita vuorten asukkaita odottamassa äänestyksen tuloksia. Myöhemmin illalla kuulin majapaikkaani niiden äänestäjien iloisia huutoja ja kiljahduksia, joiden oma suosikki oli tullut valituksi. Kuulemistani vaalilupauksista arvelin, että voittajat kulkivat tulevana päivänä parempaa tulevaisuutta kohti kulkevalla tiellä, mutta meidän piti kolistella takaisin päätielle samaa tuttua hakkaavaa mukulakivistä tietä pitkin, jonka varret olivat nyt tyhjentyneet hiiren hiljaisen autioiksi. Kylässä ei ollut auki yksikään ravintola, joten Ben sai jatkaa matkaansa vatsatyhjänä ja vailla kupillista kahvia ja taisi häneltä siten jäädä tupakkakin polttamatta. Ei se mitään, vatsani oli täynnä kauraa, pellavaa, pähkinöitä ja hedelmiä, joten jaksaisin kyllä antaa hänelle tarvittaessa suojaa vihaisempiakin vuorten tuulia vastaan.

Olimme syöneet jo kaikki evääni, mutta polkeneet vasta vajaat 30 kilometriä, kun luimme karttaa ja mietimme minne saakka olisi viisainta polkea. Kun päätimme ainakin syödä Alausissa, ymmärsi Ben karttaa lukiessaan, että sieltä pääsisi suoraan alamäkeä pitkin kohti rannikkoa, jonne hän oli aikonut polkea. Siten hän säästyisi neljältä kovalta vuoripäivältä, kun ei polkisikaan kanssani Cuencaan asti. Itse olin sitä mieltä, että tässä kohtaa olisi joka tapauksessa hyvä ottaa helpompi päivä ja miettiä rauhassa mitä tehdä huomenna. Ehdotin, että jäisimme yöksi Alausiin.

Päivä oli lyhyen ajon jälkeen tietysti vielä varhaisessa kun saavuimme Alausin värikkäiden talojen kylään. Istahdimme kahvilaan mietiskelemään mitä tehdä. Lukaisin edessäni olevaa sanomalehteä ja vilautin Benille kuvia sanomalehden päivän tytöstä. Ben naurahti sille, kun ecuadorilaisessa lehdessä oli kolumbialaistyttö. Emme ihmetelleet sitä ja olimme yhtä mieltä siitä, että Kolumbiassa päämme kääntyi useammin ajettuamme pienen kylän halki kuin koko Ecuadorissa tähän mennessä. Puhuimme sitten ruuasta, ympäristöstä, ihmisistä, tiestä, pyöräilystä tai mistä lie, olivat huomiomme usein samansuuntaisia. Kuitenkin minulle tuli usein tunne, että huomioihin suhtautuminen oli meillä saattoi olla erilaista. Usein Ben luetteli asioita hyvään ja pahaan ja juttelumme kimmoitti hänet elehtimään ranskalaiseen tapaan kehollaan ja sai hänen tunteensa selvästikin valloilleen. Ikään kuin hän olisi antanut pisteitä asioille sen perusteella miten ne palvelevat hänen elämäänsä ja otti siten tapahtuvat asiat kenties persoonallisesti. Minä ainoastaan nautin siitä, että jaoimme huomioita keskenämme. Istuttuani kahvilassa Alausissa, havaitsin ajatuksen pohtivan, että ikään kuin Ben eläisi häntä ympäröivässä maailmassa ja minulle maailma olisi ja tapahtuisi minussa.

Ben sanoi voivansa heikosti. Sanoin hänelle sen johtuvan kovista pyöräilypäivistä. En kuitenkaan lisännyt huomioitani siitä, että syömättä jätetyt aamupalat, pyöräilypäivän jälkeiset tunnit ilman ruokaa, iltaisin vietetyt tunnit internetissä ja suunnitelmien parissa, eivät jätä rasituksille tilaa kuolla pois. Tulevana aamuna hän ihmetteli kuinka oli väsynyt vaikka oli nukkunut hyvin. Benin näkyvistä väsymyksen oireista sain vahvistusta taas sille, että kyllä tienpäällä rasittuu riittävästi hieman hitaammallakin etenemisellä. Onhan Etelä-Amerikan halki poljettu kahdessa kuukaudessa, mutta jos antaa matkalla kaiken kuolla pois aina mantereen eteläkärkeen asti, saattaa se kestää ajallisesti paljon kauemmin. Toisaalta se ei kuitenkaan haittaa sitä, joka antaa kaiken jatkuvasti kuolla pois, sillä hän ei elä ajassa.

Olimme molemmat vähän ihmeissämme suunnatessamme taas yksinäisinä miehinä tienpäälle. Ben lähti samasta risteyksestä alamäkeen ja minä ylämäkeen. Ajoin perään vielä toisenkin lyhyen 30 km päivän, mutta senkin aikana nousin lähes 900 metriä. Toisaalta kun lähtee polkemaan maailman toiseksi korkeimman vuoriston korkeimmalla kulkevia teitä, ei voi olettaa lyhyenkään päivän olevan täydellisesti palauttava.

Seuraavana päivänä poljin kuusi tuntia, josta 4.5 tuntia ylämäessä ja sumussa. Vaikka useimmiten ei satanut, lähes koko päivän ajan ihoni oli märkä vaatteidenkin alla, pisarat valuivat poskillani kuin hiki ja ne painoivat silmäripsiäni alaspäin. Sormieni päät olivat ryppyiset ja valkoiset ja ilmassa leijui pienen pieniä pisaran alkua, jotka eivät olleet vielä kasvaneet putoaviksi, mutta jotka saatoin huomata kun aistin ihoni tuntemuksia oikein tarkasti. Missä lie pisaroissa oli huomioni, kun pyöräni lähti yhtäkkiä alta ja mäjähdin alamäessä asvalttiin. Vauhdista en sitä nähnyt, mutta tie oli sumun kosteuden ja pölyn seikoituksen limaama ja maantieöljyn kevyesti liukastama. Desinfioin haavat ja jatkoin matkaa. Ainut ihmiskontaktini matkalla oli se, kun tervehdin eteeni pysähtyneestä bussista ulos astuneita, pian sumuun kadonneita muutamia ihmisiä. Olin kuullut alueen maisemien olevan kauniita, mutta näin ainoastaan tienvarren ruoholle asti.

1800 nousumetrin paineen, kostean viileyden kosketuksen ja kaatumisen selkäsaunan jäljiltä minunkin oloni alkoi jo olla heikohko ja olin illalla tyytyväinen siitä, että Cuencaan oli enää vain yhden 70 kilometrin ajopäivän matka; jos en nyt joskus muka olisi ollut tyytyväinen siitä seikasta, että työn jälkeen olisi odotettavissa keveitä lepopäiviä.

Matkanvarrella kevyttä voimaani oli saapunut peittelemään polvieni kevyt kipu ja samasta vaivasta Afrikassa viisastuneena, on minulla jälleen aika pysähtyä parantelemaan.

Jukka, Cuenca, Ecuador

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

 

One thought

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *