Peru – Keski-vuoristo 2

Reitti: Lima-Carratera Central-Huancaya-Acobambilla-Huancavelica-Ayacucho

Yksityiskohtaista infoa reitistä Pikesien sivuilla: http://andesbybike.com/peru/routes/carretera-central-huancavelica/

Voitteko uskoa, että olin polkenut 2.5 viikkoa syrjäisillä teillä, joilla kulki vain muutama auto päivässä ja joskus liikennettä ei ollut lainkaan, ja nyt pyöräni hajosi sellaisessa kohdassa, josta oli 3800 vertikaalista metriä alamäkeä Limaan, eli maan ainoille kohtuullisesti varustetuille pyöräkaupoille. Takanavan vauhtipyörä ei tahtonut enää lukittua. Vielä se kuitenkin tarttui kiinni ja sain poljetuksi, mutta nyt jouduin polkemaan koko ajan, sillä se oli täysin lukossa, eikä vapautunut polkimien pysähtyessä. Se viskasi ketjut solmuun heti kun polkimet pysähtyivät tai pyöritin niitä liian hitaasti. Vastatuulinen, asvaltoitu ja loiva alamäki oli kuitenkin täydellinen omiin tarkoituksiini. Pyöräilin kaksi tuntia suurimmalla vaihteella koko ajan pyörittäen ja alamäkeen polkeminenkin oli siten tehokas harjoitus. Pari kertaa hidastekummussa keskittymiseni herpaantui, polkimeni pysähtyivät ja vauhtipyörän lukitus aukesi. Pääsin kuitenkin laskemaan 70 kilometriä Chosicaan, eli Liman laitamille asti, jossa vauhtipyörä sanoi sopimuksensa irti lopullisesti ja kammet pyörivät nyt vain tyhjää. Etsin jonkin aikaa pikkubussia, mutta kun ne olivat kaikki jo täynnä, ajattelin piruuttani kysyä kuinka paljon taksi Liman keskustaan maksaisi. En tosiaankaan ajatellut matkaavani 40 kilometrin matkaa taksilla, mutta kun sain kuskilta hinnan, 8 euroa, heitin pyöräni farmaniauton takakonttiin ja istuin etupenkille höpöttämään puheliaan Carlosin kanssa.

Mitä lähemmäksi Tyynenmeren rannikkoa saavuimme, sitä utuisemmaksi taivas muuttui. Kun olimme jo kaupungin harmaissa, betonisissa ja tiiviksi halvalla rakennetuissa lähiöissä, oli taivas jo väriltään täysin tuota samaa harmautta. Taksikuski kertoi minulle, ettei Limassa näe aurinkoa kuin noin kymmenenä päivänä vuodessa ja tähtiä ja kuuta ei koskaan. Kuut ja tähdet peittelee Tyynenvaltameren usva ja saasteet.

Kirjauduin edulliseen ja hienolla maulla hoidettuun hostelliin kaupungin rikkaimmalla alueella. Kävelin seuraavana aamuna rantaan asti, ohitse kansainvälisten ravintoloiden ja merkkiliikkeiden. Löysin etsimäni ulkoiluliikkeen rantakallioon rakennetusta amfiteatterimaisesta ulkoilmaostoskeskuksesta. Istahdin ostosteni jälkeen sen aukion pehmeälle sohvalle. Ostoskeskuksen takana kohosi suuria, lähes pilvenpiirtäjämäisiä ja lasien verhoamia Perun rikkaimpien yritysten toimistoja. Satametriä korkean kalliokielekkeen alla olevalla rannalla surffarit yrittivät ottaa kiinni valtavan meren rantautuessaan kasvavia aaltoja. Menestyksen aallon huipulla kulkevat teräväpäisiin nahkakenkiin ja tummiin pukuihin sonnostautuneet tyylikkäät nuoret herrasmiehet kävelivät ostoskeskuksen rappusia alas takki auki ja kädet taskuissa. Täysin tyköistuviin vaatteisiin pukeunut nainen käveli korkokengillään aukion halki; hän oikoi vaaleilla raidoilla värjättyä pitkää tukkaansa tuon tuosta, keinutti lannettaaan tietämättään huomiota hakien ja muisti ikkunoiden kohdalla aina vilkaista miltä hänen silikonitissinsä näyttävät. Hänen kalju, en nyt sanoisi niin komea miehensä käveli suoraan ja jäykästi hänen vierellään, pitäen naistaan tiukasti kädestä kiinni, ikään kuin suojellen etteivät kahviloista kantautuvat miesten katseet imaisisi häneltä hänen vierelleen kaapattua tärkeyttä. Pysähdyin kalliin ravintolan lasiaidan taakse katsomaan suuren eurooppalais-perulaisen ystäväjoukon lounasta. He kuuluivat Perun menestyvään, hyvin pieneen vähemmistöön. Jokaisen tukka oli siistiksi leikattu ja joka ikinen vaatekappale, silmälaseja myöten näytti siltä, että ne oli tietoisesti valittu sopimaan yhteen. Istuin takaisin penkille ja minut valtasi erikoinen ajatus siitä, että istun nyt tänne rikkaiden ihmisten pariin aivan samalla tavalla kuin istuin kahta päivää aiemmin paimenten maailmaan. Näillä menestyneillä ihmisillä saattaa olla kiirettä ja mukavuutta ja lammaspaimenilla karut olot, mutta rento elämäntyyli. Kumpikaan elämäntapa ei näyttäytynyt minulle paremmalta kuin toinen. Tarvittaessa ja halutessani osaisin kyllä vietellä Liman kalleimmista yökerhoista kauneimmat ja kalleimmat tissit itselleni ja tilanteen tullen sopeutuisin lammaspaimenten savitalojen pakkasöihin ja jalkani vahvistuisivat kulkemaan päiväkausia vuorten laidunmailla. Matkatessa olen törmännyt mitä erilaisimpiin ihmisiin ja tapoihin joilla heidän elämänsä tapahtuu. En ole koskaan havainnut minkään erityisen elämäntavan tai elinolosuhteen johtavan paremmin onneen tai iloon kuin joku toinen. Siten hymyilin ostoskeskuksen penkillä, että antaa omankin elämäni tapahtua vapaasti siten kuin se tapahtuu, vailla ideoita ja unelmia siitä miten sen olisi hyvä tapahtua.

Käveltyäni takaisin hostellille halki tämän rahanvaltakunnan, tuntui kuin koko Perun suuren vuoriston rikkaudet olisivat valuneet tähän pieneen ja luonnoltaan karuun paikkaan Tyynenvaltameren rannalla. Betoniviidakko vaikutti magneetilta, joka on imenyt vuorten ihmisten rikkaudet ja lahjat itselleen. Olin huomannut miten jokaisen pienen Perulaisen kaupan hyllyjä täyttivät samojen yritysten tuotteet. Luin maailman rikkaimpien ihmisten listalla olevan kahdeksan perulaista. Kaksi heistä, molemmat dollari miljardöörejä, ovat maitokauppiaita yrityksessä, joka ostaa maidon vuoriston paimentolaisilta ja myy sen takaisin heidän kyliinsä jalostettuina, kauan säilyvinä maitoina ja jogurtteina.

Matkaaminen on hassu juttu. Olin viettänyt rauhallisia päiviä vuoristossa. Päivittäin olin odottanut ystäviäni aamulla tai vuorenhuipuilla tuntikausia. Olin polkenut hitaanlaisesti ja odottaessani usein vain istuskelin. Nyt olin Perun sykkivässä sydämessä, vauhdikkaan elämän ympäröimänä. Minulla itsellänikin oli paljon tekemistä muun muassa etsiessäni pyörääni uusia osia ja järjestäessä Suomesta lähetettävää varaosapakettia ja muita juttuja. Olin aamusta iltaan aktiivinen, en fyysisesti, mutta kaikella muulla tavalla. Nyt hypin nettisivulta toiselle etsiessäni tietoja. Kun pyöräni oli rikki, hypin myös taksista toiseen etsiessäni pyörääni uusia kiekkoja. Ostin ruokani suuremmasta supermarketista kuin yksikään vierailemana vuoriston kylä on yhteenpantuna. Sopeutuminen aivan toisenlaiseen elämään tuli taas tapahtua lähes välittömästi, sillä muutaman päivän kuluttua olisin taas vuorilla. Niin ja vuorilla ilmasto vaihtuu joka päivä, nyt on 25 astetta lämpöä ja toisinaan 10 astetta pakkasta. Yhtenä yönä nukun kivisessä maassa 4800 metrissä ja seuraavana iltana vaivun uneen hengittäen hapekkaampaa ilmaa joustinsängyssä. Kulkiessa fyysinen rasitus on läsnä olemuksessa 24 tuntia vuorokaudessa. Toisinaan olen vahva ja aina tulee hetki jolloin pitää odottaa taas voimien palaamista. Yhtäällä en siis touhua moneen viikkoon juuri mitään, mutta siitä tapahtuu taas nouseminen ylös kestävyyden rajoja kolkuttelemaan. Ruokavalioni vaihtuu jatkuvasti sen mukaan mitä on tarjolla; joskus vain kaurahiutaleita vedellä ja harvemmin eteen kannettuja rakkaudella valmistettuja herkkuja. Bakteerikanta muuttuu tienpäällä jatkuvasti ja kehon on alituiseen sopeuduttava uusiin ärsykkeisiin. Juuri kun olen tutustunut ihmisiin, jatkan matkaa. Yhdellä pätkällä saatan herätä säännöllisesti joka päivä suunnilleen samaan aikaan ja pian nukun hostellissa, jossa muiden asukkaiden tavat meluta yömyöhään muuttavat minunkin unirytmini. Tienpäällä arki on sitä, ettei ole arkea. Minä matkaan askeleen taaksepäin ottaneena ja seuraan tuota alituista muutosta.

Kun olin saanut hommani hoidettua Limassa ja olin toipunut flunssasta, kuljin bussilla ja taksilla takaisin siihen paikkaan, jossa takanapani hajosi. Siitä eteenpäin olikin sitten vain ylämäkeä. Poljin reilun tunnin ajan ja sitten iltapäivä oli jo niin pitkällä, että majoittauduin tienvarren savimökkiin.

Olin taas yksin tienpäällä ja kun laukkuni olivat pakatut, lähdin makoilun sijaan heti polkemaan. Mitä nopeampaa menneenä kahtena kuukautena poljin, sitä enemmän myös odottelin. Nyt elin taas kuin urheilija: mitä nopeammin poljin, sitä kauemmaksi kuljin. Vauhtia minulla ei nyt kuitenkaan ollut. Kun saavuin yli 4500 metriin, aloin taas yskiä limaa. Minulla ei ollut kuin yksi menovaihde: kunhan vain pääsisin huipulle. Poljin madellen 4930 metriselle raskaalle, jyrkälle ja huonopintaiselle Punta Ushuaycalle. Laskin alas järvien täplittämään jyrkkien ja lumihuippuisten, vuorikiipeilijöiden unelmavuorten rajaamaan laaksoon ja sieltä poljin vielä yli yhden 4700 metrisen huipun.

En kohdannut liikennettä tai ihmisiä. Korkeassa ilmanalassa limaiset keuhkoni eivät toimineet, jalkani olivat tahmeat ja vointini sillä tavalla harmaan pökkelöinen, että elin pääasiassa omissa ajatuksissani suorittaessani ainoaa tehtävääni, eteenpäin kulkemista. Todella pitkän ajopäivän päätteksi saavuin pieneen kylään juuri ennen pimeää. Otin 2.5 euron huoneen yhden perheen yläkerrasta. Heitin onnettomat sängyt pystyyn pikkuruisin huoneen seinustalle ja levitin makuualustani lattialle. Istuin perheen lämpimään kettiöön odottelemaan illallista. Katselin TV:stä perulaisten ylivoimaisesti suosituinta ohjelmaa, sellaisia aikuisten ihmisten fyysisiä leikkejä TV:studioon rakennetussa leikkipuistossa, jonka pääasiallinen vetonaula vaikuttaa olevan vähäpukeisten naisten muodokkaat peput ja tissit sekä miesten massiiviset lihakset. Ohjelmia tulee ainakin kolmelta kanavalta ja lähes jokainen illalla Perussa auki näkemäni TV on näyttänyt noita ohjelmia, joihin on valikoitunut Perun trimmatuimmat kehot vahvistamaan vallitsevia kauneusihanteita. Ihmiset pienissä rauhallisissa kylissä vaikuttivat eläytyvän täysin ohjelmien kilpailuhenkeen. ”Esto es guerra” ”Tämä on sotaa” ohjelman nimi kertonee niistä leikeistä kaiken olennaisen.

Aamulla heräsin jo viiden jälkeen, mutta vointini oli kuin perseeseen ammutulla karhulla. En saanut enää unta, vaan niistelin nenääni, yritin hengittää ohutta ilmaa sen tukkoisten sierainten lävitse ja annoin levottomien ajatusten hakea paikkansa ja päätöksensä siitä mitä olisi viisainta tehdä. Makasin sängyssä yhdeksään asti, kunnes aloin huomata olemukseeni tulevan rentoutta ja tilaa. Päätin jatkaa matkaa. Varmuus siitä oli saapunut, että päivä sujuisi hyvin, eikä matkan jatkaminen olisi suuri terveysriski.

Reitti aloitti kulun laskemalla hyvällä, helpolla ja vauhdikkaalla tiellä pienemmän tien alkuun asti, jonka Pikesit olivat taas tarkoilla silmillään löytäneet internetin satelliiteista. Tie koostui nyt vain haaleista painalluksista villin maan pinnalla. Seitsemän kilometrin päässä ainoa reitti kulkea eteenpäin oli jyrkällä vuorenseinämällä kulkeva monin paikoin vain hieman pyöräni renkaita leveämpi polku. Pyöräilin sen minkä suinkin pystyin: en saanut aina kammettua, mutta potkin oikealla jalallani vauhtia ylärinteestä. Suurimman vaaran pudota seinämältä aiheutti se, kun etulaukut tökkäsivät ylärinteeseen ja olivat horjauttaa pyörän jyrkkään pudotukseen. Otin nuo paikat varoen, hypäten kävelemään ylös rinteelle ja ohjaten pyörääni vinottain seinämällä taitellen ja kapeimmissa paikoissa nostaen pyöräni yli rinteeseen rapautuneiden kourujen. Tuon haasteellisen alun jälkeen pääsin polkemaan pitkiä jaksoja, mutkien ja kivien ohitse kaartelusta nautiskellen. Smaragdisen vihreän matalan joen rannalla ruokailu muutamia mustia hevosia. Ruskean vihreä heinä teki pehmeää aaltoliikettään joen virtauksessa. Pienen pienet vesiputoukset lotinallaan ja harvat vesilinnut laulullaan loivat ääniä täysin tyynen ja lämpimän kanjonin kotoisaan sulkeutuneisuuteen.

Pyöräni kulki nyt yllättävän vahvasti. Olin kuin kotonani teknisesti vaativalla reitillä. Vuorenrinteeltä polku laski kulkemaan hetkeksi jokivarren nurmimaalle. Pidin kirkkaassa auringonpaisteessa lounastauon ja huilasin hetken. Nousu joenvarrelta takaisin vuorenrinteelle oli kapea, äärimmäisen kivinen ja todella jyrkkä. Jouduin paikoin käyttämään voimiani maksimaalisesti työntäessäni pyörääni yli koirankopin kokoisten kivien. Nyt joki lepäsi laaksossa huikean kauniina, pienten vesiputousten ja ruohomaata halkovien uomien yhdistäminä seisahtumina. Tämä ainutlaatuinen ”bike&hike” osuus päättyi pitkiin rappusiin, joita pitkin talutin pyöräni alas Vilca kylän tyylikkään kivikirkon hallitsemalle aukiolle. Kahta betonitöitä kadulla tekevää miestä lukuunottamatta tässä kylässä ei ollut ketään kotona. Kenties täältäkin nuoriso oli lähtenyt opintojen tai työn perässä Limaan ja kylään jääneet vanhukset saatoivat olla tähän kelloon aikaan kulkemassa niityillä eläintensä kanssa.

Kylän kupeessa joki tippui sammaloituneiden kivien välistä satoina eritasoisina vesiputouksina. Jatkoin matkaa yhä laskevan laakson seinämällä kulkevalla tiellä. Pysähdyin juttelemaan miehen kanssa. Vanha huopahatun alla hymyilevä paimen ei sitten meinannutkaan millään lopettaa höpöttämistä. Kysyin mitä hänen selässä olevassa säkissään on. Hän kääntyi ympäri ja näytti minulle käyttävänsä paimennusajan hyödykseen keräämällä siinä sivussa vaimollensa kuivunutta lehmänlantaa keittiön hellaan. Hän naurahti makeasti ja viekkaasti ymmärtäen sen, että minun maassani on hieman erilaiset tavat ja kuinka gringolle saattaa kuulostaa hassulta, että vaimo keittää hänelle sopat lehmänpaskalla! Kun hän alkoi kolmannen kerran selittää erityisen tarkasti sitä missä hotellissa minun tulisi yöpyä Huancayassa, ajattelin sammuttaa hänen päälle jääneen levyn, paiskasin kättä hänen kanssaan ja jatkoin hymy huullessa matkaa tämän päivän ensimmäisen ihmiskohtaamisen jälkeen.

Seuraavat kilometrit tarjoilivat näkymiä jyrkässä kanjonissa sinertäville vuonomaisille Huallan järville ja niitä yhdistäville vesiputouksille. Rio Caneten kaivaman kanjonin leveydyttyä, alkoi maisemassa näkyä vesiputousten yhdistämiä terassimaisen päällekkäisiä suurempia järviä.

Huancayan turistikylän laitamilla en muistanut enää mitään paimenen minulle antamista ohjeista, joten muistelemisen sijaan luotin omien silmieni havaintojen johdattavan minut sinne minne minun tulee kulkea. Istuin suuren hotellin edustalle ja yllätyksekseni tässä turistikylässä tosiaan oli turisteja. Molemmat heistä katselivat minua kiinnostuneina ja uteliaina. Selvästikin lyhyellä automatkalla olevia eurooppalaisia selvästikin mietitytti mistä minä olin oikein tullut. Olin laskeutunut pitkän ajopäivän jälkeiseen hiljaisuuteen, eikä suuni avautunut, vaan odottelin mielenkiinnolla ja valppaana saisivatko he itsensä rohkaistuiksi. Eivät saaneet ja siten emme edes esitelleet toisiamme. Söin majatalon alakerrassa erinomaisen linssi-riisi-salaatti lounaan ja menin mukavassa huoneessa aikaisin yöpuulle valmistautuen tulevan päivän kovaan urakkaan.

Aamulla päätin nousta alamäen jälkeisen Punta Pomacochan hurjan nousun ylös yhdessä päivässä. Nousu on vaativin tällä reitillä ja kuuluu kaiketi vaativimpien teiden joukkoon kaikki maailman vuoristot mukaan lukien. Olin saanut jo laukut pakattua, kun Cherry soitti hänen unohtaneen kypäränsä tähän kylään. Etsin sitä tunnin ajan ovia kolkutellen ja keskittymiseni tulevaan koitokseen katosi, sillä tiesin, että olisi vaikea ehtiä huipulle enää ennen pimeää. Aloitin päivän rennosti edeten, mutta kun nousu lähti kohoamaan ylös 2900 metristä, aloin tuntea ensimmäistä kertaa tällä pätkällä jonkinlaista helppoutta jaloissani ja siten päätin runtata saman tien huipulle asti. Ostin kahden päivän ruuat Laraoksessa ja jatkoin heti matkaa syrjäiselle 150 km taipaleelle. Poljin rennosti ja turhia pysähtymättä 4600 metriin asti. Oikealla puolellani kohosivat kallioiset ja kevyen lumen peittämän vuorenhuiput ja niiden alla levittyi kostea tundramaa. Poljin yli kapean sillan ja siitä eteenpäin, päästäkseni noiden vuorten toiselle puolelle, en kokenut enää yhtään kevyttä kammenkierrosta. Nousun viimeisen noin neljän kilometrin kivinen ja santainen keskijyrkkyys 4560-4990 metrissä oli 10.6 prosenttinen.

Flunssa oli vienyt minulta suorituskyvyn, eivätkä keuhkoni, saati edes jalkani jaksaneet pumpata totutusti. Pystyin polkemaan, mutta pelkästään mahdollisimman hidas eteneminen neljän kilometrin tuntivauhtia sai pääni punaiseksi. Kun pysähdyin kuvaamaan ympäristön jylhiä hiekkasia maisemia, yskin voimakkaasti. Huipulla vaihdoin pois pyöräilyvaatteet ja puin päälleni kaikki lämpimät lumppuni. Laskin lähes pimeässä kylmyydessä niin pitkälle kuin suinkin näin. Näin tien vieressä putoavan rinteen alla levittäytyvän järven, mutta oli jo niin pimeää, että vain kamerani herkän sensorin ansiosta saatoin nähdä miltä se näyttää. Isot kivet löivät nyt vanteeseen asti täysin yllättäen. Otsalamppuni ei näyttänyt kuin muutaman metrin eteenpäin. Etsin vähässä valossa tasaista telttapaikkaa. Löysin sellaisen pienen mäen päältä vain kymmenen metrin päästä tiestä. Kukapa täällä ajelisi ajattelin ja pystytin leirini siihen paikkaan. Tähdet ja pilvien takaa auringon valoa hohtava kuu loivat maisemaan sen verran valoa, että saatoin ymmärtää leiripaikaltani avautuvan huikea panorama alla oleville järville. Odotin mielenkiinnolla minkälaisena maisema avautuisi aamun valossa. Kokkasin ja menin yöpuulle, mutta en saanut nukuttua lainkaan. Unentulo ei ollut lähelläkään. Nenäni oli tukkoinen ja teltassa kuusi pakkasastetta. Minulla on matkassa mukana vain kesämakuupussi, jonka mukavuuslämpötila on +7 astetta. Minulla oli kaikki vaatteet päälläni, enkä palellut lainkaan, päinvastoin, mutta opin taas sen, että todella kovien ajopäivien jälkeen kehoni ei vain saa rauhaa näissä korkeuksissa. Olin nyt 4800 metrissä. Tämä oli jo toinen uneton yö samanlaisissa olosuhteissa, joten jatkossa minun tulee suunnitella päivät tarkemmin niin, että saan minimoitua kovien päivien jälkeiset yöt yli 4500 metrissä.

Aamulla istuin vuorenrinteelle ihastelemaan tuota illalla mieltäni kutkuttanutta järvimaisemaa, joka aamunvalossa näyttäytyi huomattavan pehmeänä. Olin hiljaista ja rauhallista poikaa. Poljin unenpuutteen luomassa erikoisen rauhallisessa transsissa. Lähes koko päivän ajan käytin musiikin apua pitämään minut hereillä ja jalkani liikkeessä. Poljin 95 kilometriä laakealla ja kumpuilevalla ylänkömaalla. Varsinaisia vuorinousuja ei ollut, mutta koko ajan ylös-alas kulkeva reitti sai taas kasattua kokoon lähes 2000 nousumetriä. Poljin seitsemän tuntia saapuakseni kylään, josta saisin ruokaa. Söin kaksi suurta spagettisoppaa kylän ainoassa ”ravintolassa” ja nukahdin kaupungitalon toimiston lattian patjalle hyvissä ajoin.

Seuraavana päivänä ajoin yli kahden vuoren ja taas seitsemän tuntia. Huancavelicassa oli aika levätä. Kaupungin kaduilla oli menossa juhlakulkue, kuten niin usein Perussa tapaa olla. Ihmiset ripottelivat eriväristen kukkien lehtiä asvalttiin, luoden aukiota ympäröivälle asvaltille kauniita Jeesusta muistavia katutaideteoksia. Vähän turisteja vastaanottavassa pienessä kaupungissa torin myyjät halusivat jutella kanssani pitkään ja tekivät mitä erilaisimpia vitsejä nimestäni. Istuin puistonpenkille ja tutustuin vieressäni istuvaan yliopiston opettajaan. Minulle ei maistunut ruoka, mutta kävelimme illalliselle ja yritin syödä jotakin.

Tulevina päivinä vointini vain heikentyi ja aloin tuntea halua pitää suunniteltu off-season jo nyt, sen sijaan, että olisin polkenut Cuscoon asti. Olin taas iltapäivällä noussut vuoteestani syödäkseni jotakin makeaa ja helposti sulavaa jossakin monista herkkupuodeista. Syödessäni marjakiisseliä ja maitovanukasta tutustuin Ramiroon, iäkkääseen mieheen, joka oli matkustanut ja asunut elämästään niin pitkiä toveja ulkomailla, että hänen olemuksensa viesti hänen olevan eurooppalainen. Hän oli juuriltaan kuitenkin niin paikallinen kuin yksi saattaa olla ja kutsui minut maaseudun kotiinsa, jossa voisin rentoutua ja sairastaa rauhassa. Syntymäpäivänäni sain huoneen hänen suuresta talostaan ja hänen apulainen, paikalliset yrtit ja metkut tarkkaan tunteva Nila piti ruuillaan minusta hyvää huolta. Menneinä päivinä ruuan etsiminen ja syöminen sairaana olivat olleet epämukavia tapahtumia, mutta kuinka nyt nautinkaan istua valmiiseen ja herkulliseen ruokapöytään. Ramiron hoivissa voin vain olla.

Cherry ja Nathan olivat jo saapuneet Ayacuchoon noutamaan heidän Huarazista lähettämän paketin ennen 30 päivän määräaikaa. Ramiron luona minulle vahvistui se, että tulisin pitämään nyt vähintään kuuden viikon off-kauden etenemisestä. Tunsin, että olisi aika uudistua. Lämpimämpi ja suurempi Ayacucho tuntui mukavalta paikalta levätä ja kun minun piti vielä antaa Cherrylle hänen kypäränsä, otin bussin tuohon läheiseen kaupungiin. Täällä Ayacuchossa päivät ovat alkaaneet kulua viikoiksi. Viikkojenkin jälkeen minä yskin yhä, joten paluu tienpäälle saa yhä odottaa aikaansa.

Jukka, Ayacucho, Peru

Näiden pitkien kirjoitus välillä matkaani voi seurata Facebookissa. En ole kovin hyvä kaveri, mutta klikkaa sivullani seuraa ja saat tuoreimmat kuulumiseni Etelä-Amerikasta aikajanallesi.

Jos haluat lukea vanhoja tarinoitani, kannattaa ostaa kirjani suoraan sivuiltani tästä. Se on myös paras tapa tukea matkaani ja pitää minut tienpäällä, sillä yksi nettikaupassani myyty kirja maksaa minulle melko tarkalleen yhden päivän tienpäällä!

h_huntteri1_lr

 

intersportlogo_1

 

logo_internet

 

slogo_korjattu

 

 

 

3 thoughts

  1. Jukka,
    näitä alituiseen paranevia juttujasi on antoisaa lueskella. Mihin vielä päädytkään matkallasi, jää nähtäväksi..

  2. Koska saamme kuulla lisää matkastasi Perussa? Lähestytkö Cuscon vuoristoa?

  3. Kiva kuulla Kata että jo odotat uusia juttujani 🙂

    Sain eilen Perun vuoriston päätöksen ja kunhan olen hetken huilannut, alan kirjoittamaan uutta juttua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *