Peru

Etappi: San Ignacio-Huaraz

Heräsin teltassani sikeästi nukutun yön jälkeen. Kävelin hotellin terassin kaiteelle ja näin aamuauringon säkenöivän Ecuadorin puoleisten kukkuloiden huipuille. Söin, pakkasin ja sitten kävelin kolkkoja likaisia käytäviä pitkin viiden sivultaan avonaisen kerroksen kautta alakertaan. Ruma hotelli oli maisemassa kuin mangopuussa killuva kattila; tyhjine ravintoloineen, ränsistyneine pelihalleineen, pienine tunkkaisine huoneineen ja pimeine käytävineen käytännöllinen kuin renkaaton auto. Alakerran suurissa halleissa perhe pyöritti sekatavarakauppaa. Paikasta huokui suurten unelmien henki ja karu totuus niiden kuihtumisesta haluamisen ahneuteen. Perheen nuorehko äiti oli hitaasti kulkeva, keholtaan hyvin hoikka ja löysyydessään huonoryhtinen ja heikonlainen. Hänen huulensa eivät hymyilleet ja ainoastaan katsomalla hänen nuorta englantia kaupassa opiskelevaa tytärtään, voin aistia hänen kuihtuneen, poikkeuksellinen kauneuden.

Peru on tunnettu muinaisista raunioistaan ennen Incojen aikaa. Hyvin säilyneet Inca temppelit vetävät tänä päivänä maahan suuria joukkoja turisteja. Laaja ja monipuolinen maa kulkee tuhansia kilometrejä pohjoisesta etelään ja levittäytyy Tyynenvaltameren rannan aavikoilta ja maailman pisimmiltä surffiiaalloilta yli Andien vuorten ja syvälle Amazonin sademetsän sydämeen saakka. Minut levottomaksi ja innokkaasti saivat Andien pienet tiet. En ole koskaan tehnyt yhtä paljoa taustatyötä tulevista reiteistä kuin ennen Perua. Maa on täynnä mäkiä viidakoista jäätiköille, ja on vaikea kuvitella yhtään toista maata, joka tarjoaisi yhtä monipuoliset puitteet vuoriseikkailujen löytämiseen.

Poljin Perun ensimmäiseen kaupunkiin uudella ja leveällä tiellä. Paikka oli sellainen syrjäinen ja nopeasti rakennettu pikkukaupunki, jonka tiilisten talojen seinissä ei ollut maalia ja olin olla pulassa 100 solen(28 euroa) setelini kanssa kun yhdessäkään kaupassa ei ollut antaa vaihtorahaa ja myyjät katsoivat seteliä silmät ammollaan ja päätä pyöritellen. Onneksi pienen apteekin myyjä löysi minulle lopulta 97 solea vaihtorahaa. Voin taas kulkea ostoksilla myyjiä kiusaamatta.

Neljän päivän aikana San Ignaciossa pesin ja huolsin kaikki varusteeni pieniä yksityiskohtia myöden, sekä pohdin jokaisen varusteeni tarpeellisuuden. Lähetin turhat tavarat kotiin tai roskakoriin. Kirjoitin edellisen matkatarinan Ecuadorista ja Fillari-lehden jutun, editoin ja järjestin tarvitsemani valokuvat ja tutkin satelliiteista ja kartoista Perun reittivaihtoehtoja. Juoksin yläkerran pesuterassin, kahvilan, kauppojen, suutarin, internetin ja pyörälenkkien välillä niin, että töitään tekevä, päivänsä tiskinsä takana istuva ja vain silloin tällöin avaimen ohikulkevalle asiakkaalle ojentava ja minulta kaikenlaisia hassuja kysymyksiä tekevä nainen ihmetteli, että minä poika se tykkään mennä ja tulla. Sillä tavalla iloisten arkisten toimieni ohessa opin tuntemaan kaupunkia ja muutamia sen asukkaita.

Katsoin mäenpäältä taakseni jäänyttä kaupunkia; oli kuin metsään olisi hakattu tyhjä aukio ja siihen paikkaan kasattu tiilisiä kuutioita ruosteisten kattojen alle. Tienpäällä opin perulaisten olevan herkästi hymyilevää ja tervehtivää kansaa ja heidän tieinsinöörinsä ecuadorilaisia kollegoitansa loivempaan kulmaan ylämäkiä piirtäviä. Laskettuani jokilaaksoon tie tasoittui täysin ja poljin iltaan asti vuorten ja taidokkaasti muovailtujen riisiviljelmien maassa. Sain majapaikan hiljaisen huoltoaseman harmaalta terassilta, josta aamulla avautui silmiä hivelevä trooppinen maaseutumaisema.

Jatkoin matkaa trooppisen hyttysmäärän syömillä jaloillani, joiden voimilla käännyin pienelle hiekkatielle, jossa joenylityspaikkaa etsiessäni saavuin ihastuttavalle jalkapallokentän, kirkon ja kookospalmujen reunustamalle kyläaukiolle, jonka varjoisilla ja pölyisillä reunuksilla ihmisten hitaasti virtaava elämänrytmi tarttui minunkin ajatuksiini siten, etteivät ne ehtineet kertoa minulle olevani eksyksissä ennen kuin eräs nainen kysyi mihin olen menossa ja vastaukseni jälkeen johdatti minut oikeaan suuntaan moottoripyörällään, jonka nopeusmittarissa ei ollut viisaria, joka ei tietystikään ollut minkäänlainen puute paikassa, jossa ei tunneta vauhtia. Hiekkaisen jokirantataipaleen takaa löysin veneen odotuspaikan. Vartin kuluttua kapteeni käynnisti joen toisella rannalla moottorin huomattuaan asiakkaita olevan jo riittävästi täyttämään hänen veneensä. Hän kuljetti kaikki asiakkaansa, minut ja erään moottoripyöräilijän joen toiselle rannalla.

Vain vajaan kymmenen kilometrin päässä kookospalmuista, alkoi tienvieressä törröttää kaktuksia. Pysähdyin ostamaan banaaneja vuorten suojaamassa kuivuudessa. Tytöllä oli myydä minulle myös keitettyjä kananmunia, kylmää vesimelonia ja kookospähkinän raikasta maitoa. Topakka tyttö piti huumorilla höystettyä jöötä eräälle moottoripyöräriksakuskille. He selvästikin nauttivat molemminpuolisesta nokittelusta. 14-vuotiaan tytön olemus tuonee monia kuskeja varjon alle etsimään hedelmien raikkautta ja iloisia hymyjä kuumiin iltapäiviin. Kun kuski ei meinannut saada vehjettänsä käyntiin, huusi tyttö hänelle koulukirjojensa takaa: ”Se on jo vanha, aivan niin kuin omistajakin.”
Nauroin makeasti sille miten nuori tyttö läksytti isoja miehiä. Minulta hän kysyi mikä on matkani motiivi. Vastasin nuorukaiselle: ”Näin minun elämäni vain tapahtuu, vailla motiivia. Entäs sinä, minkäs vuoksi nyt opiskelet?”
”Haluan että minusta tulee jotakin isona”, vastasi tyttö ripeästi.
”Mitäs se jotakin mahtaa olla?”
”Kirjanpitäjä”’
Moottoripyöräriksakuski sanoi, että tytön pitäisi perustaa perhe, ja siitähän syttyi sellainen sanaharakka, että minä otin askeleen taaksepäin leveä hymy huulillani.

Iltapäivän poljin taas joenvarrella, valtavien vuorten suojaamien syvän vihreiden riisiviljelmien vierellä. Tasaisesti nousevalla reitillä poljin kevyesti 90 kilometrin päähän ja telttailin vuorilta pauhaavan villin ja suuren kosken rannalla.

Oli kuin olisin ajanut ilman ketjuja; jokainen solu kehossani tuntui vahvalta ja levänneeltä. Vieressäni kohosi jyrkät kalliot, joiden alla oli vaara tulla putoavan kiven murskaamaksi. Kapean kanjonin monissa kohdissa joenuoma ja tie tervehtivät syleilyllään toisiaan. Korppikotkat söivät tienvarrella koiraa. Haukat liitelivät kanjonin nosteissa ja joki kiemurteli tummien vuorten salaisuuden taa. Availin vuorten kätkettyjä kuvia etenemällä puhtaasti pyörivillä jaloillani, ympäristön hiljaisuuden ja ajatuksen keveyden taustalla ollen ja katsellen.

Alkoi sataa. Sen sijaan, että ihmiset olisivat tuttuun tapaan viittoilleet minut sateensuojaan, alkoi pikkupoika – jonka nimen olen unohtanut – polkea nyt vierelläni. Iholtaan vaalea, siististi pukeutunut, tukkansa kammannut ja selkeästi puhuva 11-vuotias polki pyöräänsä vierelläni kauniisti pyörittäen. Hänestä tihkui lahjakkuus, ei paitsi polkea, mutta myös priimusoppilasmainen älyllinen lahjakkuus; kenties kaikkien kehuma poika, joka imee tiedon ja asiat itselleen luonnollisesti kuin pesusieni. Kerroin hänelle matkoistani ja kaikki kysymykset mitä hän kysyi, olivat uskomattoman oivaltavia ja huomasin kuinka hän osasi eläytyä elämääni tienpäällä. Hän kertoi tekevänsä kovasti töitä pitääkseen polkupyöränsä kunnossa. Renkaat hän sanoi vaihtavansa kuukausittain. Hänelle kelpaa kuulemma mikä vain tarjolla olevista töistä. Useimmiten hän käy hakkaamassa peltoja vuorenrinteiltä valtaavia pusikkoja. Hän vastasi myöntävästi kun kysyin maistuuko hänelle koulunkäyntikin; ja kuten aavistelin, hän kertoi olevansa mallikas oppilas ja luokan presidentti. Kymmenen minuutin yhteisen ajon jälkeen hän vilkutti minulle jäähyväiset äitinsä talon kohdalla, mutta vaikka satoi ja hän varmasti tiesi ettei äiti olisi hyvillään lokarittoman pyöränsä kuraamista vaatteista, ei poika malttanut pysyä pitkään kotinsa pihalla, vaan polki minut kiinni kovalla vauhdilla, fillarinsa pienten pyörien jättäessä jälkeensä korkean vesisuihkun. Ajoimme ja juttelimme yhdessä vielä jonkin matkaa ja juuri ennen kuin poika kääntyi takaisin kotiinsa, huomasin ettei hänellä ole jarruja ja annoin hänelle riittävästi rahaa pistää ne kuntoon, vaikka poika sanoi pärjäävänsä jarruittakin. Hänen yritteliäisyytensä ja älykkyytensä imi minusta, saidasta kulkuristakin tukun rahaa. Ajattelin kuitenkin, kenties kyynisesti, kuinka menestystä ja kehuja kohtaava kohtalo saattaa jäädyttää hänenkin silmiensä kirkkauden nokkelan saavuttamisen sokaisevaan selliin. Voin kuitenkin hymyillä, sillä hänkin, kuten me kaikki, käynee tuossa pimeyden sellissään vain nähdäkseen.

Sateen tauottua palelin, sillä olin kohonnut riisipeltojen 900 metristä jo lähelle kosteaa kahtatonnia. Pysähdyin tienvarteen syömään ja kun olin kaurani mussuttanut, pistin maaten. Ajoittain pilvien välistä paistoi auringon kirkkaita ja kuumia säteitä, joiden tunsin olevan Katherynen hellien käsien kosketus, kuten olin hänelle luvannut.

Auringon jo painuttua vuoren taa, olin kolmantena päivänä peräkkäin polkenut tasan 90 kilometriä ja nostin tavarani suuren kiviaidan yli taluttaakseni pyörän metsän halki virtaavan joen läheisyyteen, jonka viereiselle nurmelle pystytin vauhdikkaasti leirini, hyttysten pistojen lyödessä minulle tahtia. Illalla katsoin täysikuuta ja näin sen loisteessa Katherynen tummat nappisilmät, kuten olin hänelle luvannut.

Olen kai kuuhullu, sillä kovin usein yöni on ollut katkonaisesti tai pinnallisesti nukuttu kun kuu on näyttäytynyt täytenä. Aamulla tuntui etten ollut nukkunut lainkaan, mutta en saattanut sanoa valvoneenikaan. Auringonvoima ei ollut vielä häivyttänyt kuunloistetta, kun aloin jo pakkaamaan tavaroitani laukkuihini. Nyt matkani jatkui muodoiltaan huomattavasti lempeämmässä ja matalammassa vihreässä kanjonissa, jossa tie kohosi ylöspäin niin tasaisesti, etten juurikaan huomannut polkevani ylämäkeen. Nyt koin ympäristön sijaan ajatuksen hurinan, joka imi huomiota itselleen. Ensimmäistä kertaa tienpäällä koin kuinka kampeaminen kangistuu osan sydämestä ollessa jossakin muualla. Se, minkä näin Katherynen olemuksessa, kun hän tuli esittelemään minulle poikaystänsä viimeisenä päivänäni Ibaguessa, oli nyt tullut kypsäksi: hän ei ollut päässyt minusta vieläkään eroon, vaikka oli karkuun juossutkin. Hän oli kertonut kuinka haluaisi, että olisin taas hänen kanssaan.

Minulla ei ollut ollut halua palata, mutta hän oli ollut ajatuksissani jollakin tavalla joka päivä Ibaguesta lähdettyäni. Tiesin kuitenkin, että haluaisin ja voisin palata, jos hän niin tahtoisi. Olen hänelle kuin polkupyöräni minulle. Pyöräni odottaa ja kun haluan ajaa sitä, on se aina valmis kuljettamaan. Pitkään odottaessa pyöränkin kumit kuitenkin hapertuvat. Pysähdyin joenvarrelle ja itkin. Kirjoitin, annoin kyynelteni valua hänelle liitäviksi sanoiksi. Iloitsin kommunikointimme kauneudesta ja sen alati tanssivasta rikkaasta muutoksesta. Niin mukavaa kuin se olisikin, tunsin, että on hyvin epätodennäköistä että voisin enää koskaan olla lähin ihminen Katherynen vierellä. Vastasin kuitenkin hänen haluunsa olla kanssani lupaamalla palata hänen luokseen. Nyt voin vain laskeutua ajatuksista hiljaisuuteen, jossa tiedän, että hänen läheisyydessä ollessani odotin häntä aina ja annoin hänelle täyden huomioni. Mitä tuossa odotuksessa ja huomioimisessa tapahtuu, on minulle yhdentekevää. Jos vielä halaamme, kuinka hienoa; jos emme, hyvä niinkin.

Sain poljetuksi Leymebambaan asti. Vanhan kylän katuja reunusti saviset, usein valkoiseksi maalatut kaksikerroksiset harjakattoiset savitalot, joiden puhdaslinjaisesta selkeydestä ulkoni koristeellisia puisia parvekkeita. Kylän kaduilla ei ollut juuri lainkaan liikennettä ja kaikki värikkäät moottoripyöräriksat odottivat kulkemaan mieliviä asiakkaita kadunvarrella seisoen. Jylhän, kolmekymmentä vuotta rakennetun kivisen kirkon hallitseman aistikkaan ja hyvin hoidetun pääaukion kulmassa ikivanhat intiaaninaiset kauppasivat pulliaan ja puutarhojensa tuoreita antimia. Ostin yhdeltä naiselta pussillisen kasviksia ja hedelmiä ja loput ruokani viereisestä pienestä ja sekavasta kaupasta. Minulla oli rahat vähissä, kun en ollut löytänyt pankkiautomaattia sitten San Ignacion, ja siten päätin jatkaa hotellin sijaan telttailemaan. Kylän ulkopuolella pyysin vettä autoonsa nojanneelta mieheltä ja hän toi pulloni täydeltä oman puutarhan yrteistä keitettyä makeaa ja pistävän raikasta teetä. Kysyin häneltä tietäisikö hän jotakin aikomani pienen tien todellisuudesta. Hän kertoi, että sillä syrjäisellä taipaleella voi edetä vain jalan. Poljin vielä muutaman polkaisun, kunnes tunsin vahvasti, että olisi viisainta palata Leymebambaan ja unohtaa se perhanan pieni tie. Olin vielä parantumisvaiheessa enkä lähtisi nyt polvieni kanssa kiirehtimään kaikkein vaativimmille poluille. Palasin takaisin kylään ja kirjauduin hotelliin, josta sain viidellä eurolla erittäin mukavan huoneen, jossa levätä. Kun jätin pienen tien kulkematta, saapuisin nopeasti kaupunkiin ja minulla oli siten taas mahdollisuus törsäämiseen.

Päädyin viettämään kylässä kolme yötä. Katheryn oli nyt vahvasti ajatuksissani, joten annoin hänelle huomioni ja aikani. Olin ne päivät hänen kanssaan. Iloitsin tästä etäisestä tavastamme olla yhteydessä, keskityin niihin sanoihin mitä kirjoitin hänelle ja annoin ajatuksien leikkiä vapaasti, jotta ne väsyisivät ja jättäisivät taas tilaa sille voimalle, jota tarvittaisiin tulevissa vuorinousuissa.

Lähtöaamuna olin kuin olinkin taas hyvin levännyt ja jalkani mielivät polkea. Tunsin, että nyt olisi aika nostaa vauhtia ja rasitusta. Olin varma, että polveni kestäisivät sen ja minun olisi viisasta nostaa kuntoni taas sellaiselle tasolle, että pääsisin ylös jyrkimpiäkin vuoria. Järjestin syötäväni niin ettei minun tarvitsisi pysähtyä. Neulansilmä neulansilmän jälkeen kohosin vaivattomasti kohti korkeuksia. 5.2 prosentin melko tasaisesti nousevassa vuorinousussa polkimeni pyörivät yli sata kierrosta minuutissa, kuulin hengitykseni, huomioni oli siinä pehmeydessä miten jalkani pyörivät, vedin happea ohuesta ilmasta kuin pölyimuri ja oikaisin jyrkimmätkin neulansilmät muutamalla polkaisulla suoraan sisäkurvista. Pysähdyin vain kerran pyytääkseni vettä vuorenrinteellä mekkoa kutovalta naiselta. Istahdin alas vaihtaakseni muutaman sanan ja opin, että erittäin vahvaksi ja tiheäksi valmistuvan mekon kutomiseen kuluu kokonainen kuukausi. Sanoin naiselle, että kuukaudessa olisin polkenut jo todella kauas ja jatkoin matkaa. Huipun läheisyydessä, auringonpuoleisilla rinteillä kukkansa kohti valoa kääntäneet kasvit kellersivät värikkäästi, ja kaikki muu oli jäkälän, sammaleen ja heinän peittämää haaleaa tundramaata. Maavallien muodostaman kapean rännin yli kurkkaamalla näin nousun huipulle ja hiljensin yhä hyvävoimaista vauhtiani, jotta voisin istahtaa huipulla syömään evääni hapottomin jaloin.

Huipun toisella puolella avautui huikeat maisemat jyrkkäpiirteisille vuorille. Puin päälleni kaksi alusasukerrosta ja tuulivaatteet. Istuin alas ja söin evääni. Jos pilvet olisivat pysyneet pidempiä toveja poissa auringonsäteiden edestä, olisin saattanut huilata pidempäänkin, mutta hyytävän tuulen kylmyys sai minut nopeasti laskemaan alas 3600 metristä. 60 kilometrin alamäen kymmenien neulansilmienkin välissä tie teki mutkiaan kuin hitaasti etenevä käärme. Kun vajaan tunnin laskemisen jälkeen pysähdyin ottamaan valokuvaa kielekkeellä, oloni oli aavistuksen pökkeröinen kuin huvipuiston laitteista laskeutuneena ja renkaani olivat mustalla asvaltilla mutkittelusta kuumenneet.

Olin vielä tuulivaatteissa kun aloin tuntea kuuman ilman aaltojen puskevan ylöspäin aavikkoisesta laaksosta. Kun näin kuivien vuorten välissä mutkittelevan jokivarren vihreän kaistaleen, oli jo niin kuumaa, ettei edes yhä jatkuneen alamäen vauhti viilentänyt iltapäivän kuumuuden läkähdyttävää tuskaisuutta. Join alamäessä laskien paljon enemmän kuin aiemmin päivällä ylämäessä kovasti rehkien. 35 asteisen lämmön hidastuttaman Balsas-nimisen kylän raitilla ihmiset hakkasivat kookospähkinöiden kuoria polttopuuksi ja myivät matoisia mangojaan talojensa katosten alla. Asettauduin kodikseni erääseen ravintolaan. Söin kaksi lounasta, join kookoksia, otin suihkun, torkahdin lattialla ja höpötin kadunvarrella istuen niiden kanssa, joilla oli jotakin kysyttävää. Auringon laskeuduttua vuorten taa, polkaisin yöpuulle joenvarren hiekkaiselle särkälle, uskoen, ettei sadekauden lopulla olisi vaaraa joen virtauksen yöllisestä paisumisesta. Olin 850 metrin korkeudessa ja ilma viileni tähtitaivaan kirkkaudessa lopulta niin, että sain nukutuksi. Hiljaisessa paratiisissani vain puusta telttani päälle yöllä tippuneet muutamat kypsät mangot saivat minut heräämään.

Heräsin ennen auringonnousua ja sain ajettua kaktusten koristamaa vuorenrinnettä ylöspäin puolentoista tunnin ajan ennen kuin kuuma auringonpaiste alkoi tyhjentää juomapullojani. Myöhemmin ylempänä täytin vesipulloni tiensuuntaisesti virtaavassa betonisessa rännissä ja jäin viereisen talon katoksen antamaan varjoon syömään perheen minulle tarjoamia banaaneja. Tänään en polkenut 45 kilometrin mäkeen mahtuvia kymmeniä neulansilmämutkia suoraan sisäkurvista, vaan pyörittelin kevyemmin ja pehmeän rauhallisesti. Laskin kymmenen kilometriä Celendinin kaupunkiin, jonka harmailla laitamilla näin yllätyksekseni suklaapuodin. Ostin naiselta neljä isoa suklaakonvehtia. Majoittauduin kaupungin sinivalkoisten rakennusten reunustaman aukion värikkääseen ja ajan patinoiman hostelliin. Omien keitoksieni jälkeen söin suklaat. Huikean makuelämyksen tarjonneet, suuhun sulaneet, aisteihin vajonneet ja verisuoniin sujahtaneet konvehtit saivat ajatukseni polkemaan takaisin itse suklaansa valmistaneen ja ymmärrettävästi pullean ja lempeänoloisen naisen puotiin. Viimeistään aukiota piiskaava rankkasade sai kuitenkin tukahdutettua haluni. Illalla kuuntelin aukiolla etenevää pääsiäiskulkuetta, papin sotaisin äänensävyin paasaamaa saarnaa ja meluisaa rokkikonserttia.

En tiedä oliko siinä enää mitään järkeä, mutta ajoin seuraavanakin päivänä 50 kilometrin ja 2.2 prosentin loivan nousun ylös kovaa vauhtia. Kyllä kulki pyörä hienosti ja ajamisen ilo oli sellainen, että nautiskelin vauhdikkaasta polkemisesta vielä leveässä ja loivassa alamäessäkin. Kahden prosentin alamäessä ja myötätuulessa kovaa vauhtia kammeten sain kokea miltä huippupyöräilijältä tuntuu polkea tasaisella viittäkymppiä. Uusi tie oli leveä ja ihmiset niin kaukana tiestä, että paikkakin oli oikein sopiva yksinäiseen suorittamiseen. Kaukana alhaalla näin taas pyöräilevät tytöt, jotka olin tavannut jo kahdesti aiemmin Perussa. Valtava vauhtieromme supisti rakomme nopeasti matkakumppanuuteen. Cherryn ja JoJon peesissä oli hyvä hölskytellä pois happoja. Cajamarcassa meitä odotti majapaikka samalla sohvasurffarilla. Tytöt kehuivat minun olevan heille hyödyllinen, kun olin jo etukäteen sopinut isännän kanssa saapumisesta puhelimessa ja löysin hänet vaivattomasti saman kapistuksen online-karttojen avulla. Hymyilin, kuinka iso matkabudjettini tuo silloin tällöin mukavan pikkuripauksen yksinkertaisten asioiden hoitamiseen.

Kävelin pitkin Cajamarcan historiallisen kaupungin kapeita yksisuuntaisia katuja. Tässä kaupungissa Atahualpa, viimeinen Inka, kukistettiin ja teloitettiin. Nyt kävelin ohi monien barokkisten, goottisten ja renesansisten, uusien valloittajien rakentamien kirkkojen ohitse. Liikenteen melu kimpoili siirtomaa-aikaisten rakennusten seinistä toisiin. En löytänyt mukavan hiljaista kahvilaa johon istahtaa. Tai löysin kyllä, mutta ensimmäinen oli suljettu ja toisessa minulle ei myyty mitään, kun tilasin vain kupillisen kahvia. He halusivat säästää tyhjiä tuoleja paremmille asiakkaille. Isäni soitti minulle hortoillessani kaduilla puutuvilla jaloillani. En ollut löytää mistään toimivaa nettiä, oman puhelimeni 3g oli on-off, kaikkialla muuallakin pätki tai sitten nettikahvilassa ei ollut kuulokkeita. Tunsin olemuksessani tämän matkan syvimmän väsymyksen ja tiedostin kuinka mieleni ärtyisyys, halutessaan kasvaa, kuljetti minua kommelluksiin. Olin nukkunut arkkitehtitoimiston lattialla, jossa Herbertin muut vieraat käyskentelivät omia aikojaan ja liikenne jyrähteli suoraan sen katutasossa olevan oven edestä. Olin vielä kovien ajopäivien lyömä ja ihmiset ympärilläni touhusivat kuin muurahaiset. Voin vain istua ja töllöttää, mutta heidän energiansa vetivät minunkin mieltäni touhuun. En saanut mistään kiinni parina päivänä tässä kaupungissa; syvyyttä ei ollut levossa, askeleen kulussa, saati ajatuksen lennossa. Kaupungilla näin kyllä elämän vilkkauden, hedelmiä kadulla kyykyssä kauppaavien köyhien naisten ostamaan kutsuvat katseet ja lukemattomien maitokauppojen houkuttelevat juustovuoret. Haistoin katuravintoloiden tuoksut, huomasin kauppiaan korkean ja värikkään kenkävuoren asvaltilla ja kuulin CD-levykauppiaan mainoskappaleiden soinnun, mutta kaikki näyttäytyi vain lisää väsyttävänä häiriönä, jonka läpi vain kävelin. Höyryjä Katherynen keitoksestakin leijaili vielä mielessäni. Saunanlauteilla kehoni vaipui raskaasti alaspäin, eikä se vajonnut löylyjen lämmössäkään rentouteen. Lauteille painuneena naureskelin sille, kuinka useat ihmiset ovat sanoneet minun olevan onnekas, kun voin aina vain lomailla: niin kuin minä muka matkaamalla olisin päässyt käsiksi ikuisen orgasmin luomaan systeemiin. Tuossa samassa naureskelussa oli tietoisuus siitä, etten halunnut mitään muuta kuin juuri tämän kokemani rauhattomuuden. Sen kuuntelemisessa ja täydellisessä ymmärtämisessä oli rikkomaton hiljaisuus. Kun rauhattomuus pian laskeutui tuon hiljaisuuden pinnalta, koin taas pankkiautomaatilla luottokortin numeroiden kohoamien elävän, sydäntä särkevän kauneuden ja jokaisen napinpainalluksen merkkiääni upposi musiikkina olemukseni syvyyteen.

Kaupungilla kävellessäni tunsin, että minun oli lähdettävä. En tulisi nyt matkaamaan tyttöjen kanssa jokivarren helpolla päätiellä leppoista vauhtia tai odottaisi kaupungin melskeessä, että jalkani olisivat palautuneet. Olin menneinä viikkoina alitajuisesti valmistautunut polkemaan isoja ajoja pienten teiden mysteereillä. Nyt kun huomioni oli siirtynyt takaisin tienpäälle, satuin löytämään tältä nettisivulta(whileoutriding.com) mitä mielenkiintoisimman reitin eteenpäin. Päätin jatkaa matkaa heti aamulla ja matkavalmisteluissa olikin taas selkeys ja herkkyys. Illalla kehoni huusi vielä polttoainetta ja polkaisin kaupungille syömään ison hampurilaisen ja jäätelön, joiden energia upposi suoniini kuin kymmenen vuoden välein satavat aavikon pisarat hiekassa odottavien kukkien siemeniin. Illalla en voinut olla heittämättä tytöille vitsejä siitä, että olin matkalla Jeesukseen.

Nukuin kuin tukki ja aamulla sanoin tytöille, että minun olisi nyt lähdettävä tai en koskaan lakkaisi puhumasta Jeesuksesta. Tytöt olivat samaa mieltä ja niin lähdin polkemaan kohti Jeesus-nimistä kylää ja tavoitteeni oli kohota samana päivänä vielä paljon häntä korkeammalle.

Tie Jeesukseen oli helppo ja kansoitettu, mutta hänen yläpuolellaan tieni oli useimmiten raskas ja yksinäinen. Kuivien alarinteiden vaihetuttua vihreiksi niityiksi, aloin nähdä tienvarrella ja keskellä tietä ruokailevia vapaita lampaita ja lehmiä. Hevonen ruokaili pellolle köytettynä. Pian tienvarrella alkoi lorista purot ja niiden vesi oli suonut puiden kasvaa korkeiksi komistuksiksi. Talojakin oli tienvarrella yhä tiheämpään. Koulun pihalta kuului leikin raiku ja eräästä talosta, johon oli kokoontunut joukko ihmisiä, kuului laadukkaiden stereoiden puhdasääninen vuoriston kansojen musiikki. Siat röhnöttivät talojen pihoilla. Pysähdyin perunoita markkinoille kuljettamassa olevan, kyytiään tienvarrella odottavan, paksuun pontsoon ja leveälieriseen hattuun pukeutuneen pulskan miehen seuraan. Hän neuvoi minut oikealle tielle, antaen tarkat ohjeet tulevan taipaleen kaikista risteyksistä. Hän sanoi vuorenhuipulle olevan valtava matka ja kutsui aluetta pelokkaan kunnioittavaan sävyyn ”hiljaisuudeksi”.

Polkiessani ylös päivän kaikkein kivisintä rinnettä, sumu peitteli näkyvistäni viimeisenkin elämänmerkin, kevyen ruohopeitteen laakeiden vuorten rinteillä. 4000 metrissä ei virrannut vesi ja jouduin ottamaan leiriveteni seisovasta lammikosta. Auringonlaskun aikaan näin tien läheisyydessä pienen pienen savitalon. Katsahdin valtavan laajan, vuorten yli levittäytyvän maiseman kaukaisuudessa oleviin tummiin pilviin ja mökin lattian epämukavasta möykkyisyydestä huolimatta päätin majoittautua sateensuojaan. Pystytin sisälle vielä telttani antamaan lisäsuojaa kosteaa kylmyyttä vastaan. Mökin seinustalla koin ympäristön täydellisen hiljaisuuden. En kuullut liikennettä, tuulenvirettä, lintujen lentoa, veden lotinaa, saati sirkkojen sirinää; istuessani kuulin vain oman hengitykseni ja vaatteideni rapinan rintakehäni nousun ja laskun tahdissa.

Nousin mökkini lattialta vasta puoli yhdeksältä. Keitin aamupuuroni silmät ristissä ja sain lähdetyksi laskemaan alamäkeä vasta kymmenen aikoihin, tietäen, etten välttämättä ehtisi Cajabambaan ennen pimeän tuloa. Sinne aioin kuitenkin polkea. Laskuvoittoinen tie oli pinnaltaan keskimäärin niin huono, että saavuttuani kolmessa tunnissa pieneen kylään, olin polkenut vasta 33 kilometriä. Söin kylän markkinoilla lounaallisen kalaa, kananmunaa, salaattia ja riisiä, join elämäni ensimmäisen Inca Kolan ja ostin matkalle otettavaksi vielä toisen samanmoisen lounaan. Kolmen euron laskun maksettuani hiljaisen kylän nälkäisistä ihmisistä huolta pitävä rouva kiitti minua syvästi siitä, että olin asioinut hänellä.

Tienvarrella perinteisten intiaanikylien asukkaat olivat hiljaisia ja vain harvat ujoista joukolla kotiin palaavista koululaisista vastasivat tervehdyksiini. Syrjäisessä tienkohdassa, vihreän jylhän juovikkaan ja kartiomaisen vuorenseinämän kupeessa pysähdyin kysymään paikallaan olevalta moottoripyöräilijältä oliko hänellä ongelmia. Hän sanoi, että kaiketi bensatankki oli tyhjä. Kaadoin retkikeittimeni bensan hänen tankkiinsa, mutta hän ei saanut sillä tilkalla moottoria käyntiin. Mies kyseli minun tekemisistäni huomaavaisena ja innokkaana ja uteli kiinnostuneena erinäisiä seikkoja pyörästäni, joka oli hänen mielestään kovin kaunis. Minun kanssani höpöttäessä iloinen mies ei tuntunut lainkaan muistavan sitä tarinaa, että hän oli tyhjän bensatankin saartamana syrjäisellä tiellä ja kaukana seuraavasta bensapisteestä. Mies hymyili leveästi ja toivotti minulle hyvää matkaa. Laskin vielä 15 kilometriä mutkaista vuorenrinnettä saapuakseni jokilaakson kapealle puutarhojen ja puurivien reunustamalle maaseudun kapealle tielle. Jäin pitkäksi aikaa jumiin pellolta lehmien kanssa kotiin palaavan maajussin taakse. Asvaltoidulle tielle saavuttuani iltapäivä oli jo pitkällä. Pumppasin renkaat taas täyteen ilmaa ja ostin viereisen kaupan tytöltä banaaneja. Myyjän ystävä hihitti hänen antaessa minulle ostosteni hinnan. Antamatta asialle mitään huomiota, annoin tytön huijata minua vapaasti kolme kertaa tavanomaista korkeammalla hinnalla. Käveltyäni pyörälleni kuulin tyttöjen hihittelyn. Hymyilin heille ikkunan lävitse ja sitten aloin taas polkea.

Luulin päivän viimeisen pätkän olevan asvalttia, mutta iso tie olikin remontissa, enkä ollut aavistellut sitäkään, että tämäkin pirun päivä taikoisi jostakin nousumetrejä aina 1200:aan asti. Hämärän tullen ihmiset olivat jo painuneet koteihinsa lämmittämään illallisia ja katsomaan televisiota. Mutainen ja kivinen tie kolisteli laukkujani ja oli jo niin pimeää, että jouduin ottamaan suurimpien kuoppien kovat tärskyt vastaan yllätyksinä. Ei minulla ollut hajuakaan siitä kuinka pitkä matka kaupunkiin olisi. Satoi vettä ja lämpöä oli 13 astetta.

Saavuttuani Cajabamban kaupungin aukiolle himmeiden valolyhtyjen valaitsemia pitkiä kapeita katuja pitkin; olin kuitenkin t-paitaisillanikin vielä kovan ajopäivän lämmittämä. Ostin lepopaikan huonokuntoisesta ja likaisesta hotellista sen vuoksi, että sänky oli erittäin mukava ja paikka vaikutti hiljaiselta. Illalla kirjoitin tytöille viestin, että odottaisin heitä Cajabambassa ja että hekin mahtuisivat majoittautumaan minun suureen huoneeseeni. JoJon kysyessä mitä veloittaisin, kirjoitin: ”Lattia paikka on ilmainen, vieressäni voi nukkua 2.5 solilla ja kanssani saman peiton alla huilaamisesta veloitan 3.5 solia. Suosittelen jälkimmäistä, äärimmäisen mukavaa majoitusvaihtoehtoa”. Otin vielä suihkun, söin sen toisen ostamani lounaan ja painuin petiin nukkuakseni juuri siihen samaan aikaan, kun korttelin diskoteekki avasi iltansa.

Ensimmäistä kertaa Perussa, oli Cajabamban keskusaukiolla aistittavissa taloudellinen kehitys. Kaupungin pääkatu oli laatoitettu viihtyisäksi kävelykaduksi. Sillä ei saanut pyöräillä. Uudehkon kirkon edustalta alas kaareutui kauniit rappuset, joiden reunuksilla lotisi auringonpaisteessa pikkuruisia sateenkaaria heijastavat kristallinkirkkaat suihkulähteet. Täydellisen vihreällä ja pehmeälle nurmella ei saanut astua, joten pistin makuulle puiston marmoriselle, selkänojattomalle penkille. Tuskin viereisellä penkillä istuvat järjestyspoliisit katsoivat makaamistani hyvällä, mutta eivätpähän kehdanneet mitään sanoakaan. Kasvojani lämmitti auringonsäteet, mutta paksu ja kiiltävän kivinen penkki johdatti vuoriston yön tummaa kylmyyttä vielä keskipäivälläkin. Kun kävelin puiston läpi rentoutuakseni mukavammin hostellissani, voin kyllä todeta aukion olevan nätti. Sen reunoilta oli lakaistu pois katukauppiaatkin.

Olin olla täysin tapoihini paatunut polkija. 70 000 kilometriin minulle ei ollut avautunut ihastuttavaa mahdollisuutta polkea tyttöjen kanssa, ja nyt, kun niin vihdoin tapahtui, olin jättänyt heidät taakseni jo kolmesti pyöräilläkseni yksin, kammetakseni halujani pyöräni polkimiin pienillä vuoriteillä. Cajabambassa kova kuoreni kuitenkin mureni väsymykseen ja odotin tyttöjen saapumista kaksi päivää. Kuinka nauttisinkaan tyttöjen takana hitaasti polkemisesta. Minulla ei ole vuosilomia, mutta tyttöjen vauhdissa tunsin sentään lepääväni. Ajoimme kahdessa päivässä 60 kilometriä ja minun aktiviteettini sisälsivät pääasiassa haukottelua ja odottelua. Jalkani palautuivat polkiessakin. Nukuimme yön koulussa. Aamulla avasin koulun portin ulko-oven ja esitin koulupäivän alkua odottaville lapsille olevani heidän uusi opettaja. Hiljaisten lasten suut olivat ihmeissään, ja kun katsoin heitä silmiin tai puhuttelin lähemmin, he ottivat askeleita taaksepäin. Sanoin, että tänään olisi heidän onnenpäivänsä ja he saisivat itse päättää mitä haluavat opiskella. Poika vastasi minulle haluavansa opiskella englantia. Sanoin kuitenkin lapsille hupsutelleeni, sillä onnenpäivänne tarkoittaakin oikeasti sitä, että tänään ei ole koulua lainkaan ja voitte palata kotiinne!!! He eivät olleet kuitenkaan yhtä hölmöjä kuin minä ja olivat vielä portin takana odottamassa opettajaa, kun olin jo pakannut itseni lähtövalmiiksi.

Huamachucossa tytöt halusivat käydä joillakin muinaisilla raunioilla. Tyttöjen matkatessa pienellä budjetilla, kysyivät he tänäänkin majapaikkaa ensin kaupungintalolta ja sitten kirkosta. Kirkon kautta saimmekin käyttöömme kalustamattoman, mutta mukavan talon. Ihastelin tyttöjen tapaa heittäytyä ihmisten armoille ja iloitsin siitä, että he löysivät minullekin hyviä majapaikkoja ilmaiseksi. Hymyilin kuitenkin sille, etten minä ole oikein sellaisessa ”asemassa” että voisin mennä ruinaamaan ihmisiltä ilmaista majapaikkaa valittaen kuinka matkani on pitkä ja rahani vähissä, sillä mitä enemmän matkaan, sitä enemmän tienaan.

Olin äimistellyt tyttöjen tarmokkuutta. Huamachucossakin kun he palasivat taloon, oli heillä aina paljon kerrottavaa siitä keitä uusia ystäviä he olivat tavanneet ja millaisilla raunioilla he olivat käyneet. Itse en ollut käynyt vielä missään. No ruuat olin ostanut ja odotellut josko iltapäiväksi nousisi jotakin kirjoitettavaa, että saisin rahaa maksaa jatkossakin niitä hotellien vuokria, sitten kun olen tienpäällä taas yksin. He pyöräilivät kuten minä, kirjoittivat blogi-päivityksiä useammin, valokuvasivat reippaasti, kiersivät monet nähtävyydet ja museot, tapasivat paljon ihmisiä ja kävivät illanvietoissa. Tunsin itseni kuin putkessa polkevaksi pyöräilijäksi huomatessani tyttöjen imevän kaikenlaisia matkan tarjoamia kokemuksia.. Kun huomasin, että JoJo oli tehnyt ja printannut jo postikorttejakin, kerroin hänelle kuinka olen ihmetellyt viime päivinä heidän tarmokkuuttaan.
”Olen tottunut työssäni tekemään montaa asiaa kerralla ja nyt kun saavun paikkaan, minulla on tarve tehdä asiat nopeasti. Ellen tee jotakin koko ajan, alan ajatella negatiivisia asioita.”, hän vastasi.

Pian tunsin sellaisen herkkyyden valtaavan olemukseni, että päätin kävellä läheiseen kahvilaan kirjoittamaan. Kaupungin aukiota koristi taiteellisesti erilaisiin, muun muassa naisten, lintujen, norsujen ja kuutioiden muotoihin leikattuja puita. Istahdin kivetykselle, kuuntelin aukiolla soivaa musiikkia ja seurasin ohitse käveleviä ihmisiä. Matkalla huomasin itsensä moottoriöljyllä maalanneen paljasrintaisen pojan ja kysyin mitä tuollainen peli oikein on. Hän sanoi sen olevan yliopiston traditio juhlia lukukauden alkua tai mitä lie. Otin hänestä valokuvan ja sitten nautin askelieni kulusta kahvilalle asti. Kahvilassa sanat alkoivat virrata itsestään ja voin iloita ollessani kynä sille voimalle, joka kuljetti myös kahvilan ovesta näkyneitä taivaan pilviä.

Aamulla tie nousi kevyen tasaisesti hiljaisen maaseudun vihreydessä. Ajoimme suurten kultakaivosten ohitse, joiden ympäristön muutamissa puroissa virtasi tumma ja mineraalien katkuinen vesi. Kun tie jyrkkeni ja kivet kasvoivat, saapuivat jalkani sinne missä ne ovat vahvimmillaan. Tie nousi vielä 4050 metriin, korkeammalle kuin tytöt ovat koskaan pyöräilleet. Laskeutuva aurinko värjäsi sateenkaaren taivaan putoaviin timantteihin. Hämärän vaiheilla saavuimme hylätyn koulun pihalle, jonka kapean katoksen alle pystytimme leirimme. Yläpuolellani voin nähdä eteläisen pallonpuoliskon tiheän tähtitaivaan, mutta laaksosta majapaikkaamme lähestyi raskas ja paksu, alarinteiden maisemat peittänyt pilvimassa. Reippaana tyttönä Cherry naputteli meille taas illallisen ja painuimme viileässä illassa pian makuupusseihimme.

Aamulla tienvarrella oli pienen pieniä tyyniä järviä peilaamassa vaaleanruskean maiseman ja kivien rikkomien vuorenrinteiden todellisuutta. Tyttöjen laskiessa mäkeä alas hitaasti, oli minulla aikaa vaikka perustaa perhe ja olisin kyllä napannut heidät vielä kiinni.

Kaikki ihmiset tuntuivat katsovan meitä rullatessamme Angasmarcan kylän hiekkaisilla kaduilla. Mummot istuivat katukivetyksellä myymässä tikkareita, papuja ja popcorneja. Jalkapallokentällä kukaan ei pöllyttänyt hiekkaa, eikä koulussa opiskeltu. Yksi auto ajoi kadulla ja eräs nainen tuli kertomaan minulle kuinka Angasmarcassa käy paljon turisteja. Kääntyessään jo uusille asioille hän tuumasi, että vain kuukausi sitten kylässä vieraili yksi tyttö. Kulman takana oli varsin hyvin varustetun näköinen kauppa, mutta huoneessa ei ollut kuulemassa television uutisia yksikään korvapari. Löysin toisenkin hyvin varustetun oloisen kaupan, mutta kaikille ostoksilleni sanottiin ei oota ja kävelin ravintolaan vain mandariineja pussissani. Ravintolassa nuorimies ei keskittynyt tilaukseemme lainkaan ja kaikki asiat menivät niin sanotusti väärin. Lounaan jälkeen kaupassa ei ollut vieläkään ketään kotona, mutta Jojo oli löytänyt yhden henkilökunnalla varustetun kaupan ja niin saimme jatkaa matkaa laadukkain eväin, eli tietysti kaurapuurolla.

Joelta alkoi odottamaton vuorinousu. Kun tytöt alkoivat työntää pyöriään heti nousun jyrkässä alussa, päätin polkaista välillä omaa vauhtia. 10 kilometrin päästä pysähdyin jalkapallokentän laidalle, jossa kunnan työntekijät: kaksi hevosta, lammas ja sika leikkasivat nurmea ihmisten seuraavia pallopelejä varten. Iloitsin kovasta vauhdistani vuorilla ja päivittelin kuinka olisin voinut ajaa vielä paljon kovempaa tahtia. Olin jo syönyt ja huilannut tovin kun tytöt saapuivat paikalle. Seuraavassa kylässä poljin kahden polttopuita kantavan vanhan naisen ohitse ja pyysin lupaa valokuvata heidän notkoselkäistä uurastustaan. Autoin hymyilevää Mariaa kantamalla polttopuut perille hänen porstuaansa asti. Kysyin onko hänen aviomiehensä vielä elossa. Hän sanoi olleensa aina sinkku, johon JoJo vinkkasi, että niin olen minäkin. Iskin ehdottelevasti silmää ehkä kasikymppiselle, pikkuruiselle, palmikkoineen ja vilkkuvine silmäkulmineen pikkutyttömäiselle naiselle. Hän vastasi minulle ratkiriemukkaalla naurulla ja massiivisella hymyllä: ”On jo liian myöhäistä.” Siten tulin taas torjutuksi ja polkupyörämatkani jatkui yhä.

Täytimme juomapullot kylän hiljaisella raitilla istuvilla ystävällisillä rouvilla, joille yhä flirttailin, mutta en uskaltanut pettymyksen pelossa iskeä enää silmää. Ratkiriemukas iltapäivän hetki päättyi taas vuorinousun alkuun. Seuraavaan laskun rinteeltä avautui näkymä tulevan päivän koettelemukselle. Jyrkällä vuorenrinteellä mutkitteli 24 neulansilmää, joista viimeinen avautui pitkäksi korkeuksiin kohoavaksi suoraksi. Saimme lepopaikan Mollepatan koulun luokkahuoneesta. Poikatyttömäinen, Vancouverista asti Peruun matkannut JoJo ponkaisi heti pelaamaan paikallisten kanssa lentopalloa. Lentopallopelin jälkeen kysyin JoJolta mitkä ovat parhaita asioita hänen elämässään. ”Hyvät kaverit ja heidän kanssa vietetyt villit juhlat, olut, hyvä ruoka, tanssiminen ja hyvän elokuvan katsominen, ja tietysti matkailu”. Suloinen tyttö ei ollut koskaan ennen matkaansa pyöräillyt ja oli kasvanut matkaajana valtavasti. Kysyin kysymykseni siksi, että olin aistinut hänen kaipuun tuttuihin asioihin. Hän oli jo taipuvainen valitsemaan helpoimman vaihtoehdon. Puheet pienistä teistä tai pitkistä päivistä saivat hänet haluttomaksi. Hän saattoi tarrautua tienvarrella paikallisten tanssiin, unohtaen tulevat aavikkoiset kilometrit ja jälkeenpäin kehuten kuinka hienoja ihmiset olivatkaan. Pian hän saattoi kuitenkin väsähtää kireäksi ja tylsistyneeksi. Hän saattoi olla täysin ympäristön lumoissa ja ilonsa kukkuloilla, mutta pian hänen olemustaan painoi taas kaipuu.

Nyt illallistamme reippaana pilkkova, Los Angelesista asti pyöräillyt Cherry oli eri maata. Hänen silmänsä syttyivät innostuksesta puhuessani niistä syrjäisistä reiteistä, joita olin etsinyt kartoista ja satelliiteista. Hän imi minulta oppia siitä miten pitää pyöränsä kevyenä ja huollettuna, miten säätää ajoasentoa ja kuinka syödä ja juoda tienpäällä. Hän oli vahva ja aiemminkin muutamia lyhyitä matkoja Euroopassa tenhyt kokenut polkija, joka tee kaikki matkansa Lontoossakin polkupyörällä. Maratoninkin juossut tyttö halusi selvästi uusia, vaativampia haasteita.

Lähes mustaksi tummuneet vuoret kohosivat majesteettisesti rotkon toisella puolella, kun alapuolellani hiekkaista tietä mutkittelevat tytön piirtyivät maisemaan mitättömän pieninä mustina pisteinä, kuin niityn poluilla uhertavina muurahaisina. Olin vaikuttunut, että nuo pienet tytöt tulisivat polkevaan vielä samana päivänä ylitse taustalla olevien hämmästyttävän jyhkeiden vuorten. Itse vietin edellisen päivän poljinrokkaamiseen jälkeen krapulapäivää ja haukottelin aina hitaamman tytön perässä. Jojon edellisen illan pelko näkyneitä neulansilmiä kohtaan oli ladannut hänet voimalla. Saavuimme Cherryn kanssa kevätjuhlatunnelmissa olevalle aukiolle kuitenkin ennen häntä. Puistoon saapuessaan hän antautui vielä ihmisten seuraan tanssimaan. Tanssin jälkeen hän näki jo kaiken kahtena ja Cherryn piti ostaa hänelle ensiavuksi sokerinen kolajuoma. Hän oli jättänyt juomatta ja syömättä, eivätkä vuorinousut anna armoa leikkivälle. En tiedä mitä kaupungissa juhlittiin, mutta sen kuulin, että tanssivan ja soittavan ihmisparaatin edessä kävelevä härkä tultaisiin pian tappamaan, uhraaman jonkin hyvän ja tärkeän puolesta. Vaikutti ettei rennon oloisella lehmällä ollut lainkaan tietoa sen tulevasta kohtalosta; tai sitten se vain nautiskeli viimeisistä hetkistään lehmänä. Ihmiset nautiskelivat juomalla alkoholia.

Olin etsinyt satelliiteista mitä mielenkiintoisimman reitin pienillä poluilla yli 4200 metrin korkeudessa olevien kahdentoista järven erämaan. Aistin kuitenkin, että vuoret ja kevyt flunssa olivat jo imeneet halut seikkailla jo innokkaan Cherrynkin mielestä ja kenties tyttöjen iloinen seura oli pehmentänyt minuakin niin, etten lähtenyt tappelemalla kääntämään tyttöjä poluille ja laskin siten itsekin tunnetuille taipaleille.

Ihmisjoukko käveli laajana rintamana ylämäkeen. Siirryin tiensivuun. Rummut paukuttivat luihin asti jumputtavaa meteliä. Etujoukoissa hirviöt ja möröt tanssivat ja riehuivat. Yksi tunki puhelintaan minulle, irvistäen rumalla naamallaan ja käskien minun soittaa jonnekin. Soitin äidilleni. Toinen tunki yhdellä kädelle riepottelemaansa vauvan persettä suoraan naamalleni. Kolmas painoi tapetun kissaeläimen iholleni. Neljäs myi minulle nenäliinoja. Viidennen viikate viisti ohimoani. Kepit heiluivat. Rummut paukuttivat jo niin lähellä, että jyrkässä rinteessä kivet pyörivät pois ahterini alta. Kaiken tämän takana ihmisjoukko käveli rauhallisesti. He taputtivat; ja nauroivat minulle. Nyt tie oli taas tyhjä. Voin jatkaa matkaa. Alempana pysähdyin vuorenrinteelle. Vihreä viljelty maa levittäytyi edessäni kuin kuiville vuorille kadotettuna paratiisina.

Laskimme kuumaan jokilaaksoon pohjalle asti. Rutikuivassa ympäristössä jokivarrenkin kasvien lehdissä oli vain haaleaa vihreyttä. Joki voimalla ryöpytessään oli siepannut matkaansa niin paljon tummaa maata, että peseydyin kuin viileässä kaakaossa. Nukuin yön ilman telttani kattoa ja makuupussia. Aamulla ostimme hedelmiä talosta jonka maalla telttailimme. Aavikkoisessa rotkossa asuvan perheen talon jokainen kulma oli sotkuinen ja pölyinen. Perheen pienin poika pillahti itkuun joka kerta lähestyttyäni häntä. Perheen suttuinen tyttö kiusasi koiraansa ja teki vesi-ilmapalloja.

Matkamme jatkui jyrkässä ja jylhässä kanjonissa. Vieressäni nousivat lähes pystysuorat juovikkaat, aikoinaan merenpohjasta vuoriksi mannerlaattojen törmäyksessä rypyttyneet seinämät. Kallioissa oli näkyvissä merenpohjan kerrostumat. Kanjonin levennyttyä aukesi näkymä rosoisille, huiman korkeille vuorten huipuille. Tie vietti alamäkeen ja vastaani puhalsi Tyyneltä valtamereltä asti meren uutisia kuiskaava, lämpötilan siedettävänä pitävä tuuli. Ohitin kaivoskylän, jossa oli maailmanlopun tunnelma. Talojen edustoilla istui vain muutamia, kaiketi miehiään päivät pitkät odottavia nuoria, lihavia ja hymyttömiä naisia. Talojen seinät valuivat likaa ja hiilen mustaa. Ympäröivät rinteet olivat koneiden rikkomia. Läheinen tiilenpolttamo vaikutti hylätyltä.

Rannikolle oli matkaa vain 70 kilometriä. Vaihdoimme kanjonia ja nyt mereltä puhaltava tuuli oli myötäinen. Poljimme kymmenien pimeiden tunnelien lävitse. Hiekkaista ja pöllyävää tietä reunusti nyt jyrkistä jyrkimmät seinämät, joilta oli tippunut tuhansia kiviä tielle. Itse valitsin ajolinjani ja taukopaikkani niin, etten olisi kielekkeiden alla. Pistin merkille rentojen ja pelottomien tyttöjen pysähtyvän mihin sattuu ja huomautin heille mahdollisesta riskistä. He eivät olleet edes ajatelleet vaaraa, mutta kun olin tartuttanut heihin pelkoni, eivät hekään enää kyykistyneet pissalle mihin sattuu.

Pysähdyimme ostamaan virvokkeita pienestä kylästä. Istuttuamme pölyisellä penkillä peltikatoksen alla, syödessämme mandariineja, kommentoi JoJo kuinka kojun lihava teinityttö – jonka ilmeettömät kasvot eivät olleet värähtäneetkään ostostemme aikana – saattoikaan olla niin iloton. Hymyilin sille kuinka JoJo piti hymyttömyyttä negatiivisena seikkana ja sitten käskin huvittuneena hänen katsoa ympärilleen. Eteemme oli juuri pysähtynyt bussi, josta alas laskeutuneet miehet kusivat nyt kojujen takapihoille ja parkkipaikalla olevan kaivurin renkaille. Roskikset sijaitsivat vaatimattomien kojujen pihoilla. Yksi nainen kasteli kauppansa edustan pölyistä tietä. Iltapäivän kuumuudessa kaikki istuivat varjossa. Vain muutamat matkalaiset ostivat limsaa, vettä, sipsejä tai hedelmiä. Ympäröiviltä vuorilta valui rutikuivaa hiekkaa. Miehet vetivät sepaluksensa kiinni ja bussi jatkoi matkaansa kohti vuoria, jättäen peräänsä silmät sulkevan pölypilven. Pölypilven laskeuduttua lihavat ja hymyttömät naiset alkoivat odottaa seuraavaa ohikulkijaa.

Poljettuani eteenpäin, pohdin minkälaisia ovat olleet ne unelmat ja ajatukset, jotka ovat kuljettaneet ihmisiä tämänkaltaiseen karuun paikkaan. Kylässä oli väliaikaisuuden henki, jossa yksi ei sekä synny että kuole. Parin poljetun tunnin kuluttua tienvarressa kohosi rappuset hylätyn kaivoksen rapautuneelle rakennukselle. Pystytimme leirimme sen täydelliseen harmauteen.

Aamulla heräsin kuullakseni vain kevyen tuulenvireen ja joen pauhun. Pölyinen ja kuiva aavikko oli kuivattanut nenäni. Hajuttoman kanjonin yhdellekään harmaalle kivelle ei paistanut paksun pilvisen taivaan takana vielä piileskelleen auringonsäteet ja öisestä sateesta huolimatta en voinut nähdä karussa maassa yhtäkään kasvia. Kävelin rappuset alas tielle ja aamun ensimmäinen rekka ajoi leirimme ohitse. Pakkasin tavarat, avasin teltan vetoketjun, laiton telttakankaat kuivumaan ja istahdin aamupalalle. Olin aamutoimissani taas kuin hiottu ja tehokas robotti ja tyttöjä odottaessani voin maistella aavikon olemusta syvemmin.

Olimme juuri syöneet lounaan. Laskin lyhyessä alamäessä kovaa vauhtia JoJon ohitse. Vaikka ylämäessä oli jyrkkyyttä vain kaksi prosenttia, etenin ainoastaan kuusi kilometriä tunnissa. Jalkani tuntuivat omituisen tahmeilta. Tutkin mäen jyrkkyyttä ympäristöstä ja Sigma-ajotietokoneestani vielä muutaman kerran. En voinut ymmärtää mikä kehooni oli mennyt lounastauolla. Tarkistaakseni onko luuloni hitaasta vauhdista vain kuvitelmaani, katsoin taakseni saavuttavatko tytöt minua. Kyllä, he saavuttivat minua nopeasti ja minä pysähdyin välittömästi tarkistamaan rullaavatko renkaani. Takanapa oli lähes täysin jumissa.

Ei minulla ollut avaimia avata napaa, ja vaikka olisi ollutkin, vaikutti ilmeiseltä, etten olisi voinut tehdä mitään. Yritin jatkaa matkaa, mutta jouduin ajamaan vaarallisesti pikalinkku löysällä ja matkani eteni siitäkin huolimatta hitaasti. Tytöt olivat menneet menojaan ja jäin tienvarteen liftaamaan. Hiljaisella tiellä kesti lähes tunnin ajan ennen kuin sain pysäytettyä pikkubussin, jonka kyydissä pääsin Huarazin kaupunkiin asti, josta saatoin olettaa löytäväni uuden navan. Canon del Paton kanjonin 47 tunnelin tie jyrkänteen reunalla lienee yksi maailman vaarallisimpia. Kapea tie on periaatteessa kaksisuuntainen, mutta tunneleissa ei mahdu kulkemaan kuin yhteen suuntaan kerrallaan. Kun tunneliin oli päässyt auto molemmista suunnista, oli toisen peruutettava pois. Pikkubussin etupyörät viistivät monesti rotkon reunaa. Juuri ennen pimeää näin useita pilvien yllä auringonpaisteessa säteileviä yli 6000 metristen vuorten lumisia huippuja. Saavuin Huaraziin alle kolmessa tunnissa ja tulevana päivänä sain vaihdettua monesta kohtaa haljenneen takanavan ja muutaman päivän levon jälkeen seuraava edessäni oli lähempi tutustuminen Cordillera Blancan lumisiin jättiläisiin.

Jukka, Huaraz, Peru

Näiden pitkien kirjoitus välillä matkaani voi seurata Facebookissa. En ole kovin hyvä kaveri, mutta klikkaa sivullani seuraa ja saat tuoreimmat kuulumiseni Etelä-Amerikasta aikajanallesi.

Jos haluat lukea vanhoja tarinoitani, kannattaa ostaa kirjani suoraan sivuiltani tästä. Se on myös paras tapa tukea matkaani ja pitää minut tienpäällä, sillä yksi nettikaupassani myyty kirja maksaa minulle melko tarkalleen yhden päivän tienpäällä!

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

 

3 thoughts

  1. Hienoa tekstiä taas ja aivan mahtavia kuvia.Kannatti odottaa, mutta useimminkin voisit postailla.Kiitos antoisista matkaelämyksistä, kun itse ei tuollaiseen enää pysty.

  2. Hei Jukka,
    Pohjois-Perun juttua ei enää löydy täältä, jäi vähän kesken sen lukeminen, haha!
    Hyviä reissuja!

  3. HEi ELias,
    Nyt löytyy taas Perun tarina. Hakkerit kiusaavat minua 🙂

    Hyviä lukuhetkiä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *