Peru – keski-vuoristo

Reitti: Huaraz-Ticlos-Cajatambo-Oyon-Marcapomacocha-Carratera Central

Viime vuoden puolella tämän reitin pioneerasivat ja kartoittivat Pikesin kivikova polkija-pariskunta. Lisä infoa tästä huikeasta reitistä heidän mahtavan informatiivisilla sivuillaan: http://andesbybike.com/peru/routes/cordillera-blanca-to-carretera-central/

Olin maannut hostellin sohvalla jo pitkään, kun yhä tarkastelin Cherryn ja Nathanin matkavalmisteluja. Olimme laskeneet alas Cordillera Blancan vuorilta vain viisi päivää aiemmin. Siinä missä olin ollut horroksessa leväten edelliset neljä päivää, oli Cherry elänyt elämänsä kevättä. Hän oli kirjoittanut jo kaksi blogipostia ja uudelleen järjestänyt kaikki varusteensa niin, että hänen pyöränsä keveni 20 kiloa! Jojo oli valinnut vuorien sijaan tasaisen rannikon, mutta nyt matkakumppaninamme oli tuttavuus, englantilainen Nathan. Hänkin oli keventänyt pyöräänsä lähes 15 kiloa ja oli innokas palaamaan vaativille reiteille pitkän sairastelun jälkeen.

Tiesin, että menettäisin laiskuuteni vuoksi kuukauden reissurahat julkaisemmatta jäävien kirjoitusten takia. Aioin itsekin keventää pyörääni ennen erittäin vaativia reittejä, mutta jätin senkin lopulta tekemättä. Cherry kehui kuinka tuottava hän oli ollut, tai toisinaan valitti miten oli taas tuhrannut aikaansa turhanpäiväiseen jutteluun tai vanhan poikaystävänsä vakoiluun Facebookissa. Itselleni jo ajatus siitä, että olisin tuottava ja tekisin jotakin, oli tuntunut väkivaltaiselta painostukselta. Annoin kirjoitusten ja kaikkien muidenkin hoidettavien asioiden kasautua ja mahdolliset lisätulot saivat minun puolestani valua nyt sormieni välistä.

Olin yhä väsynyt, kun ystäväni tulivat takaisin bussiyhtiöstä, jonka kautta he lähettivät 30 kiloa tavaraa odottamaan 1000 kilometrin päässä olevaan Ayacuchoon. He sanoivat olevansa valmiit lähtöön. Tunsin ettei kehoni ollut palautunut vielä vanhoistakaan rasituksista. Itselläni oli ollut laukut pakattuna jo kolme tuntia ja nousin sohvalta raskain, mutta rennoin elein. Hostellin henkilökunta antoi meille lämpimät jäähyväiset ja lähdimme polkemaan. Matkamme alkoi matalassa kanjonissa kohoavaan asvaltoituun ylämäkeen. Emme puhuneet maisemista.

Edessäni oli yksi vaativimmista reiteistä koskaan, mutta jalkani olivat tunnottomat ja väsyneet heti alkuunsa. En saanut rentouduttua pyörän päällä. Nousin putkelle seisomaan jatkuvasti ja vaihtelin ajoasentoa alituiseen. Jos olisin ollut yksinäinen matkaaja, en olisi vielä lähtenyt polkemaan. Ajelin nyt vain mahdollisimman hitaasti muiden peesissä. Sillä samalla tavalla kuin jätin jutut kirjoittamatta ja laskeuduin lepoon, tietäen, että kaikki jutut kyllä kirjoittavat itsensä omana aikanaan, tunsin nyt, että kun pitäisin huomioni vain herkästi siinä, että jokainen polkemani kammenkierros olisi palauttava, tulisi kyllä luonnollisesti taas sellainenkin hetki, että lentäisin voimakkailla jaloilla ylös kovimpiakin nousuja. En tietystikään voi sanoa olleeni tuottava näennäisessä laiskuudessani, mutta kun hetkessä oli täysi huomio, ei ollut toisaalta mitään sellaista tyhjyyttäkään, jota olisi voinut täyttämällä tuottamalla.

Pystytimme leirimme ravintolan takapihan nurmelle joenvarteen ja illastimme pitkin hampain rapeaksi uppopaistettuja munakkaita ja riisiä. Nukahdimme joen sointuihin ja viereisestä karsinasta leijailevan sianpaskan hajuun.

Nukuin hyvin, mutta poljin tulevana päivänä yhä muiden perässä. Matalan vihreän kanjonin sulkeutuneisuus avautui ylängön laajoihin, vaalean heinän ja haalean ruohon värittämiin maisemiin, jonka taustalla käärmeen lailla horisontin molempiin laitoihin kiermurteli Cordillera Blancan kymmenet yli 6000 metriset lumihuiput. Pysähdyimme pieneen kylään ruokaostoksille. Kylä muodostui vain kahdesta talorivistä tien molemmin puolin. Naiset myivät tienvarrella valtavia pyöreitä juustoja ja Cherry kävi Nathanin kanssa läpi useita ravintoloita löytääkseen kasvisruokaa. Olimme jo lähes 4000 metrissä ja kovasti puhaltava tuuli sai meidät palelemaan. Istuuduttuamme lounaan jälkeen aurinkoon lämmittelemään, pohdimme onko tämänkaltainen tienristeykseen halvalla kyhätty paikka sellainen, jossa yksi ihminen sekä syntyy että kuolee, vai kehittyvätkö ja tuhoutuvatko pienten kauppojen bisnekset aivan yhtä nopeasti kuin viereisen järven pinnalla oleva tuulen tahdittama aaltojen tanssi muuttaa muotojaan.

Pian käännyimme kapealle hiekkatielle. Nyt Nathanin, entisen TV-dokumenttien tuottajan, kasvoille syttyi ”hiekkatie hymy”. Hän oli saapunut syrjäisille teille, joilla hän tuntee voivansa parhaiten. Nyt hän katsoi hymy huulillaan ymrärilleen ja sanoi, että tämän takia hän matkustaa polkupyörällä. Tie kohosi suoraan ylös loivaa huipultaan paljasta rinnettä. Kun pysähdyin katsomaan edessäni polkevia ystäviäni, oli kuin he olisivat polkeneet kirjaimellisesti taivaan tummiin pilviin. Laaksossa levittyi valtavan laaja pampas; vuohien, lampaiden, lamojen ja lehmien vihreän ruohon päällystämä paratiisi. Sen keskellä oli suuria kivistä rakennettua maatiloja, jonka tilukset rajautuivat laajoihin kiviaitoihin, joiden suojaan paimenet laskisivat nyt vapaana laaksossa kulkevat eläimensä yön tullen.

Olin ystävieni edellä yksin, kun tienvieressä kaksi villiä koiraa hyökkäsi lampaan kimppuun. Katsoin kun koirat yrittivät tappaa sitä kiihkein ottein. Pysyin siinä rauhallisessa tuntemuksessa, että olisi parasta antaa koirien tappaa lampaan vapaasti. Tunsin, ettei nyt olisi minun aikani puuttua toisten asioihin. Pian auto pysähtyi tapahtumapaikalle ja vihainen mies alkoi pelastaa lammasta huutamalla koirille ja heittämällä kiviä niiden päälle. Mies sai pelastetuksi lampaan ja koirat juoksivat karkuun. Ne pysähtyivät hetkeksi ja juoksivat sitten ylärinteelle paenneeseen lammaslaumaan. Sieltä ne ajoivat kaksi lammasta kauas alarinteelle ja alkoivat tappaa niitä. Minä jatkoin matkaa, mutta viereeni ruhjeltu lammas ei kyennyt nousemaan.

Saavuttuamme nousun huipulle oli iltapäivä jo myöhällä ja päätimme kysyä läheiseltä maatilta lupaa telttailuun. Ympäristön luonnon kivistä kasatussa talossa meidät otettiin lämpimästi vastaan. Talon isäntä Maximiliano oli huolissaan siitä, että paleltuisimme telttoihimme ja tarjosi meille huoneen talostaan. Huone oli kuitenkin niin pieni, että kenties ainoastaan varusteemme olisivat juuri ja juuri mahtuneet sisällä. Emme ottaneet vastaan hänen tarjoustaan edes siitä, että olisimme telttailleet lampaiden aitauksessa, jonka pohja oli kauttaaltaan lannan peittämä. Telttailimme villissä maassa aitojen ulkopuolella. Cherry on siitä mukava tyttö, ettei tahdo pysähtyä lainkaan ja nytkin alkoi heti miten valmistaa meille värikästä kasvis-juusto pastaa. Kun Cherry huusi ruuan olevan valmis, nousin hyvin levänneenä ylös lämpimästä makuupussista ja astuin teltasta iloisena ulos valmiiseen, mutta kylmään ruokapöytään.

Aamulla teltassani oli aste pakkasta ja telttakankaani oli jäässä. Aamulla naapurinmies tuli juttelemaaan kanssamme. Hän kyseli meiltä erinäisiä asioita innokkaasti kuin lapsi ja hänen kasvoillaan oli aina leveä hymy. Yksinkertaisissa oloissa elävä paimen oli kiinnostunut monista tavararoistamme. Hänen uteliaisuutensa ei ollut sammunut informaation ja kokemusten tulvaan. Hän kehui kuinka rauhallinen hänen paikkansa oli elää ja näytti käsillään, ettei täällä tarvitse pelätä murhia, kuten pääkaupungissa Limassa. Ennen lähtöään hän pyysi antamaan hänelle osan tavaroistamme kun palaisimme kotiin. Sanoin että tarvitsemme kaikkia tavaroitamme, mutta kysyin, josko hän voisi viedä roskapussimme mennessään. Se sopi hänelle oikein hyvin. Hän otti roskapussin vasempaan käteensä ja paiskasi oikealle kädellään meille matkatoivotukset ja lähti hymy huulilla talsimaan rennon rytmikkäästi kohti kotiaan.

Edessämme oli lasku 4200 metristä 1350 metriin. Kuuluisat Huayhuas-vuoriston huiput kohosivat nousevan auringon alla vihreiltä terasseilta ylös aina kiipeilijöitä kutsuville jäätiköille asti. Poljin yli kristallin kirkkaan puron, läpi perhosten pilven ja kohti lumihuippuisia vuoria. Nathanin ”hiekkatie hymy” oli nyt leveimmillään. Tässä vuorten huikeassa, hiljaisessa maassa hän koki nyt niitä vapauden kokemuksiani, joiden perässä hän kuulemma polkee.

Ennen puolta päivää pysähdyimme Ticlos-kylään. Tylsistyneet poliisit pysäyttivät meidät kadunkulmaan ja kirjoittivat ylös passiemme tiedot. Vinkkasin sulopuheiselle Cherrylle italialaisen Matogrosso-kirkon suuntaan ja käskin häntä käydä kysymässä olisiko papilla tarjota kahvit. Ei mennytkään pitkään kun Cherry kutsui meidätkin kahville. Eleiltään lämmin ja olemukseltaan karhumaisen pehmeä villapuseroon pukeutunut mies pyysi meidän istua alas italialaiselle expressolle ja leivälle. Hänen rennossa olemuksessa ja vaatetuksessa ei ollut lainkaan pappimaisia perinteitä ja Cherry kysyikin häneltä missä kirkon Isä on. Hänhän se, jo yli kaksikymmentä vuotta Ticlocsessa asunut Isä oli. Nyt kirkossa työnskenteli viisi muutakin italialaista. Hän kuunteli meitä hiljaisesti kyynärvarteensa nojaten ja kysyi myöhemmin: ”Oletteko nyt tyytyväisiä ja onnellisia kun matkaatte.” Vastasin välittömästi: ”Enemmän tai vähemmän”. Ystäväni katsoivat minua oudosti ja jättivät vastaamattta: ”kyllä, olemme onnellisia”.

Pihalla pöllysi naisten lakaistessa kirkon rappusia. Pysähdyin hetkeksi ihastelemaan taidokkaasti kirkon oveen kaiverrettuja ja värikkäästi maalattuja raamatun tarinoita kuvaavia veistoksia. Nathan pisti merkille kellon kulkevan jo puolen päivän toisssa puolen, mutta pyöränmittareihimme olimme keränneet vasta 45 alamäkistä minuuttia. Reitti kulki nyt valtavan kanjonin ylärinteillä. Ystäväni jatkoivat matkaa, mutta päätin pysähtyä hetkeksi kahden tienvarressa istuvan kahden lihavan ja värikkäästi pukeutuneiden siskosten seuraan. He kyselivät ensin perinteiset kysymykset, mistä tulemme ja mihin olemme menossa ja niin edelleen, mutta kun he alkoivat tivata minulta karamellejä, alkoi tunnelmaan välillämme tihkua sotaisaa henkeä. Selitin kyllä heille, että kannan mukanani tietysti vain sitä ruokaa, jota löydän matkanvarren kylistä, mutta rouvat sanoivat heidän kylää tietävän gringojen kantavan omat paremmat ruokansa mukanaan kotimaistaan. He väittivät minua valehtelijaksi ja epäreiluksi, kun en antanut heille karamellejä. Pyöritin päätäni ja jatkoi polkemista.

Tulevan kylän, Rajanin, intialaistyyppinen nimi sai minut vitsailemaan, että torilla meitä odottaisi curryn tuoksu ja sadat ympärille ihmettelemään kerääntyvät intialaiset. Tarinamme intialaisen kylän lämpöisestä ja herkullisesta vastaanotosta paisuivat siihen asti, kunnes laskimme mukulakivistä ja pimeää katua pitkin alas kylmän kadun aukiolle. Ravintolaa ei ollut ja hylkäsimme kylän ainoan ”hotellihuoneen” sen äärimmäisen epämukavuuden ja pölyisyyden tähden. Palasimme poliisiasemalle ja saimmekin lopulta levittää makuualustamme sen aulaan. Kokkasimme yhdessä herkullisen illallisen poliisiaseman katolla ja lopulta jopa peseydyin kuumassa suihkussa.

Tulevana aamuna edessämme loput huikeasta laskusta alas 1350 metriin. Hieman alempana vuorenrinteellä aamuauringossa paistuva kylä ympäröivine peltoineenoli kuin vihreä helmi lähes aavikkoisilla vuorilla. Olimme laskeneet sen varaan, että kylästä saisi ruokaa. Katua rakentavat miehet lopettivat työnsä ja kerääntyivät ympärilleni kyselemään. Kylässä ei kuulemma olisi leipää, sillä sitä saapuu rannikolta ainoastaan kerran viikossa. Juustoa saisi kuulemma yhdeltä naiselta alempaa kadulta ja viereisestä kaupasta kuulemma ”kaiken” muun. Kaupassa olikin myytävänä muun muassa tomaatteja, tölkkimaitoa, suklaapatukoita ja suolakeksejä. Vanha nainen sai hitailla liikkeillään ja monien virheiden ja huomautusteni jälkeen ostokseni kasaan, mutta siitä ne haasteet sitten vasta alkoivatkin; hänen piti nimittäin saada ostoksilleni hinta. Hän antoi kaikille tuotteille kyllä hinnan, mutta hänen pitkään miettimänsä lasku ei lainkaan täsmännyt tuotteiden määrää. Maksoin hänelle toki hänen pyydetyn hinnan ja annoin päälle vielä lisää rahaa, jotta maksuni olisi vastannut ostamieni tuotteiden määrää. Myös Cherry ja Nathan tulivat ostostensa jälkeen pihalle kertomaan mielenkiintoisia tarinoita heidän shoppailustaan tällä viehättävällä leidillä. Naureskelimme kuinka kylän suurimman kaupan, etten sanoisi bisnesimperiumin omistaja, saattaakin olla niin hajamielinen, heikkonäköinen ja laskutaidoltaan heikko. Pihalla ihastella kuinka elämä soljuu ja kauppa käy täydellisesti tällaisella verkkaisella ja epätarkalla tahdillakin.

Suurimmaksi osaksi lasken vuoria alas rennosti sen enempää kiihdyttelemättä, mutta aina silloin tällöin kuin luonnostani, etsin kaikkein nopeimpia ajolinjoja. Tämä kymmeniä neulansilmiä tekevä lasku oli erikoinen siitä, että se kiermurteli alituiseen pehmeälinjaisesti myös neulansilmien välillä. Tie oli kivinen, kapea, hiekkainen ja sitä reunustivat tuhannet kaktukset. Pudotus tienreunalta rotkoon oli korkea. Sekä Cherry, että Nathan hakivat rajojaan. He hymyilivät vauhdista ja puristivat pelosta. Minä ihmettelin ja aloin itsekin kulkea taitoni rajoilla. Tällä kertaa se tarkoitti myös rotkon rajoja. Tulin mutkiin niin kovaa, että minun oli irroitettava sisempi jalkani lukkopolkimista tasapainon lisäämiseksi. Jotkit mutkista tulivat vastaani niin nopeasti, etten ollut ehtiä vaihtaa tasapainoa pyöränrungon toiselle puolelle. Kuten Cherryllä ja Nathanilla, minulla ei ollut nappularenkaita, mutta korvasin hiekkaisimmissa kohdissa pidon puutteen sivuluisulla. Laukut rämisivät. Nostin takapuoleni ylös satulasta pehmentämään tärinöitä. Annoin rentojen hartioiden ja kämmenten vastaanottaa iskut sulavasti. Huomioni oli vartalossani ja tiessä. Koetin kiertää kivet ja kaarsin kurvit. Kun en kyennyt kiertämään, lähti pyöräni heittelehtimään; sykkeeni nousi, silmäni kirkastuivat entisestään ja suunnan korjaavat liikkeet tapahtuivat itsestään. Etenin taas suoraan ja sykkeeni laskeutui välittömästi.

En saanut vauhdista mitään poikkeavia kiksejä, jotka olisivat saaneet minut erityiseen hymyyn. Hurjastelu oli vain työtäni; sitä mitä minun tuli siinä hetkessä tehdä. Annoin hurjastelulle huomioni ja se piti huolta itsestään. Kun odottelin kauas pölyihini jääneitä ystäviäni, mietin miksi olen niin paljon heitä nopeampi alamäissä. Muistin kuinka laskin ensimmäistä kertaa jyrkkiä ja vauhdikkaita vuorinousuja Madeiralla vuonna 2000. Silloin annoin huomioni ainoastaan sille, että opin laskemaan mahdollisimman vauhdikkaasti. Kokeilin ja testasin erilaisia tapoja tulla kurveihin ja jarruttaa. Olin innokas ja pidin laskemisesta. En miettinyt mitä voisi sattua. Nyt Cherry pelkäsi kaatuvansa ja Nathan sanoi huolivansa pyöränsä rikkoutumisesta. He eivät voineet kokea sitä täydellisen rauhallista kontrollia, joka hallitsee suuren kiven heittämän pyörän levotonta liikettä. Toki täydellisen rauhallisessa kontrollissakin voi suistua rotkoon ja kuolla. Tuossa vapaassa, ajatuksettomassa kontrollissa kuolee kuitenkin rauhassa, vailla pelkoja.

Lämpimän kanjonin pohjalla karistin pölyni viileän joen virtaukseen. Istahdin matalaan virtaan, katselin kiviä kiertävän veden liikettä ja painoin herkät jalkapohjani soraan, jottei veden voima olisi vienyt minua mukanaan. Pian kallistin selkäni taakse, painoin pääni veden alle ja tunsin kuinka lumisilta vuorilta 5000 metriä korkeammalta alas laskeva, yhä viileähkö vesi hyväili kasvojani. Nousin joesta ylös pitkin hiekkaista rinnettä. En viitsinyt tunkea märkiä ja hiekkaisia jalkojani kenkiini, joten poljin karkuun ajaneet ystäväni kiinni kivuliaasti paljain jaloin. Ehdotin, että venyttäisimme lounaan seuraavalle varjolle asti. Cherry ja Nathan aikoivat jäädä kivisessä kanjonissa kalliokielekkeen antamaan varjoon levolle, mutta minä en sellaiseen uskaltaunut ja sanoin jatkavani turvallisempaan paikkaan. Vartin kuluttua söimmekin juusto-tomaattileipämme joenvarren vihreän puun alla, nautiskellen pitkästä aikaa lämpimästä ilmasta.

Lounaan jälkeen aloitimme polkemaan 1350 metristä kohti 4800 metrissä odottavaa huippua. Nousu alkoi loivasti kohoavassa jylhässä kanjonissa. Täytimme juomapullomme kristallinkirkkaassa vesiputouksessa, joka ryöppysi rutikuivaan aavikkomaahan mystisesti jostakin kaukaa, kenties jäätiköiltä asti, taikka sitten ylempää, toisenlaisen ilmastovyöhykkeen sateisten rinteiden ja vihreiden niittyjen pienistä puronaluista. Iltapäivällä ohitsemme ajoi päivän ensimmäinen auto. Kun tie alkoi kohota jyrkemmin ylös rinnettä, oli jaloissani vihdoin tarmokas tuntuma. Kiihdytin vauhtia ja aloin tanssia putkelta. Ajoin kymmenen minuuttia kaksi kertaa vauhdikkaammalla nopeudella, johon olin tottunut levätessäni ystävini perässä. Kun pysähdyin odottamaan heitä, voin hymyillä tietäessäni olevani taas palautunut ja leikissä tuoreesti mukana.

Yövyimme Unocin kuumillalähteillä. Kesti ainakin tunnin saada selville paikan antiikkiselta pariskunnalta, oliko heillä tarjota niitä kuumia kylpyä ja ruokaa tai ei. Viimein he kutsuivat hyvin hiljaisen lastenlapsensa auttamaan meitä. Hänen silmänsä katselivat sinne tänne ja vaikutti ettei hän ollut kuulevinaankaan. Hän sai asiat kuitenkin etenemään ja Nathan sanoi hänen näyttävän kauniilta, tosin lisäten, että kun ei ole viikkoon nähnyt naista, saattaa kuka vain hänet toki hurmata. Paikkaan oli rakennettu suuri halli yksityisine suljettuine huoneineen, jossa paikan vierailijat saattoivat kylpeä kolkoissa, syvissä ja likaisissa maahan kaivetuissa betoniammeissa. Talon pihalta avautui huikea sinitaivaaseen tummuva vuorimaisema. Päätin ottaa oman kylpyni pihan pienessä ja kuumassa luonnontilaisessa lammikossa. Asetin kehoni hitaasti alas liejuiseen pohjaan, jotta kirkas vesi samettuisi mahdollisimman vähän. Lepuutin niskani lammikon nurmiselle reunalle ja katselin toiselta vuorijonolta toiselle vuorijonolle kaareutuvaa tuikkivaa tähtitaivasta. Myöhemmin peseydyin vielä kolkoissa sisätiloissa ja sitten pystytin telttani verkkomaisen sisäteltan kylpylän käytävän lämpöiseen iltaan.

Luonteeltaan herkkä Nathan ei ollut saada unta käytävän hänen puoleisen pään tunkkaisessa hajussa. Hän etsi hajulle syytä ja löysi parinmetrin päästä verhon takaa kilokaupalla pöydällä mädäntyvää lihaa. Tiukka kasvissyöjä vietti ällöttävän valvotun yön ja oli tulevana aamuna aavistuksen nyrpeänä, toki pian jo tilanteelle kuitenkin vienosti hymyillen.

Olimme saapumassa pieneen kylään ja suolakeksien happamoittamina aloimme haaveilla kylässä odottavista herkuista. Yksi meistä toivoi hyvää kahvia, toinen suklaapatukoita. Toivoimme kaikki, että saisimme tuoretta leipää, avocadoa, juustoa ja tomaattia. Kukaan meistä ei kieltäytyisi tuoreista hedelmistä. Totta puhuen emme me haaveilleet, kunhan vain vitsailimme sille, mitä kylissä on yleensä saatavana. Astuin sisään yksinkertaisella kyltillä merkittyyn kauppaan ja hyvässä järjestyksessä olevilla hyllyillä ostajaa odottivat kaikki haaveemme. Pihan varjossa söimme tuoreita voileipiämme ja silla aikaa kaupan omistaja, pehmeä keski-ikäinen nainen, kävi poimimassa meille tuoreita passiohedelmiä suoraan puusta ja keitti meille mitä aromisimmat kahvit. Kahvi ei ollut nyt Nescafea, vaan itse ajan kanssa haudutetusta tuoreesta tiivisteestä keitetty nautinto. Hän osasi jopa laskea ostoksille oikean hinnan lainkaan aikailematta! Tien toiselle puolelle hän oli rakentanut vierailijoilleen niin upean vessan vuorinäkymillä, että totesimme Nathanin kanssa yhteen ääneen kuinka voisimme asua siinä. Tuo pieni kauppa ja vaastaanottavainen ja bisneksille huomionsa antava Lily olivat outu lintu tässä vuorten karussa maailmassa. Cherry kutsui häntä naiseksi, jolla on standardit. Kävikin ilmi, ettei hän ollutkaan paikallinen, vaan jostakin kaukaisesta kaupungista kylän rinteelle lentänyt pulmunen.

Kohosimme päivän aikana jo 3600 metriin ja saavuimme lyhyehkön ajopäivän päätteeksi suureen kylään. Istahdimme Nathanin kanssa Cajatambon aukion katukivetyksen auringonpaisteeseen ja energinen Cherry lähti etsimään majoitusta. Odotimme häntä puolitoista tuntia. Hän oli käynyt läpi kirkot ja majatalot. Harvinaisesti hän ei ollut saanut puhuttua pehmeillä huulillaan pappia antamaan hänelle ilmaista suojaa. Hän sanoi kaupungin parhaassa hotellissa olevan hyvät suuret huoneet, mutta kertoi omistajan olevan omahyväinen ja töykeä, kylmä bisnesnainen. Ystäväni eivät osanneet päättää mitä tehdä ja otin ohjat käsiini. Heitä huoletti kylän parhaimman, kolmen tähden hotellin kova hinta, 5.5 euroa per lärvi, mutta minulle se ei ole hinta eikä mikään maksaa mukavasta pedistä. Kävelin hotellille ja pyysin naista esittelemään hänen tiluksiaan. Naisen kanssa oli mukava höpöttää. En tingannut, vaan kehuin iloisesti naiselle, kuinka hieno hänen uusi hotelllinsa onkaan. Sanoin hänellä olevan silmää yksityiskohdille: mainitsin mukavista pedeistä ja sileistä lakanoista. Kun sain vielä luvan käyttää naisen omaa keittiötä, kävelin ystävieni luo sanomaan, että tänne me majoittuisimme. Viimeistään kuuman suihkun jälkeen, joustinsängyllä suuresta litteästä sateliitti-TV:stä kotimaisia sarjoja katsoessaan, olivat englantilaiset ystävänikin hymyssä suin siitä, että olivat panostaneet kalliiseen luksukseen.

Seuraavana aamuna olin kuitenkin huonosti nukkunut. Myös ystäväni olivat nukkuneet heikosti ja päätimme viettää lepopäivän. Olimme jo kai liian tottuneita telttailuun, jotta osaisimme nukkua mukavalla joustinsängyllä. Nathan oli myös huonovointinen ja hänen vatsatautinsa piti meitä kylässä lopulta viisi yötä. Itselleni avautui tilanne kirjoittaa rästiin jääneet jutut ja sain kuin sainkin kirjoittettua sujuvasti valmiiksi ne kirjoitukset, jotka luovutin levolle Huarazissa. Nopean internetin löysin rautakaupasta.

Näiden päivien aikana hotellin omistaja omistaja avasi luontoaan. Nathanin ollessa kipeä, nainen hoiti häntä keittämällä erityisiä soppia. Yhtenä iltapäivänä tiputin juomalasin lattialle ja myöhemmin kerroin naiselle hajoittaneeni sen. Hän vastasi kaikilla asioilla olevan oma elämänkaarensa ja lisäsi juomalasin elämänkaaren tulleen nyt tiensä päähän. Jäin paikalleni ihmetykseen; ihailemaan sitä vapautta naisen olemuksessa, joista sanat kumpusivat. Nyt Cherrykin kehui ystävällistä rouvaa hyväksi ihmiseksi. Hän pyöritti kylässä uskomattoman suurta bisnestä. Hän oli valannt suuren hotellinsa rungon sekatavarakauppiaana ja pyöritti hotellin alakerrassa nyt myös kylän suurinta elintarvikkeiden tukkuliikettä.

Lähtöaamuna olin pakannut tavarani vauhdikkaasti, mutta nyt en poikkeuksellisesti odottanut ystäviäni, vaan katsoin vilttien alla leväten Italian ympäriajon vuoristo aika-ajoa. Olin jo aistinut kylällä kävellessäni jaloissani sellaista herkkyyttä, että tiesin, etten malttaisi polkea pitkän vuoristotaipaleen ensimmäistä hirmuista nousua ylös viisaalla maltilla. Nairo Quintanan inspiroivan kaunis ja murskaava ajo Alpeilla ei lainkaan hillinnyt innostustani.

Lämmittelin jalkojani ensimmäiset puolituntia ajamalla Cherryn ja Nathanin kanssa. En halunnut varmistella ja pitää intoani aisoissa, vaan lähdin polkemaan omaa vauhtiani. Seuraavat kaksi puoli tuntia ajoin pysähtymättä ja polkemisen yksinkertaisuuteen keskittyen. Tuona iltapäivänä 4800 metrinen vuorihirmu oli minulle kuin suupala, vaikka myönänkin joutuneeni laskemaan vauhtiani 4500 metrissä ohuen ilman vuoksi. Aavistelin ystävieni olevan kaukana takanani, joten puin kylmällä huipulla kaikki vaatteet päälleni, asetin makuualustan alleni ja nostin jalkani lepäämään pyörän päälle. Kun Cherry ja Nathan vihdoin saapuivat huipulle kolmen tunnin päästä, olin jo lukenut kirjani loppuun, syönyt kahdesti ja ottanut nokoset. Nathanin olemus viesti ärtyisyyttä ja väsymystä. Hänen sananot kielensä kertoi kaiken ja olin siten pitkään itsekin hiljaa hänen vierellään. Katsoin alas laskevaa loivasti kumpuilevaa maisemaa ja sanoin, että etsitään nyt vesi ja pystytetään leiri mahdollisimman pian. Myöhemmin Cherry sanoi minulle Nathanin kertoneen sen olleen yksi hänen elämänsä rankimpia päiviä tienpäällä. Hän oli jo matkannut neljän vuoden aikana Alaskasta Peruun asti.

Laskimme niin alas kuin hämärässä ehdimme. Pystytimme telttamme 4500 metrin korkeuteen ja jo illan aikana juomapullomme jäätyivät. En saanut nukuttua yöllä lainkaan kahdeksan asteen pakkasesssa ja ohuessa ilmanalassa. Kovan ajopäivän jälkeen yö ei suonut rauhaa kovasti rehkineelle keholle. Päätin olla leikkimättä jatkossa. Olin tienpäällä nyt hiljaista poikaa. Vaikka poljimme Cherryn kanssa hitaasti, ei Nathan pysynyt alkuunkaan vauhdissamme. Näin hänen kyyristyvän taas kyykkypaskalle alempana vuorenrinteellä.

Oranssin, vihreän, punaisen, mustan, harmaan ja ruskean sävyiset vuorenrinteet kohosivat jylhästi ylös kirkkaan tekojärven pinnasta. Katsoessani erilaisten mineraalien maalaamaa maisemaa, ymmärsin miksi Perun pääasiallinen tulonlähde on jo vuosisatoja ollut kaivostoiminta. Kuin tomusokerina kakun pinnalla, Perun rikkauksia kuorrutti hentoinen lumipeite vuorenhuipulla.

Tuskin tätäkään tietä, jonka rinteellä näin Nathanin tekevän nyt yhä hidastuvaa kulkuaan kuitenkin edelleen kauniilla, hiotulla ja nopealla pyöritystekniikallaan, olisi koskaan rakennettu ilman läheisiä kaivoksia. Nathanille ei maistunut mikään tarjoamani ruoka kauniilla lounaspaikallamme ja arvelin hänen pelinsä olevan tältä osin pelattu. Tien huipulla mustat vuoret piirtyivät heinämaiden ympäröivien pienten lampien pintaan.

Unettoman yön ja raskaan päivän jälkeen sain riehakkaan vastaanoton juhlivan kaupungin kaduilla. Minulla ei ollut samantaajuista energiaa kovassa musiikin jyskeessä illan rientoihin valmistautuvien ihmisten kanssa. Aioin vain syödä ja nukahtaa.

Aamulla kaupungit kadut olivat hiljaiset. Juhlijat potivat krapulaa yhä sisätiloissa ja vasta harvat kaupat olivat avaamassa oviaan. Kaupungin laidan tuolla puolen kohosi nousu lähes 5000 metriin. Nathan valitsi vuoren sijaan tien sairaalan laboratorioon. Tällä reitillä olisi edessä vain brutaaleja nousuja ja sairauskierteeseen joutunut Nathan suunnitteli viisasti valitsevansa helpompia reittejä. Siten jatkoimme Cherryn kanssa matkaa kahdestaan. Minä olin nyt suunnistusvastuussa. Ihmisten neuvoihin tukeutuen valitsin heti alkuunsa väärän tien. Hiljainen tie teki loppumattomia hiekkaisia mutkiaan kohti korkeuksia. Yritin ajan hiljaa, mutta kuntoni oli nyt niin kova, että väkisinkin poljin Cherryltä kaukaisten kurvien taakse. Rekkamies pysähtyi kohdalleni, vaihdoimme nauravaiset kuulumiset ja hän antoi matkaani mukaan suuren Inkakola-pullon. Join siitä puolet ja levitin tienvarteen päiväunileirini Cherryä odotellessa.

Olin hukassa nuottieni, pyöränmittarini ja kännykäni GPS:än kanssa. Jatkettuamme matkaa ymmärsin pian valinneeni väärän risteyksen kolmesta, kännykkäni näytettyä 20 metriä eri korkeuslukemia kuin GPS nuottini. Pysäytimme kaivostyöntekijän auton tienvarteen kysyäksemme minne tämä tie johtaisi, jonka olin virheellisesti valinnut. Sekin kuulemma kulkisi Rapaziin ja olisi kaiken lisäksi vielä helpompi ja lyhyempi reitti. Varmistimme asian vielä toisesta autosta. Myös tämä kaivosmies vahvisti asian ja hänkin sanoi, että huippu on aivan lähellä ja nousu olisi helppo: olimme kuulemma jo melkein perillä.

Puolentoista tunnin kuluttua Cherry saapui huipulle harmaiden jyrkkien rinteiden, happivelan ja fyysisen rasituksen kireässä puristuksessa. Hän joutui ponnistelemaan parhaansa päästäkseen tälle elämänsä korkeimmalle huipulle. Sanoin hänelle ”melkein”, näyttäessäni Sigma-mittarini korkeuslukemaa, 4999 metriä. Hymyilimme taas näiden vuoristolaisten suhteellisuudentajulle. Vaikuttaa, että perulaisille 1000 metrin nousu on kuin lähiön hidastekumpu kadulla ja viisitonniset maailman korkeimpiin ja kovimpiin kuuluvat nousut ovat heille yhtä arkipäiväisiä viivästyksiä kuin liikennevalot kaupunkilaisille. Englannin tasankojen tytöstäkin oli kuoriutumassa vuoristojen kova kulkuri.

Huusin Cherrylle: ”Tulepas katsomaan.”
”En ole nähnyt mitään tällaista elämässäni”, hän vastasi katsellessaan huipun toisella puolella levittäytyvää maisemaa. Karkeat, rikkonaiset, raaat, terävät ja karut vuoret reunustivat kapeaa, kuivaa ja hiekkaista 4850 metrissä olevaa laaksoa. Vuorten heittämät varjot peittivät laakson pohjan maisemasta vähäisenkin tasaisuuden vaikutelman. Kuivuuden rikkoivat laaksossa lepäävät pienet lammet. Pilvet vaihettuivat radikaalisti horisontin sinitaivaan täplästä toisen kaukaisen kulman synkkiin raskaisiin pilviin. Laskimme laakson reunalla kulkevalle tielle. Nyt vieressämme levittäytyi uomaiseksi kuivunut tasainen savimaa ja pian poljimme kaivoksen vesialtaan äärellä. Läheisten vuorten rikkaudet olivat houkutelleet satoja miehiä kaivamaan elantoa perheilleen täältä anteeksiantamattoman kylmyyden ja kuivuuden kauniista ja hiljaisesta maasta.

Olimme molemmat jo oppineet unien olevan pinnallisia yli 4500 metrin korkeudessa ja kovissa pakkasissa ja pyrimme taas laskemaan mahdollisimman alas. Kahden suunnistusvirheeni vuoksi meillä ei ollut mahdollisuuksia laskea ennen pimeän tuloa 3000 metrissä oleville kuumille lähteille ja jäimme hämärän tullen lepäämään jo Rapazin kylään.

Antiikkisen oloisen pienen kylän savitalojen rajaamalla raitilla kottikärryjä työnsi nuori poika ja katuja pitkin kotiin työpäivän päätteksi palasi perhe aaseinen. Muut kadut olivat autioita. Kylän aukiolla istui vain yksi ihminen. Tyylikkääseen valkoisen ruusun koristamaan hattuun, harmaaseen hameeseen, siniseen villapuseroon ja punaiseen viittaan pukeutunut, kylän elämää paksujen pyöreiden mustasankaisten silmälasien takaa tarkasteleva ryppyinen vanha rouva neuvoi meidät etsimään majapaikkaa kahden kulman takaa. Kysyimme ravintolan iäkkäältä naiselta olisiko hänen talonsa etsimämme majapaikka. Kyllä oli, mutta hän pyysi meitä koputtamaan talon toisen sivustan ovea ja kysymään huonetta hänen äidiltään. Ikivanhalla rouvalla oli tarjota vaatimaton värikkäiden muovitapettien verhoama pölyinen huone kolmella sängyllä. Suihku ja vessakin hänellä oli. Cherry alkoi tinkiä 8 solen (2 euroa) hintaa alas 5 soleen, mutta sanoin naiselle välittömästi maksavani joka tapauksessa 8 solea. Illastimme herkullisen lounaan hänen tyttärensä lämpimässä ravintolassa.

Aamulla kylän laidalta avautui näkymät veden juovaamille sykähdyttävän tevärille vuorenrinteille, joiden tasaiset vierustat olivat taidokkaasti viljeltyjä uskomattomiin korkeuksiin asti. Laskimme alas jokilaaksoon vihreyteen. Tie myötäili monissa kohdissa koskiksi yltyvää jokea. Pysähdyimme kuumienlähteiden kojuihin juomaan paikallista yrttijuomaa ja syömään juustoleipiä.

Olimme päättäneet ajaa lyhyen ajopäivän huilataksemme ennen brutaalia nousua. Cherry tyttö se oli kuitenkin tulessa ja polki nousua ylös kovempaa kuin olen koskaan nähnyt. Kylän raitilla mies tervehti minua puristamalla kättäni vahvasti. Hän jutteli meille pehmein sanakääntein. Hän kutsui meidät sopalle ja kun kysyimme missä voisimme yöpyä, hän sanoi hänellä olevan vapaa talo meidän käyttöömme. Söimme perheen, perulaiseen tapaan pimeässä ja ikkunattomassa keittössä perunasopan ja kävelimme sutten omaan maalaistaloomme lepääämään.

Aamulla ostimme kahden päivän ruuat isäntäperheemme kaupasta ja lähdimme kohoamaan kohti 4900 metriä. Tiellä ei ollut nyt yhtään kulkijaa ja paikoin se oli niin rehevän ruohon peitossa, että lampaat ja hevoset ruokailivat keskellä tietä. Pikesit olivat kirjoittaneet tämän nousun olevan brutaali. Olin nyt kuitenkin niin kovassa iskussa, että pääsin huipulle suhteellisen kevyesti.
”Joko se oli tässä.”, kysyi Cherry huipulle saapuessaan.
”Mitä pirua voin tehdä kanssasi. Yritän tarjota sinulle mitä haastavampia, brutaaleja nousuja ja kyselet ”tässäkö se oli”. Aina sama juttu. En voi mitään, ei mulla ole tarjota sinelle enempää haasteita.”, vastasin hänelle naurahtaen.

Alamäessä oli villin erämaan tunnelma. Lähes ympäristöön takaisin sulautunut tie kulki halki asumattoman, suurten vuorten maan. Cherry paleli alamäessä niin, että hänen piti pysähtyä juoksemaan paikallaan. Laskimme joelle asti ja kohosimme uutta nousua vielä sen verran, että lämpesimme ennen leiriytymistä tienvarteen.

Olin seuranut päivä- ja viikkokausia miten Cherry oli tunnista toiseen puuskuttanut kovaa ja polkenut punaisella. Aina hän sanoi voivansa hyvin, mutta olin varma, että kovalla teholla ajetut tunnit tulisivat kerääntymään. Itselläni on sellainen etu, että voin halutessani ajaa nousuja ylös myös kevyemmin. Olen kuullut erittäin monien pyörämatkaajien sanovan, että hyvä kunto tulee luotua matkan ensimmäisinä viikkoina, eikä sen enempää harjoittelua tarvita. Olen nyt Etelä-Amerikassa muiden kanssa matkattuani kuitenkin oppinut, että tuohon etuuni vaaditaan joka ikinen hikipisara 17 vuoden mittaisesta kestävyysharjoittelustani. Nyt Cherry oli niin väsynyt, ettei jaksanut odottaa ja syödä kokkaamaani pastaa, vaan saattoi vain käpertyä lepäämään makuupussinsa lämpöön. Aamulla edessämme olisi taas leirin pakkaaminen, yksinkertaisen aamupalan syöminen ja sitten taas nousu lähes 4800 metriin. Tällä reitillä ei ole yhtään helppoa päivää.

Cherryn saavuttua hitaasti tuolle huipulle, sanoin hänelle: ”Ei lomailukaan ole aina todella helppoa.”
Hän vastasi minulle: ”Ei unelman eläminen ole aina helppoa.”
Tämä asia on kirvoittanut korviani ennenkin. Monet matkaajat sanovat ja kirjoittavat elävänsä unelmaansa. Olen saanut heidän sanoistaan sellaisen vaikutelman, että suuri osa ihmisistä ei heidän mielestään eläisi unelmaansa. Sanoinkin Cherrylle nyt tiukasti: ”Kaikki ihmiset elävät unelmaansa.”
”Miten niin”, vastasi Cherry.
”Kun tarkastelet ihmisiä puhtaasti katsomalla; vailla vertailua, vailla ajatuksia siitä elävätkö he hyvin tai huonosti, ja pohtimatta eteneekö heidän elämänsä unelmien mukaan tai ei, voit huomata, että kaikki ihmiset tekevät juuri sitä mitä he haluavat. Miten voit sanoa, ettei joku toinen muka eläisi unelmaansa?”, jatkoin hänelle.
”Niin, mutta monet ihmiset tekevät samaa tylsää työtä vuodesta toiseen unelmoiden siitä mitä he oikeasti haluaisivat tehdä. Toisilla, esimerkiksi kehitysmaassa asuvilla köyhillä ihmisillä ei vain ole samalla tavalla vapautta ja rahaa tehdä sitä mitä haluavat, niin kuin meillä on.”, jatkoi Cherrry.
”Mutta se on juuri sitä mitä toimistoissaan haaveilevat ihmiset haluavat tehdä; He haluavat unelmoida ja luoda tarinan itsestä onnettomana kärsijänä, joka ei saa toteuttaa itseään. Köyhät sitä vastoin ovat köyhiä vain koska he haluavat olla köyhiä. Se miten heidän elämänsä tapahtuu, on heidän unelmansa. Katso kuinka ajatus toimii. Kun ymmärrät miten ajatus toimii, ymmärrät että kaikki mikä tapahtuu on yhtä unelmaa.”

Laskimme upean suuren järven rantaan. Tie kulki aivan järven rantaa hipoen, kaartaen pitkulaisen muodon toisesta äärilaidasta kulkemaan jyrkälle veteen tippuvalle seinämälle. Kun olimme ajaneet lähes järven ympäri, ampui tie kohti uutta huippua yhä jyrkemmin. Nyt jo kaukana alhaalla väreilevä järvenpinta heijasti sineyttään tummien vuorten, vaalean tundramaan ja vastavalon dramaattisessa kontrastissa. Ranteeni hakivat kivisestä tiestä tasaisinta ajolinjaa ja annoin takapuoleni painua raskaasti penkkiin, jotta takarengas saisi maksimaalisen pidon työhönsä. Viimeisillä pehmeälinjaisilla kurveillaan tie maalasi vuorenrinteelle oman näkemyksensä kauniista taiteesta. Vuoren toisella puolella tundra levittyi kuin kynnysmattoma kaukana kohoaville lumihuippuisille vuorille ja tie laski monien pienten järvien välistä alas laaksoon. Saatuamme telttamme pystyyn 4700 metrin korkeuteen, ei aurinko paistanut enää kuin korkeimman, pyramidimaisen vuoren huipulle.

Laskeuduin hetkeksi lepoon makuupussin suojaan ja sitten tein pienen kävelylenkin lähialueella. En tiedä miksi sitä kutsutaan, mutta huomasin maanpinnan olevan kauttaaltaan vihreän, lehtien päistä kukkamaisen kellertävän ja punertavan kasvuston peitossa. Kyykähdin alas koskettamaan kovien kasvien lehtiä. Vaikka liikutinkin kättäni itse, oli kuin kukkamaiset kuviot olisivat silittäneet ihoani pistävällä terävyydellään. Ihoni pyysi lisää tuota elävyyttä siihen saakka, kunnes silmäni huomasivat lumisten vuorten huippujen taustalla leimuvan auringonlaskun piirtyvän lammikoiden pintaan ja päätin jatkaa matkaani niiden vierelle. Kävellessäni tunsin kuinka kylmyys tunkeutui kenkieni ohuiden pohjien välitse. Lammikon rannalla kuulin narahduksen painaessani kengänkärkeni ohueen jäähän. Palasin telttani suojaan. Kuulin paimentolaisperheen koirien hakkuvan mäen takana. Kenties iltatuuli oli kuljettunut niille kahden vieraan ihmisen hajun.

Aamuruuhka muodostui tällä tiellä kymmenistä alpakoista. Olimme nyt alueella, josta maan pääkaupunki saa osan juomavedestään. Seurasimme noin kuuden kilometrin ajan Limaan laskevaa vesikourua. Se olikin sitten ainoa LÄHES tasainen pätkä tällä tiellä!

Tällä syrjäisellä reitillä luksusmainen seikka olivat tienvarressa toistuvasti lorisevat purot, enkä koskaan kantanut enempää kuin 2.5 litraa vettä kerralla. Nyt ruokamme oli kuitenkin loppumaan päin, kun reitillä ei ollut ollut kauppoja kahteen päivään. Onneksemme tienristeyksessä oli yllätykseksemme upouusi aaltopellistä pystytetty kauppa-ravintola ja sen innokkaat omistajat olivat yhä täysissä hemmoteluvoimissaan. Söin lautasellisen kalaa, riisiä ja salaattia. Tulevassa alamäessä söimme vielä herkullisen lounaan Yantacissa, jonka on oltava kuuluisa aukionsa karusta betonitaiteesta ja sen valtavasta hatusta. Marcapomacochaan laskeva tie kulki suurten vesialtaiden, massiivisten vuorten ja kuivan maan taivaallisen korkealla ja kumpuilevalla ylätasangolla. Ihmeteltyäni kuinka tämä kuiva alue saattoi olla paikka, josta Lima saa osan juomavedestään, ymmärsin, etten ollut nähnyt yhtäkään puuta moneen päivään.

Marcapomacochan laidalla kohosi suuri, hylätyn oloinen, kirkkaan vihreä, maisemassa hirviöltä näyttävä hotellikolossi. Hotelli oli selvästikin rakennettu houkuttelemaan turisteja viereisen suuren järven kauniille rannalle, mutta kukapa vaivautuisi tänne kylmään ja hapettomaan maahan. 4400 metrin korkeudessa ei pääse pakoon yöpakkasia keskikesälläkään. Aina kun jotain pitää saada ilmaiseksi tai halvalla, menee sulopuheinen Cherry asialle. Hän käveli kaupungintalolle kysymään josko voisimme yöpyä hotellikolosissa. Odotin Cherryä puistonpenkillä. Auringonpaisteessa olin hikoilla, mutta pilven leijuttua ohuen ilmakehän lävitse loistavan kirkkaan auringon eteen, oli kuin minut olisi dipattu avantoon. Cherry oli saanut puhuttua meille huoneen kolossista erinomaisen huokeaan hintaan. Kaupungintalon naiset olivat kovin otettuja vierailustamme ja ottivat meistä monia valokuvia. Kameran takana ollut tyylikäs nainen oli niin kaunis, että olisin mielelläni toiminut hänen mallinaan pidempäänkin.

Hotellihuoneessa oli kaikki rempallaan, mutta kun rakennus oli alun perin suunniteltu korkeatasoiseksi oli se rapautuneessa söpöydessäänkin oikein mukava. Koko seinän kokoisten ikkunoiden lävitse avautui panorama järvelle. Aurinko paistoi valtavista ikkunoista suoraan huoneeseemme ja ensi kertaa pitkään aikaan tunsimme lämpöä ja näimme luonnonvaloa sisätiloissa. Aurinko lämmitti huoneen 20 asteeseen ja oli ihmeellinen olo kekkuloida t-paidassa. Päätimme levätä kylässä kolme yötä.

Taas opin Cherryn olevan tarmokas ja kunnianhimoinen tyttö. Siitä hän vain taas vetäisi heti seuraavana päivänä tuntikausien kirjoitussession henkeään haukkoen. En voinut kuin todeta, että Lontoossa uraansa luova tyttö on tottunut tekemään asiat hieman erilaisella tahdilla, päättäväisyydellä ja keskittymiskyvyllä kuin meikäläinen. Sain lukea Cherryn Californiasta alkaneen matkan vuosipäiväkirjoituksen siitä, miten hänen matkantekonsa on saanut uusia ulottuvuuksia Perussa. Hän kuvaili hienosti sitä prosessia, kuinka hän on nyt valinnut vaikeampia reittejä, antanut periksi luksustavaroista keventäessään pyöräänsä ja alkanut uskoa itseensä vaikeissakin olosuhteissa. Olin nähnyt tämän muutoksen konkreetisesti seuratessani häntä siitä lähtien kun tapasimme lähellä Ecuadorin rajaa. Hän ei kantanut enää meikkilaukkua, eikä hän kaihtanut ehdotuksiani vaativista reiteistä. Yksi asia sai minut kuitenkin ihmetyksen valtaan: hän sanoi löytäneensä vapauden näiden seikkailujemme aikana.

Kun Cherry kysyi miltä kirjoitus vaikutti, sanoin hänelle: ”Olit kuvaillut kirjoituksessasi fiksusti sitä minkä olin nähnyt tapahtuvan viime viikkoina, mutta en lainkaan ymmärtänyt mitä tarkoitit sillä, kun sanoit löytäneesi vapauden. Minulle käy aina sama juttu, kun sinä, tai Nathan, joka kertoo polkevansa etsiäkseen vapautta, puhutte siitä. Mitä se on? Jos olet nyt löytänyt sen, voisitko näyttää sen minulle? Oletan, että voit löytää ainoastaan jotakin sellaista, jonka voit myös näyttää. Näytä minulle missä se on se vapaus?”

”Se on kokemus ja tunne. En ole viime aikoina ajatellut menneitä tai suunnitellut tulevia, olen elänyt hetkessä. Minä en nyt mieti kuinka pitkällä olen kartalla tai sitä ehdinkö kotiin jouluksi.”, vastasi Cherry.’

”Mitä se on sellainen vapaus, jota häiritsee tulevien tai menneiden ajattelu? Onko se vapaus minkä olet nyt löytänyt sellainen, jonka varmasti tiedät säilyvän kun palaat taas työhösi toistamaan rutiineja, elät päivittäin samojen ihmisten kanssa ja kuljet viikosta toiseen edestakaisin samoja katuja?”

”Sitä on vaikea selittää. Se on kokemus ja tunne vapaudesta. Et sinä ehkä voi ymmärtää, koska olet aina elänyt näin, vailla työtä ja niin edelleen.”

”Onko kokemus vapaudesta siis sellainen, jonka haluat kokea yhä uudelleen ja uudelleen ja jonka perässä juokset. Sitten kun tämä mitä teet nyt ei tuo sinulle enää vapauden tuntemuksia, siirryt tekemään jotakin muuta, josta ajattelevat löytäväsi uudestaan kokemuksen muistamastasi vapauden tuntemuksesta. Onko kokemasi vapaus siis oravanpyörä tai kenties noidankehä?”

Cherry vastasi kevyen myöntävästi, jo muihin asioihin keskittyen, että hän kulkee vapauden kokemuksien perässä, eivätkä ne ole pysyviä. Hän myös viittasi, että ehkä emme vain ymmärrä toisiamme käyttämiemme erilaisten termien vuoksi. Minulla oli edelleenkin täydellinen energia katsoa asiaa yhdessä, mutta Cherry kääntyi taas tuottavaan flow-tilaansa ja jatkoi kännykällä kirjoittamista. Cherry kuitenkin kysyi vielä mitä haen kyselylläni: Vastasin etten hae sillä mitään, sillä tiedän etteivät sanamme koskaan pääsisi yhteenkään päämäärään; kunhan vain kyselin.

Emme olleet puhuneet Cherryn kanssa kovin paljoa menneinä päivinä ja nyt ymmärsin, että lähes kaikki vaihtamamme sanat olivat olleet kytkettynä välittömiin asioihin tienpäällä. Nyt tunsin, että olisin jakanut Cherryn kanssa paljon ja sanonut hänelle kaiken. Tuossa keskustelussa Cherrylle tuli näytetyksi se, että se oppi mitä hän on muun muassa minulta matkan aikana imenyt, ei ole yhtään mitään. Mietiskelin sängyllä vielä omassa hiljaisuudessani, että niissä opituissa taidoissa ja opeissa, sekä näidenkään huikeiden teiden antamissa kokemuksissa ei voi olla vapautta itsessään, samalla kuitenkin hahmottaen, että kun tiedät itse olevasi vapaus, ei se voi olla niistä erilläänkään. Sanoin kai Cherrylle vielä, että sellainen vapauden tunne joka tulee ja menee, on väistämättä riippuvainen jostakin ja ainoastaan sellainen joka on aina, eikä ole syntynyt eikä kuole, voi olla vapaus.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa. Taisimme polkea alle tuhat nousumetriä, mutta olin juuri tullut flunssaiseksi ja menoni oli tahmeaa. Huipulle pysähtyessäni aloin yskiä voimakkaasti. Voimaintunnon päivät olivat nyt vain muistoja. Laskimme Limasta vuoristoon kohoavalle Carratera Centralille ja laskemamme 17 kilometrin aikana ohitsemme ajoi enemmän autoja kuin edellisenä kolmena viikkona yhteensä. Tiellä oli vauhtia ja kiperiä tilanteita. Tienvarsien kylät olivat pölyisiä ja meluisia lääviä. Vuorilla paimenkoirat juoksivat usein vierellämme meitä ystävällisesti eteenpäin saattaen, nyt talojen pihojen pakokaasussa, roskissa ja melussa elävät koirat hyökkäsivät sähäkästi ja hampaat irvessä meitä kohden. Käännyttyämme pian uudelle kapealle hiekkatielle, olimme taas hiljaisuudessa, jossa puron lorina kantautui korviini. Muutaman kilometrin päässä polkimine löivät tyhjää. Ne lukittuivat vielä muutaman kerran, mutta pikaisella päätöksellä käännyin takaisin alamäkeen. Pysähdyin Cherryn kohdalle ja sanoin: ”Minun takanapani vauhtipyörä on rikki ja minä lasken alas Liman pyöräkaupoille.” Kuinka sattuikaan, että napa hajosi juuri siinä kohtaa, josta maan ainoille kohtuullisille pyöräkaupoille oli vain alamäkeä. Huipulta laskettuna se olikin sitten elämäni pisin alamäki, 4880 metristä alas merenrantaan! Seuraavana aamuna tiemme erosivat. Minä laskin Limaan ja Cherry aloitti ensimmäistä kertaa elämässään yksinäisen seikkailun erittäin vaativalla ja syrjäisillä teillä. Cherryn oli aika ottaa seuraava askel pyörämatkaajana ja minä en olisi flunssaisena ollutkaan riittävän vahva kohoamaan taas lähes viiteen tonniin.

Jukka, Ayacucho, Peru

Näiden pitkien kirjoitus välillä matkaani voi seurata Facebookissa. En ole kovin hyvä kaveri, mutta klikkaa sivullani seuraa ja saat tuoreimmat kuulumiseni Etelä-Amerikasta aikajanallesi.

Jos haluat lukea vanhoja tarinoitani, kannattaa ostaa kirjani suoraan sivuiltani tästä. Se on myös paras tapa tukea matkaani ja pitää minut tienpäällä, sillä yksi nettikaupassani myyty kirja maksaa minulle melko tarkalleen yhden päivän tienpäällä!

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *