Ecuador 2

Olethan huomannut, että tuossa isossa artikkelin kuvassa on pieni kuvagalleria. Klikkaa kuvan sivussa olevia nuolia siirtyäksesi kuvista toisiin.

Retki: Cuenca-Vilcabamba-Peru

…edessäni avautui alas kohisevalle joelle laskeutuvat leveät, kaupungin talojen grafiittimaalausten värittämien seinien reunustamat rappuset. Istuin ylimmällä rapulla ja katsoin alas valojen loisteessa leikkiviin joen kuohuihin. Vaikka sormeni palelivat, loi katuvalojen lämmin keltaisuus rauhallisuutta kylmään ja kosteaan iltaan. Ihastelin Cuencan kaupungin kauniin puhdasta, mutta kulman takaa taiteellisen sekasotkuista ilmapiiriä. Huomasin kuinka mustat vuoret piirtyivät jo lähes yhtä tummaa taivasta vasten ja seurasin tarkkaavaisesti kaikkia portaiden kautta määränpäähänsä matkalla olevia kaupunkilaisia.

Jossakin joen toisella puolella, uudessa kaupunginosassa neliöitään tekevässä korttelissa olisi baari, johon vieressäni istunut ruotsalainen Isak olisi halunnut kävellä. Kun hän esitti tarjouksensa siitä, että kävisimme siellä oluella, sanoin, että istutaan tähän portaille hetkeksi katsomaan mitä tapahtuu. Olisin mielelläni yhä vain istunut, ainoastaan katsellut, mutta huomasin ettei parikymppinen ystäväni aistinut paikassa samaa kauneutta ja aistin hänen pyörivästä olemuksestaan, että paikallaan istuminenkin oli hänelle vierasta. Sen nähtyäni olin hyvilläni siitä, että olin nyt hänen perässään kulkeva. Sanoin kuitenkin etten kävelisi sairaiden polvieni kanssa kaukaiseen baariin, vaan etsisimme kupillisen teetä tästä jostakin läheltä.

Käveltyämme vanhojen siirtomaa-aikaisten koristeellisten kivitalojen katveessa, kohtasimme baarien ja ravintoloiden runsaudenpulassa valinnanvaikeuden. Etsinnän tuiskeessa Isak kysyi: ”Haluatko löytää tytön Cuencassa?”
”En ole huomannut sellaista halua, mutta mistäpä sitä tietää mitä tulee tapahtumaan”, vastasin.
”Entäs sinä Isak, haluatko itse löytää tytön Cuencassa”, kysyin häneltä.
”Kyllä”, hän vastasi lyhyesti, johon minä ihmettelin kysymällä pitkältä vaalealta viikingiltä: ”Mutta olethan kaupungissa enää vain viikon”
”Niin, vain viikoksi.”, hän vastasi, mutta valitteli kuitenkin sitä ettei naisen löytäminen Cuencassa ole helppoa.
Jatkoin espanjaa Cuencassa opiskelevalle lähihoitajapojalle tarinaani: ”Miten niin ei ole? Ethän tarvitse muuta kuin halun löytää naisen ja se siitä. Sinulla näyttää olevan nyt pää täynnä ajatuksia siitä kuinka vaikeaa se on, miten se voisi onnistua, kuinka se ei ole mahdollista täällä konservatiivisessa Ecuadorissa ja niin edelleen. Et taida halutakaan naista, vaan rakastat enemmän tarinaasi naisen löytämisen vaikeudesta. Kun sinulla on vahva ja selkeä halu löytää nainen, sinä nostat perseesi penkistä ja menet hakemaan sellaisen.”
”Ai niinkö, ajatteletko tosiaan noin”, kysyi hämmästynyt poika.
”Juuri niin”, vastasin hänelle, lisäämättä kuitenkaan varoitusta niistä kasvavista haluista, surun kyyneleistä ja särkyneistä sydämistä, joita siihen täyttymystä tavoittelevaan löytöretkeen väistämättä sisältyisi. Koin, että minun sijaan, löytöretkien tulisi herätellä tätä nuorta miestä, ymmärtäen kuitenkin sen, että minun kohtaaminenkin oli yksi askel tuolla matkalla.

Häntä kuitenkin yhä mietitytti miten voisi tavata tyttöjä ja käveltyämme erään ulkoilmakahvilan ohitse kerroin kuinka olin tavannut yhden tytön samassa kahvilassa muutamaa päivää aiemmin, kun olin kirjoittamassa edellistä matkatarinaa. Kuvailin kuinka katselimme toisiamme ja pian istuimme samassa pöydässä, sitten höpötimme pitkään ja iloisesti, ja lounastimme kerran uudelleen yhdessä myöhemminkin. Sanoin, että kenties emme koskaan enää tapaa. Jatkoin vielä hänelle: ”Olen tavannut tyttöjä juostessa, kirjoittaessa, valokuvatessa ja riippumatossa maatessa, mutta en ole koskaan lähtenyt ulos etsimään heitä. Voi olla, että tieni risteää tytön kanssa, tai sitten ei.”

Käveltyäni takaisin hostellilleni voin kuitenkin yhtyä Isakin yksinäisyyteen ja haluun etsiä kumppania. Isakin kanssa ollessani, ei siitä rauhattomuudesta, jota olin kokenut edellisenä ja tuona samana päivänä, ollut jäljellä enää kuin muisto. Hänen seuransa oli sammuttanut yksinäisyyden poltteen. En ollut koskaan matkoillani kokenut yksinäisyyden tunnetta samoin. Olin odottanut kaupungissa jo viikon polvieni toipumista ja lähes kaikki ihmisten kutsut majoittautua ja nähdä olivat kariutuneet. Olin viettänyt päivät yksin juhlapyhien hiljentämässä kaupungissa ja Katheryn oli alkanut lähettää minulle suloisia naisen tuoksuisia, ikävää kutkuttaneita viestejään siitä miten hän haluaisi nähdä minut, halailla jälleen kanssani, nauraa taas yhdessä ja nukkua samassa pedissä.

Koin yksinäisyyden rauhattomuuden, huomasin mieleni tarraavan menneeseen ja tunsin halun olla ihmisten seurassa, mutta minulla ei ollut minkäänlaista tarvetta täyttää tuota halua. Tuolla halulla ei ollut voimaa kuljettaa tätä vartaloa löytöretkille. Itkin tuntemuksen takana sille kauneudelle, että saatoin vain katsella yksinäisyyttä niin kuin se oli. Tuossa surun takana olevassa näkemisessä oli kyyneleitä liikuttava ilo siitä riippumattomuudesta, ettei minulla ole lainkaan vaatimuksia sen suhteen, haluanko kokea elämässä yksinäisyyttä tai en.

Jokin suurista amerikkalaislehdistä valitsi joitakin vuosia sitten Cuencan maailman parhaaksi paikaksi vetäytyä eläkkeelle ulkomailla. Poljin pois Cuencasta jokivarren valtavassa puistossa kulkevaa hiekkatietä pitkin. Täytin vesipulloni suoraan puiston kraanassa, jonka vesijohtovettä kuulin kehuttavan Etelä-Amerikan puhtaimmaksi. Kehoni voi hyvin 20 asteen mukavassa lämmössä paikassa, jossa on Ecuadorin parhaiten säilynyt historiallinen kaupunkikeskusta. Liikenne virtasi rauhallisesti vierelläni, ja kun tietä vielä reunustivat modernit liikkeet, sairaalat ja ravintolat, voin hyvin ymmärtää sen miksi tuhannet eläkeläiset ovat ottaneet vaaria arvovaltaisen lehden neuvoista ja ovat muuttaneet Cuencaan viettämään vanhoja päiviään. Pyöräilijällekin 2500 metrissä sijaitseva Cuenca tarjoaisi otolliset harjoitusolosuhteet, sillä kaikkialla kaupungin ympärillä kohoaa korkeat vuoret, mutta nyt poistuin kaupungista lähes tasaista tietä pitkin.

Tasaisuuden vauhtia kesti kuitenkin vain 20 kilometriä, jonka jälkeen olin pakotettu polkemaan ylös 3500 metriin.

Hiljaisella havupuiden valtaamalla ylängöllä tie teki mutkiaan siihen saakka, kunnes minä päätin, että tienvarressa oleva metsämökki on minun. Pystytin telttani ikkunattoman talon sotkuiselle lattialle ja sitten istahdin sen verannalle syömään. Hetken kuluttua mökin vanhakin omistaja tuli paikalle työntouhussaan ja oli siitä ihan mielissään, että olin päättänyt majoittautua sateensuojaan. Kun hän jatkoi matkaa kotiinsa, minä pakenin telttaan viileyttä. Olin yksin hiiren hiljaisessa ympäristössä ja katsellessani kuistini edessä avautuvaa laakeasti alas viettävää ja taas horisontissa ylös kumpuilevaa metsämaisemaa, saatoin hymyillä muistikuvalleni yksinäisyyden kokemisesta.

Seuraavana aamuna tie tipahti valtavaan rotkomaiseen laaksoon, jonka pohjalla kasvillisuus oli aavikkomaisen kuivaa. Ajoin vahvasti, mutta polviani säästellen Saraguroon asti. Tähänkin vain 60 kilometrin mittaiseen päivään mahtui 1500 nousumetriä ja vaikka ajaessa ei polviin sattunutkaan, huomasivat ne taas ilmoittaa siitä että ovat polkeneet.

Istuin kirkon edustalle odottamaan sohvasurffariemäntääni. Kun näin puiston kautta luokseni loikkivan Adrin valoisan ja ulospäin suuntautuvan kiireisen olemuksen, tiesin jo, ettei hän ole kotoisin Saragurosta. Kiitos polvilleni, saatoin viettää Saragurossa pidemmän tovin. Pieni 6000 asukkaan kaupunki, urheilukeskuksen sauna, erittäin halpa ja ravitseva ruoka, sekä kolumbialaisen Adrin vieraanvaraisuus muutaman hengen kokoisessa kansainvälisen vieraspoppoon valtaamassa maaseututalossa tarjosivat levolle oivalliset puitteet.

Saraguron alkuperäisasukkaat ovat yksi Ecuadorin parhaiten perinteensä säilyttänyt intiaanikansa. Lähes 70 prosenttia kaupungin asukkaista on pitkää ponihäntätukkaa kantavia saraguroja. Espanjalaiset eivät koskaan valloittaneet näitä syrjäisiä vuorten suojaamia laaksoja, joiden soturit olivat kuuluisia urheudestaan.

Saragurossa elämänmeno on verkkaista tai kenties vain omalaatuisella tavalla kiireistä. Kysyin ravintolan pitäjän pojalta, kilpapyöräilijältä, miten hänen päivän kisansa oli kulkenut. ”Ei minulla ollut tänään aikaa mennä kisaan”, vastasi erityisen kauniin intiaaniperheen 16-vuotias rokkaava komistus. Muutaman päivän päästä kysyin miten viime päivien treenit olivat sujuneet. ”En ole voinut treenata kun on ollut kumi puhki. Mutta nyt pyörä on tuolla korjaamolla.”, vastasi etäisen hiljaisen perheen erityisen vähäsanainen poika.

Olin Saragurossa muutamana päivänä vierailulla koulussa 3-5 vuotiaiden luokassa; osasin tosin vain leikkiä, eikä minusta ollut opettamaan. Eräänä aamuna koululuokan ovella päätinkin kääntyä heti poispäin, kun huomasin, että tänään koulussa oli leikkimisen sijaan opiskelun vuoro. Pian luokan ulkopuolella olin iloinen siitä seikasta, että huomasin kahden tytön piileskelevän kioskia muistuttavassa puupömpelissä. Kysyin nelivuotiaalta Amyltä, joka leikki aina kanssani, että mitä tytöt oikein mahtavat tehdä täällä.” Amy vastasi hiljaisesti: ”Me leikimme”. Nyt viimeistään ihastuin tähän ujosti maailmaa katselevaan, mutta hiljaisen ulkokuoren rikottuaan aktiiviseen ja nyt luokasta karanneeseen suloisesti hymyilevään söpöläiseen. Jatkoimme leikkimistä yhdessä ja olimme kaikki tietysti hieman pettyneitä, kun opettaja komensi heidät takaisin luokkaan. Tytöt palasivat laiskan kiltisti tavaamaan sanoja ja minä jatkoin aamuista kävelylenkkiäni vihreällä maaseudulla, jonka maan tummassa ja pehmeässä rikkaudessa kasvaa kaikki, kunhan vain on vettä tarjolla; ja sitähän on aina tarjolla, kertoivat tien tuoreen kosteaan mutaan tarrautuvat kenkäni.

Ensimmäisenä päivänäni koulussa, oli Amyltä jäänyt viikonpäiviä mukanaan ketsuankielellä kuljettava paperimato tekemättä ja minun tehtäväni oli auttaa häntä. Saatuamme askartelun valmiiksi ja annettuani viimeistelemäni käsityön Amylle, sai hän opettajalta moitteet siitä, ettei hän kiittänyt minua. Itse olin katsonut ilolla miten Amy vastaanotti madon minulta, selvästi iloiten itsekin tilanteesta. Minulle ei tullut mieleenikään että tilanteesta olisi puuttunut jotakin, siis ilmeisestikin se kaikkein olennaisin, kohtelias kiittäminen. Toisena päivänä kun ennen ruokailua luokkaan laskeutui hetki jona kellään ei ollut mitään tehtävää, aloimme taistella Santiagon kanssa; en muista miksi, mutta kenties siksi, että hän oli taas pamauttanut minua päähän puukepin päähän työntämällään isolla muovailuvahaklöntillä. Pian olin muutaman tenavan toimesta painettu maahan, jossa jatkoimme painiamme. Hetken kuluttua opettaja hajotti huudoin kasamme ja moitti lapsia siitä mitä he tekivät ja varoitti, etten minä, heidän vieraansa tulisi enää koskaan paikalle jos käyttäydytte tuolla tavalla. Nyt seisomme taas kiltisti lattialla ja välissämme oli etäisyyden ilmaa, jossa oli ihmetys siitä, ettei opettaja voinut nähdä iloamme spontaanisti syttyneessä leikissä. Ajattelin, että sen ilon, jota opettaja opetti lapsille, pitää olla jotakin suurempaa kuin leikissä kokemamme ilo. Toisaalta, tuskin kukaan meistä lapsista kaipasi mitään suurempaa tuona ohi liitäneenä hetkenä koululuokan lattialla. Olin jo ymmärtänyt ettei minusta ole opettamaan, sillä en kerta kaikkiaan tunne itsekään toistettavissa olevaa tapaa elää hyvä elämä. Jatkoin ruokailun jälkeen taas matkaani ja hymyilin sille miten minun ja lasten välillä tapahtui spontaanisti arvaamattomia asioita, kunhan vain olimme yhdessä ja lähekkäin samassa tilassa.

Viimeisenä päivänä kauniissa, osin puusta rakennetussa ja hyvin varustetussa koulussa opin jälleen kerran ettei Saragurossa paina aikataulut päälle. Festivaaleja edeltävänä päivänä opettaja oli sanonut tiukasti kaikille pikkuruisille oppilaille, että huomenna kaikkien on oltava koulussa täsmälleen kello yhdeksän ja että juhlapaikalle lähdettäisiin puoli kymmeneltä. Itse valuin paikalle juuri ennen puoli kymmentä, jolloin koulun pihalla leikki vasta muutamia juhlavaatteisiin pukeutuneita naperoita. Opettajaa ei näkynyt vielä missään, mutta kun hän vihdoin tuli paikalle puolikymmenen jälkeen, ei kenellekään muulle kuin saksalaiselle vapaaehtoistyöntekijälle, 19-vuotialle Juliolle, tullut mieleen että opettaja olisi ollut myöhässä. Koulun viereisessä talossa asuva, tänään juhlapäivänä valkoiseen kauluspaitaan, mustaan suurihihaiseen puseroon, vaaleisiin housunsuikaleisiin ja valkoiseen lierin alta lehmää muistuttavaan villasta tehtyyn hattuun pukeutunut Santiago tuli paikalle vasta kymmeneltä. Luokan presidentti ja paholainen, sellainen vahva, villi ja fiksu persoona, sotapäälliköksi kasvava natiainen, jonka kanssa me keskityimme lähinnä painimaan, ei ollut Julion mukaan toisaalta koskaan tullut ajoissa kouluun, vaikka asuu 20 metrin päässä luokkahuoneesta. Pawkar Raymi festivaalissa juhlittiin perinteisin andilaisin menoin kukkien ja hedelmien kylvön alkua.

Olin itse unohtanut ajan jo ajat sitten. En tiennyt mikä päivä oli, mutta kun tunsin polvien olevan täysin oireettomat siinä samassa hetkessä kun koin ettei talon ilmapiirissä olisi enää tilaa minulle, sain lasketuksi että olin ollut Saragurossa jo lähes kaksi viikkoa. Adri ja hänen ystävänsä olivat juosseet temaskal, ayaskal tai missä lie seremonioissa tanssimassa, meditoimassa, rukoilemassa ja ottamassa perinteisiä vuosituhansia vanhoja lääkekasveja, joita minä, heidän kuvailuihinsa vedoten kutsuihin tosin vahvoiksi huumeiksi. Hyväntekeväisyys järjestössä nuorisotaloa pyörittävä Adri oli mainostanut ikivanhaa seremoniaa minullekin ja sanonut sen olevan puhdistava ja parantava. Olin kuunnellut hiljaisesti ja ihmetellen, mutta nyt sain vastauksen sille, että tuomisen sijaan, seremoniat olivat vain täyttäneet sitä tilaa, jossa on puhdistus ja parannus. Eräänä iltana Adri nimittäin otti minut ja kaksi muuta vierastaan keittiön pöydän viereen kertoakseen, että hän kokee tarvitsevansa tilaa. Muut vieraat sanoivat pitkillä sanoillaan ymmärtävänsä häntä ja olleensa kiitollisia tähänastisesta, mutta minä en sanonut sanaakaan. Tiedän kuitenkin, että Adri näki minussa sen saman hiljaiseen katseen kuin silloin lounaspöydässä, kun hän selitti 8 tunnin huumepäissään yöllä suoritettavan tanssin olevan puhdistava ja parantava.

Nukuin yhden yön kaupungin hotellissa ja tulevana aamuna kävin heittämässä jäähyväiset kaupungin muutamille ystävilleni. Suuren lämpimän halauksen minulle taas antanut Adri oli aluksi hieman pahoillaan kun olin nukkunut viimeisen yön hotellissa. Santiago olisi halunnut kypäräni itselleen, mutta ei näyttänyt olevan lainkaan pahoillaan siitä että jatkoin matkaa, vaan taisi ainoastaan kääntää minulle selkänsä ja nokkansa kohti uusia metkuja. Amy sai särjettyä sydämeni olemalla poissa koulusta lähtöaamunani.

Uusi päivä tienpäällä alkoi 7 kilometrin ylämäellä. 35 kilometrin jälkeen olin tietysti vielä hyvissä voimissani, mutta kun näin puron varressa oivan paikan telttailla, jäin nurmelle pohtimaan olisikohan jo hetki levähtää. Kello oli vasta kolme, mutta tunsin että nyt olisi parempi ottaa polvien kanssa varman päälle. Ilma oli yllättävän lämmin ja aurinkoinen, joten ennen teltan pystytystä makoilin pitkän tovin nurmella jalat pyörälaukkujen päällä leväten, puron, puiden ja lintujen sinfoniaa kuunnelleen. Seuraavat kaksi ajopäivää olivat aivan yhtä lyhyitä, joten kun käännyin päätieltä Vilcabamban kylään ja näin sen ravintoloissa kymmeniä kaljaa, tuoremehuja ja kahvia juovia länsimaalaisia eläkeläisiä, olin itse vielä niin hyvissä voimissa, että minut tähän kylään– jossa sanotaan olevan Ecuadorin pisimpään elävät ihmiset – eläkkeelle pysäytti ainoastaan polveni. Päätin lepuuttaa polviani aktiivisesti vielä muutaman päivän ajan, jotta paluu voimainponnistusten pariin tapahtuisi mahdollisimman tasaisesti rasitusta nostaen. Löysin telttapaikan Eco Lodgesta tiheän metsän siimeksestä, vuorten juurelta, joen varrelta ja puumajan terassin alta, suojassa trooppisilta rankkasateilta.

Syitä vilcabambalaisten pitkäikäisyydelle on etsitty niin vedestä, ravinnosta, ilmastosta, kuin rauhallisesta elämäntavastakin, mutta varsinaisia vastauksia tutkimukset eivät ole antaneet. Tosin yhdessä tutkimuksessa selvisi, että Vilcabambassa on alempi eliniänodote kuin Yhdysvalloissa ja ettei kylässä olisi yhtään yli satavuotiasta asukasta, sillä jopa 138 vuotiailla henkilöillä on tapana liioitella omaa ikäänsä vuosi vuodelta kiihtyvällä tahdilla. Tämän pitkäikäisyyden laakson kuuluisa vesi oli kuitenkin äärimmäisen pehmeää, ravinto tuoretta ja ilmasto mitä ihanteellisin.

Heti kylän raitilta alkoi vuorinousu. Poljin sen ylös ja lepäsin heti seuraavassa 20 km päässä olevassa kylässä. Tästäkin kylästä aloitin uuden päivän 9 prosentin vuorinousulla. Se vietti minut 3600 metriin myrskyisälle vuorenhuipulle. Sivutuulessa en ollut pysyä pystyssä, vastatuulessa minun tuli painaa pääni alas suojatakseni silmiäni vaakasuoraan viistäviltä pisaroilta. Yhdentoista asteen hyytävästi piiskaavassa vesisateessa en halunnut pysähtyä syömään, vaan kaivoin leipiä laukuistani vähän väliä ja söin ajaessa. Ellen ollut tarkkana, tuuli vei leipien tieltä takatarakalle asettamani pussit ja vaatteet. Olin jo läpeensä märkä, enkä viitsinyt lisätä vaatteita alamäkeen, sillä sisältä kosteana olisin kuitenkin palellut. Edessäni hidasteli rekka, mutta en voinut lähteä ohittamaan sitä, sillä yhtään kovemmassa vauhdissa en olisi voinut pitää silmiäni auki kasvoja pistelevässä sateessa. Täydessä sumussa aikani laskettuani aloin jo hytistä kylmyydestä, mutta en siitä piitannut, sillä tiesin olevani matkalla alavampien maiden lämpöön.

Pian olinkin jo laskenut alas pilvestä ja puiden lomasta edessäni avautui upea näkymä vihreän vuoren rinteellä loivasti mutkittelevalle tiellä, jota minä tulin laskemaan aina seuraavaan 1800 metrissä olevaan kylään asti. Kylässä otin kylmän suihkun päälle kylmän suihkun vajaan neljän euron majatalossa. Illalla kävelin teelle kylän raitille. Aikani vain istuin ja katselin vesisadetta sekä katoksen alla ohitseni eteneviä ihmisiä. Sitten aloin kirjoittaa tätä matkatarinaa, mutta se ei edennyt alkua pidemmälle, sillä pöytääni istahtanut mies kyseli minulta niitä näitä ja autistinen poika halaili minua jatkuvasti ja ajoi rekkaansa tietokoneeni näppäimistön päällä, jota hän näpytteli aina silloin, kun ei ajanut rekkaansa sen päällä.

Seuraavana aamuna laskin renkaiden painetta, sillä saavuin rouhealle tielle, jonka olin kuullut jatkuvan aina Perun rajalle saakka. Sekin Maximon antama huhu piti paikkansa, että tie olisi mudan peitossa. Jouduin ottamaan mudasta tukkiutuneen takalokarin pois. Poljin ja yritin pysyä parhaani mukaan pystyssä renkaita myöden upottavassa mudassa. Pysyinkin pystyssä, mutta kymmenen kilometrin jälkeen en pystynyt enää polkemaan, kun ketju alkoi alituiseen vetää takavaihtajaa kohti taivaista. Pesin takavaihtajan purossa, mutta ketju tarrautui yhä siihen. Työnsin pyöräni suuremmalle purolle ja sen viereisen talon purosta vetensä saavalla letkulla pesin pyöräni perusteellisesti. Yhä ketju kuitenkin teki metkujaan, eikä se totellut minua ennen kuin annoin sille tuhdin tukkapöllyn öljypullosta. Upeassa trooppisen vihreässä ja lämpimässä ympäristössä tieinsinöörien pikku pilat, erittäin jyrkät vuorinousut tekivät töitään kosteana iltapäivänä järkähtämättömällä kivikasvoisuudellaan. Leipomosta minut aamulla matkaan saattanut mies sanoi toiveikkaana poutapilvien alla paistatellessaan ettei tänään kyllä sataisi, mutta niin tänäkin iltapäivänä sadekausi alkoi vain vuodattaa kevyitä kyyneleitään. Tienvarrella lotisi vesiputouksia ja poimin kypsiä quavoja puiden alta.

Saavuin pieneen kylään, joka levittäytyi vuoreen rajautuvan tien toisella puolella yhden talorivin levyisenä jyrkän laakson yllä kiemurtelevana käärmeenä. Yllättävän hyvin varustetun pikkukaupan palvelualtis myyjä sai minut ostamaan niin paljon ruokaa, että ajattelin siinä samalla, että miksipä en jäisi ruokineni lepäämään jo tähän kylään, sillä olinhan noussut 42 kilometrin ajopäivänä jo 1400 metriä kivisillä ja mutaisilla teillä. Kysyin olisiko kylässä paikkaa levätä ja pian naisen tytär ohjasi minut kyläläisten konferenssisaliin. Kylästä oli vesi poikki ja lähdin etsimään pyörällä pesu- ja keittovettä. Kilometrin alamäkeä laskettuani kuulin puron lorisevan tien vieressä. Tiellä oli niin vähän liikennettä, että uskaltaudun kylpemään purossa alasti ja kiirettä pitämättä. Juuri kun olin saanut taas puettua vaatteet päälleni, ajoin ohitseni ensimmäinen kulkuneuvo. Hymyilin ja otin vielä vettä Ortlieb pussiini ja poljin konferenssisaliini keittämään kaurapuuroa. Sitten lepäsin lattialla jalat tuolille nostaen, joka toimintana oli varsin rentouttavaa siitäkin huolimatta, että ympärilläni pyöri iso joukko lapsia näpräämässä varusteitani ja etenkin pyörääni, jota jokainen poika olisi mielinyt ajaa, mutta jonka olin jo lukinnut ikkunoiden kaltereihin, kun pojat olivat aikansa kaatuilleet sillä pisin salin lattiaa.

Kylässä oli nimi paikallaan, sillä käveltyäni Bellavistan raitilla, näin talojen välistä todella kauniin näkymän. Kaupan ohi käveltyäni sanoin, että olisi parasta lukita konferenssisalin ovi, sillä siellä pyörii lapsia näpräämässä tavaroitani. Kaupan nainen sanoi, että he tulisivat pian pitämään kokoustaan sinne, joka oli nyt kotini. Hätäkokouksessa mietteliäät kasvot pohtivat pitkään mitä tehdä maanvyöryn tuhoaman vesiverkoston kanssa. Parikymmenpäisen joukon köyhillä ihmisillä oli vitsit vähissä, kun ei ole millä keittää ja paska jää pyttyyn kellumaan. Maanvyöry oli iso isku pienelle yhteisölle. Kun kävin illalla varusteitani läpi, huomasin pyörätietokoneeni kadonneen. Kerroin talon edustalla yhä vesiongelmaa pohtiville miehille omista ongelmistani ja näytin heille valokuvia kanssani leikkineistä pojista ja etenkin siitä yhdestä vintiöstä, joka herkimmin kävi kopeloimaan tavaroitani. Vartin päästä mittari oli kin jo löytynyt kuulemma jostakin koulun läheltä. Kaupan nainen ojensi mittarin minulle ja sanoi ettei tässä kylässä voi mikään kadota. Hän puhutti lapsia typeryydestä ja haki nyt sen avaimen jolla lukita taloni oven. Juttelimme miesten kanssa pitkälle iltaan asti tyynessä ja lämpimässä, tropiikin sirkkojen säveltämässä iltasoinnussa.

Viimeinen päivä Ecuadorissa ei ollut enää kuin paikoin mutainen, mutta tie oli sitäkin kivisempi ja mäet ehkä jyrkempiä kuin koskaan ennen. Sanoissani ehkä pieni uhittelu, kerron, että olisin kyllä pystynyt polkemaankin mäet ylös, mutta nyt heitin polviani säästääkseni suosiolla kävelyksi usein kun nousun kulma jyrkkeni yli 13 prosenttiseksi, sillä niissä paikoissa pääsin jalan työntämällä lähestulkoon samaa vauhtia kuin polkemalla. Viimeinen, lyhyeksi itsensä jyrkentänyt mäki oli 18-22 prosenttinen. Sen huipulla olin noussut taas jo 1350 metriä ja edessäni oli ainoastaan alamäkeä Peruun asti. Hillityn hiljaiset ecuadorilaiset eivät kunnostautuneet useinkaan kutsumaan, mutta viimeinen tienvarrella tapaamani mies huusi minut pysähtymään kuistilleen ja tarjosi minulle raikkaita hedelmiä ja hymyilevien huuliensa huudattamia iloisia sanojaan. Poistun maasta suu maireana makeasta.

Raja-asemalla Balsassa en nähnyt kuin yhden miehen istumassa matkalaukkunsa vieressä ja maahanmuuttotoimistossa ei ollut ketään. Kysyin viereisen toimiston mieheltä missä poliisit mahtavat olla ja hän käski minun kävellä parin talon päähän ravintolaan, jossa he kuulemma ovat pelaamassa kortteja. Keskeytin tervehtimällä nuorten poliisimiesten kortinpeluun ja toinen heistä käveli toimistonsa tietokoneen taakse kirjaamaan minut ulos maasta. Maita rajaavan joen ylitse kulkevan sillan toiselle puolelle poljettuani saavuin Perun immigraation ovelle, joka oli lukittu. Lähellä seisoskellut nainen sanoi ettei toimisto näytä olevan auki, osoitti sormellaan punapeltisen talon suuntaan ja käski minun käydä koputtamassa virkailijan kotiovea. Koputtelin virheellisesti alakerran ovea, mutta toinen vanha muori kävi avukseni ilmoittamassa toimiston naiselle maahan pyrkivästä muukalaisesta. Myöhemmin toimistossa, kenties päiväunilta ja suihkusta saapunut raukean oloinen nainen kysyi kuinka kauan aioin olla maassa. Vastasin puolivuotta, johon hän ihmetteli miksi niin pitkään ja että kuinka rahoittaisin matkani. Kerroin kulkevani maan halki pieniä vuoriteitä pitkin ja matkantekoni olisi siten hidasta. Sen sanottuani sydämeni hypähti jännityksestä, aavisteltuaan, ettei edessäni uuden maan raja-asemalla, ole ehkä koskaan ennen avautunut yhtäläisen vaativaa haastetta.

Jukka, San Ignacio, Peru

Näiden pitkien kirjoitus välillä matkaani voi seurata Facebookissa. En ole kovin hyvä kaveri, mutta klikkaa sivullani seuraa ja saat tuoreimmat kuulumiseni Etelä-Amerikasta aikajanallesi.

Jos haluat lukea vanhoja tarinoitani, kannattaa ostaa kirjani suoraan sivuiltani tästä. Se on myös paras tapa tukea matkaani ja pitää minut tienpäällä, sillä yksi nettikaupassani myyty kirja maksaa minulle melko tarkalleen yhden päivän tienpäällä!

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *